Pyhäinpäivän iltakirkko(johon oli kutsuttu vuoden aikana kuolleiden omaisensa menettäneet) 6.11.99 klo 18

Ps. 90:1-6,12

Psalmi 90

Ihmiselämän lyhyys ja Jumalan ikuisuus

Mooseksen, Jumalan miehen, rukous.

Herra, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
2 Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.

3 Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen
ja sanot: "Palatkaa tomuun, Adamin lapset."
4 Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
5 Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
6 joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
12 Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.

 

Rakkaat Surevat Omaiset

 

Olette tulleet viettämään pientä muistohetkeä, koska olette menettäneet omaisenne kuluvan vuoden aikana tai aikaisemmin. Olette tulleet kuuntelemaan, kun kuluneen vuoden aikana kuolleen omaisenne nimi luetaan. Olette tänään myös ehkä käyneet omaisenne haudalla sytyttämässä kynttilän. Miksi näin teette? Siksi, että otatte surun ja menetyksen vakavasti.

Ette yritä poistaa surua unohtamalla, vaan suremalla. Torjuttu suru ei sillä poistu, että se yritetään unohtaa. Se vain patoutuu ja voi pulpahdella esiin fyysisinä tai henkisinä vaivoina ja muuna pahana olona.  Tunnustettu ja ilmaistu suru on sellaista surun läpi käymistä, joka vähitellen kypsyttää sopeutumaan tapahtuneeseen. Menetystä ei mikään voi koskaan korvata eikä suru ehkä täysin katoa, mutta hiljalleen jaksaa paremmin sopeutua siihen tosiasiaan, että oma elämä jatkuu – sen on jatkuttava. Oppii ehkä ymmärtämään senkin, että omaista ei ole kokonaan menetetty. Hän ei ole enää läsnä, mutta hänen rakkautensa tai vaikkapa hänen opetuksensa ja neuvonsa ovat yhä mielessä. Niiden arvoa voi nyt puntaroida omassa rauhassa. Voi kasvaa erilleen siitä, minkä on tuntenut liian sitovana ja ahdistavana. Voi pitää sen, minkä ymmärtää viisaaksi neuvoksi. Tämä taitaa koskaan erityisesti suhdetta vanhempiimme. Pääsääntöisestihän jokainen meistä on menettänyt oman vanhempansa. Se on elämän laki. Vaikka kuolema ei noudata tarkkaa ikäjärjestystä, niin keskimääräisesti se noudattaa sitä. Vanhemmat ovat tehneet meihin suuren vaikutuksen. Ei vain se, mitä he ovat opettaneet, vaan myös se, mitä he ovat olleet. Voi hieman harmittaa, ettei tullut isältä tai äidiltä kysyttyä tarpeeksi asioita hänen eläessään, ei osannut antaa arvoa hänen muistoilleen, jotka nyt ovat alkaneet kiinnostaa. Äidille ja isälle itselleenkin olisi ollut tärkeätä, että joku olisi ollut kiinnostunut heidän kokemuksistaan. Heillä saattoi olla eläkevuosinaan runsaastikin aikaa puhua, jos vain olisi löytynyt kuulija. Tekemätöntä ei saa tehdyksi. Muistoja voi siltä vaalia. Minun täytyy tunnustaa, että minulla on lasteni kanssa naurussa pitelemistä, kun olemme katselleet yhdessä vanhoja diakuvia, joissa isoisä vielä näyttäytyy voimissaan. Sureminen voi parhaimmillaan oli iloinenkin asia. Ainakin se on kiitollisuutta ilmi tuova asia. Voi olla kiitollinen siitä, että on saanut pitää isää kauan lähellään. Isä on pitänyt huolta kodista ja perheestä.  Mitähän sitten voi sanoa äidistä? Äidin merkitys kasvattajana on sanomattoman suuri. Jotain äidistä jatkaa elämäänsä meissä.

