Luomakunnan sunnuntai  Kirkko 1.6.2003

1.vsk    1. Moos. 1:1-2:3

Virret: 455:1,4, 713, 135, 457: 1-3, 602: 1- (,451, 475), 462.

 

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.
Jumala sanoi: »Tulkoon valo!» Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.
Jumala sanoi: »Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.» Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Jumala nimitti kannen taivaaksi. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.
Jumala sanoi: »Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.» Ja niin tapahtui. Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi: »Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.» Ja niin tapahtui. (Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.
Jumala sanoi: »Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.» Ja niin tapahtui. Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Jumala näki, että niin oli hyvä. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.
Jumala sanoi: »Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.» Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Jumala näki, että niin oli hyvä. Hän siunasi ne sanoen: »Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet, ja linnut lisääntykööt maan päällä.» Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.)
Jumala sanoi: »Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.» Ja niin tapahtui. Jumala teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» (Jumala sanoi vielä: »Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.» Niin tapahtui.) Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.
Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki mitä niissä on. Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään. Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin kun ne luotiin.

 

Ollessani nuori lukiolainen 60-luvun alussa, näytettiin elokuvaa Viimeisellä rannalla. Elokuva kuvasi ydinkatastrofia ja sen seurauksia. Vain jollain Australian kolkalla oli jäljellä ihmisiä ja hekin odottamassa mahdollista saastepilven leviämistä. Elokuva julisti kuitenkin toivoa: ”Vielä on aikaa, veljet.” Uskonnollisen herätyksen tilassa oleva nuori mies koki sen herätyshuutona Jumalan puoleen. Kun on vielä aikaa, niin käänny Jumalan puoleen. Loppu on lähellä. Koin lopun silloin olevan vääjäämätön kohtalo, jota ei voinut välttää. Toivo oli ainoastaan ja vain Jumalaan turvautumisessa.

Nyt koen filmin sanoman hieman toisella tavalla: Kohtalomme on hyvin pitkälle meidän omissa käsissämme. Olemme valintatilanteen edessä. Tahdommeko tehdä ympäristöä koskevat ratkaisumme kestävän kehityksen pohjalle vai pelaammeko venäläistä rulettia – pidämme ahneudessamme kiinni jatkuvasta elintason kasvusta välittämättä luonnon sietokyvystä joko odotellen ihmeen pelastavan jälkipolvet tai sitten välittämättä siitä, kuinka jälkeläisillemme käy. Selvittäköön he aiheuttamamme sotkut, jos pystyvät. Jos eivät, niin mitäpä se meille kuuluu?

Maapallon väkiluvun lisääntyminen tasolle, joka kuormittaa luontoa ennen kokemattomalla tavalla ja teollistumisen suoma vaurauden lisäys ja ihmisen pohjaton ahneus on asettanut luonnon sietokyvyn äärirajoille. Maapallo on kutistunut nyt niin pieneksi kyläksi, että ympäristöä, maata, merta ja ilmaa koskevat päätökset on tehtävä globaalisti. Yllättävintä on, että maapallon korkeimman hyvinvoinnin maa, Yhdysvallat, laisti Kioton ympäristösopimuksesta. Rikkaalla maalla ei muka ole varaa allekirjoittaa ympäristösopimusta, joka heikentää kansalaistensa hyvinvoinnin kasvua. Ikään kuin köyhemmille maille olisi helpompaa ottaa vastuu maailman tulevaisuudesta ja kantaa sen taloudelliset seuraamukset!

 

Kristilliset kirkot eivät ole yleensä kiinnittäneet suurta huomiota ympäristökysymyksiin. On pysytty sielunpelastukseen liittyvien kysymysten käsittelyssä, jotka ovatkin kirkkojen ominta reviiriä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut merkittävää havahtumista ympäristökysymyksiin. Kristillistä uskoa koskevaksi ympäristökysymykset tulevat siinä mielessä, että kysymys on eettinen.  On havahduttu tutkimaan Raamattuakin ja huomattu, ettei se ole välinpitämätön ympäristöasioissa. Jo toisessa luomiskertomuksessa, joka on luomakunnan sunnuntain 2.vsk:n lukukappale, kertoo, tosin lyhyesti mutta ytimekkäästi, että kristikunnan tehtävä on viljellä ja varjella Jumalan luomaa maailmaa. Nimenomaan varjeleminen on nyt noussut polttopisteeseen. Raamatun alkukertomusten vedenpaisumus kertoo puolestaan maailmanlaajuisen katastrofin kokemuksesta, jollainen voisi olla tällä hetkellä ihmisten vastuuttomuuden ja ahneuden aiheuttama kasvihuoneilmiö, minkä seurauksena napajäätiköt sulaisivat. Sen seurauksena me suomalaisetkin pääsisimme uiskentelemaan vedessä, ellei Saana tai Haltia – tuntureista tulisi meille niitä 'araratteja', joille harvalukuiset pelastautuneet ehtisivät todetakseen, että sielläkin heitä odottaa nälkäkuolema. Pieni joukko ehkä voisi kyllä selvitä hengissä pelkillä kaloilla ja linnuilla.

