Pyhäinpäivä 5.11.05 Lappeenrannan kirkko

Matt. 5: 1-11

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: »Autuaita ovat hengessään köyhät ,sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. utuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. Autuaita puhdassydämiset:

he saavat nähdä Jumalan. Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

 

Rooman alla sijaitsevissa hautaholveissa, katakombeissa, oli vilskettä. Ihmisiä oli siellä kuin muurahaisia pesässään. Heikosti valaistut, vai pitäisikö sanoa pimeät, labyrinttikäytävät johtivat kristittyjen salaiseen kokoontumispaikkaan. Perille saavuttaessa läjähtivät vastaan sadat soihdut isossa kokoontumisluolassa. Kirkas valo loisti kuoleman varjon maahan. Väkeä oli tungokseen asti kuin Rooman torilla. Laulu vyöryi maan uumenissa voimakkaana kuin suurten vetten pauhu: ”Kiitä Herraa minun sieluni äläkä unohda mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Kiitä Herraa minun sieluni ja kaikki mitä minussa on , hänen pyhää nimeänsä.” Laulu tarttui jokaiseen kuulijaan. Se teki hyvin voimakkaan vaikutuksen. Laulun jälkeen vanha parrakas mies astui puhujakorokkeelle. Väki hiljeni. Puhuja oli odotettu ja tunnettu, ei mikä tahansa saarnamies, vaan sellainen, joka puhui sitä, mitä itse oli nähnyt ja kokenut Mestarin seurassa.

Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa, Kristuksessa” aloitti hän, Pietari, puheensa. ”Kerrotaan, että Kypros on onnellisten saari, se on hyvin kaunis, hedelmällinen ja lämmin paikka kuin paratiisi. Minä en ole siellä käynyt, mutta kyllähän te monet sen paikan tunnette. Minä sanon teille, että maisema, joka avautuu Galilean järven länsirinteiltä yli järven, on yhtä upea. Olimme siellä Mestarin oppilasjoukko kerran punaisten kukkien liekehtiessä ja järven kimaltaessa edessämme kuin lasimeri. Vasemmalla siinsi kotikaupunkini kaukaa utuisena. Olin jättänyt entisen elämäni kuultuani Mestarin velvoittavan ja haastavan kutsun. Mestari avasi suunsa ja alkoi opettaa meitä. Hän oli kuin Mooses Siinain vuorella. Hän olikin itse asiassa Jumalan lupaama uusi Mooses, kansanjohtaja, joka oli Kirjoituksissa luvattu. Niin kuin Mooses välitti kivisiin laintauluihin kirjoitetut käskyt, niin Jeesus välitti meille Jumalan lupaukset kirjoittaen ne lähtemättömästi sydäntemme lihastauluihin. Herra istui ruohomättäällä ja sanat putoilivat hänen huuliltaan kuin kultaomenat hopeamaljaan. Se ei ollut mitään turhanpäiväistä jaarittelua, vaan loppuun asti harkittuja sanoja suoraan Jumalan suusta. »Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” hän sanoi luoden katseensa meihin, enimmäkseen yksinkertaisiin, kädestä suuhun eläviin köyhiin elämän koululaisiin. Jos olisimme jatkaneet kalastustyötämme, niin olisimme ehkä olosuhteisiin katsoen olleet ihan kohtuullisesti toimeentulevia, mutta jätettyämme työn ainoa omaisuutemme olivat vaatimattomat päällämme olevat vaatteet. Raha on valtaa. Meillä ei ollut rahaa, ei voimaa, ei vaikutus- eikä arvovaltaa. Yhteiskunnan silmissä olimme hyljeksittyjä ja syrjäytyneitä, mutta opettelimme Jumalaan luottamista, sitä, että kyllä hän omistaan huolta pitää niin kuin huolehtii kedon kukista ja taivaan linnuista. Jeesus julisti meille vapautuksen teologiaa; köyhyyden hengellisyys on sitä, että on pakko turvautua Jumalaan, kun ei ole muuta apua. Meidät luettiin Jumalan valtakunnan kansalaisiksi. Emme ole rupusakkia, vaan pyhäkansa, Jumalan omia, kuninkaallista hoviväkeä, osa Jumalan taivaallista kansaa. Emme silloin ymmärtäneet, mitä tämä sana oikeastaan tarkoitti. Silloin ei ollut vielä harmaata aavistusta Jeesuksen ristin tiestä. Muutamat luulivatkin, että taivasten valtakunnan ministerin paikat on syytä varata ajoissa. Silloin Mestari sanoi: ’Voitteko juoda sen maljan, jonka minä juon?’ Ymmärtämättä edes kysymystä vastasimme: ’Voimme.’ Veljemme Jaakob – rauha hänen muistolleen – on jo juonut sen maljan; hän on jakanut saman kohtalon kuin Mestari. Herodes Agrippa teloitti hänet. Sen jälkeen on kristittyjä listitty päiviltä solkenaan, ei vähiten tällä Roomassa. Mutta älkää pelätkö, teidän taivaallinen Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.

