Pyhäinpäivän hartaus Lehmuskodissa (vanhainkoti, vuosittain vajaa 20 vainajaa) 6.11.99 klo 13

Ps. 90:1-6,12

 

Ihmiselämän lyhyys ja Jumalan ikuisuus

1

Mooseksen, Jumalan miehen, rukous.

Herra, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
2 Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.

3 Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen
ja sanot: "Palatkaa tomuun, Adamin lapset."
4 Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
5 Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
6 joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

7 Sinun vihasi musertaa meidät,
kiivautesi saa meidät järkkymään.
8 Sinä otat syntimme silmiesi eteen,
salaisetkin synnit sinä paljastat katseellasi.
9 Vihasi alla meidän päivämme vaipuvat,
vuotemme haihtuvat kuin henkäys.
10 Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä,
tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.
Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa,
ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.
11 Kuka tuntee vihasi koko ankaruuden?
Kuka kylliksi pelkää sinun kiivauttasi?
12 Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.

13 Herra, käänny jo puoleemme.
Kuinka kauan vielä viivyt?
Armahda meitä, palvelijoitasi!
14 Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.
15 Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo
yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.
16 Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi,
anna lastemme nähdä kunniasi loisto.
17 Herra, meidän Jumalamme, ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt.

 

 

Rakkaat Lehmuskodin asukkaat

 

Olen itse ollut ehdottamassa tällaista tapaa ja perinnettä, jossa vanhainkodissa vietetään pyhäinpäivänä muistohetki vuoden aikana poisnukkuneiden muiston äärellä. Pohdin tätä asiaa mielessäni pitkään. Ajattelin sairaita pitkäaikaispotilaita, joita aina näkee, ehkä päivittäin. Yhtäkkiä jonain päivän tätä tuttua hahmoa ei enää näekään käytävällä, ruokailussa eikä muussakaan tilanteessa. Kukaan ei edes kerro, mitä on sattunut. On sentään kodin lipputangossa lippu ollut jonain päivänä puolitangossa. Mutta sekään ei kerro, kuka on poistunut keskuudestamme. Eikö se ole meidän yhteistä ilmapiiriämme lujittavaa, että läheisiämme ei unohdeta sen jälkeen kun heidän viimeinen hetkensä on koittanut? Eikö ole mukava ajatella, että kun minulle tulee yhtenä päivänä viimeinen iltahuuto ja minut kutsutaan pois tästä elämästä, niin minuakaan ei silloin unohdeta. Minuakin vielä muistetaan, minut jätetään vielä kerran siunaten Jumalan huomaan.

 

Koen, että tämä on myös lähimmäisenrakkauden osoittamista.  Pidämme toisiamme niin tärkeinä, että emme halua heidän katoavan muististamme samaan aikaan kun he poistuvat silmistämme. Oikeastaan jokaiselle pitäisi olla vielä pieni muistosana ihan erikseen, mutta se voi olla vaikeaa järjestää. Talossa tarvittaisiin oma talon kappalainen, joka pitäisi jokaisesta kirjaa ja osaisi luonnehtia jokaista erikseen muutamalla kauniilla sanalla. Monet teistä täällä olette yksinäisiä ihmisiä. Useat olette menettäneet jo aiemmin puolisonne, puhumattakaan vanhemmistanne. Vanhempien menettäminen on jollain lailla luonnollista ja hyväksyttävää, vaikka kipeää sekin tekee. Mutta siinä on helppo tunnustaa elämän tunnettu tosiasia: maallinen elämämme on tarkoitettu päättyväksi. Emme ole ikuisia tämän maan päällä. Vanhempien kuolema herättää surun ja kaipauksen lisäksi kiitollisuutta. Aviopuolison menettäminen onkin sitten paljon raskaampaa. Aviopuolison menettäminen ei ole raskasta vain, jos menettää puolison nuorena. Mitä pitempään iäkäs aviopari on ollut yhdessä, sitä vaikeampi on puolison menetys. Yhteiset elämänkokemukset ovat vuosikymmenien varrella hitsanneet iäkkäät aviokumppanit niin lähelle toisiaan, että hyvä, jos eivät jo kohta melkein ulkonäöltäänkin muistuta toisiaan. Joku kokee, ettei jaksa nähdä syytä jatkaa omaa elämäänsä eikä jaksa oikein elää, kun se, jonka kanssa päivät on yhdessä vietetty, on poistunut.  Ei ole kysymys vain puhekumppanin menetyksestä. Muutama iäkäs aviopari ei jaksa enää puhua. Sanoja ei tarvita. Mutta silti kaivataan läsnäoloa. Jollekin kumppanin menetys on ollut niin raskas, että on riistänyt itseltäänkin hengen, kun ei kestä yksinäisyyttä. Sureva ihminen tarvitsee tukea. Sitä varten on tämä tilaisuus. Kun mainitaan pois lähteneen nimi ja sytytetään kynttilä, annetaan tilaa surun, kiitollisuuden ja kaipauksen ilmaisemiselle. Television luontofilmeistä olen joskus nähnyt, etteivät eläimetkään ole aivan tunteettomia. Olikohan se kuollut norsu, jota näytettiin? Lajitoverit kokoontuivat menehtyneen ympärille ja koskettelivat sitä kärsillään. Ne ikään kuin jättivät hyvästejä. Ihminen tunnetaan erityisesti olentona, joka tajuaa oman katoavaisuutensa. Ihminen tietää koko ajan, että vain askel erottaa minut kuolemasta. Tunnemme olevamme vastuussa elämästämme pyhän Jumalan, Luojamme, edessä.

