”YLEISKATSAUS ETIOPIAN KIRKON HISTORIAAN JA KIRKON HENGELLISEEEN ELÄMÄÄN”

 

Kirjoittanut professori Sergew Hable Sellassie ja professori Taddese Tamrat
Addis Abeba – joulukuu 1970.

Suomentajan esipuhe

Etiopian ortodoksinen kirkko on tuskin monia kiinnostava aihe, ellei sitten kirkon originellit, muusta kristikunnasta selvästi poikkeavat perinteet herätä uteliaisuutta, jolla salaperäisyyden verhoa yritetään raottaa. Moni nimittää kirkkoa koptilaiseksi ja leimaa Etiopian kirkon opinkäsityksen monofysiittiseksi sekä jumalanpalveluselämän museaaliseksi menneisyyden jäänteeksi. Sana koptilainen viittaa itse asiassa egyptiläiseen kristittyjen etniseen ja uskonnolliseen ryhmään. Etiopian kirkko kuuluu historiallisesti Aleksandrian ortodoksisen patriarkaatin alaisuuteen, jota epäilemättä voitiin kutsua koptilaiseksi. Jos kirkosta käytetään kansallisuuteen viittaavaa sanaa, silloin Etiopian kirkko on kuitenkin ollut ja tulee olemaan etiopialainen. Viime vuosisadan puolivälissä Etiopian kirkko kuitenkin itsenäistyi, joten muodollisesti se on tasavertainen muiden itämaisten (orientaalisten) ortodoksisten kirkkojen kanssa, mutta jäsenmäärältään se taitaa olla suurempi muut samaan ryhmään kuuluvat kirkot yhteensä. Itämainen ortodoksia syntyi tunnetusti Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451, jolloin osa kokouksen osanottajista kieltäytyi tunnustamasta kokouksen päätöstä Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä. Kristinuskon valtavirrasta eronnut ryhmä tunnusti, että Kristuksella on vain yksi luonto, jumalallinen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita inhimillisen luonnon kieltämistä, vaan semanttista ongelmaa, jossa ensimmäisen määritelmän mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, mikä voidaan näin myös ilmaista. Orientaalisten ortodoksien mukaan Kristuksella on kyllä kaksi luontoa, mutta koska ne ovat keskenään hänen persoonassaan sekoittumatta ja muuttumatta, niin määritelmän mukaan voi olla vain yksi yhdistynyt (tewahedo) luonto. Sana tewahedo esiintyy myös Etiopian ortodoksisen kirkon nimessä ilmaisten selkeästi, millä tavoin kirkko poikkeaa muista kirkoista. Etiopian ortodoksit vierastavat muiden antamaa määrittelyä heidän opistaan – monofysiitit, itse he käyttävät nimeä miafysiitit, jonka sanan alkujuuri tarkoittaa myös yhtä (luontoa), mutta viittaa paremmin luontojen yhtymiseen tai erottamattomuuteen.

Etiopian ortodoksista kirkkoa kuvataan länsimaisessa puheenparressa halveksivasti ja vähättelevästi. Joidenkin mielestä he eivät ole kunnon kristittyjä ollenkaan, koska heillä on paljon omaperäisiä, mm. juutalaisuudesta juontuneita käytäntöjä. Etiopian ortodoksit ovat kyllä itsekin antaneet aihetta pahoihin puheisiin, sillä he itse, samalla lailla, vähättelevät toisia kirkkoja ja ovat vainonneet toisin ajattelevia kristittyjä aivan viime vuosikymmeniin asti. Etiopiassa puhutaan myös ortodoksista noitatohtoreista vihjaten kansanuskonnon vaikutteista kirkossa. Näin voidaan tietysti tehdä, jos jotakin kirkkoa arvostellaan sen mukaan, mitä asioita huonoimmillaan kirkossa tai sen liepeillä havaitaan. Usein toista kirkkoa arvostellaankin sellaisena kuin se huonoimmillaan tulee esille ja omaa kirkkoa sen mukaan, mitä se parhaimmillaan, teoriassa, on. Valitettavasti lähetystyöntekijätkin saattavat syyllistyä yksipuolisiin ja halventaviin kuvauksiin maasta ja sen toisesta uskosta. Tämä esitelmä sarja palvelee mielestäni parhaiten juuri lähetystyöntekijöitä, joiden olisi syytä perehtyä hyvin ja ennakkoluulottomasti ”uuden kotimaansa” kulttuuriin ja uskontoon.

Etiopian kirkko on joka tapauksessa Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen ja pyrkii vaalimaan apostolista uskoa melkein muiden kirkkojen kanssa yhtäläisen pyhien kirjoitusten kokoelman ja varhaiskirkollisten uskontunnustusten pohjalta, mutta esimerkiksi Athanasioksen uskontunnustuksesta hyväksytään vain vanhempi versio.

Suomennoksessani tulee esille monia etiopiankielisiä ilmaisuja, jotka olen yrittänyt transkriboida suomenkielen ääntämyksen mukaan sen lisäksi, että ilmaisu on tietenkin käännetty suomeksi. Pientä horjuvuutta kieliasuun saattaa jäädä, ja joissakin kohdin poikkean englanninkielisestä  translitteroinnista, vaikka yleensä suomen kieleenkin on jäänyt englantilainen äänneasu kuin television urheiluselostajilta, joilta ei tietenkään voi edellyttää alkuperäisen kielen ääntämisen osaamista.

Valitettavasti tämä netistä löytyvä selostus on niin vanha, että elettiin vielä Haile Selassien aikaa, jolloin Etiopian kirkossa vallitsi salomonilainen dynastia. Tästä suuresta heikkoudesta eli päivityksen puutteesta huolimatta esitelmäsarja on hyvin ansiokas. Ehkä paikoin etiopialaiset kirjoittajat ihannoivat kirkkoaan, etten sanoisi, että ”oma kehu haisee”. Kriittinen ote olisi tehnyt esityksestä paljon vakuuttavamman ja antanut vaikutelman, että kirkko yrittää edetä pysähdyksen ajoista todella kohti uutta aikaa. Lukija saa nyt sitten itse vapaasti suodattaa lukemansa arvostelukykynsä kautta.

Lappeenrannassa, 9.4.2009

Ilpo Perttilä

 

ETIOPIAN KIRKON PERUSTAMINEN

- Perinteiset lähteet

- Arkeologiset lähteet

- Monoteismi

KRISTINUSKON TULO

Pyhä Frumentius ja kuningas Ezanan kääntyminen n. vuonna 330 AD

KRISTINUSKON LEVIÄMINEN JA VAKIINTUMINEN noin 350 -650 AD

- Evankeliumin levittämistyö

- Musiikki ja taide

- Kirkon organisaatio

RISTIRIITOJEN AIKA (noin 700-1200 AD)

-   Islamin nousu ja sen vaikutus Etiopiaan

- Zaguen hallitsijasuvun alku

KIRKON ELPYMINEN (1200-1526)

- ”Salomonilainen” hallitsijasuku

- Luostarilaitos ja kirkon kasvu

- Kristillisen kirjallisuuden kehitys

VAINO JA USKONNOLLISIA RIITOJA

- Ahmed Gragnin sodat

- Etiopian ongelmallinen suhde Eurooppaan

UUDELLEEN ORGANISOINNIN AIKA

- Teodros ja hänen uskontopolitiikkansa 1855-1868

- Kirkon kasvu (1872-1913)

- Autonomia 1926-1951

- Ekumenia

KIRKOLLINEN HIERARKIA

- Piispuus

- Papisto ja maallikot

- Hierarkia ja sakramentit

 -Hierarkian paikka kirkon ykseydessä ja järjestyksessä

- Joitakin etiopialaisen hierarkian erityispiirteitä

ORTODOKSISEN KIRKON JUMALANPALVELUS

- Jumalanpalveluksen paikka

- Jumalanpalvelusajat

- Jumalanpalvelustyypit

- Rukoustavat

- Rukousajat

- Paasto

- Pyhäpäivät tai juhlat

 

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON ROOLI KIRJALLISUUDESSA JA TAITEESSA

- Etiopian tai ze’ezin kielinen kirjallisuus

- Aksumin aikaiset kirjalliset saavutukset 400- 600 A .D.

- Salomonilaisen dynastian paluu valtaan

- Liturgiset teokset

- Maalaus- ja käsikirjoitustaide

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON KOULUJÄRJESTELMÄ

- Lukutaitokoulu (nebab bet)

- Aakkosten opetus

- Uskonnollisten kirjojen lukeminen

- Psalmien lukeminen

- Qiddase bet – alttaripapin koulutus

- Kirkon ylemmät oppilaitokset

- Zema bet (musiikkikoulu)

- Qine bet (runouskoulu)

- Metshaf bet (kirjallisuuskoulu)

 

Etiopian kirkon perustaminen

Kirj. prof. Sergew Habele Selassie

 

1.    Esikristillinen aika

Perinteiset lähteet

Perinteisten lähteiden mukaan ennen kristinuskon tuloa Etiopiassa harjoitettiin pakanuutta ja juutalaisuutta yhtä lailla. Molempien uskontojen vaikutus johtui kaupallisista yhteyksistä Lähi-idän maihin. Etiopian historian varhaisvaiheessa uskotaan käärmeen palvonnan olleen laajalle levinnyttä, ja etiopialaiset uhrasivat sille uhreja. Tämän vahvistavat jossain määrin arkeologisten tutkimusten tulokset Aksumista; yhdessä Aksumin obeliskissä on kaiverrettuna käärmeen kuva. Vaikka käärmekultti oli levinnyt melkein kaikkialle Lähi-idän maihin, on syytä uskoa, että kultti tuli Etiopiaan suoraan Persiasta. Persialaisen pyhän kirjan, Avestan käärmekultin kuvaus muistuttaa Etiopiasta löydettyä perinnettä.

Arkeologiset lähteet

Ensimmäisellä esikristillisellä vuosituhannella Punaisen meren ylittäneet sabalaiset maahanmuuttajat, jotka asettuivat Etiopiaan asumaan, toivat mukanaan oman uskontonsa. Heidän uskontonsa oli polyteististä. He palvoivat useita jumalia, taivaan, maan ja meren jumalia. Esimerkiksi Elmouqa oli Etelä-Arabian pantheonin (jumalperheen) pääjumala ja säilytti saman aseman Etiopiassa. Etiopiassa palvottiin yleisesti muitakin sabalaisia jumalia, kuten Astaria (Astarte), joka vastasi Afroditea ja Venusta kreikkalaisessa ja roomalaisessa maailmassa sekä kuun jumalaa Siniä ja auringon jumala Shamsia (Shemesh – kanaanilainen auringon jumala). Myöhemmin yleistyi Kreikan jumalien palvonta kreikkalaisen kulttuurin levitessä Etiopiaan. Tuntemattoman etiopialaisen hallitsijan Adulikseen jättämässä tunnetussa kreikkalaisessa piirtokirjoituksessa mainitaan Zeus, Poseidon ja Aries (horoskooppimerkki Oinas, Mars –planeetan hallitsema). Muistomerkin toisella puolella esiintyvissä kaiverruksissa mainitaan toinen kreikkalainen jumala ja puolijumala, Hermes ja Herkules. Aries oli itse asiassa esikristillisen aikakaudella Etiopian hallitsijoiden henkilökohtainen jumala, mikä ilmenee toistuvista viittauksista häneen piirtokirjoituksissa. Puhtaamman etiopialaisen kulttuurin levitessä 300 –luvulla kehittyivät silloin palvotuille jumalille etiopialaiset nimet. Tämä käy ilmi keisari Ezanan aikaisista esikristillisistä ge’ezinkielisistä piirtokirjoituksista, joissa etiopialaiset nimet korvasivat sabalaiset ja kreikkalaiset nimet. Mahrem korvaa Ariesin, Baher Poseidonin ja Siimi sabalaisen Almouqan.

Tekstikehys:  
Valitettavasti kartasta löytyy vain vähän tunnistettavia paikannimiä, mutta antaa se kuitenkin tyhjää paremman kuvan siitä, millä seuduilla kertomuksessa liikutaan.
Jumalille pyhitettiin temppeleitä, alttareja ja patsaita. Jehassa on hyvin säilynyt Almouqalle omistettu temppeli. Tämä temppeli rakennettiin ennen 400-lukua. Se on suorakaiteen muotoinen, siinä on kaksinkertaiset seinät ja yksi ovi. Samanlainen, sittemmin raunioitunut temppeli sijaitsi Haulti-Melazossa, lähellä Aksumia. Ariesille omistettu temppeli on löydetty Aksumista. Moniin paikkoihin pystytettiin alttareita jumalille. Esimerkiksi Kaskassessa, noin 8 km luoteeseen Matarasta, sijaitsee alttari, jossa on sabalainen omistuskirjoitus Sin –jumalalle; kaiverrukseen on kuvattu kuunsirpin ja kiekon symboli. Monissa alttareissa on sabalaisia omistuskirjoituksia Almouqalle. Voitettuaan valtakuntansa pohjoisrajalla olevan Beja-kansan keisari Ezana pystytti kulta-, hopea- ja pronssipatsaan Aries-jumalalle

Tietoa juutalaisuuden vaikutuksesta Etiopiaan löytyy Kebre Negestistä (Kuninkaiden kunnia). Siinä kerrotaan Saban kuningattaren vierailusta kuningas Salomon luona Jerusalemissa. Palattuaan Etiopiaan kuningatar synnytti Salomolle pojan antaen hänelle nimeksi Menelik. Vartuttuaan Menelik matkusti Jerusalemiin tapaamaan isäänsä ja palasi takaisin mukanaan joukko israelilaisia, Leevin jälkeläisiä, sekä liiton arkku, jonka hän oli tekosyyllä juoninut haltuunsa. Siitä lähtien Etiopiassa harjoitettiin juutalaista uskontoa. Jotkut viranomaiset väittävät, että Pohjois-Etiopian falashaheimot, jotka harjoittavat jonkin sortin juutalaisuutta yhä tänään, ovat israelilaisten jälkeläisiä (vuosina 1984 ja 1991 tapahtui falashoiden joukkomuutto Israeliin). Tämä juutalaisuuden muoto on luultavasti esitalmudilaista juutalaisuutta.

