Saarna Juhannuksena 23.6.07 Lappeen Marian kirkossa

Virret: 571: 1-4, 135, 751 (vuorovirsi), 122: 2-3, 574: 1- , (259, 572), 462: 1,3.

Luuk. 1:57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.

Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: »Mikähän tästä lapsesta tulee?» Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

 

Tämän päivän evankeliumi tulee henkilökohtaisesti minua hyvin lähelle. Tämä näet liittyy omaan perhehistoriaan. Olimme jo tottuneet vaimoni kanssa tyytymään normaaliin perhekokoon – 3 lasta. Sitten vaimoni alkoi odottaa neljättä, joka syntyi juhannuksena vuonna 1982 kolmannen Etiopian lähetystyökautemme lopussa. Valmistauduin juuri pitämään saarnaa Addis Abeban suomalaisten jumalanpalvelukseen Johannes Kastajan syntymästä kertovasta raamatunkohdasta. Aikaisemmin olimme antaneet lapsillemme nimiksi vain sellaisia, jotka tuntuivat kauniilta ja mukavilta tai jotka olivat muunnelmia suvun piirissä esiintyvistä nimistä.

Kertomus Johannes Kastajan syntymästä ja nimenannosta liittyi näin läheisesti juuri sen hetkisiin tunnelmiimme, että kuopus sai mukaelman nimestä Johannes – Hannu – ja etiopialaisen kulttuurin mukaan toiseksi nimeksi isän nimen, tässä tapauksessa siis Johannes Kastajan isän nimen eli Sakari. Etiopialaisen tavan mukaan minun olisi pitänyt antaa oma etunimeni lapsen sukunimeksi.

Johannes Kastaja oli papin poika, niinpä minun pojalleni sopi raamatullinen papin pojan nimi. Muutakin yhteyttä raamatulliseen tilanteeseen perheelläni oli, ei tosin lapsettomuuden uhkaa, vaan lapsen saamisen iloa. Tunsin, että aiemmat lapset tulivat nopeasti ennen kuin olin ehtinyt kypsyä isäksi ja tajuta, mitä suurta elämisen arvoa ja rikkautta on omistaa lapsia ja opetella yhdessä kasvamaan. Vanhemmuuden ulottuvuudet aukenivat vasta nyt tai ainakin uudella tavalla. Kirjassaan Mies ja isyys Martti Esko sanoo: Lapsi ei ole tarpeellinen vain sen tähden, että oppisimme arvostamaan lasta, vaan vanhemmuuteen kasvaminen on tärkeää. Vanhemmuudella on ihmistä kasvattava merkitys.

Hannua kastettaessa laulettiin virttä: Täynnä kiitosta ja hämmästystä tuuditamme vastasyntynyttä edessäsi elämämme Luoja, täynnä pelkoa ja hämmennystä tulevasta, tuntemattomasta.”

Päivän evankeliumi puhuu tarkkaan ottaen lapsen syntymästä, syntymiseen liittyvistä ajatuksista ja tunteista, ja myös juutalaisesta ympärileikkauksesta, johon liittyi nimen antaminen. Saarnaa ajatellen tässä on kysyttävä, mikä on Jumalan puhuttelua meille. Ainakin se, että lapsi oli toivottu, hartaasti ja epäilemättä rukoillen odotettu. Johanneksen vanhemmat ylistivät Jumalaa. Kaksinkertainen ilo Palestiinan kulttuurissa oli poikalapsen syntymä. Koko suku ja naapurusto olivat nimenantotilaisuudessa läsnä, joka oli samalla syntymäpäiväjuhlakin. Meidän olosuhteissamme on traaginen tosiasia, että samaan aikaan, kun toiset odottavat palavasti omaa lasta ja olisivat valmiit ottamaan vaikka ottolapsen, jos vain saisivat; samaan aikaan toiset antavat abortoida lapset. Palestiinassa osattiin iloita lapsista. Tosin siihen oli taloudelliset syynsä: lapset olivat vanhempiensa sosiaaliturva, meillä taas päinvastoin: lapsettomuus on taloudellisesti edullisinta. Tavoitelluin perhemuoto on dinc – double income, no children (kaksinkertaiset tulot, ei lapsia). Riittääkö meillä poliittista tahtoa ja yksimielisyyttä lapsiperheiden taloudellisen aseman turvaamiseen? Tätä yhteiskunnallista ongelmaa ei kyllä tässä saarnassa ratkaista, mutta jotenkin olisi sovitettava yhteen kaksi näkökohtaa. Lapsen arvoa ei voi mitata vain rahassa, toisaalta lasta on arvostettava myös taloudellisesti ja tätä arvostusta on kaikkien osoitettava yhteisvastuullisesti.