 

Suru on usein sitä kipeämpi, mitä nuorempi on se, jonka olemme menettäneet. Aina luonnottomammalta vaikuttaa, mitä nuorempana ihminen kuolee. Aviopuolison menettäminen ei ole raskasta vain, jos menettää puolison nuorena. Mitä pitempään iäkäs aviopari on ollut yhdessä, sitä vaikeampi on puolison menetys. Yhteiset elämänkokemukset ovat vuosikymmenien varrella hitsanneet iäkkäät aviokumppanit niin lähelle toisiaan, että hyvä, jos eivät jo kohta melkein ulkonäöltäänkin muistuta toisiaan! Joku kokee, ettei jaksa nähdä syytä jatkaa omaa elämäänsä eikä jaksa oikein elää, kun se, jonka kanssa päivät on yhdessä vietetty, on poistunut.  Ei ole kysymys vain puhekumppanin menetyksestä. Muutama iäkäs aviopari ei jaksa enää puhua. Sanoja ei tarvita. Mutta silti kaivataan läsnäoloa. Jollekin kumppanin menetys on ollut niin raskas, että on riistänyt itseltäänkin hengen, kun ei kestä yksinäisyyttä. Sureva ihminen tarvitsee tukea.

Seurakunnan tuki ei korvaa läheisten omaisten ja ystävien tukea. Toivottavasti siitä silti on apua. Järjestämme surevien iltoja noin viisi kertaa vuodessa: yhden kerran kaikille vuoden aikana kuolleille. Toisinaan järjestetään kirkkomme alasalissa pienimuotoisempia tilaisuuksia, joissa on mahdollisuus keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Silloin sytytetään kynttilä jokaisen kuolleen muistolle. On esitetty, että tässä tilaisuudessakin tehtäisiin niin. Mutta meidän suuressa seurakunnassamme se ei liene tarkoituksenmukaista. Siinä alkaa jo olla kysymys paloturvallisuudestakin. Surevien omaisten iltoihin olette tervetulleita myös silloin, kun ette ole saaneet siihen henkilökohtaista kutsua. Ainahan ei sovi tulo silloin, kun olisi henkilökohtainen kutsu. Kutsu on jatkuvasti voimassa. Kirkollisista ilmoituksista voi nähdä, milloin tilaisuuksia vietetään.

 

Valitsin puheeni johdannoksi yhden niistä neljästä psalminlukukappaleesta, jotka ovat hautaustoimituksen kaavassa valmiiksi tarjottuja vaihtoehtoja. Valitsin tämän Psalmin 90 tämän illan lukukappaleeksi, koska lähestymme miltei maagiselta vaikuttavaa vuosilukua 2000. Psalminkirjoittaja toteaa, että tuhat vuotta on Jumalalle kuin yksi päivä. Ajan rahtusessa ihminen on pieni. Me olemme katoavaisiakin. Päivämme päättyvät yllättävän nopeasti. Kuolema aina yllättää äkillisyydellään. Uustestamentillista ylösnousemususkoa tähän Psalmiin ei sisälly. Se päättyy kuitenkin toteamukseen, että ajan lyhyyden ajatteleminen voi tehdä ihmisen viisaaksi. Elämämme katoavaisuuden huomioon ottaminen antaa merkitystä elämälle. Televisiossa näytettiin hiljattain surkuhupaisa japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan filmi Ikiru. Se kertoi miehestä, jonka elämä oli jäänyt hyvinä päivinä elämättä. Hän oli kuin pystyyn kuollut muumio. Kun hän sairastui syöpään, hän alkoi elää. Hän löysi elämälleen tarkoituksen.  Filmistäkään ei löytynyt ylösnousemususkoa, mutta siitä löytyi kyllä syvällistä elämänfilosofiaa, juuri sitä psalminkirjoittajan perään kuuluttamaa viisasta sydäntä.

Kristillisten hautajaisten pääasia on usko ylösnousemukseen. Niin järjelle käsittämätöntä kuin se onkin, se on suora jatke uskolle Jumalaan. Jos on Jumala, joka voi luoda ja vielä ylläpitää luomaansa maailmaa, eikö hän voisi myös luoda uutta? Entäpä jos meillä on rakastava Jumala, silloin hän ei halua meidän kuolevan, ei kuolevan elämän tarkoituksettomuuteen yhtä vähän kuin että ikuisesti häviäisimme Jumalan muistista. Jumalalle kaikki elävät. Pyhäinpäivä kannattelee ajatusta, että ajassa kilvoitelleet ovat siirtyneet Jumalan luo. Aikaa ei enää ole.  Iankaikkisuus alkaa heti ajan rajan toisella puolella. Jumalan huomaan olemme saattaneet läheisemme rukouksin hautaan siunaamisessa. Kun uskomme laupiaaseen ja armahtavaan Jumalaan, joka on Jeesuksessa sovittanut syntivelkamme, rohkenemme elää siinä toivossa, että läheisemme ovat päässeet perille Jumalan luo.