 

2.    Kristinuskon tulo

Pyhä Frumentius ja kuningas Ezanan kääntyminen n. vuonna 330 AD

Vaikka kristinuskosta tuli 300-luvulla aksumilaisen kuningaskunnan virallinen uskonto, se tunnettiin Etiopiassa jo paljon aikaisemmin. Apostolien tekojen 8:26-40 kertoo eräästä eunukista, joka oli Kandaken kuningattaren taloudenhoitaja; tämä matkusti Jerusalemiin palvomaan Israelin Jumalaa. Hän tapasi siellä diakoni Filippoksen, joka kastoi hänet. Etiopialainen perimätieto kertoo hänen palanneen kotiinsa ja julistaneen evankeliumia kansalle. Pyhä Johannes Krysostomos mainitsee helluntain saarnassaan, että etiopialaisia oli pyhässä kaupungissa ensimmäisenä helluntaina. Kun apostolit lähetettiin myöhemmin julistamaan evankeliumia, Matteus sai osakseen tehtävän viedä hyvää sanomaa Etiopiaan, jossa hän kärsi marttyyrikuoleman. Tästä asiasta ei ole mainintaa etiopialaisissa lähteissä, kuten Synaxariumissa [Etiopialainen pyhien elämäkertakokoelma], mutta etiopialaiset uskovat silti ottaneensa vastaan kristinuskoa vuodattamatta apostolin verta. Joka tapauksessa kristinusko levisi Etiopiaan varmasti jo ennen Frumentiuksen aikaa; kristinuskoa harjoittivat monet roomalaiset kauppiaat, jotka asettuivat asumaan Aksumin alueelle. He harjoittivat avoimesti uskontoaan tärkeissä kaupungeissa, kuten Aksumissa ja Aduliksessa, joissa heillä oli rukoushuoneitaan.

Kristinuskosta ei tullut Etiopian valtionuskonto niinkään organisoidun evankelioimistoiminnan tuloksena kuin kuninkaan tahdosta. Kertomuksen aksumilaisten kääntymisestä on säilyttänyt meille senaikainen kirkkohistorioitsija Rufinus ( 410 AD).

Eräs Tyroksesta kotoisin oleva filosofi Meropius lähti Intiaan seuranaan kaksi sukulaisnuorta, Frumentius ja Aedesius. Luultavasti he seurasivat tavanomaista matkareittiä Punaisen meren rantaa noudattaen. Matkan aikana alkoivat matkavarusteet käydä vähiin ja matkalaisten piti poiketa Afrikan rannikon satamaan. Paikalliset asukkaat olivat kuitenkin vihamielisiä Rooman kansalaisia kohtaan ja surmasivat Meropiuksen sekä kaikki laivan matkustajat säästäen vain kaksi poikaa, jotka vietiin kuninkaan luokse. Kuningas kiinnostui pojista, jotka saivat kuninkaan luottamuksen. Kuningas teki nuoremmasta pojasta, Aedesiuksesta, juomanlaskijansa, kun taas vanhemmasta Frumentiuksesta, joka osoitti viisauden ja kypsyyden merkkejä, tuli hänen taloudenhoitajansa ja sihteerinsä. Kuningas kuoli pian ja häneltä jäi vaimo, jolla oli pieni, kruununperijäksi syntynyt poika. Kuoleva kuningas oli antanut Frumentiukselle ja Aedesiukselle luvan palata kotimaahansa, jos he niin halusivat, mutta kuningatar-äiti pyysi heitä jäämään ja auttamaan häntä hallitsemisessa siihen asti, kunnes poika kasvaisi aikuiseksi. Nuorukaiset jäivät ja toimittivat tehtävänsä uskollisesti.

Frumentiuksen ajatukset alkoivat kääntyä kohti uskonasioita. Hän haki käsiinsä kristittyjä Aksumissa asuvien roomalaisten kauppiaiden keskuudesta ja kannusti heitä perustamaan rukoushuoneita. Hän auttoi heitä kaikin mahdollisin tavoin, suosien heitä ja myöntäen heille etuja. Näin kristinuskon siemenet vähitellen levisivät kansan keskuuteen. Nuoresta kuninkaasta tuli myös käännynnäinen. Tultuaan siihen ikään, että hän saattoi hallita maata yksin, Frumentius ja Aedesius pyysivät lupaa lähteä Aksumista. Aedesius palasi kotiinsa Tyrokseen, mutta Frumentius matkusti Aleksandriaan ja uskoi koko asian vasta virkaansa nimitetyn uuden patriarkan, Athanasiuksen huomaan pyytäen häntä nimittämään piispan, joka pitäisi huolta Aksumin kasvavasta kristillisestä yhteisöstä. Patriarkka kutsui kokoon papiston keskustelemaan asiasta. Päätettiin, että Aksumin ensimmäiseksi piispaksi pitäisi vihkiä itse Frumentius. Niinpä tämä palasi takaisin maahan, jonka hän jo tunsi hyvin. Vaikka Rufinus ei mainitse tarkkaan sen maan nimeä, minne Frumentius matkusti, toiset lähteet antavat tässä suhteessa tarkemman tiedon. Keisari Konstantiuksen kirje, joka on kirjoitettu vuonna 356 A .D. hänen ”kalliille veljilleen” Aksumin hallitsijoille Aezanalle ja Saezanalle, koskee myös Frumentiusta. Lisäksi keisari Ezanan piirtokirjoitukset ja rahat todistavat kristinuskon omaksumisesta. Aiemmissa piirtokirjoituksissaan hän nimittää itseään ”voittamattoman Mahremin pojaksi”, mutta Nubiasta saavuttamansa voiton jälkeen hän käyttää uutta terminologiaa puhuen ”taivaan ja maan Herrasta”; hän kuvaa tuhonneensa ”kuvat heidän temppeleistään” varmistaen näin eronsa pakanuudesta. Hiljattain löydetty Ezanalle kuuluva kreikankielinen piirtokirjoitus ei jätä tässä asiassa enää tilaa epäilylle. Kirjoitus alkaa sanoin: ”uskossa Jumalaan ja Isän, Pojan ja Pyhän Hengen voimaan”. Samoin Ezanan varhaisina hallitusvuosina painetuissa rahoissa on pakanalliset puolikuun ja kiekon symbolit, kun taas myöhempinä hallitusvuosina painetuissa rahoissa on ristinmerkki.

Kristinuskon tuleminen valtionuskonnoksi merkitsi käännekohtaa Etiopian historiassa. Kristinusko ei esiinny maassa vain puhtaasti uskonnollisena ilmiönä, vaan se näyttelee merkittävää osaa kansallisen elämän kaikissa suhteissa. Kirkko ei ole vain uskonnollinen instituutio, vaan se on ollut kautta vuosisatojen kansan kulttuurin, politiikan ja sosiaalisen elämän talletuspaikka. Ensimmäisinä kristinuskoon kääntyneiden ihmisten todelliset tunteet on ilmaistu nimissä, joilla he nimittivät Frumentiusta: Abba Salama (Rauhan Isä) ja Kesate Birhan (Valon Paljastaja). On mielenkiintoista huomata, että Ezana ja Saezana on kastettu nimillä, jotka myös osoittavat valaistusta: Abreha (hän valaisi) ja Atsbeha (hän toi aamunkoiton).

Etiopiassa kristityt eivät hajaantuneet samalla lailla kuin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa, missä kristityt edustivat kolmen vuosisadan ajan yhteiskunnan alempia luokkia hallitsevien luokkien torjuessa kristinuskon. Vasta 300-luvun alussa kristinusko alkoi saavuttaa käännynnäisiä keisarillisesta hovista. Etiopiassa tilanne oli toinen. Kristinusko tavoitti ensin keisarillisen perheen, mistä se asteittain levisi tavallisen kansan keskuuteen. Samoin Rooman valtakunnassa apostolit ja myöhemmin kirkkoisät osallistuivat aktiivisesti kansan evankelioimiseen; Etiopiassa kristinusko otettiin vastaan vapaaehtoisesti.

Etiopian kirkko syntyi aikana, jolloin areiolainen harhaoppi oli voimakkaimmillaan. Silloin kun Frumentius vihittiin piispaksi, Aleksandrian patriarkaatti Athanasiuksen, ”ortodoksisen uskon pilari” johdolla, oli Nikean uskon tukikohta areiolaisuutta vastaan. Konstantius kuitenkin karkotti Athanasiuksen ja asetti hänen tilalleen areiolaisen, Yrjö Kappadokialaisen. Ensimmäinen ekumeeninen konsiili, joka tuomitsi Areioksen harhaoppisena, pidettiin Nikeassa vuonna 325, juuri hieman ennen Etiopian kirkon perustamista, mutta neuvoston päätöstä pidettiin kuitenkin sitovana ja Etiopian kirkko pysyi Athanasiuksen ja Nikean tunnustuksen takana. Konstantius yritti turhaan johdattaa Etiopiaa Areioksen harhaoppiin. Tästä syystä hän pyysi ortodoksiselta ryhmittymältä tukea yrittäen varmistaa areiolaisuuden kansainvälisen tunnustamisen. Eräs Teofilos, moraalisesta nuhteettomuudestaan tunnettu korkeasti kunnioitettu pappi Sokotrasta, lähetettiin tätä tehtävää varten Aksumiin, mutta hänen ei tiettävästi edes sallittu astua Aksumin maaperälle. Hän epäonnistui siis tehtävässään ja Frumentius jäi Aksumiin jatkamaan sitä opetusta, jonka hän oli saanut Athanasiukselta. Etiopian kirkko kunnioittaa suuresti Athanasiusta. Hänet kanonisoitiin pyhäksi ja hänen teoksensa, Pyhän Antoniuksen elämä, käännettiin etiopian kielelle. Yksi Etiopian kirkon 14 ehtoollisliturgiasta (jumalanpalvelusjärjestyksestä) on omistettu Athanasiukselle. Myös niitä 318 Isää, jotka osallistuivat ensimmäiseen ekumeeniseen konsiiliin, kunnioitetaan erityisellä tavalla, ja toinen ehtoollisliturgia, 318 Isän anafora, kantaa heidän nimeään

 

KRISTINUSKON LEVIÄMINEN JA VAKIINTUMINEN noin 350 -650 AD

Evankeliumin levittämistyö

Etiopian piispojen aikajärjestystä noudattavien luetteloiden mukaan Frumentiuksen seuraaja oli piispa Minas. Hän oli todennäköisesti Egyptistä kotoisin. Tästä ajasta alkaen alkoi Aleksandrian kirkko käyttää erityistä valtaansa Etiopian kirkkoon nähden; sitä vallankäyttöä kesti 1600 vuotta. Tänä aikana ei etiopialaisia pidetty vihkimiskelpoisina piispan virkaan. Minas jätti jälkeensä joitakin kirjallisia töitä, jotka koskivat hänen evankelioimistoimintaansa, mutta suurempi vaikutus oli yhdeksän pyhän lähetystoiminnalla. He tulivat Aksumiin noin vuonna 480, jossa heidät otti hyvin vastaan keisari Ella Amida sekä kaupungin asukkaat. Merkittävimpiä henkilöitä yhdeksän pyhän joukossa olivat Za-Mikael Aregawi, Pantaleon, Afse ja Garima eli Isaak. Kuten heidän nimistään voi päätellä, he tulivat eri osista itäistä Rooman valtakuntaa, kuten Konstantinopolista ja Syyriasta. He edustivat samaa uskoa, mutta näyttää siltä, että heidän lähtönsä syynä oli uskonnolliset eroavuudet; he olivat Khalkedonin päätöksen vastustajia, joita Rooman keisari, Khalkedonin oppien kiivas puolustaja, vainosi. He menivät ensin Egyptiin ja elivät siellä Pakomioksen perustamassa luostarissa joitakin vuosia ennen Etiopiaan tuloaan. He opiskelevat Aksumissa etiopian kieltä ja tutustuivat kansaan ja sen tapoihin. Tämän valmentautumisajan jälkeen he lähtivät eri suuntiin käännyttämään ihmisiä ja perustamaan luostarilaitoksia. Vain kaksi heistä, Abba Libanos ja Abba Pantaleon jäivät Aksumiin, muut menivät pääkaupungista itään ja perustivat erakkomajoja vanhoihin pakanakeskuksiin. Za-Mikael meni Debre Damoon, jossa oli pitkään kukoistanut käärmekultti. Hän onnistui repimään kultin juuriltaan ja perustamaan sinne luostarin. Abba Pantaleon muutti pakanatemppelin kristilliseksi kirkoksi. Abba Afse meni Saban kuuluisaan keskukseen, Jehaan ja samoin muutti kuuluisan pakanatemppelin kirkoksi. Yhdeksän pyhän toimenpiteet eivät johtaneet vainoihin, kuten oli tapahtunut Rooman valtakunnassa, koska Aksumissa hallitsija suojeli ja tuki heitä.

Yhdeksän pyhää vaikutti merkittävästi ge’ezinkielisen liturgian ja kirjallisuuden kehittymiseen. He ottivat käyttöön ge’ezinkielistä sanastoa ja käsitteitä, sellaisia kuin Haimanot (uskonto), qesis (pappi) ja ta’ot (epäjumala). Mutta heidän päätyönsä oli epäilemättä Raamatun kääntäminen ge’eziksi. Käännöstyö oli osittain alkanut jo Frumentiuksen aikana; siihen aikaan vain muutamat harvat perustekstit, kuten Psalmien lukukappaleet, oli käännetty, mikä ilmenee senaikaisista piirtokirjoituksista. Yhdeksän pyhää tarttui mittavaan tehtävään, koko Raamatun kääntämiseen. Koska he tunsivat sekä syyriaa että kreikkaa, he käyttivät tähän tarkoitukseen syyrialaiskreikkalaista tekstiä. Luultavimmin kukin yhdeksästä pyhästä käänsi oman osansa Raamattua. Siitä johtuu etiopialaisen raamatunkäännöksen huomattavat tyylierot eri kirjojen välillä. Etiopialainen raamatunkäännös on yksi maailman varhaisimpia raamatunkäännöksiä ja sen tähden se on tärkeä väline tekstikritiikissä ja alkuperäisen tekstin jäljittämisessä.

