CURRICULUM VITAE -  Ilpo Perttilä

1. LAPSUUS JA NUORUUS 2. OPISKELUAIKA
3. ETIOPIAAN 4. TOINEN  JA KOLMAS TYÖKAUSI
5. NELJÄS TYÖKAUSI 6. LAPPEENRANTA

 

Toinen työkausi Etiopiassa

 Vuonna 1973 syksyllä palasimme työalallemme Hosainaan entisiin tehtäviin. Yritin tällä työkaudella irtautua raamattukoulun opettajan tehtävistä sitä suuremmalla syyllä, kun Kaarlo Hirvilammi oli palaamassa Suomeen lopullisesti. Etiopiassa tapahtui kuitenkin vallankumous, jossa pitkäaikainen keisari Haile Selassie syrjäytettiin. Se merkitsi myös kirkossa muutoksen tuulia. Minäkin olin ilmi selvästi Synodin talouspallilla epätoivottu vanhan vallan edustaja, josta piti päästä eroon. Norjalainen kirkon neuvonantaja oli hankittu puhemieheksi hoitamaan minun siirtämistäni toisen Synodin palvelukseen. Niihin aikoihin meille syntyi perheenlisäystä – Markku, joka syntyi huulihalkioisena. Syksyllä 1975 palasimme Suomeen. Työkausi jäi yhdellä vuodella vajaaksi, mutta Markun piti päästä plastiikkakirurgiseen hoitoon. Työn jatkaminen Hosainassa olisi ollut vaikeaa siinä tilanteessa, joten Markku antoi meille varmaan ”kunniallisemman” syyn lähtöön kuin ”potkujen” saaminen Synodin palveluksesta olisi merkinnyt. Puolustelematta itseäni sen enempää totean vain, että vallankumousmieliala vaati uhrinsa ja se olin minä. Täytyy myös ottaa huomioon, että Afrikassa oli siihen aikaan käynnissä vilkas keskustelu ”moratoriosta”. Lähetystyöstä haluttiin päästä eroon ja toivottiin, että kansallinen kirkko voisi tulla toimeen omillaan. Niin se pärjäisi paremmin ja ehkä kukoistaisi. Taloudellinen riippuvuus lähetysjärjestöistä kahlehti kansallista omatoimisuutta. Taloudellinen riippumattomuus tekisi ensiksi kipeää, mutta se pakottaisi ryhtymään töihin ja ottamaan itsenäinen vastuu. Lähetys teki toimeentulon liian helpoksi. Kun rahat eivät riittäneet, aina saattoi lähettää budjettianomuksen, minkä jälkeen tultiin taas toimeen, tehtiin työ sitten vastuullisesti tai miten kuten. Ei se moratorio ollut ollenkaan huono ajatus. Ainahan lähetystyön tehtäväksi on tunnustettu itsensä tarpeettomaksi tekeminen. Kun samaan aikaan Mekane Yesus –kirkko oli joka tapauksessa toimittanut länsimaisille avustajilleen suurta myönteistä julkisuutta saavuttaneen asiakirjan, jossa vaadittiin tasapuolisuutta avustusten jakoon yhtä lailla evankelioimis– kuin kehitystyöhön, oli moratorio kuitenkin siis tällä julkilausumalla torjuttu. Yritin Suomessa sanoa, ettei asia ole niin yksioikoinen kuin miltä päältä päin näyttää. Tasapuolisuutta voi tietysti osoittaa näihin kohteisiin, joissa evankelioiminen painaa vaa’assa yhtä paljon kuin kehitystyökin. Mutta kehitystyön kulut ovat ihan toista suuruusluokkaa kuin evankelioiminen. Pohjimmiltaan evankelioimisessa ei ole kysymys rahasta. Siinä raha saattaa muodostua suoranaisesti evankelioimisen esteeksi. Rahalla ei pidä ostaa käännynnäisiä. Raha houkuttelee kaikenlaisiin vippaskonsteihin. Siitä tulee helposti tavoittelun varsinainen kohde ja se itsensä alttiiksi paneminen, mitä todellinen evankelioiminen vaatii, tukahtuu rahanhimoon. Synodin taloudenhoitajana näin kyllä, että raha häiritsi sekä kehitystyötä että evankelioimista. Minun mielipiteeni ei saanut ymmärtämystä osakseen. Olisi kyllä ollut mukava keskustella asiasta konkreettisemmin jonkun kanssa ja pohtia, mitä jotkin asiat todella maksavat ja miksi. Eikä siitä mihinkään pääse, että rahan käytön hyödyt ja haitat evankeliumin levittämisessä olisi pitänyt listata.

 

Papinvirkaan Lappeenrannassa

Koti-Suomeen palattuamme asetuimme Helsinkiin, Käpylään, josta käsin Markku hoidettiin kuntoon ja minä toimin Lähetysseuran kiertävänä puhujana ja erityisesti etiopialaisen vieraan, pastori Itefa Gobenan, nykyisen Etiopian evankelisen Mekane Yesus –kirkon presidentin, tulkkina. Kiersimme erityisesti Turun ja Tampereen hiippakuntaa.