Raamatun ensimmäistä luomiskertomusta on pitkään tulkittu ihmisen erikoisaseman oikeuttavana kertomuksena unohtaen luomiskertomusta seuraava syntiinlankeemuskertomus. Sen mukaan ihmisellä on taipumus pilata ja turmella kaikki. Homo sapiens – viisas ihminen nimisen tittelin ihminen on muotoillut itselleen. Nimen omaksuminen on saanut surkuhupaisia piirteitä, kun ihminen joutuu oman ahneutensa seurauksena polttamaan hulluiksi nimittämiään lehmiä suurissa polttorovioissa. Ihmisen hybris on johtanut tekoihin, jotka oikeuttavat paremmin lajimääritykseen homo insipiens (hullu onkin se, joka viattomia eläimiä sellaiseksi nimittelee).

Koko ihmiskuntaa koskevan katastrofin ei tarvitse olla aina ihmisen aiheuttama. Dinosaurusten sukupuuttoon johtaneena syynä mainitaan mahdollinen suurikokoisen meteoriitin törmääminen maahan. Niin hyvin kuin ilmakehä suojaakin maata, täysin turvassa emme ole. Ja meteorin törmäämistä emme pysty ehkäisemään inhimillisin konstein, jos sellainen on tapahtuakseen.

Kirkkojen Maailmanneuvoston piirissä on viimeisen 20 vuoden ajan harrastettu ORLE – tutkimusta. Se on sosiaalieettisten kysymysten projekti, johon kuuluvat kysymykset oikeudenmukaisuudesta, rauhasta ja luomakunnan eheydestä. Kristityt eivät pistä luomakunnan uhkien keskellä päätänsä pensaaseen, vaan ryhtyvät kunnon ukko Nooan tavoin pelastusoperaatioon, jossa ei tosin haluta pelastaa vain omaa nahkaa.

Nooa tuli tunnetuksi myös eläinten ystävänä. Hän pelasti eläimet kuolemasta sukupuuttoon. Tämä on yksi ajankohtainen teema. Monet lajit ovat käymässä yhä harvinaisemmiksi ja kuolemassa sukupuuttoon. Tähänkin on syynä ihmisten ahneus, välinpitämättömyys tai suoranainen vihamielisyys eläimiä kohtaan. Maapallon elämän tulevaisuus on keskittynyt ihmisen hyvinvoinnin turvaamiseen. Luontoon suhtautumisessa on tunnetusti yhdistettävä globaali ajattelu paikalliseen toimintaan. Yksi esimerkki paikallisesta toiminnasta (vai sen puutteesta?) on KDYK:n perustama ympäristödiplomi, joka myönnetään ympäristöasioissa määrätyt laatukriteerit täyttävälle seurakunnalle. Pelkällä hautausmaana haravoinnilla ei diplomia heru. Luulenpa, että täällä meidänkin perällämme on vielä tekemätöntä ympäristönsuojelua. Kristinusko on ainakin luonnonuskontoihin, siis tähän asti kaikkein primitiivisimpänä pidetyn uskonnon harjoittamiseen, verrattuna luontoepäystävällistä. Sinänsä pakanallisena pidetyn uskonnon harjoittamisen muodon, jossa luontoa jumaloidaan, hyvänä puolena on se, että luontoa kunnioitetaan ja toimitaan luonnon ehdoilla. Paluuta animismiin ei ole eikä ole tarkoitus olla. Kristillinen usko voi vapaasti pitää edelleenkin luontoa Luojan luomana kauneutena puhumatta sen jumalallisesta arvosta, mutta samalla suhtautua luontoon uudella syvästi kunnioittavalla tavalla. Luonnon hyvinvoinnista on pidettävä huolta; se on juuri Jumalan meille luomakunnan taloudenhoitajina annettu luottamustehtävä, josta meidät tullaan vielä panemaan tilille. Luonnon monimuotoisuus on elämän rikkautta, jota on varjeltava, vaikkei se välittömästi liittyisikään oman olemassaolomme turvaamiseen. Samalla on muistettava, että luonnon huono vointi uhkaa myös ihmisen hyvinvointia.