Yhdeksän pyhää myös käänsivät monia perustavia uskonnollisia teoksia ge’eziksi. Toiset niistä sisältävät oppia, toiset kirjallisuutta. Kyrilloksen nimellä käännettiin opillisia tutkimuksia ja kirkkoisien saarnoja; erityisen tunnettu on Kyrilloksen, Aleksandrian patriarkan, de Recta Fide (oikeasta uskosta). Tähän kreikkalaisesta tekstistä käännettyyn kirjaan perustuu Etiopian ortodoksisen kirkon opetus. Muihin tuohon aikaan käännettyihin teoksiin kuuluvat Pakomioksen  Askeettiset säännöt, jotka yhä tänään säätelevät Etiopian luostarien elämää sekä Athanasiuksen Pyhän Antoniuksen elämä, jota yhä edelleen luetaan paljon Etiopian ortodoksien piireissä.

Musiikki ja taide

Yhdeksän pyhän tulo avasi uuden aikakauden Etiopian kirkon liturgiseen elämään ja kulttuuriseen kehitykseen yleensä. Musiikki ja taide kukoistivat. Etiopian kirkkomuusikin luojana pidetään sen ajan aksumilaista oppinutta, Jaredia. Hän oli yhdeksän pyhän oppilas, luultavasti Aregawin oppilas; hän sävelsi musiikin kolmeen sävellajiin, joita yhä käytetään Etiopian ortodoksisessa kirkossa. Hänen nimiinsä merkittävä hymnisävelmistö on inspiroitunut ja rikasilmeinen: se on ehkä ainut laatuaan koko itämailla. Yhdeksän pyhän vaikutus ulottui myös taiteeseen ja arkkitehtuuriin. Muinaisen Aksumin, Aduliksen ja Haultin kirkkojen rauniot saattavat muistuttaa Syyrian kirkkoja. Of Aregawi Debre Damossa on esimerkki vanhimman kristillisisen arkkitehtuurin näytteistä Etiopiassa; arkkitehtuurin vaikutteet ovat siinä havaittavissa.

Kirkon organisaatio

Kristinuskon levittyä Etiopiaan kirkko jakautui neljään hiippakuntaan, joita kutakin johti piispa. Heidän johtajanaan oli ilmeisesti Aksumin metropoliitta. Toiseksi tärkein hiippakunta oli Adulis; sen sataman kautta kristinusko saapui aluksi Etiopiaan. Kuten on edellä jo mainittu, kaikki piispat olivat Egyptistä kotoisin. Heillä oli läheinen opillinen ja oikeudellinen yhteys Aleksandrian koptilaiseen patriarkkaan. Patriarkka lähetti egyptiläisiä piispoja Etiopiaan aina tarvittaessa islamin nousuun asti. Oli välttämätöntä perustella juridisesti Egyptin hallintavalta Etiopian kirkkoon. Sen tähden egyptiläiset asettivat käyttöön Nikean Neuvoston väärennetyn lakipykälän numero 42, jolla estettiin etiopialaisia astumasta hierarkian edellyttämiin virkoihin. Etiopian papisto epäili vahvasti tämän artiklan aitoutta, mutta kaikesta huolimatta sitä noudatettiin aina 1200-luvulle asti, kunnes nousi uusi itsenäisyyden aalto. Jälleen oli egyptiläisillä, jotka eivät halunneet luopua etuoikeudestaan, tarve toistaa kieltonsa; sama artikla lisättiin Fetha Negestiin, poliittis-uskonnolliseen säädökseen, jolla maata hallittiin yli 600 vuotta. Niinpä egyptiläinen piispa pysyi Etiopian kirkon johdossa aina sen perustamisesta alkaen viime vuosisadan jälkipuolelle asti. Tämä on ainutlaatuista kristillisen kirkon historiassa.

 

RISTIRIITOJEN AIKA (noin 700-1200 AD)

kirjoittanut professori Taddese Tamrat


Islamin nousu ja sen vaikutus Etiopiaan

Islamin nousu ja sen nopeaa leviämistä seurannut ajanjakso oli Lähi- ja Keski-idässä hyvin kriittinen aika Aksumin kristilliselle kuningaskunnalle. Koko Aksumin sivistys ja kulttuuri kuin myös sen talouselämä perustui sen kansainvälisiin meriyhteyksiin. Aina siitä alkaen, kun Ptolemaiokset olivat kiinnostuneet tieteellisesti ja taloudellisesti Punaisen meren ympäristöstä oli Aksumista tullut oleellinen osa helleenistä maailma. Aksumilla säilyi sama asema sekä Rooman että Bysantin valtakuntien aikana. Ei ollut todellakaan pelkkää yhteensattumaa, että Aksumin kirkko perustettiin heti sen jälkeen, kun keisari Konstantinus oli tehnyt kristinuskosta Bysantin valtakunnan valtionuskonnon. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Aksumin kuningaskunnassa olisi silloin asunut monia etiopialaisia ja ulkomaalaisia kristittyjä, jopa ennen kirkon muodollista perustamista. Mutta Ezanan ratkaiseva askel omaksua uusi uskonto ja tehdä siitä valtionkirkko oli seuraus Konstantinuksen vastaavasta keisarillisesta päätöksestä. Ensimmäiset Aksumiin tulleet kristityt olivat kotoisin itäisen Välimeren alueelta. Abuna Salama ynnä muut, kuten yhdeksän pyhää, tulivat bysanttilaisesta maailmasta ja varustivat Aksumin kirkon omilla varhaisilla luonteenpiirteillään. Nämä säännölliset yhteydet jatkuivat aina 600-luvulle asti, ja kaikki Bysantin kehitykselle tärkeä taloudellinen, poliittinen ja uskonnollinen kehitys heijastui myös Aksumissa. Mutta islamin nopea valloituksen myötä nämä historialliset liikenneyhteydet katkaistiin melkein täydellisesti. Kristillisellä Etiopialla oli epävakainen yhteys Aleksandrian kirkkoon.

Ennen islamin nousua Aksum oli laaja merenkäynti- ja talousvaltio. Parhaina päivinään se hallitsi monia alueita Arabian niemimaan länsiosassa, Punaisen meren molemmin puolin. Se valvoi Bejan maata, Pohjois-Eritreassa ja Sudanin tasavallan koillisosassa asuvaa kansaa. Lännessä Aksumin poliittinen ja sotilaallinen vaikutusvalta oli jo saavuttanut Niilin laakson, 300-luvulle tultaessa A.D. Sen rajojen sisälle jäi Takazz’e-joen takainen maa, Semeenin alue ja luultavasti myös  niinkin kaukainen alue kuin Tana-järven tienoo. Kuitenkin Aksumin perintö juurtui syvimmälle etelässä, pääosin ageu-kansan asuttamille alueille Tigraissa, Wa’agissa, Lastassa, Anagotissa ja Amarassa. Kun Aksum oli joutunut melkein kokonaan Punaisen meren kaupan ulkopuolelle ja kadottanut kansainvälisen suuntautumisen kaupankäynnistään, se kääntyi kohti Ageun asuttamaa sisämaata, josta se teki selkeästi kristillisen kulttuurin keskuksen vuosisadoiksi.

Aksumin hallitsijat olivat hankkineet vahvat asemat näiltä keskellä olevilta ylängöiltä jo ennen kristillisen kirkon perustamista kuningaskuntaan. He tekivät useita sota- ja valloitusretkiä näille alueille, joista he keräsivät veroja ja varustivat valtakuntaansa norsunluulla, kullalla ja orjilla. Aksumilainen Ageun kuvernööri vastasi pitkän matkan karavaanireitistä Sassouhun – paikka oli lähellä Fazolgia Itä-Sudanissa, josta Aksum hankki paljon kultaa. Nämä arvokkaat varat käytettiin yli Punaisen meren käytävään kansainväliseen kauppaan, jota Aksum harjoitti tehokkaasti.

Aksumin kuninkaiden käännyttyä kristinuskoon he vakiinnuttivat valtansa perustamalla kirkkoja ja sotilassiirtokuntia näille keskimaan ylängöille. Vielä tänään Tigraissa ja Lastassa on lukuisia Aksumin kuninkaille rakennettuja kirkkoja, jotka on kaivettu esiin kallioista. Näistä kirkoista ja sotilassiirtokunnista tuli keskuksia, joihin muutti pieniä perheryhmiä tiheämmin asutetuilta Pohjois-Etiopian alueilta. Nämä hitaasti edistyneet väestönsiirrot vaikuttivat niinkin kauas etelään kuin pohjoisen Shoan seuduille. Paikallisista traditioista käy ilmi, että jo 900-1000-luvuilla suuri joukko pieniä eristäytyneitä kristittyjä perheitä oli asettunut Menzin, Merhabiten, Mugerin ja Bulgan alueille Pohjois-Shoaan. Laajenevan Aksumin keihään kärki lienee ulottunut jopa kauemmaksi etelään ja itään. Tähän johtopäätökseen voi tulla etiopian ja amaran seemiläisten kielten maantieteellisestä levinneisyydestä Argobaan, Harariin, Gurageen ja Gefatiin.

Kaikki nämä alueet, joihin aksumilaiset levisivät, olivat alun perin pakanamaita, joissa ihmiset puhuivat erilaisia kuusilaisia kieliä. Meillä on historiallisia tietoja siitä, kuinka nämä ihmiset elivät ja kuinka he olivat poliittisesti järjestäytyneitä ennen Aksumin valtaan joutumistaan. Aksum määräsi valloittamilleen alueille oman uskontonsa, kielensä ja poliittisen järjestelmänsä. Aksumin vaikutus ulottui Ageun ja Sidaman alueille kauas sisämaahan, johon luotiin monia pieniä, pääosin pakanallisia kuningaskuntia, joista on kuultavissa kaukaisia kaikuja varhais- ja myöhäiskeskiajan traditioista. Näiden joukossa oli Athagaun (= Ageun) yksiköt, jotka mainitaan Aksumin kuninkaiden piirtokirjoituksissa; he vastustivat aksumilaisia pitkissä sodissa; myös Semenoit (Semeenin muinainen kansa) taistelivat vastaan, mutta aksumilaiset valloittivat heidät; Gojamin pakanallinen kuningaskunta (alkuperältään Ageu) liitettiin Etiopian kristilliseen kuningaskuntaan vasta 1300-luvulla; Damotin (luultavasti eteläisten kuusien eli sidamokansan asuttama) legendaarinen kuningaskunta oli hyvin vahva vielä 900-1200-luvuilla koko alueella Shoasta etelään ja lounaaseen.

 

 

Zaguen hallitsijasuvun alku

Yksi näistä poliittisista yksiköistä, Bugnan kuningaskunta, levisi myöhemmin 1100-luvulla seudun hallitsevimpana yksittäisenä voimana ja otti hallintaansa aiemmin Aksumin hallitseman sisämaassa olevan valtakunnan. Uudet hallitsijat tunnetaan Etiopian historiassa kollektiivisesti Zaguen hallitsijasukuna ja he hallitsivat kristillistä kuningaskuntaa 1200-luvun viimeiselle vuosineljännekselle asti. Aksumin valta oli heikentynyt ja persialaiset olivat aluksi ottaneet haltuunsa sen kaupallisen ylivallan Punaisen meren alueella, ja myöhemmin mahtava muslimivaltakunta, joka hallitsi koko Lähi- ja Keski-itää sekä Pohjois-Afrikkaa. Aksumin muinaisten hallitsijoiden jälkeläiset menettivät täten Punaisen meren satamansa ja suurimman osan rantakaistaletta, joka oli puolittain autiomaata; he näyttävät kiinnittäneen huomionsa sisämaan provinsseihinsa Aksumista etelään. Aksum oli ilmeisesti hylätty poliittisena keskuksena 800-lukuun mennessä. Kristillisen kuningaskunnan painopiste siirtyi eteläisen Tigrain seudulle, joka on tämän päivän Wolloa.

Tämä alue säilyi kuningaskunnan keskuksena noin kolmen vuosisadan ajan. Kuningaskunta elpyi jälleen tullen tunnetuksi kristillisen valtakunnan suoja-alueena. Seurasi uusi valloitusten ja laajenemisen aika, ja erään 900-luvun arabihistorioitsijan mukaan kuningaskunnan poliittinen vaikutuspiiri saavutti Hararin ja Zeilan alueen. Sama historioitsija kertoo kuitenkin, että samalla vuosisadalla kuningaskunta kärsi lukuisia sotilaallisia tappioita ja maan eteläosan valloitti ilmeisesti muuan pakanakuningatar, Banu al-Hamuijan kuningatar, jolla oli diplomaattiset ja kaupalliset suhteet Jemenin muslimivaltakunnan kanssa. Mutta alueen pohjoisosassa olevan kuningaskunnan ottivat haltuunsa Zague-hallitsijat 1100-luvun puolivälissä, kuten on edellä todettu.

”Zaguen hallitsijasuku” tarkoittaa itse asiassa Ageun hallitsijasukua. Kuten edellä on mainittu, sen hallitsijat olivat kotoisin Bugnan alueelta, Lastasta. Heidän kotimaansa oli ilmeisesti yksi Ageu-kansan tukikohtia; heillä oli vuosisatoja vanhat suhteet Aksumin seemiläisen Ageu-kuningaskunnan kanssa. Luultavasti siellä muinaisen Aksumin sotajoukot kohtasivat suurta vastarintaa yrittäessään levitä etelään päin. Luultavasti siellä oli myös Ageun aksumilaisen kuvernöörin päämaja, josta käsin hän suojeli Aksumin kauas ulottuvaa kultakauppaa 500-luvulla.