Jeesus opetti myös näin: ’ Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen’. Jeesus opetti usein paradoksein, käsittämättömin, ristiriitaisilta kuulostavin lauselmin. Kuinka nyt murheelliset voivat olla onnellisia? Vaikken sitä silloin nuorena miehenä käsittänyt, on elämä minua opettanut. Galilean toisella puolella on silmiinkantamaton autiomaa. Aurinko paistaa siellä aina. Se on erämaata. Kristityn elämäntien on kuljettava erämaan eli kyynellaakson kautta. Murhe ja itku tuntuvat ihan kauheilta silloin kun ne sattuvat kohdalle, mutta jälkeenpäin ne usein osoittautuvat hyvin tarpeellisiksi kokemuksiksi, edellyttäen ettei katkeroidu. Se on ihan sama kuin että maa tarvitsee sadetta sekä auringonpaistetta. Elämän vastoinkäymiset opettavat näkemään myötäkäymiset suurina lahjoina, onnena. Ei kukaan voi eikä kenenkään tarvitse aina olla iloisia. Jumalan antama onni on sellaista, joka ei riipu ulkonaisista olosuhteista. On niin kuin Psalminkirjoittaja sanoo: ’Minun onneni on olla Jumalaa lähellä’. Silloin kun on Jumalaa lähellä, voi saada ylimaallisen rauhan, vaikka on kokenut vaikeitakin kohtaloita. Eräskin nainen hoiti pitkään ikääntynyttä äitiänsä, joka sitten kuoli, kun hänen aikansa oli täysi. Muutamat lohduttivat häntä: ’Nytpä sinulla on aikaa itsellesi, voit hoitaa itseäsi. Kun vanha äitisi pääsi pois, oisko aihetta muuhun kuin kiitokseen?’ Mitä teki tämä nainen? Hän alkoi hoitaa vuoroin toisia ikääntyneitä ja vammaisia. Jeesuksen autuaaksijulistukset tarkoittavat sitä, että antaessaan ihminen saa Antaessaan saa, kadottaessaan löytää, kuolleessaan nousee uuteen elämään. Jumala ei palkitse ansioista. Eivät nämä ole mitään suorituksia, joista Jumala maksaa palkkion. Tämä on kuin nisunjyvän tie. Silloin kun luulee menettävänsä kaiken, saakin lahjaksi tilalle jotain uutta.”

Pietari oli innoissaan ja onnellinen saadessaan kertoa Mestarin opetuksista, jotka olivat jääneet syvälle hänen tajuntaansa. Älkää luulko, että hän tyytyi pitämään vain 15 minuutin pikasaarnaa! Hänen puheensa kesti kaikkiaan 2 tuntia, mutta kuulijat katsoivat häneen hievahtamatta eikä kukaan vilkuillut kelloansa, että ”eikö ukko osaa lopettaa?” Eihän silloin kyllä ollut vielä kelloa keksittykään! Minä en kuitenkaan yritä samaa temppua kuin Pietari eikä kuulijakunta ole nykyään samanlainen. Otan enää esille viimeisen kohdan Pietarin puheesta, kohdan joka liittyy erityisesti tähän pyhäinpäivään. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. ”Jeesus tiesi meidän kohtalomme”, sanoi Pietari. ”Hän ei luonut valheellisia, ruusuisia tulevaisuudenkuvia voidakseen pitää meidät joukossaan, vaan hän halusi varustaa meidät oitis huonoimman mahdollisen vaihtoehdon varalle. Autuaita olette te Rooman kristityt, kun teitä uskon tähden herjataan ja pilkataan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkinaista pahaa. Teitä syytetään milloin mistäkin. Kaikkien onnettomuuksien selittämiseksi riittää syyksi kristityt. Uskon tähden teitä irtisanotaan työpaikoista ja saneerattaessa joudutte ensimmäisinä työttömiksi. Uskon tähden olette joutuneet eroon entisistä ystävistänne, joista on tullut vihollisianne. Uskon tähden olette luopuneet turvallisesta perheyhteydestänne, saaden toki tilalle vielä läheisemmän yhteyden, kristittyjen perheväen rakkaudellisen yhteyden. Älkää pelätkö jellonia, joiden eteen teidät heitetään areenalla riepoteltaviksi, mutta vastustakaa henkeen ja vereen asti jalopeuraa, jota myös vanhaksi kehnoksi kutsutaan. Osoittakaa kuuliaisuutta yksin Kristukselle niin, että maailma näkee uskon voiman. Tänäänkin taas muistamme niitä, jotka ovat uskonsa tähden menehtyneet. Kiitämme Jumalaa siitä, että he ovat uskonsa säilyttäen kilvoitelleet perille. Marttyyrius on välttämätöntä, koska kirkko on kansan ja yhteiskunnan omatunto.”

Näin Pietari paljon monisanaisemmin kuin minä rohkaisi ja vahvisti Rooman kärsivää seurakuntaa vielä suloisen tietämättömänä tai ehkä jo aavistaen oman kohtalonsa, johon hän oli astuva täynnä iloa ja rohkeutta kokiessaan sen suureksi kunniaksi, että saa saman kohtalon kuin Mestari, joka oli avannut uuden tien Jumalan yhteyteen.

Pietarin puheen jälkeen vallitsi katakombissa syvä hiljaisuus.

     Erityispyhät