Minkälaiseen maailmaan ja tulevaisuuteen lapset syntyvät, sekin antaa aihetta mietteisiin. Ei vain meidän sukupolveamme varjosta pelko, vaan se lankeaa jo evankeliumin perheidyllissä. Emme voi Johannes Kastajan muistopäivänä olla ajattelematta koko hänen elämänkaartaan, viimeisiä vaiheitaan, loppuaan. Tämän maailman valta oli julmaa totuuden todistajalle. Mikäli tämä päivä olisi nimenomaan tai vain Johannes Kastajan päivä, niin liturginen väri olisi punainen, veritodistajan väri. Mutta liturginen väri on valkoinen, koska Johannes oli valon todistaja, että tosi valo oli tulossa maailmaan. Päivä on Jeesus-juhla. Surkuhupaisaa on, että kaksi Johannes Kastajan päivän evankeliumeista on syntymäpäiväjuhlatilaisuuksia. Toinen, siis tämän päivän evankeliumi, on täynnä iloa ja kiitosta oleva syntymäjuhla. Toisessa evankeliumissa vietetään hallitsijan, Herodes Antipaan syntymäpäiväjuhlaa, jossa Johannes Kastajan pää irtileikattuna vadilla kannetaan Herodeksen eteen kevytmielisen sanailun seurauksena. Mikä on kristillisen syntymänpäivänviettotavan imago ja tarkoitus – ei varmaankaan juhlia kevytmielisesti, vaan iloita ja kiittää Jumalaa elämän lahjasta. Muinaiset roomalaiset pitivät syntymäpäivää ihmisen geniuksen, suojelushengen, kunnioittamisena. Syntymäpäivää vietetään siis inhimillisen nerouden kunnioittamisena ja ihmisen korottamisena. Kristillinen ajatus taas on, että kaikki, mitä ihmisellä on, on lahjaksi saatua. Kiitos kuuluu lahjojen antajalle, ei vastaanottajalle.

Palestiinalaiselle nimenantoperinteelle oli tunnusomaista nimen merkitys. Johanneksen nimen merkitys oli juuri siinä kokemuksessa, mitä lapsen syntyminen vanhemmille merkitsi: Jumalan lahja tai Jumala on armollinen. Halutessaan lapselle pappisisän, Sakariaan, nimeä, joka tarkoitti Herra muistaa, naapurit ja sukulaiset halusivat sitoa lapsen vanhaan – Jumala muistaa vanhan liittonsa. Nimillä Sakarias ja Johannes on haluttu nähdä vanhaa ja uutta liittoa kuvaava merkitys. Vanha liitto edellyttää ihmiseltä Jumalan tahdon noudattamista, Jumala muistaa liittonsa. Siihen voi kytkeytyä myös toisenlainen muistaminen: Jumala muistaa ihmisen synnit. Määrätessään lapselleen nimen Johannes (Herra armahtaa) vanhemmat Jumalan Hengen avaamin silmin näkivät, että tässä pojassa on nyt hyvin lähellä odotettu uusi. Herra ei muista pahalla, vaan pyyhkii menneen pois antamalla kaikki synnit anteeksi. ”Tämä on se uusi liitto, jonka minä teen, sanoo Herra, minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää heidän syntejänsä muista”, Jer. 31:34. Johanneksen nimellä oli siis Kristukseen viittaava merkitys. Meidän nimillämme on Kristukseen viittaava merkitys sikäli, että etunimemme (Christian name) on meille kasteessa annettu. Meidät on kasteessa nimeltä kutsuttu Kristuksen kautta uuteen liittoon Jumalan kanssa. Meidät on myös kutsuttu Johanneksen tavoin Kristuksen todistajiksi. Kirkkoisä Krysostomos kehotti vanhempia antamaan lapsille raamatullisia nimiä voidakseen sitten kertoa lapsilleen, kenen mukaan heidät on nimetty. Tämä raamatullinen sankari voi olla ihmiselle ihanne ja esikuva, josta saa intoa kasvaa esikuvan kaltaiseksi.

Ortodoksisessa kirkossa on käytössä nimenantoperinne, jossa jokainen kristitty nimetään jonkun pyhän, Jumalaan uskoneen esikuvan mukaan. On syytä arvostaa sitä, että ihmisellä on esikuva ja ihanne, jonka mukaan on nimen saanut ja jonka elämästä ja teoista voi jalona esikuvana kertoa. Nimipäivän vietto antaa tällöin aihetta kertoa nimenomaan tästä uskonsankarista, joka on nimen esikuva. Kun kaikki Jussit ja Juhat lasketaan mukaan, niin on Johannes Kastajalla ainakin Suomessa kaimoja. Tosin kirkon historiassa on paljon muitakin samannimisiä. Esikuvia riittää. ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” on usein meidänkin kysymyksemme. Rohkeita Kristuksen todistajia tarvitaan, heitä ei ole liikaa. Tarvitaan totuudenpuhujia ja niitä, jotka viittaavat Kristukseen: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.”

Päivälehden viikkoliitteessä annettiin ymmärtää, että kansa vähät välittää juhannuksen kirkollisesta merkityksestä. Makkara, kalja ja sauna riittävät juhannuksen sisällöksi. Pitäkööt papit Johannes Kastajan päivänsä, se heille suotakoon! En usko, etteikö juhannuksen kirkollistakin merkityssisältöä koeta tärkeäksi. Tämän päivän ihminen ei ehkä sitoudu ahkeraan kirkossa käymiseen, instituutioihin eikä dogmeihin, mutta henkisiä arvoja pidetään tärkeinä. Juuri niitä henkisiä arvoja on juhannuksen evankeliumi täynnä: lapsesta iloitsemista, nimen antamista tarkkaan harkittujen esikuvien mukaan ja totuuden puhuja, joka uhmasi tyrannin valtaa, mutta ei itse tavoitellut valtaa. Hän väistyi nöyrästi suuremman henkilön tieltä, jonka hän tunnusti Jumalan valituksi.

Juhannusta vietetään myös Suomen lipun päivänä. Sinänsä profaani Suomen lippu sisältää kristillisen symbolin, ristin, joka viittaa kansamme kristillisiin perinteisiin. Siitä Suomalainen messu –nimisessä sävelteoksessa Lasse Heikkilä runoilee: ”Nouse salkoon lippu valkoinen! Piirrä pilviin risti sininen! Se on kallein aarre isänmaamme, merkki kuninkaamme, liitto ikuinen. Nouse salkoon, toivo sydänten! Nouse salkoon, risti Jeesuksen!”

Erityispyhät    Etusivu