Kaikki Ageu -kansan erilaiset ryhmät pitävät tätä aluetta esi-isiensä maana ja perimätiedon mukaan väestönsiirtojen tapahtumispaikkana. Ei siis ollut sattumaa, että kristillisen Etiopian Ageun hallitsijasuku alkaisi leviämisensä juuri samalta alueelta. Wa’agin ja Lastan Ageu-kansat olivat kuuluneet Aksumin kuningaskuntaan jo kristillisen aikakauden alkuajoista asti. Edellä on jo mainittu, että tämän alueen monet kirkot olivat Aksumin ensimmäisten kristillisten kuninkaiden rakennuttamia. Myös Etelä-Tigraissa ja Angotissa (Pohjois-Wollossa), aivan lähellä Wa’agia ja Lastaa sijaitsi kristillisen kuningaskunnan poliittinen keskus kolmen vuosisadan ajan Aksumin valtakunnan heikettyä ja kadottua. Aksumin kuningaskunta oli perusteellisesti sivistänyt näiden alueiden Ageu-kansat, jotka olivat myös omaksuneet uskonnokseen kristinuskon. Zaguen hallitsijasuvun Ageu-kuninkaat olivat siten kristittyjä jo alusta alkaen. Mutta he olivat onnistuneet vastustamaan täydellistä sulautumista, mikä koski ainakin kieltä. Vaikka he siis käyttivätkin ge’eziä jumalanpalveluskielenään, he ilmeisesti käyttivät edelleen äidinkieltään ageuta arkikielenään. Merkkejä tästä kaksikielisyydestä on selvästi havaittavissa joissakin Zague-kuninkaiden kirjoittamissa ge’ezinkielisissä maanvuokrakirjoissa. Muissa hallintoa koskevissa asioissa Zague-kuninkaat jatkoivat kuitenkin Aksumin kulttuurista ja poliittista perinnettä.

 

KIRKON ELPYMINEN (1200-1526)

Zague-kuninkaiden pääkaupunki oli Adefa, joka sijaitsi Lalibelan kaupungin nykyisellä paikalla. Täältä käsin he jatkoivat aksumilaisen hallinnon valloitusperinnettä ja kristillistä leviämistä. Täällä Adefassa he ottivat vastaan ja pitivät vierainaan monia Aleksandrian patriarkaatin ja luultavasti myös Egyptin muslimihallitsijoiden lähettiläitä. Zaguen hallitsijasuvun suurimmilla kuninkailla, Jimrhalla ja Lalibelalla oli monia yhteyksiä itäisen Välimeren alueelle ja varsinkin Egyptiin. Perinnettä, jonka mukaan kallioon veistettiin kauniita kirkkoja, kuten Jimrahane Kristoksen ja Lalibelan kirkot, viittaa kansainvälisiin yhteyksiin. Näiden monumentaalisten uskonnollisten rakennusten luonteenomaiset piirteet noudattavat kuitenkin uskollisesti aksumilaisen arkkitehtuurin parhaita perinteitä. Vaikka Zaguen kuninkaiden voi otaksua käyttäneen itäisen Välimeren maiden taiteilijoita, mielikuva rakennuksesta oli kuitenkin kotimainen ja epäilemättä peräisin Zaguen hallitsijasuvun aksumilaisesta perinteestä. Monien uskonnollisten teosten käännösten arabiasta ge’eziksi sanottiin olevan tältä aikakaudelta lähtöisin. Vastoin myöhempiä traditioita Zaguen dynastian jälkeen jättämät saavutukset osoittavat, että kristillisen kuningaskunnan ajanjakso oli kulttuurin ja hengellisen elpymisen aikaa.

”Salomonilainen” hallitsijasuku

Amarasoturi Jikuno-Amlak syöksi edellisen dynastian vallasta; hän oli lähtöisin keskusprovinssista, nykyisestä Wollosta, joka muodostui Zaguen kuningaskunnan eteläosasta. Sen lisäksi, että Jikuno-Amlak onnistui kaappaamaan vallan Zaguelta, monet ratkaisevat historialliset tekijät saivat aikaan tämän rajun poliittisen muutoksen kristillisessä kuningaskunnassa.

600-luvulla Mekassa tapahtuneesta islamin noususta alkaen aksumilaiset olivat pikkuhiljaa menettämässä muinaisia satamiaan ja saariaan valtaansa jatkuvasti kasvattaville Punaisen meren muslimikauppiaille. Näistä meren rannan merkittävistä paikoista muslimikauppiaat toimivat kristittyjen asuttamilla ylängöillä läpi koko varhaiskeskiajan. He käännyttivät paikallista väkeä pikku hiljaa islamiin, pääasiassa suurissa kauppakylissä ja pitkin karavaanitien vartta. Egyptin muslimihallitsijat taistelivat näiden paikallisten muslimikäännynnäisten oikeudesta julkiseen jumalanpalvelukseen ja vapaaseen kauppaan; heillä oli mahdollisuus painostaa kristillisen Etiopian kuninkaita Aleksandrian patriarkaatin avulla. On selvää, että näiden paikallisten muslimien määrä oli vähäinen aina 900-luvulle asti ja heidän toimensa Etiopian maaperällä oli luonteeltaan puhtaasti kaupallista. Mutta 900-luvun jälkeen heidän määränsä alkoi kasvaa ja perustettiin useita muslimiasutuksia. Nämä muinaiset kaupalliset muslimiyhteisöt saivat suuren poliittisen merkityksen.  Tämä historiallinen kehitys koski varsinkin Zeilan sataman takamaata, josta oli tulossa tärkein kaupallinen markkina-alue Etiopiaan. 1100-1200-lukuun mennessä perustettiin monia pieniä islamilaisia sulttaanikuntia kauppateiden varsille Zeilasta Etiopian sisämaahan. Tärkeimmät näistä olivat Shoan, Ifatin, Dawaron ja Balin sulttaanikunnat. Koska kaikki nämä muslimivaltiot sijaitsivat Keski-Etiopian ylängöiltä etelään ja lounaaseen, eristyi Zaguen kuningaskunta yhä enemmän eikä se enää pystynyt hyötymään Etelä-Etiopian rikkaiden alueiden riistämisestä. Amaran provinssi sijaitsi Lastassa olevan Zaguen hallintoalueen ja näiden rikkaiden alueiden välissä. Kun Jikuno-Amlak nosti kapinalippunsa amaroita vastaan, joutuivat Zaguen hallitsijat lopullisesti eristyksiin.

Jikuno-Amlakin vuonna 1270 perustamaa hallitsijasukua kutsutaan nimellä ”Salomonilainen dynastia”. Tämä nimitys näyttää olevan varhaisella keskiajalla alkaneen historiallisen kehityksen tulosta. Aksumin sortumisen jälkeen muslimi- ja pakananaapurit ympäröivät kristillisen kuningaskunnan ja se joutui eristyksiin kaikesta muusta kristikunnasta paitsi Aleksandrian kirkosta. Tämän ajanjakson aikana Etiopian kirkon hallussa oleva tärkein kristillinen kirja oli Pyhä Raamattu, josta se sai runsaasti innoitusta. Ottaen mallia luultavasti samanlaisista piiritysolosuhteista etiopialaiset samaistuivat Israeliin ja sen seurauksena he alkoivat tarkoituksella jäljitellä ja omaksua monia Vanhan testamentin vakiintuneita tapoja. Tämän asenteen selvin ilmentymä on Etiopian hallitsijasuvun vähittäinen samaistuminen Israelin kuninkaan, Salomon perheeseen. Tämä perimätieto saa näkyvän muodon 1200-luvulla kootussa Kibre Nigistissä, joka välittää etiopialaisen version Saban kuningattaren legendasta. Salomoon pohjautuva perimätieto oli erityisen tärkeä sen jälkeen, kun Jikuno –Amlak perusti dynastiansa. Kaikki hänen jälkeläisensä omaksuivat nimen ”Israelin huone” eikä kukaan tähän sukuun kuulumaton voinut astua valtaistuimelle koko myöhäiskeskiajalla. Kaikkia Jikuno-Amlakin miespuolisia jälkeläisiä, paitsi hallitsevaa monarkkia ja hänen vehkeileviä poikiansa, pidettiin tarkan valvonnan alla luokse pääsemättömän Gishen-vuoren laella.  Kuninkaan kuoltua Gishenvuorella pidätettyjen prinssien keskuudesta valittiin hänen seuraajansa. Tämä nerokas suunnitelma takasi keskiajan kristilliselle kuningaskunnalle erinomaisen poliittisen vakauden, jolla oli suuri merkitys aikana, jolloin käytiin kiihkeitä taisteluja lukuisten Etiopian etelä- ja kaakkoisosiin perustettujen muslimisulttaanikuntien kanssa

Jikuno-Amlakin pojanpoika, kuningas Amde-Sion (1314-44) selvisi hyvin taisteluista näitä muslimikuninkaita vastaan. Hänen eripuransa heidän suhteensa ei ollut vain uskonnollinen. Hän tahtoi valvoa heidän kaupallisia toimiaan valloittamalla alueet, joiden kautta kauppatiet kulkivat, ja murtaa kuningaskuntansa ikivanha eristyneisyys. Pitkässä sotien sarjassa hän valloitti Ifatin, Dawaron, Balin, Hadijan sekä lännessä ja lounaassa olevia pakana-alueita, jotka olivat muslimikaupankäynnin keskuksia. Tästä ajasta alkaen kristillinen kuningaskunta säilytti hallitsevan asemansa aina 1500-luvulle asti.

Samoin kuin edeltävällä Zague-dynastian kaudella keskiaikaisen kristillisen kuningaskunnan merkittävimmät sosiaaliset ja kulttuuriset piirteet sekä sotilaallinen organisaatio olivat Aksumin kuningaskunnan suoria jäljennöksiä. Keskiaikaisen Etiopian ”salomonilaiset” kuninkaat säilyttivät muinaisen Aksumin hallintoperinteet ja Aksum pysyi valtakunnan kulttuurin ja uskonnon keskuksena ajanjakson loppuun saakka. Mutta toisin kuin Aksumin kuninkaat, nämä hallitsijat eivät rakentaneet pysyviä kaupunkikeskuksia tai pääkaupunkeja. He hallinnoivat suunnatonta ja hankalasti hallittavaa valtakuntaansa kiertävistä kuninkaallisista leireistä käsin, jotka toki toimivat samalla tavoin kuin paikoillaan pysyvät kaupungit. Tämä järjestely lisäsi kuninkaallisen hovin liikkumista ja kristillisen armeijan tehoa paikallisten kapinoiden kukistamisessa. Valtakunnassa, jossa oli paljon suuria jokia, korkeita vuoria ja upeita laaksoja, mutta ei teitä eikä siltoja, olisi erilaisten kohteiden riittävä valvonta muuten ollut mahdotonta keskiaikaisille Etiopian kuninkaille.

 

Luostarilaitos ja kirkon kasvu

Tässä historiallisessa ympäristössä kirkko levitti vaikutustaan sisämaahan. Edellä on kerrottu, että yhdeksän pyhää olivat perustaneet aksumilaisen valtakunnan varhaisimmat luostarit. On ilmi selvää, että luostarien ohella perustettiin muita munkkiyhteisöjä Tigressä ja Lastassa; nämä luostarit jatkoivat koko Etiopian varustamista kristityillä johtajilla keskiajan Amarassa ja Pohjois-Shoassa. Jokaisen kunnianhimoisen nuorukaisen oli vaellettava koko matka Pohjois-Etiopiaan saadakseen kunnollista uskonnollista ja kirjallista koulutusta. Kun he palasivat kotiseuduilleen, jotkut heistä avasivat pieniä kouluja, joissa he opettivat paikallisia lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta näyttää siltä, ettei 1200-luvun puoliväliin mennessä mikään näistä pienistä kouluista saavuttanut sen suurempaa merkitystä kuin hyvin vaatimattoman perussivistyksen tarjoamista pienille joukoille paikallisia lapsia.

Sen sijaan vuonna 1248 nuori munkki, Ijesus-Mo’a (n. 1211-1292) saapui Haiq-järvelle ja avasi pienen luostarikoulun Pyhän Tapanin saarella olevaan kirkkoon. Ijesus-Mo’a oli syntynyt Dahnassa, joka on Takazze-joen rajalla oleva pieni alue Lastassa. Ollessaan vielä pieni poika hän jätti kotiseutunsa, matkusti Pohjois-Tigreen ja liittyi kuuluisaan Debre Damon luostariin. Siellä hän opiskeli monta vuotta apotti, Abba Johanneksen johdolla, joka myöhemmin ohjasi hänet luostarin tapoihin. Ijesus-Mo’a oli hyvin vakavamielinen oppilas, joka oli erityisesti kunnostautunut merkittävänä kaunokirjoittajana.

Ollessaan Debre Damossa hän kopioi paljon kirjoja ja kuoltuaan Haiqissa vuonna 1292 hänen muistonsa eli hänen suuressa käsikirjoituskokoelmassaan. Hänen Haiqiin perustamastaan koulusta tuli tunnettu kuuluisa, ensimmäinen Lastasta etelään sijaitseva korkeamman kristillisen sivistyksen keskus. Monet ympäristön kristillisten yhteisöjen nuorukaiset kävivät tätä koulua. Ijesus Mo’an elämää koskevassa pyhimysperimätiedossa yhdestä hänen oppilaistaan tuli ”salomonilaisen” hallitsijasuvun perustaja, kuningas Jikuno-Amlak (1270-1285). On luotettavia viitteitä siitä, että Haiq-järven saariluostari oli jatkossa yksi ”salomonilaisten” kuninkaiden tärkeimpiä kulttuurikeskuksia aina Ahmed Gragniin, 1500-luvun alkupuolelle, asti

Monista Ijesus-Mo’an oppilaista tuli myöhemmin Etiopian kirkon kuuluisia luostarijohtajia. Abba Hiruta-Amlakin uskotaan perustaneen merkittävän Daga Istefanoksen saariluostarin Tanajärvelle. Monien muiden kerrotaan perustaneen samanlaisia keskiaikaisia luostariyhteisöjä Amaraan ja Keski-Begemdiriin. Yksi Ijesus-Mo’an huomattavimpia oppilaita oli Abba Tekle-Haimanot Shoasta († 1313). Hän liittyi Ijesus-Mo’an kouluun todennäköisesti keski-iässä toimittuaan useita vuosia pappina Shoassa. Hän vietti noin yhdeksän vuotta Ijesus-Mo’an luona, joka antoi hänelle ensimmäisen tosi kristillisen sivistyksen. Opittuaan luostaritavat Ijesus-Mo’alta Tekle-Haimanot päätti vierailla muinaisissa Pohjois-Etiopian luostarikeskuksissa. Hän kävi Debre Damossa ja muissa paikoissa Tigressä, joissa hän viipyi yli kymmenen vuotta. Hän sai siellä uskonnollista ja luostarielämään liittyvää jatkokoulutusta ja varmasti hän omaksui syvemmän käsityksen Etiopian historiaan ja luostariin liittyvistä perinteistä. Hän palasi Haiqiin useiden seuraajiensa kanssa pitkän Tigren kiertomatkansa jälkeen. Ijesus Mo’a neuvoi häntä nyt menemään kotiseudulleen Shoaan ja perustamaan uuden Debre Libanoksen luostarin, josta tuli yksi kristillisen Etiopian tärkeimmistä uskonnollisista keskuksista.

