Pyhäinpäivä 3.11.07 Lappeen kirkko (tilaisuuteen oli kutsuttu vuoden aikana kuolleiden omaiset)

Virret: 146, 700, 321: 1-2, 142 (vuorovirsi), 600: 2-3,140: 1- , 307, 631, 141: 5.

 

Matt 5:1-12

 

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.

Vuorisaarna vanhan Perheraamatun kuvittajan mukaan. The Sermon on the Mount, Gustave Doré, 1865. Korea Computer Mission.

http://kcm.co.kr/bible01/gd/gd154.html


Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

 

Rakkaat kristityt, edesmenneitä läheisiänne surevat omaiset

 

Pyhäinpäivästä on kehkeytynyt suomalaisessa kulttuurissa viime vuosina poismenneiden omaisten muistelupäivä. Asialle on olemassa sosiaalinen tilaus. Poismenneet eivät meidän muisteluamme enää tarvitse, mutta toki sen ansaitsevat. Me tarvitsemme sitä. Yli 45-vuotiaat käyvät keskimäärin jatkuvaa surutyötä. Meillä on aihetta muistaa muutamia edesmenneitä läheisiämme. Useimmilla muisto on oikein tosi polttava ja kipeä.  Läheisen ihmisen kuolema on menetys, joka on pudottanut pohjan ja mielekkyyden elämältä. Muistelemisella ja surun kanavoimisella yleisesti tunnustetuksi rituaaliksi yritetään viedä surutyötä eteenpäin niin, että toivon mukaan surun kipu hellittää.

Pyhäinpäivän surutyön rituaaliin kuuluu kynttilän sytyttäminen läheisen haudalle ja ehkä myös kynttilän sytyttäminen kotona menetetyn ja muisteltavan omaisen valokuvan viereen. Kirkossa luetaan vuoden aikana seurakunnassa edellisen vuoden aikana kuolleiden nimet. Olette monet tulleet kuuntelemaan nimen lukemista. Moni ei muista tästä tilaisuudesta muuta kuin sen, että omaisen nimi luettiin tai sitten – niin surullista kuin sen onkin – ettei nimeä kuulunut (se on voinut johtua lähinnä kirkon akustiikan pettämisestä ratkaisevalla hetkellä).

 

Te, jotka osallistutte surutyön rituaaleihin, otatte surun ja menetyksen vakavasti. Ette yritä poistaa surua unohtamalla, vaan suremalla. Torjuttu suru ei sillä  poistu, että se yritetään unohtaa. Se vain patoutuu ja voi pulpahdella esiin fyysisinä tai henkisinä vaivoina ja muuna pahana olona.  Tunnustettu ja ilmaistu suru on sellaista surun läpi käymistä, mikä vähitellen kypsyttää sopeutumaan tapahtuneeseen. Menetystä ei mikään voi koskaan korvata eikä suru ehkä täysin katoa, mutta hiljalleen jaksaa paremmin sopeutua siihen tosiasiaan, että oma elämä jatkuu – sen on jatkuttava. Oppii ehkä ymmärtämään senkin, että omaista ei ole kokonaan menetetty. Hän ei ole enää läsnä, mutta hänen rakkautensa tai vaikkapa hänen opetuksensa ja neuvonsa ovat yhä mielessä. Niiden arvoa voi nyt puntaroida omassa rauhassa. Voi kasvaa erilleen siitä, minkä on tuntenut liian sitovana ja ahdistavana. Voi pitää sen, minkä ymmärtää viisaaksi neuvoksi. Tämä taitaa koskea erityisesti suhdetta vanhempiimme. Pääsääntöisestihän jokainen meistä on menettänyt oman vanhempansa. Se on elämän laki. Vaikka kuolema ei noudata tarkkaa ikäjärjestystä, niin keskimääräisesti se noudattaa sitä. Vanhemmat ovat tehneet meihin suuren vaikutuksen. Ei vain se, mitä he ovat opettaneet, vaan myös se, mitä he ovat olleet. Voi hieman harmittaa, ettei tullut isältä tai äidiltä kysyttyä tarpeeksi asioita hänen eläessään, ei osannut antaa arvoa hänen muistoilleen, jotka nyt ovat alkaneet kiinnostaa. Äidille ja isälle itselleenkin olisi ollut tärkeätä, että joku olisi ollut kiinnostunut heidän kokemuksistaan. Heillä saattoi olla eläkevuosinaan runsaastikin aikaa puhua, jos vain olisi löytynyt kuulija. Tekemätöntä ei saa tehdyksi. Muistoja voi siltä vaalia. Minun täytyy tunnustaa, että minulla on lasteni kanssa naurussa pitelemistä, kun olemme katselleet yhdessä vanhoja diakuvia, joissa isoisä vielä näyttäytyy voimissaan. Sureminen voi parhaimmillaan olla iloinenkin asia. Ainakin se on kiitollisuutta ilmi tuova asia. Voi olla kiitollinen siitä, että on saanut pitää isää kauan lähellään. Isä on pitänyt huolta kodista ja perheestä.  Mitähän sitten voi sanoa äidistä? Äidin merkitys kasvattajana on sanomattoman suuri. Jotain äidistä jatkaa elämäänsä meissä.