Jos luonnon häikäilemätön alistaminen ja hyväksikäyttö on oja, niin luonnon palvominen on allikko. Luonnon palvominen saattaa mennä kristillisen uskon ulkopuolelle siinäkin yleisessä ajattelussa, jossa ”metsä kirkkoni olla saa.” Moni kokee, ettei hartautta varten tarvita muuta jumalanpalveluselämää kuin luonnossa kulkeminen ja siitä nauttiminen. Jumalan tunteminen luonnossa on vielä kalpeaa heijastusta siitä, mitä Jumalan tunteminen voi olla kun sitä verrataan Vapahtajamme Jeesuksen tuomaan pelastukseen. Mutta Jeesuksen tuoma pelastus ei sulje pois ensimmäisen uskonkohdan luomisuskoa. Päinvastoin ne liitetään yhteen juuri Johanneksen evankeliumin alussa.

 

Ensimmäisen vuosikerran mukainen luomiskertomus korostaa Luojan suuruutta. Tälle ylistyshymnille voisi panna saman otsikon kuin tutulle hartaalle sävelelle ”Jumalan kunnia luonnossa”. Luonto kauneudellaan, sopusointuisuudellaan ja tarkoituksenmukaisuudellaan ylistää Luojan suuruutta. Paavalin Roomalaiskirjeen mukaan luontokin odottaa pelastusta. Ihminen möhlii joka tapauksessa ihan riittävän paljon, jos ei peräti ahneudessaan ja tyhmyydessään suorastaan sahaa sitä oksaa, jolla istuu eli myrkytä maata, josta elantonsa poimii. Tarvitaan Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan pelastustyö, vapahtamaan luomakuntakin turmeluksen orjuudesta.  Jo ensimmäinen luominen oli Jumalan pelastavaa toimintaa. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja yhdistää Jeesuksen syntymän luomiseen. Jumala on luonut maailman Poikansa kautta. Voi olla, että tämä on kovin korkealentoista teologiaa eikä tavallinen ymmärrys sitä helposti sulata. Ensimmäinen luomiskertomus joka tapauksessa selvästi osoittaa, että Jumala loi sanallaan maailman. Meidän sanamme ovat voimattomia. Emme ainakaan pysty sanallamme luomaan mitään. Meidän täytyy käyttää käsiämme, mutta parhainkaan ihmisen luomus ei vedä vertoja Jumalan luomisvoimalle. Jumala loi sanallaan. Emme ylistä luotua vaan Luojaa hänen luomistyönsä suuruudesta, josta taas saamme itse nauttia pohjoisessa kotimaassamme. Saamme ihastella puiden puhkeamista lehteen, kukkien avautumista kedoille, leipäviljan kasvua, roudan ja jäiden sulautumista ja vesien vapautumista. Saamme seurata eläinkunnan moni-ilmeistä, ehkä tuskallista taistelua olemassaolosta. Ihminenhän on jo oikeastaan selvinnyt voittajana eloonjäämistaistelusta. Olemme saaneet petokannan harvennetuksi. Monet luonnonilmiöt ovat hallinnassamme, ainakin suuremmassa määrin kuin ennen. Hyvinvointivaltiot ovat jo onnistuneet palauttamaan paratiisillisen elämäntilan monessa suhteessa, mutta ei kaikissa suhteissa. Ahneutemme uhkaa koitua meidän ja lastemme tuhoksi. Kristillinen usko haastaa meidät nyt vastuulliseen, ekologiseen elämäntapaan. Usko Jumalaan velvoittaa luopumaan lyhytnäköisistä, itsekkäistä tarpeista kestävän kehityksen hyväksi