Samanlaisia luostarijohtajia kasvoi siihen aikaan Pohjois-Etiopiassa ja he perustivat muita kulttuurin keskuksia. Abba Eostateos († 1352) ansaitsee tulla erikseen mainituksi. Hän oli syntynyt todennäköisesti Keski-Tigren Gar’altassa. Hän opiskeli enonsa, Abba Danielin, johdolla, joka oli siellä sijaitsevan Debre Mariamin apotti. Eostateos lähti sitten Gar’altasta ja alkoi opettaa Sarassa, joka nykyään kuuluu Eritreaan. Siellä häneen liittyi lukuisa määrä oppilaita, jotka perustivat alueelle omia luostarikeskuksiaan. Eostateosta vainosivat hänen virkaveljensä, koska hän piti kiinni sapatin noudattamisen tavasta. Hänen oli lähdettävä maastaan Egyptiin, Palestiinaan, Kyprokselle ja Armeniaan, missä hän kuoli 14 pakolaisvuoden jälkeen. Muutamat hänen oppilaistaan seurasivat häntä hänen ulkomaan matkoillaan, ja muutamat heistä onnistuivat palaamaan Etiopiaan opettajansa kuoleman jälkeen. Nämä Eostateoksen seuraajat organisoituivat tehokkaasti Pohjois-Etiopiaan jääneiden virkaveljiensä kanssa. He muodostivat toisen Etiopian kirkon kahdesta luostariperheestä (Toinen luostariperhe on Shoan Tekle-Haimanot). Abba Eostateoksen seuraajat perustivat myöhemmin tärkeitä kulttuurin ja sivistyksen keskuksia, kuten Qohainin Debre Mariam ja Debre Bizan (Hamasenin tasangon itäreunalle). Näin olleen 1400-lukuun mennessä oli perustettu lukuisia luostarikeskuksia monille merkittäville paikoille pohjoisen Hamasenista alkaen etelän Zwai -järvelle asti sekä Etiopian itäisen tasangon reunalta Tana-järven länsipuolelle asti. Aivan kuten yhdeksän pyhän perustama keskus, niin myös nämä uudet luostariyhteisöt tarjosivat ainoat mahdolliset puitteet sivistykselle kristillisellä ylänkömaalla.

 

Kristillisen kirjallisuuden kehitys

Jokainen luostariyhteisö ylläpiti lukuisia kouluja, varoistaan ja koostaan riippuen. Joku yhteisön, oppineisuudesta ja esimerkillisestä luoneestaan tunnettu, jäsen vastasi kustakin koulusta. Etiopian luostarit kilpailivat keskenään, kuka vetää puoleensa parhaat opettajat. Luostarin maine ja arvovalta perustui sen palkkaamien opettajien laatuun. Kunkin koulun tarjoamat kurssit olivat tietenkin pääosin uskonnollisia ja niiden taso riippui koulusta.

Näissä luostariyhteisöissä oli pääasiassa neljä yleistä kasvatustasoa. Ensimmäisellä tasolla keskityttiin lasten luku- ja kirjoitustaidon opettamiseen. Oppilaat aloittivat etiopialaisista aakkosista ja heitä harjaannutettiin sarjalla yhäti vaikeutuvia lukukappaleita. Ymmärtäminen ei ollut vielä tässä vaiheessa tärkeätä. Kyse oli ahtaasti ilmaisten ”lukemisharjoituksesta”. Auringon laskettua iltarukousten ja yhteisön nauttiman päivällisen jälkeen oppilaita opetettiin muistelemaan ja resitoimaan yhä vaikeammaksi käyvää rukoussarjaa. Tämä ”muisteluharjoitus” kesti usein puoleen yöhön.

Seuraavalla asteella oli tarjolla usein eriasteisia kirkkomusiikin kursseja. Aina Jaredin päivistä alkaen järjestettiin tämän alan kursseja, joissa oli tarkka järjestelmä. Jaredin uskotaan saaneen jumalallisen innoituksen ensimmäisten, erityisesti etiopialaisen kirkkomusiikin, nuottien säveltämiseen 500-luvulla. Tämä musiikkiopintojen huolellisesti laadittu ohjelma oli kehityksensä huipulla 1400-1500-luvuilla. Jaredin nimiin merkitty perinteisten hymnien kokoelma, Daggua, oli luultavasti useiden vuosisatojen aikana kehittynyt tuote. Etiopialaiselle kirkkomusiikille on luonteenomaista rituaalinen tanssi, jota aina säestää liturginen laulu. Tunnettu etiopialaisen kristillisen taiteen tutkija on arvellut, että etiopialainen liturginen tanssi on peräisin muinaisesta Egyptistä. Mutta etiopialaisten pappien uskonnollisen musiikin ilmentymät ovat omana aikanaan muistuttaneet vahvasti leeviläisten tanssia ja karkelointia liitonarkun edessä (2 Sam. 6:2-5). Pieni vilkaisu pappien käyttämiin musiikki-instrumentteihin osoittaa selvästi, että etiopialaiset ovat saaneet merkittävän inspiraation Vanhasta testamentista. Koko etiopialaisen jumalanpalveluksen luoma ilmapiiri palauttaa mieleen vanhan raamatullisen näyttämön, joka on peräisin suoraan Psalmien kirjan viimeisestä luvusta: ”Ylistäkää häntä raikuvin torvin, ylistäkää häntä harppua ja lyyraa soittaen! Ylistäkää häntä tanssien ja rumpua lyöden, ylistäkää häntä luuttua ja huilua soittaen! Ylistäkää häntä symbaalien helinällä, ylistäkää häntä riemukkain symbaalein!”

Kolmas sivistyksen aste oli tavallisesti sellainen, jota voisi kutsua ”runouskouluksi”. Ei ole ollut mahdollista löytää tämän koulun tarkkaa alkuperää yhtä vähän kuin varmistamaan sen perustamisajankohtaa. Mutta varmaa on se, että se oli kehittynyt jo 1400-lukuun mennessä, ja siihen perustui kristillisen Etiopian korkeamman asteen sivistys. Koulun tärkein tavoite oli nostaa kirkollisen oppineen ymmärrystasoa ja tehdä hänestä Etiopian kieliopin mestarin. Koulutuksen oleellinen elementti oli harjaannuttaa oppilas laatimaan eriasteisia runoja. Iltaisin opiskelija lausui runojaan, joita hän oli päivällä laatinut ja mestari kommentoi runojen muotoa ja esteettistä laatua. Kun oppilas oli saavuttanut siedettävän tasoisen korkean asteen tutkinnon, opettaja siirsi hänet seuraavalle asteelle. Kun kaikki oppilaat olivat saaneet runojensa lausumisen päätökseen, he kokoontuivat yhteen opettajansa eteen, joka lausui spontaanisti sarjan alkuperäisiä runoja. Nämä runot olivat tunnettuja erinomaisesta laadustaan, koskipa asia runojen muotoa tai sisältöä. Oppilaat kilpailivat näkemyksistään opettajalle, joka puolestaan selitti, mitä hän tarkoitti runonsa riveillä. Ryhmä oppilaita seurasi tarkkaan sana sanalta analyysia opettajan kanssa, jotta he käsittäisivät sanojen kieliopillisen ja lauseopillisen sijainnin runossa. Tämä sessio kesti usein hyvinkin puolen yön yli. Opiskelijoille oli suuri hetki saada henkilökohtaista opettajansa ohjausta. Opiskelija tarvitsi usein enemmän kuin kaksi vuotta edistyäkseen ”runouskoulussa” kahdeksannelle tai yhdeksännelle asteelle. Mutta jos opiskelija aikoi edistyä opettajaksi, hän oli jatkettava opiskeluaan 10 vuotta niin monien opettajien johdolla kuin mahdollista. Runouskoulu oli kaikkein arvostetuin oppijärjestelmä, jonka joku saattoi suorittaa, ja siihen perehtyneet saattoivat toivoa saavuttavansa korkeimpia asemia sekä kirkon että valtion palveluksessa.

Seuraava ja samalla viimeinen aste oli kirkon kanonisten kirjojen tulkinnan hallitseminen. Etiopian papisto oli kehittänyt kunkin Vanhan sekä Uuden testamentin kirjan analyyttisen tutkimuksen huolellisesti laaditun järjestelmän. Kirkon pyhiä kirjoja tutkittiin samalla tarkalla tavalla, johon sisältyi paljon laillista hiuksien halkomista. Tutkimus oli niin yksityiskohtaista, että kutakin Vanhan ja Uuden testamentin kirjaa kohden oli oma opettajansa, samoin kuin joillekin kirkon apokryfisille kirjoille.

Nämä olivat koulusivistyksen eri asteet keskiajan Etiopiassa. Vaikka sisältö oli ahtaan uskonnollista, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä ratkaissut oleellista kysymystä, kuinka kehittää tutkijan älyllisiä kykyjä, ja se kehitti häntä eri tehtäviin keskiaikaisen etiopialaisen yhteisön palveluksessa.

Tärkeää on,ettei luostarikoulujärjestelmän oppilaat päässeet vain kirkon palvelukseen, vaan kaikkiin erilaisiin hallinnon, oikeuslaitoksen ja muihin valtionhallinnon tehtäviin.  Eivätkä oppilaat käyneet kouluja vain päästäkseen kirkon johtajan tehtäviin, joita oli rajatusti tarjolla. Useat kuninkaalliset prinssit, jotka myöhemmin astuivat valtaistuimelle, kuten kuningas Dawit (1380-1412), Zar’a Ja’iqob (1434-68) ja Na’od (1494-1508), tunnetaan näitä kouluja käyneiksi.

Zar’a Ja’iqob ja  Na’od olivat oppineisuudestaan erityisen tunnettuja ja he olivat kirjoittaneet useita tärkeitä teoksia etiopian kielellä. Sellaiset tuotteliaat kirjailijat kuten kuningas Zar’a Ja’ikob ja Abba Giorgis Gaschasta olivat suuret luostarikoulut käyneitä 1400-luvulla. Keskiajan Etiopian kirjalliset ja taiteelliset saavutukset olivat todella huomattavat. Monet arabiasta käännetyt teokset ja lukuisat alkuperäiset ge’ezin kieliset teokset ovat peräisin siltä ajalta. Lyhyt käynti Haile Selassien Yliopiston Etiopian tutkimusta käsittelevän instituutin museossa antaa jonkin väläyksen sen ajan kristillisen taiteen tuotoksista. Monien saari- ja mannerluostareiden kirjakokoelmat eri puolilta kristillistä Etiopiaa ovat yhä tänään elävä todiste keskiaikaisen Etiopian kulttuurielämän loistosta.

 

 

Vaino ja uskonnollisia riitoja

kirjoittanut professori Taddese Tamrat

Zar’a Ja’ikobin (1434-68) ja hänen välittömän seuraajansa Ba’ida-Mariamin (1468-78) hallitusaikojen jälkeen Etiopian kristillisessä kuningaskunnassa oli joukko vallantavoittelijoita, jotka olivat liian nuoria ottaakseen valtion asiat hoitaakseen. Tämän seurauksena muutamat kunnianhimoiset kuninkaalliset virkailijat pääsivät väliaikaisesti huomattavaan asemaan, mutta näillä virkailijoilla oli lukuisa joukko vallantavoittelijoita, ja koko kuningaskunta ajautui poliittisten ristiriitojen ja kansallissodan aikaan, joka kesti noin 50 vuotta. Sen seurauksena kristillinen sotaväki heikkeni vähitellen ja rajapuolustusjärjestelmä löyhtyi. Pitkä taistelu Adalin muslimikuningaskuntaa vastaan toi äkillisen muutoksen kirkon ja islamin väliseen voimatasapainoon.

Ahmed Gragnin sodat

Ottomaanien valloittaessa koko Lähi- ja Keski-idän islam sai erityistä intoa Punaisen meren ja Afrikan sarven alueella. Etiopian alueella olevat muslimiyhteisöt tulivat yhä aggressiivisemmiksi varsinkin suhteissaan kristilliseen valtakuntaan. Monet turkkilaiset ja arabikauppiaat ylittivät Punaisen meren varustettuina ottomaanien valtakunnan ylivoimaisilla aseilla. Muslimien invaasio Etiopian ylängöille 1500-luvun alussa oli suunnaton menestys. Tässä konfliktissa muslimivoimien johtajana toimi imaami Ahmad Ibn Ibrahim eli Gragn, millä nimellä hänen tunnetaan etiopialaisissa aikakirjoissa. Hänestä kertova kronikka, nimeltään Futuh al-Habesha (= Abessinian valloitus) kertoo, kuinka muslimihyökkäyksen tarkoituksena oli tuhota Etiopian ylänköjen kirkko. Muslimivoimat hyökkäsivät kirkkoa vastaan erittäin raivokkaasti, koska kirkko oli etiopialaisen kristillisen kulttuurin keskus ja paikka, jossa kuninkaat säilyttivät satumaisia aarteitaan. Kirkkojen ja luostarien rikkauksien häikäiseminä muslimijoukot polttivat ja ryöstivät niitä noin 15 vuoden ajan. Ne hävittivät melkein täydellisesti kristillisen Etiopian keskiaikaisen perinnön. Seuraava kappale kuvaa elävästi, kuinka Haiqin saariluostari ryöstettiin. Kertomus luonnehtii osuvasti muslimiarmeijan asennetta heidän menestyksensä päivinä vuosina 1531-43.