 

Suru on usein sitä kipeämpi, mitä nuorempi on se, jonka olemme menettäneet. Aina luonnottomammalta vaikuttaa, mitä nuorempana ihminen kuolee. Aviopuolison menettäminen ei ole raskasta vain, jos menettää puolison nuorena. Mitä pitempään iäkäs aviopari on ollut yhdessä, sitä vaikeampi on puolison menetys. Yhteiset elämänkokemukset ovat vuosikymmenien varrella hitsanneet iäkkäät aviokumppanit niin lähelle toisiaan, että hyvä, jos eivät jo kohta melkein ulkonäöltäänkin muistuta toisiaan! Joku kokee, ettei jaksa nähdä syytä jatkaa omaa elämäänsä eikä jaksa oikein elää, kun se, jonka kanssa päivät on yhdessä vietetty, on poistunut.  Ei ole kysymys vain puhekumppanin menetyksestä. Muutama iäkäs aviopari ei jaksa enää puhua. Sanoja ei tarvita. Mutta silti kaivataan läsnäoloa. Jollekin kumppanin menetys on ollut niin raskas, että on riistänyt itseltäänkin hengen, kun ei kestä yksinäisyyttä. Sureva ihminen tarvitsee tukea.

Seurakunnan tuki ei korvaa läheisten omaisten ja ystävien tukea. Toivottavasti siitä silti on apua. Lappeenrannan seurakuntayhtymässä järjestetään surevien iltoja noin viisi kertaa vuodessa. Tilaisuuksiin voi osallistua yli seurakuntarajojen. Joissakin tilaisuuksissa on mahdollisuus keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Silloin sytytetään kynttilä jokaisen kuolleen muistolle. Lappeella sama rituaali toistuu kinkereillä. Kirkollisista ilmoituksista voi nähdä, milloin tilaisuuksia vietetään.

 

Vapahtajamme Jeesuksen kuuluisissa autuaaksi julistuksissa on erityisesti tähän hetkeen sopiva sana: Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Jeesus opetti usein paradoksein, käsittämättömin, ristiriitaisilta kuulostavin lauselmin. Kuinka nyt murheelliset voivat olla onnellisia? Sana, joka on käännetty murheelliseksi, ei tässä tarkoita mitä tahansa pientä pettymystä, vaan kuoleman aiheuttamaa murhetta. Monelle elämä on opettanut, että Jumala kuljettaa meitä erämaan yli kyynellaakson kautta. Murhe ja itku tuntuvat ihan kauheilta silloin, kun ne sattuvat kohdalle, mutta jälkeenpäin ne ovat usein osoittautuneet hyvin tarpeellisiksi kokemuksiksi, edellyttäen, ettei katkeroidu. Elämän vastoinkäymiset opettavat näkemään myötäkäymiset suurina lahjoina, onnena. Ei kukaan voi eikä kenenkään tarvitse olla aina iloinen. Jumalan antama onni on sellaista, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Psalminkirjoittaja sanoo: ”Minun onneni on olla Jumalaa lähellä.” Silloin kun on Jumalaa lähellä, voi saada ylimaallisen rauhan, vaikka on kokenut vaikeitakin kohtaloita. SANA-lehti kertoi naisesta, itse asiassa omaishoitajasta, joka hoiti pitkään sairasta äitiään kotona. Hänellä meni kaikki aika ja voimat siihen. Mutta sitten kävi niin kuin elämässä tapaa käydä, että äiti kuoli. Ihmiset lohduttivat, että nyt sinulla on viimein vapaus tehdä, mitä itse haluat. Olet vapaa ja voit käyttää aikaasi itsesi hemmottelemiseen. Mutta mitä tämä itsekin jo eläkeiän saavuttanut ihminen teki? Hän rupesi hoitamaan milloin naapurin mummoa, milloin ketäkin. Aina riitti hoidettavia. Jeesus sanoo, että onnellinen se ihminen, joka näin menettelee, joka kärsii kärsivien kanssa ja jakaa heidän tuskaansa. Onnellinen se, jolla on, kenelle osoittaa laskelmoimatonta rakkautta. Jeesuksen autuaaksi julistukset tarkoittavat sitä, että antaessaan ihminen saa, kadottaessaan löytää ja kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään, mikä tässä yhteydessä on tärkeä muistaa. Tämä on se nisunjyvän tie, jota Jeesus itse kulki. Silloin kun luulee menettävänsä kaiken, saakin lahjaksi tilalle jotain uutta.

Jeesuksen sanat murheellisen lohdutuksesta toteutuvat viime kädessä vasta ajan rajan toisella puolen. Pyhäinpäivä vaalii kristillisen uskon perimmäistä sisältöä muistuttaessaan, että  perille päässyt riemuitseva seurakunta ylhäällä Jumalan luona ja taisteleva seurakunta täällä maan päällä ovat yhtaikaa Jumalan valtaistuimen edessä. Olemme vain eri puolilla. Emme vielä näe toisiamme, mutta elämme siinä toivossa, että jonain päivänä tapaamme Jumalan edessä.

 

Erityispyhät