Keväällä 1976 äitini ilmoitti Lappeenrannasta, että Lappeenrannassa on kappalaisen virka avoinna eikä ensimmäisellä hakuajalla ollut yhtään hakijaa. Päätin siis hakea virkaa, josta ei näyttänyt edes olevan kilpailijan pelkoa. Piti vain suorittaa ruotsin kielen tutkinto, koska Lappeenranta oli siihen aikaan virallisesti kaksikielinen seurakunta. Paluu entiseen kotiseurakuntaan, jota saatoin pitää myös hengellisenä kotinani, tuntui tosi houkuttelevalta. Tosin täytyy myöntää, ettei se enää ollut sama Lappeenranta, josta lähdin vuonna 1964. Jatkossa olen joutunut huomaamaan saman ongelman: maailma ja ympäristö muuttuu koko ajan. Ihmiset vaihtuvat. Ei tämä ole koskaan sama Lappeenranta.

Lapset aloittivat koulun Lappeenrannassa, tosin Markku ei ehtinyt aloittaa ennen kuin saimme kutsun takaisin Etiopiaan. Siellä oli jo vallankumousväsymystä, minkä seurauksena minunkin ”arvoni pörssissä” oli taas noussut. Pienen ajatustenvaihdon jälkeen Merjan kanssa päätimme taas laittaa hakupapereita kokoon. Minua oli niihin aikoihin pyydetty laajan Tässä elämä –evankelioimiskampanjan vetäjäksi, mistä tehtävästä en kehdannut kieltäytyä ihan sillä perusteella, että on tässä muitakin suunnitelmia. Ajattelin, että voihan lähtö vielä pitkittyä ja mutkia tulla asiaan, niin että hoidetaan nyt tätä pääsihteerin työtä välillä. Viisumin saanti tosiaan viivästyi, mutta osasin kuitenkin anoa niin hämmästyttävän sopivaan aikaan virkavapautta, että ehdin viettää lyhyen loman ennen kuin lähtöpäivä koitti.

 Kolmas työkausi Etiopiassa

Lähtöjuhla  Lähetyskirkossa

Astuin takaisin raamattukoulun rehtorin tehtäviin. Silloin oli Etiopiassa myös nälänhätä. Etiopia oli maailman otsikoissa ja monenlaista kävijää ja tramppaajaa riitti myös Hosainassa, monet majoittuneina meidän kotiimmekin. He näkivät nälänhädän ja palasivat kotimaihinsa filmirullat täynnä nälkäpornoa. Minä näin vain viljalla lastattuja muuleja ja aaseja lähdössä raamattukoulun pihaltamme, mutta yhtään sanan varsinaisessa merkityksessä nälkäistä en nähnyt. Tällä en tarkoita sitä, etteikö hätä ollut todellinen, vaan sitä, että pitkäänkin lähetystyössä paikallaan puurtava ei välttämättä näe maata eikä sen olosuhteita niin kuin pikavierailija, jolla on kuitenkin aikaa muuhunkin kuin oman rutiinitehtävän hoitamiseen.

Raamattukoulun 2-vuotinen evankelistakurssi 1982. Edessä istumassa opettajat vas.: Kalbero Wayero, Ilpo Perttilä ja Temesgen Gragn.

Työkaudesta jäi mukava maku suuhun. Vallankumousmieliala oli vaihtunut alistuvaisuuden tunteeksi, mutta lähetystyöntekijälle se merkitsi arvostetuksi tulemisen ja tarpeellisuuden tunnetta. Raamattukoulu pyöri kaksivuotisena evankelistakurssina 100 %:lla käyttöasteella. Lisäksi oli aloitettu T(heological) E(ducation) by E(xtension) –kurssit, joissa opiskelu tapahtui etätyökursseina. Merja oli tässä koulutusohjelmassa koordinaattorina. Työkautemme jäi kuitenkin alun perin suunniteltua kahta vuotta lyhyemmäksi viisumin saannin odottelun takia. Virkavapauden saaminen oli juuri siihen aikaan hankala. Tuomiokapitulin taholla ei suhtauduttu myötämielisesti virkavapauksiin lähetystyötä varten.

Perhe täytti 100 vuotta 6.10.1981

 

Päivi ja Jyrki olivat Hosainassa suomalaisessa koulussa, missä he saattoivat kotoa käsin siis käydä suomalaista peruskoulua. Suomalaisyhteisö oli melko suuri, niin että koulun oppilasmääräkin oli pitkälti toisella kymmenellä. Minä pidin koulun orkesteria, jossa omat lapset saivat yllä pitää soittotaitoansa ja samalla muutkin lähettien lapset pääsivät osallisiksi musiikin harrastuksesta. Työkauden lopulla meille tuli perheenlisäystä, neljäs Etiopiassa syntynyt jälkeläinen, Hannu, ainoa lapsi, jonka synnytykseen minäkin ehdin mukaan. Vaikka tiukkaa teki.

 

takaisin ETUSIVUlle