”He kantoivat pois kultaa…siellä oli runsain määrin kultaisia krusifiksejä, kultaan koteloituja tai sidottuja kirjoja ja lukematon määrä kultaisia jumalankuvia; jokainen muslimi otti 300 unssia ( 9 kiloa ); jokaisella miehellä oli riittävästi kultatavaraa kolmen henkilön tarpeiksi. He anastivat myös suuren määrän vaatteita ja silkkiä…Seuraavana aamuna muslimipäällikkö lähetti imaamille kolme lauttakuormaa kultaa, hopeaa ja silkkiä; kyydissä oli vain viisi miestä, kaksi edessä ja kolme takana rikkauksien täyttäen muun osan kuormatilasta, vaikka lautalle olisi mahtunut 150 ihmistä. Rahti purettiin imaamin eteen, joka ihasteli sitä unohtaen kaikki ennen näkemänsä aarteet. Lautat palasivat saarelle, jossa ne täytettiin uudelleen. Kolme kertaa ne tulivat rantaan täyteen pakattuina, minkä jälkeen lautat palautettiin saarelle. Seuraavana päivänä Ahmed suoritti saaliinjaon. Hän antoi yhden osan arabeille ja toisen osan vesikuljetuksia hoitaneille joukoille. Loput hän jakoi muslimeille.”

Tällä tavalla tapahtui keskiaikaisen Etiopian aineellisen ja henkisen perinnön tuhoaminen Ahmed Gragn sotien aikana. Useat muslimien valloittamien alueiden asukkaat pakotettiin hylkäämään kirkko ja omaksumaan islam. Vaikka monet valitsivat mieluummin kuoleman uskonsa tähden, suurin osa kristityistä maaseudun asukkaista alistui ainakin nimellisesti ottamaan vastaan islamin uskon.

 

Etiopian ongelmallinen suhde Eurooppaan

 

Etiopian kuningaskunta elpyi Ahmed Gragnin kuoleman jälkeen (1543) kun keisari Gelaudeos (1540-59) voitti hänen armeijansa. Portugalilaiset antoivat keisarille tehokasta sotilaallista tukea. Suhteet Portugaliin oli solmittu jo 1400-luvun lopulla; Lissabonin ja Etiopian hovit olivat lähettäneet lähettiläitä toistensa luo. Euroopan tekninen edistys oli tehnyt vaikutuksen etiopialaisiin, jotka halusivat päästä osallisiksi tästä aineellisesta sivistyksestä. Aina ensimmäisistä eurooppalaisista kontakteista alkaen etiopialaiset toivoivat saavansa eurooppalaisia tekniikan osaajia ja käsityöläisiä; kuninkaat olivat kiinnostuneita eritoten aseista. Jo 1400-luvulla oli eurooppalaisia seikkailijoita tullut Etiopiaan ennen portugalilaisia; kuninkaat palkkasivat heitä muurareiksi, käsityöläisiksi ja harrastelijamaalareiksi. Kun portugalilaisten kanssa myöhemmin solmittiin viralliset suhteet, etiopialaisten mielet valtasi eurooppalaisen aineellisen sivistyksen tenho. Keisari Libne-Dingil kutsui taiteilijoita, rakentajia, käsityöläisiä ja aseseppiä. Hän halusi myös solmia Portugalin kanssa vahvan sotilasliiton. Mutta näiden kulttuuristen ja diplomaattisten kontaktien ulkopuolella eurooppalaiset olivat kiinnostuneet ihan kaikesta muusta kuin mikä oli tarpeen Etiopialle; heitä kiinnosti (Venetsian) Pyhän Markuksen kirkon rakentaminen. Tuntematta lähes ollenkaan Etiopian historiaa ja Etiopian kirkon hengellistä perintöä portugalilaiset yrittivät toimia Rooman paavin istuimen hyväksi. Tästä seurasi 1600-luvun alkupuolella runsaasti tarpeetonta verenvuodatusta, minkä johdosta keisari Fasilides karkotti jesuiittajärjestön vuonna 1632.

Kokemus jesuiitoista oli Etiopian kirkolle hyvin katkera. Sen seurauksena etiopialaisissa heräsi syvä ja kauan kestävä antipatia kaikkeen eurooppalaiseen. Lyhyen Etiopian retkensä tuloksena jesuiitat olivat aiheuttaneet paljon vahinkoa ja he olivat vakavasti häirinneet Etiopian kirkon hengellistä vakautta. Heti jesuiittajärjestön karkottamisen jälkeen syntyi kirkon piirissä kiivas opillinen väittely, joka kesti yli kaksi vuosisataa. Kun näitä uskonriitoja tarkastelee oikeassa historiallisessa perspektiivissä, on selvää, että ne syntyivät tarpeesta tutkia uudelleen kirkon oppia ja puhdistaa kirkko mahdollisista ulkopuolelta tulleista vaikutteista, jotka jäivät muhimaan lähetystyöntekijöiden lähdön jälkeen. Kaiken tämän tuloksena syntyi voimakas kirjallinen ja älyllinen herätys Gondarin kuningaskunnassa. Vaikuttavinta oli se, että huolimatta monarkian sortumisesta ja valtion hajoamisesta lukuisiin paikallisiin yksiköihin nk. Prinssien aikakaudella, Etiopian kirkko säilytti pohjimmaisen yhteytensä. Kun monarkia alkoi 1800-luvulla elpyä, kirkko otti takaisin historiallisen roolinsa kristillisen Etiopian tärkeimpänä yhdistävänä voimana.

 

Uudelleen organisoinnin aika

kirjoittanut professori Sergew Hable Selassie

Teodros ja hänen uskontopolitiikkansa 1855-1868

Abuna Qerilloksen kuoltua noin vuonna 1828 Etiopia jäi ilman piispaa Abuna Salaman nimittämiseen, vuoteen 1841 asti. Uusi piispa oli nuori, tarmokas mies, joka oli käynyt Kairon protestanttista oppilaitosta. Etiopiassa monet ongelmat odottivat nuorta prelaattia, joista päällimmäisiä olivat maan poliittinen epävakaus, laajalle levinneet kirkolliset oppiriidat ja ulkomaalaisten lähetystyöntekijöiden toiminta. Abuna Salama osoitti hallintotaitoa kirkon asioissa ja huomattavaa poliittista taitoa tänä koettelevana aikana pyrkiessään ratkaisemaan niin monta ongelmaa kuin mahdollista varovasti ja viisaasti.

Hän saapui Etiopiaan aikana, joka tunnetaan Etiopian historiassa Prinssien aikana, jolloin vahva keskitetty hallinto oli murentunut ja keisarit olivat sätkynukkeja kunnianhimoisten ylimysten käsissä, jotka tavoittelivat valtaa. Tällaisena vaikeana aikana, kun valtakunnan eri provinsseja hallitsivat paikalliset maaherrat, ortodoksinen kirkko oli jäänyt ainoaksi maata yhdistäväksi voimaksi. Valitettavasti vain kirkko oli jakautunut Kristuksen luontoa koskevaan oppikiistaan, joka hallitsi Aleksandrian asiaa koskevaa opetusta; kirkon oppineita yritettiin taivuttaa hyväksymään virallinen oppi ja hylkäämään väärät uskomukset. Ulkomaalaisten lähetystyöntekijöiden esille tuomiin ongelmiin liittyen abuna päätti myöntää heille rajoitetun vaikutusvallan, jonka mukaan he saivat kyllä opettaa, mutta eivät kastaa; uusien käännynnäisten kastamiseen oli lupa vain ortodoksisilla papeilla.

Abuna Salama ei luonnollisestikaan pystynyt palauttamaan poliittista yhteyttä Etiopiaan. Sen tehtävän otti hoitaakseen keisari Teodros II. Hänen hallintansa myötä Etiopian historiassa alkoi uusi aikakausi, sekä poliittisessa että uskonnollisessa mielessä. Abuna Salaman kruunattua keisarin 1855 tämä ryhtyi yhdistämään jakautunutta kuningaskuntaa ja palauttamaan Etiopiaa muinaiseen kunniaansa. Hänen perustavoitteensa oli lopettaa uskonnolliset riidat valtakunnassa ja vakiinnuttaa ortodoksinen usko. Tämä päämäärä mielessä hän saattoi voimaan Abuna Salaman propagoiman tewahido –opin ainoana puhtaana, Etiopiassa sallittuna opinkäsityksenä.

Siihen aikaan oli kolme menneisyydestä periytynyttä ajattelutapaa, jotka muodostivat kukin oman ryhmänsä. Tewahido –oppi oli ja pysyy Etiopian kirkon virallisena opetuksena. Se tunnustaa Kristuksen persoonan kahden luonnon, jumalallisen ja inhimillisen, jakamatonta ja erottamatonta ykseyttä siitä tulee nimi tewahido (= yhdistynyt). Toinen ryhmä oli nimeltään Qebat, joka tarkoittaa ”voitelua”. Tämän ryhmä korostaa Kristuksen voitelua eikä Pojan inkarnaatiota. Kolmas ryhmä oli nimeltään Tsegga Lidž (armon poika), joka opetti ”kolmea syntymää”: Pojan syntymä Isästä ikuisuudessa, Pojan geneettinen syntymä Neitsyt Mariasta ja Pyhästä Hengestä syntyminen, joka tapahtui Jeesuksen inkarnoitumisen jälkeen. Keisari Teodros kielsi Qebat- ja Tsegga lidž –lahkot: Kaikkien piti tunnustaa tewahido –opetusta. Niitä, jotka kieltäytyivät tottelemasta tätä määräystä, rangaistiin ankarasti. Niinpä tämä opetus hyväksyttiin yleisesti ja teologinen väittely asiasta haihtui vähitellen.

Hallituskautensa alussa Teodros soitti syvää uskonnollista uskoa ja tiukkaa pitäytymistä kristillisen moraalin vaatimuksiin. Hän kävi vaimonsa kanssaan Pyhällä Ehtoollisella ja hänen käyttäytymisensä oli esimerkillistä kaikille valtakunnan kristityille. Monet seurasivat hänen esimerkkiään ja alkoivat viettää mallikelpoista kristillistä elämää. Lähetystyön saralla Teodros kannatti voimakkaasti munkkeja, jotka omistautuivat maan pakanaväestön evankelioimiseen. Paljon väkeä, mukaan lukien suuri joukko muslimeja, kääntyi vapaaehtoisesti kristityiksi.

Teodros säilytti hyvät suhteet kirkkoon, kunnes hän keksi muutamia kirkon organisaatiota koskevia uudistuksia.  Toteuttaakseen laajaa modernisointi- ja uudistuspolitiikkaa Teodros tarvitsi kipeästi taloudellista tukea. Hän suunnitteli keräävänsä rahaa kirkolta rajoittaen kussakin kirkossa toimivien pappien määrää kahteen pappiin ja kolmeen diakoniin. Muiden pappien oli tehtävä työtä ja maksettava verot kuten muut ihmiset. Jotkut kirkon maat annettiin tavallisille maanviljelijöille, jotka maksaisivat sitten veroa työstään. Papisto ei hyväksynyt tätä ehdotusta, joten niin tämä kuin muutkin Teodroksen toimet synnyttivät kovaa arvostelua; ihmiset tukivat yleisesti pappeja keisaria vastaan. Hallitusaikansa loppupuolella Teodroksen persoonallisuus ja käytös muuttuivat radikaalisti; hän luopui korkeista moraalisista vaatimuksistaan, jotka olivat olleet luonteenomaisia piirteitä hänen hallitusaikansa alkupuolelle, ja hänestä tuli kova ja katkera. Lopulta hän vieraantui sekä papistosta että tavallisesta kansasta. Abuna Salama joutui vankeuteen Maqdalaan, jossa hän kuoli vuonna 1867.

 

Kirkon kasvu (1872-1913)

1800-luvun viimeisinä vuosina Etiopian kirkon toiminta vakiintui ja lähetystyö aktivoitui. Vakiinnuttaminen noudatti samanlaista politiikkaa kuin Teodroksen hallitusajan alkupuolella. Opilliset erot olivat nousseet jälleen keskustelun aiheiksi joissakin paikoin. Nyt keisari Johannes ja Shoan kuningas Menelik kutsuivat koolle neuvottelukokouksen Boru Medaan, Wolloon, vuonna 1878. Kokoukseen osallistui runsas joukko kirkon oppineita.  Harvinaisesta yhteensattumasta johtuen Etiopiassa ei juuri silloin ollut piispaa, mitä ei kuitenkaan pidetty neuvottelun pitämisen esteenä. Keisari Johannes oli jo hankkinut Aleksandrian patriarkalta kirjeen, jossa kirkon virallinen oppi oli muotoiltu; papisto hyväksyi sen sitovuuden. Boru Medan neuvottelu oli viimeinen laatuaan. Vastaavaa kokousta ei ole sen koommin pidetty. Monin paikoin vielä päätään nostanut kolmen syntymän opetus hylättiin ja tuomittiin harhaoppiseksi. Lahkon seuraajat kutsuttiin hyväksymään neuvottelun päätös.

Neuvottelu oli kutsuttu koolle sovun ja rauhan edistämiseksi kirkossa, mikä mahdollistaisi kirkon lähetystoiminnan. Kirkon huomio oli keskittynyt Wollon seutuun historiallisista syistä johtuen. Koko Wollo oli ollut kristillinen keskus monine historiallisine kirkkoineen ja luostareineen ennen 1500 –lukua. Mutta tällä vuosisadalla väestö islamilaistui Muhamed Gragnin toimesta. Kun kristinuskon asema palasi myöhemmin entiselleen, väestö pysyi pääosin muslimeina. Sekä keisari Johannes että Shoan kuningas, Menelik II, kannustivat kirkkoa jatkamaan lähetystyötä tällä alueella. He itse osallistuivat asiaan ryhtymällä Wollon merkittävien muslimijohtajien kummeiksi. Keisari Johannes kastatti Mohamed Alin, joka oli Rasista, ja kuningas Menelik tuki Abba Matteusta, jota kutsuttiin myöhemmin nimellä dejazmach Haile-Mariam. Johtajien kääntymisellä oli kauas kantava vaikutus alueen väestöön. Monet seurasivat johtajiensa esimerkkiä ja omaksuivat kristinuskon. Aleka Akale Wold, hyvin tunnettu oppinut määrättiin avustamaan Wollon kristillisen kirkon vakiinnuttamisessa. Hän perusti oppimiskeskuksen Boru Medaan. Boru Meda Selassiesta tuli kuuluisa korkeamman kirkollisen sivistyksen keskus, jonne virtasi oppilaita kaikkialta eri puolilta maata.