Valitsin puheeni johdannoksi yhden niistä neljästä psalminlukukappaleesta, jotka ovat hautaustoimituksen kaavassa valmiiksi tarjottuja vaihtoehtoja. Valitsin tämän Psalmin 90 tämän lukukappaleeksi, koska lähestymme miltei maagiselta vaikuttavaa vuosilukua 2000. Psalminkirjoittaja toteaa, että tuhat vuotta on Jumalalle kuin yksi päivä. Ajan rahtusessa ihminen on pieni. Me olemme katoavaisiakin. Päivämme päättyvät yllättävän nopeasti. Kuolema aina yllättää äkillisyydellään. Uustestamentillista ylösnousemususkoa tähän Psalmiin ei sisälly. Se päättyy kuitenkin toteamukseen, että ajan lyhyyden ajatteleminen voi tehdä ihmisen viisaaksi. Elämämme katoavaisuuden huomioon ottaminen antaa merkitystä elämälle. Televisiossa näytettiin hiljattain surkuhupaisa japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan filmi Ikiru. Se kertoi miehestä, jonka elämä oli jäänyt hyvinä päivinä elämättä. Hän oli kuin pystyyn kuollut muumio. Kun hän sairastui syöpään, hän alkoi elää. Hän löysi elämälleen tarkoituksen.  Filmistäkään ei löytynyt ylösnousemususkoa, mutta siitä löytyi kyllä syvällistä elämänfilosofiaa, juuri sitä psalminkirjoittajan perään kuuluttamaa viisasta sydäntä.

Kristillisten hautajaisten pääasia on usko ylösnousemukseen. Niin järjelle käsittämätöntä kuin se onkin, se on suora jatke uskolle Jumalaan. Jos on Jumala, joka voi luoda ja vielä ylläpitää luomaansa maailmaa, eikö hän voisi myös luoda uutta? Entäpä jos meillä on rakastava Jumala, silloin hän ei halua meidän kuolevan, ei kuolevan elämän tarkoituksettomuuteen yhtä vähän kuin että ikuisesti häviäisimme Jumalan muistista. Jumalalle kaikki elävät. Pyhäinpäivä kannattelee ajatusta, että ajassa kilvoitelleet ovat siirtyneet Jumalan luo. Aikaa ei enää ole.  Iankaikkisuus alkaa heitä ajan rajan toisella puolella. Jumalan huomaan olemme saattaneet läheisemme rukouksin hautaan siunaamisessa. Kun uskomme laupiaaseen ja armahtavaan Jumalaan, joka on Jeesuksessa sovittanut syntivelkamme, rohkenemme elää siinä toivossa, että läheisemme ovat päässeet perille Jumalan luo.