Menelik II innosti lähetystyöhön etelä-, länsi- ja itä-Etiopiassa. Monia kirkkoja rakennettiin eri alueille, jotka olivat jääneet kristillisen sydänmaan katkenneiden yhteyksien taakse konfliktien aikana. Menelik yhdisti nämä alueet valtakuntaansa, mikä paljasti monia raunioituneita kirkkoja ja lukuisia muita kirkollisia kohteita. Tämä oli todiste siitä, että nämä alueet olivat olleet aiemmin kristillisiä, millä perusteella Menelik vaati näiden alueiden evankelioimista. On lukuisia todistajia sille, että pohjoisista provinsseista eristyneet, hajallaan olevat, kristinuskoon pitäytyvät yhteisöt ottivat iloiten vastaan kristiveljet, vaikkeivät nämä pappeja olleetkaan eivätkä voineet toimittaa sakramentteja.

 

Autonomia 1926-1951

Vahvistaakseen kirkon organisaatiota ja luodakseen puitteet evankelioimistyölle keisari Johannes onnistui saamaan Aleksandriasta nimityksen neljälle piispalle. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten Zar’a Ja’ikobin (1434-1468) aikojen, kun enemmän kuin yksi piispa sai nimityksen Etiopian kirkkoon (Zara Ja’ikob oli onnistunut saamaan samaan aikaan vähintään kolme piispaa). Uudet piispat saapuivat Etiopiaan vuonna 1881. He olivat metropoliitta, abuna Petros ja abuna Matteus, abuna Luukas ja abuna Johannes. Abuna Petros pysyi lähellä keisaria, kun taas abuna Matteus lähetettiin Shoaan Menelik II valtapiiriin, abuna Luukas Gojamiin ja abuna Johannes Simeen-Begemderiin, jossa hänen uransa jäi lyhyeksi äkillisen kuoleman tähden.

1900-luvun koittaessa syntyi Etiopian kirkossa uusi itsenäisyyden aalto. Etiopia tunnusti apokryfisen pyhien kirjojen kokoelman tarpeettomaksi, koska se esti heitä saamasta johtavia kirkollisia virkoja omassa maassaan. Lisäksi koettiin vahvasti, ettei ulkomaalainen hierarkia, jolta puuttuu kosketus kansalliseen elämään ja sen ongelmiin, voi uudistaa ja modernisoida kirkkoa Yleisen ja yhtenevän mielipiteen mukaan kirkko oli vapautettava koptilaisen kirkon johtoasemasta. Asiat kulkivat päätepisteeseensä abuna Matteuksen kuoltua vuonna 1926; hän oli viimeinen vuonna 1881 nimitetyistä neljästä viimeisestä piispasta. Etiopian kirkko lähestyi koptilaista patriarkkaa pyytäen uudelle metropoliitalle piispojen vihkimisoikeutta. Seurasi pitkä mielipiteiden vaihto koptilaisen kirkon virkailijoiden ja Etiopian hallituksen välillä. Viimein vuonna 1929 nimitettiin uusi koptilainen abuna Qerillos ja samalla sovittiin viiden etiopialaisen munkin vihkimisestä hiippakuntapiispoiksi. Addis Abebassa pidetyssä kirkon kokouksessa valittiin viisi moraaliltaan moitteetonta, erinomaista munkkia. He olivat Abraham, Isaak, Mikael, Petros ja Sauiros, joka kuoli pian nimittämisensä jälkeen.

Italian miehitys (1935-1941) oli vaikeaa aikaa Etiopian kirkolle. Italia yritti politiikallaan vähätellä kirkon suurta merkitystä Etiopian yhtenäisyyden takaajana. Abuna Petros ja abuna Mikael saivat maksaa hengellään uskollisen patrioottisuutensa ja kirkolle osoittamansa antaumuksen. Debre Libanoksen jalot munkit saivat surmansa vuoden 1937 verilöylyssä ja muut kansalliselle vastarintaliikkeelle myötätuntoaan osoittaneet kirkonmiehet kärsivät samoin marttyyrikuoleman. Fasistihallitus tahtoi eristää Etiopian kirkon keinottelemalla Aleksandrian siteiden kanssa. Abuna Qerillos kieltäytyi tällaisesta yhteistyöstä ja hänet lähetettiin Roomaan. Hän vetäytyi myöhemmin eläkkeelle itse valitsemaansa maanpakolaisuuteen Kairossa. Näin Etiopia jäi ilman metropoliittaa, mikä johti kirkko-oikeudelliseen kriisiin maassa jo vallitsevan moraalisen kriisin lisäksi.

Fasistihallinto käytti tilaisuutta hyväkseen ja pakotti vanhan ja sairaan piispa Abrahamin ottamaan abuna Qerilloksen paikan ja julistamaan Etiopian itsenäiseksi Aleksandriasta. Aleksandrian patriarkka erotti piispa Abrahamin muodollisesti kirkosta ja kaikki hänen kannattajansakin.

Tällä välin maanpaossa ollut kirkko teki ihailtavaa työtä. Toiseksi korkeimman kirkollisen arvonimen (etchege) haltija, entinen Etiopian patriarkka, abuna Basileos, toimi nyt Jerusalemin patriarkkana. Sieltä käsin hän lähetti pappeja palvelemaan kristittyjä, jotka olivat muualla maanpakolaisina. Hän välitti heille lohdutuksen ja toivon sanomaa. Englannissa pakolaisena elävän keisarin ympärillä oli suuri etiopialainen yhteisö. Abuna Basileos lähetti heille viisi munkkia ja heidän mukanaan pyhien sakramenttien toimittamiseen tarvittavan kirkollisen välineistön. Hänellä oli myös tapana lähettää viestejä Etiopian vastarintaliikkeen patriooteille kannustaen heitä jatkamaan vastarintaa. Etchegen tänä ajanjaksona osoittama laadukas moraalinen auktoriteetti ja yhteys auttoi luomaan positiivisen asenteen - yhteyden, innostuksen ja tarkoituksen - kristityille kaikilla elämän alueilla ja joudutti liikettä kohti kirkollista itsenäisyyttä.

Etiopian vapautumisen jälkeen 1941 abuna Qerillos palasi Addis Abebaan. Etiopian kirkon ja Pyhän Markuksen piispanistuimen välille viriteltiin uudelleen neuvotteluyhteys. Etiopialaiset anoivat autonomiaa ja piispa Abrahamin aikaisen kirkostaerottamistuomion kumoamista. Pitkien neuvottelujen jälkeen päästiin viimein yhteisymmärrykseen vuonna 1948, kun koptilainen synodi päätti, että etiopialaisia munkkeja voidaan nimittää piispoiksi metropoliitta Qerilloksen elinaikana, ja hänen kuoltuaan voidaan vihkiä virkaan etiopialainen metropoliitta. Etiopialainen papisto hyväksyi nämä myönnytykset uskoen, että ne luovat lujan perustan kirkon autonomialle. Kirkon kokous valitsi viisi oppinutta munkkia piispoiksi. Heidän joukossaan oli edesmennyt Etiopian patriarkka, abuna Basilios, ja tointa hoitava patriarkka, Hararin arkkipiispa abuna Teofilos. Abuna Qerilloksen kuoltua vuonna 1951 papisto ja maallikot valitsivat abuna Basilioksen Etiopian metropoliitaksi. Näin tuli perustetuksi Etiopian kirkon täydellinen autonomia. Etiopian hallitus tuki yksimielisesti autonomia-hanketta vuodesta 1926 alkaen ja hänen keisarillinen korkeutensa, Haile Selassie I, näytteli tässä asiassa huomattavaa osaa.

 

Ekumenia

Etiopian kirkko oli yksi Kirkkojen maailmanneuvoston perustajajäseniä vuonna 1948. Samana vuonna Amsterdamissa pidetyssä yleiskokouksessa kirkkoa edusti Hararin piispa, abuna Teofilos ja blattengeta Mersi-Hazen Woldekirkos. Siitä lähtien Etiopian kirkko on ottanut osaa Kirkkojen maailmanneuvoston toimintaan sen kaikilla toiminta-alueilla, keskuskomiteassa, usko- ja kirkkojärjestyskomissiossa, Koko-Afrikan kirkkojen konferenssissa ja Nuorisoliikkeeessä. Kirkkojen maailmanneuvoston ja Etiopian kirkon välisten suhteiden hoitaminen uskottiin sitä varten asetetulle erityiskomitealle. Tämän komitean kautta kirkko on saanut tukea Kirkkojen maailmanneuvostolta kahteen tärkeään projektiin. Ensimmäinen oli Kunama-projekti, jonka tarkoituksena oli Länsi-Eritreassa asuvan, pääosin pakanallisen, kunamakansan evankelioiminen. Toinen projekti oli Zwain erityiskoulun perustaminen Shoaan. Koulun tehtävänä on varustaa nuoria lähetystyöhön maaseudulle tehtävään sovelletulla koulutuksella. Koulu on toiminnassa ja on houkuttanut monia nuoria, joilla on luja kristillinen tausta.

Etiopian kirkko osallistui tarkkailijana Vatikaanin konsiiliin osallistuen kaikkiin sen istuntoihin. Tämä on niitä ensimmäisiä tilaisuuksia, joissa Etiopian kirkko on avautunut ainakin epäsuoraan dialogiin roomalaiskatolisen kirkon kanssa.

Etiopian kirkko oli edustettuna myös Rodoksella vuonna 1961 pidetyssä Panortodoksisessa konferenssissa. Khalkedonilaisten ja heidän vastustajiensa välinen dialogi aloitettiin vuonna 1964 Tansakan Aarhusissa ja se jatkui vuonna 1967 Englannin Bristolissa. Vaikka näissä kokouksissa ei saatu aikaan mitään konkreettisia tuloksia, niin persoonallisten kontaktien luomisella ja näkemysten vaihdolla voi olla kauas kantavia vaikutuksia näiden kahden ryhmän suhteisiin tulevaisuudessa.

Tällä välin Etiopian kirkko pyrkii säilyttämään ja vahvistamaan suhteita itämaisiin sisarkirkkoihinsa. Siitä kun itämaisten ortodoksisten kirkkojen johtajat tapasivat toisensa ensi kerran sitten Efeson kirkolliskokouksen vuonna 431 A .D., alkoi uusi aikakausi kirkon historiassa. Itämaisten ortodoksisten kirkkojen sihteeristö on perustettu Addis Abebaan.

 

Kirkollinen hierarkia

kirjoittanut P.K Matthew

Etiopian ortodoksisen kirkon hierarkia on samassa linjassa yleismaailmallisen kirkon elävän perinnön kanssa. Se jatkaa samaa traditiota, josta todistavat Pyhät kirjoitukset ja varhaiskirkon hierarkia.

Etymologialtaan hierarkia tarkoittaa papillista hallintovaltaa. Sana on peräisin kreikan kielen sanoista hiereus (pappi) ja arkhe (hallintovalta). Sana hierarkia ei esiinny Uudessa testamentissa. Uudessa testamentissa ei käytetä koskaan sanaa arkhe seurakunnallista virkavaltaa tarkoittavassa merkityksessä. Sen sijaan muutamissa kohdissa käytetään nimitystä exousia (voima tai arvovalta), esimerkiksi puhuttaessa Jeesuksen tai kahdentoista opetuslapsen toiminnasta tai apostoli Paavalin apostolisesta arvovallasta, jolla hän rakentaa kirkkoa (Matt. 9:6; 10:1; Luuk. 9:1; 2 Kor. 10:8). Exousia viittaa näissä kohdissa diakoniaan (palvelutehtävään). Kaikki ne, jotka käyttävät kirkossa valtaa, ovat saaneet sen Herralta, joka tuli ’palvelemaan’. Arkhe voidaan siis ymmärtää exousiaksi, joka on luonteeltaan diakoniaa. Hierarkia saa oikean sisällön, kun sille annetaan palvelutehtävän merkitys; näin ollen hierarkia on ’papillinen palvelutyö’.

Etiopian kirkon hierarkia käsittää perinteisesti kolme astetta, piispan, papin ja diakonin virat. Näistä kolmesta virka-asteesta keskeisin on piispanvirka, joka myös turvaa hierarkian jatkuvuuden kirkossa.

 

Piispuus

Piispan viran jatkuvuus on kirkon apostolisen suksession merkittävin tekijä. Se kuvaa Herran apostoleilleen antamaa kutsua ja valtuutusta kuin myös apostolisen uskon välittämistä eteenpäin. Kirkko on kaikkina aikoina vaikuttava kirkko ja apostolinen suksessio yhdistää kaikki Herraan. Kirkko on apostolinen, koska se on Herran ’lähettämä’ ja häneltä tehtävän saanut (Matt. 28:18-20); kirkko on apostolisen uskon tallentaja ja säilyttäjä.  Kirkko harjoittaa apostolista toimintaansa julistamalla ja toimittamalla sakramentteja. Piispuus on apostolisen suksession konkreettinen vertauskuva ja se yhdistää kirkon papillisen johtajuuden periaatteella.

Etiopian kirkon hierarkia on peräisin Aleksandrian kirkosta. Aleksandrian patriarkka, Athanasius vihki Syyriasta kotoisin oleva kristityn, Pyhän Frumentiuksen, Aksumin hovin kanssa läheisessä yhteydessä 300-luvun puolivälissä toimineen lähetyssaarnaajan, Etiopian kirkon piispaksi (abuna). Siitä lähtien kirkko sai ylimmän johtajansa Egyptistä aina viime aikoihin asti.

Muslimivalloitusta ja vainoja seuraavina vuosina 1600-luvun alussa Etiopian kirkko kävi läpi kirkollista hierarkiaa vakavasti koskettaneen kriisin ajan. Jopa ennen tätä aikaa jesuiitat olivat yrittäneet saada Etiopian kirkkoa Rooman kirkon vallan alaisuuteen, tosin ilman menestystä. Näiden sekavien olojen jälkeen hierarkia palautettiin entiselleen, kun Etiopiaan lähetettiin neljä piispaa. Kun viimeinen heistä kuoli, kirkko vetosi Aleksandrian koptilaiseen patriarkkaan, että kirkon piispoiksi vihittäisiin Etiopian kansallisuuden omaavia miehiä. Tuloksena oli viiden etiopialaisen piispan vihkiminen vuonna 1928. Etiopian kirkon autonomisen aseman tunnustamisen merkiksi toiset viisi etiopialaista piispaa vihittiin virkaan vuonna 1948 (joista yksi, edesmennyt abuna Basilios, sai arkkipiispan aseman vuonna 1951); Aleksandrian patriarkka sinetöi kirkon uuden aseman asettamalla abuna Basilioksen Etiopian kirkon ensimmäiseksi patriarkaksi vuonna 1959.

Nykyään Etiopian kirkko on joka suhteessa autokefaalinen kirkko, jonka käsityksen mukaan kirkon oppi ja hierarkia kuuluu jo apostoliselta ajalta periytyneeseen ja jälkipolville välittyneeseen elävään traditioon.

 

Papisto ja maallikot

Etiopian ortodoksinen kirkko jakaa monien kirkkojen kanssa uskon, jonka mukaan Israelin kuninkaallinen pappeus ja aaronilainen laitospappeus ovat yhdistyneet Jeesuksessa Kristuksessa, ikuisessa ylipapissa. Kristukseen uskova Uuden liiton kansa omistaa kuninkaallisen pappeuden ja kansaa kutsutaan Vanhan testamentin mallin mukaan ”valituksi suvuksi, kuninkaalliseksi papistoksi, pyhäksi kansaksi, Jumalan omaisuuskansaksi” (1 Piet. 2:9). Kaikki oikein kastetut kirkon jäsenet ovat papillisen yhteisön jäseniä.

Samoin kuin Jeesus kastettiin ja voideltiin Pyhällä Hengellä, kirkolla on uuden syntymän pesu, kaste ja Hengen vuodatus, krismaatio (Tiit. 3:5). Kirkon vanhan tavan mukaan molemmat toimitetaan Etiopian kirkossa samaan aikaan. Pyhän Hengen sinettinä öljyllä voitelu merkitsee maallikkojen vihkimistä kirkon sakramentaaliseen ja toimivaan elämään. Jokainen kastettu ja öljyllä voideltu henkilö on kuninkaallisen papiston jäsen. Hierarkkinen järjestys on kirkollinen arvoasema, Jumalan kansa (LAOS TOU THEOU), josta ilmaisusta on peräisin sana maallikot.

Kuninkaallisen papiston apostoliset, papilliset ja muut palvelutehtävät ovat välineitä, joissa Kristus toimii maailmassa. He ovat Kristuksen ruumis. Kirkko Kristuksen ruumiina toimii yhtenä ruumiina ja kirkon pappeus toimii näin yhtenä suurena kokonaisuutena. Kuitenkin tiedostetaan ero jäsenten erilaisten palvelutehtävien ja Hengen lahjojen välillä, jotka ovat toisistaan riippuvaisia ja suhteissa toinen toisiinsa. Niihin kuuluvat profetoiminen, palveleminen, opettaminen, kehottaminen, lahjojen antaminen, avustaminen, laupeuden tekeminen, apostolin virka, papin työ, parantaminen ja johtaminen (Room.12: 6-8; Ef. 4:7-14; 1 Kor.12:27ss). Lahjat ovat monet, mutta henki on yksi ja sama (1 Kor.12: 4ss).

Hierarkia ei siis tarkoita jakautumista eri luokkiin, vaan Jumalan kansaa yhdistävää tekijää. Kaikki kirkon pappeus on Kristuksen pappeutta kirkossa ja kirkon kautta maailmassa. Senpä tähden hierarkia ei toimi erillään vaan läheisessä yhteydessä maallikkoihin kirkon opetuksessa, jumalanpalveluksessa ja kirkon hallinnossa. Maallikoille annetaan tärkeitä tehtäviä kirkon elämässä monilla aloilla.

Hierarkia ja sakramentit

Koko kirkon laajan pappeuden sisälle on asetettu vihkimykseen perustava erityinen pappeus. Armonvälineiden, sakramenttien jakaminen on uskottu uskollisille armon pappeuden välittäjille.

Etiopian kirkko pitää pappisvihkimystä sakramenttina ja vaatii, että sakramenttien toimittajien pitää olla asianmukaisesti virkaan vihittyjä henkilöitä. Pappisvihkimyksessä näkymätön jumalallinen armo siirtyy papiksi vihittävään piispan näkyvän kätten päälle panemisen kautta.

Papiksi vihkiminen merkitsee jumalallisen armon antamista määrätyn tehtävän toimittamiseen: Virkaan vihitty on siten määrätty erityiseen pappisvirkaan. Virkaa toteutetaan kirkossa ja sen tarkoitus on palvella maailmaa. Pappisvihkimyksessä Pyhä Henki antaa vihittävälle erityisen armon, joka auttaa häntä soveltamaan itseensä henkilökohtaisesti sitä armoa, joka on annettu kaikille yhteisesti.

Pappisvihkimykseen osallistuvat vannovat valan, jonka mukaan he pysyvät lujina uskossa ja kirkon perinteen noudattamisessa ja opettavat sen mukaan kirkon jäseniä.

Pappisvihkimyksen sakramentin yksityinen armo jakautuu kolmeen asteen, piispuuden, pappeuden ja diakonaatin, kesken. Vaikka pappisvihkimyksessä vihitty on nimitetty toimittamaan konkreettisesti kuninkaallisen papiston virkaa, se ei ole mikään pelkkä paikkojen jako, vaan se merkitsee Pyhän Hengen valtuuttamana toimimista sakramenttien jakamista varten kirkossa ja laajempaa palvelua osana kirkkoa, joka palvelee maailmaa.

 

Hierarkian paikka kirkon ykseydessä ja järjestyksessä

Etiopian kirkko tunnustaa, että kirkon sisäinen ja varsinainen auktoriteetti on Kristus itse, joka toimii Jumalan voiman, Pyhän Hengen kautta, joka asuu kirkossa. Hierarkiaan sisältyvän, instituutioon perustuvan arvovallan uskotaan ilmaisevan Kristuksen toimintaa. Kirkkolaitoksessa hierarkia on vastuussa kirkon järjestäytyneestä elämästä.

Organisoidun seurakuntaelämän odotetaan kasvattavan kaikenlaista episkopen harjoittamista (so. valvontaa tai huolenpitoa, sellaista kuin on vanhempien huolenpito lapsistaan, opettajien oppilaistaan, ylempien alamaisistaan jne), joiden kautta erilaisten henkilahjojen ja palvelujen avulla hierarkkinen pappeus toimii Kristuksen ruumiin sisällä.  Yksityisten keskustelujen, henkilökohtaisten yhteyksien ja saarnojen kautta Etiopian papisto kannustaa ihmisiä huolehtimaan parhaalla mahdollisella tavalla kristillisistä velvollisuuksistaan. Jumalanpalveluksen jälkeen papit tapaavat ihmisiä säännöllisesti kirkon tiloissa ohjatakseen heitä uskossa ja kirkollisissa perinteissä. He myös toimivat paikallisten kiistan aiheiden sovittelijoina kirkon jäsenten keskuudessa.

Papisto on kuuliaista sen hallintopiirin piispalle, mihin heidät on palvelutehtävään määrätty. Hallintovelvollisuuksiensa lisäksi piispa puolestaan suorittaa pappien viranhoidon sielunhoidollista valvontaa. Piispa edustaa täten hallintoalueensa yhteyttä.

Piispan harjoittaessa valvontaansa, hän tekee sitä kirkossa ja kirkon puolesta. Kun pappi toimittaa virkaansa seurakunnassa, hän auttaa piispaa, jonka valvontaan hänet on asetettu. Hän pitää huolta järjestyksestä ja yhteydestä kirkon paikallisessa yksikössä. Kun diakoni avustaa piispaa ja pappeja, hän auttaa heitä ’heidän tehtävissään’ ja seurakunta on aina heidän kanssaan Hengen yhteydessä ja palveluksessa.


Organisoitu hiippakunnallinen toiminta on yksi yksikkö koko kirkon organisoidussa elämässä, jonka keskus on patriarkka. Piispa on jokaisen hallintoalueen yhteyden vertauskuva; patriarkka on koko kirkon yhteyden vertauskuva.

Joitakin etiopialaisen hierarkian erityispiirteitä

Autokefaalisena kirkkona Etiopian kirkolla on itsehallintoon perustuva kirkkojärjestys, jossa on määritelty papillisen hallintovallan ja maallikkojen välinen keskinäinen työnjako ja yhteistyö. Kirkko on aina ollut Etiopian virallinen kirkko, ja Etiopian keisarit ovat tukeneet ja suojelleet sitä. Kaikki kirkon merkittävät nimitykset alistetaan keisarin hyväksyttäviksi. Keisari tunnustetaan ”uskon puolustajaksi”.


Vaikka Etiopialla ei ole ollut viime aikoihin asti kansallista patriarkkaa, sillä on kuitenkin ollut itchege abunan rinnalla hoitamassa kirkon hallinnollista valtaa. Papiksi vihkiminen ja sielunhoidollinen valvonta on kuulunut abunan tehtäviin, kun taas juridinen vastuu on sisältynyt itchegen oikeuksiin. Itchege on aina ollut etiopialainen, joka on ollut huomattava munkki, jonka keisari on nimittänyt neuvoteltuaan asiasta kirkon kanssa. Autokefaalisen statuksen myötä tämä kaksoisvirka on kuulunut patriarkalle.

Papiston kolmiportainen virkarakenne, nimittäin piispuus, pappeus ja diakonaatti jakautuu kunkin viran kohdalla alaryhmiin. Näin ollen piispuuteen sisältyy patriarkka, arkkipiispat ja piispat.

Etiopian kirkossa on sellainen tapa, että lukuisat papit avustavat paikallisen seurakunnan kirkkoherraa. Kaupungeissa seurakunnan kirkkoherra saa nimityksen virkaan. Merkittävien kaupunkiseurakuntien kirkkoherroille on annettu kunnianimiä. On mielenkiintoista mainita muutamia sellaisia. Aksumin pääseurakunnan ja Pyhän Marian seurakunnan sekä Shoan provinssin Addis Alemin kirkkoherroja kutsutaan arvonimellä nebura’ed, joka tarkoittaa ”häntä, jonka päälle on laskettu kädet”. Nimi viittaa arvovaltaiseen virkaan. Aksumin nebura’ed on kirkollisen virkansa ohella Aksumin piirin kuvernööri. Like sirtant (= ylin virkavalta) on Addis Abeban Pyhän Kolminaisuuden kirkon kirkkoherralle annettu arvonimi. Lisäksi on vielä muita nimityksiä’, kuten like likaunt (= oppineiden päällikkö), melake selam = rauhan enkeli), melake gennet (paratiisin enkeli), melake hail (voiman enkeli) ym. Maaseutuja koskeva merkittävä piirre on, että siellä ei johtavia pappeja nimitetä asemaansa. Joku paikallisen papiston edustaja nousee asemaansa luonteensa, kykyjensä, hyveidensä ja henkilökohtaisten avujensa ansiosta. Jokaisessa seurakunnassa on kirkkoherraa seuraavana virka-asteikossa gebes, taloudenhoitajapappi, jonka vallassa on hoitaa seurakunnan omaisuutta.

Pappien ohella jokaisessa seurakunnassa on diakoneja, jotka avustavat pappeja jumalanpalveluksessa ja hallinnossa. Jokaisessa seurakunnassa on oma arkkidiakoninsa, joka on johtava diakoni.

Debtera on kirkollinen virka-aste, joka on luonteenomainen vain Etiopian kirkolle. Se on laulajien virka, joka jossain määrin vastaa muiden kirkkojen kuoroja. Vaikka debterat eivät kuulu virkaan vihityn papiston joukkoon, he muodostavat oman luokka-asteensa, joka kuuluu jokaiseen etiopialaiseen ortodoksiseen seurakuntaan. Heillä on läheinen yhteys papiston ja diakoneihin, joita he avustavat jumalanpalveluksissa. Heillä on tehtäväänsä tarvittava kirkkomusiikillinen koulutus ja käytännön harjoittelu. Tämän virka-asteen juhlavasti ja pyhästi toteuttama kirkollinen tanssi antaa Etiopian kirkolle luonteenomaisen erityispiirteen. Rytmisillä liikkeillä, askelkuvioilla ja musiikin säestämänä debteroiden esitys antaa jumalanpalvelukseen ja juhlatilaisuuksien viettoon kauneutta.

Näihin päiviin asti monet kirkot ja kirkolliset instituutiot ovat säilyneet perussivistyksen antajina Etiopian väestölle, ja papiston hallintavalta näyttelee siinä avainosuutta. Nykyaikaisen sivistyksen tuloon asti papiston opetustoimi on ollut kirkon opettajapappien erityisoikeus.

Suuri osa papistosta on saanut tarvittavan koulutuksen kirkollisessa ge’ezin kielessä. Pieni osa heistä on saanut nykyaikaisen sivistyksen. Ge’ez on rikas kieli, jolla on paljon teologista, historiallista ja raamatullista kirjallisuutta, jonka monet Etiopian kirkon oppineet tuntevat hyvin.

 

ORTODOKSISEN KIRKON JUMALANPALVELUS

kirjoittaneet professori Sergew Hable Selassie ja Belainesh Mikael

Etiopian kirkko on yksi niistä harvoista kristikunnan kirkoista, joissa on säilynyt alkukirkon jumalanpalvelus. Tämä perustuu suurelta osin Etiopian maantieteelliseen sijaintiin ja historialliseen kehitykseen, joka johti kirkon eristymiseen muusta kristikunnasta 600-luvulta alkaen. Historiallisen kehityksen tuloksena Etiopia säilytti 300-luvulla omaksumansa jumalanpalveluksen muodon. Tätä aihetta on mielenkiintoista tutkia vähän laajemmin.

 

1.    Jumalanpalveluksen paikka

Kuuluisa kirkkohistorioitsija Rufinus on välittänyt tiedon, jonka mukaan Etiopiassa on ollut rukoushuoneita jo ennen kuin kristinusko sai maassa virallisen uskonnon aseman. Hän kertoo Pyhän Frumentiuksen ja Pyhän Aedesiuksen tarinassaan, että ”heidän siellä eläessään, Frumentiuksen pitäessä käsissään hallinnon ohjaksia Jumala kosketti häntä, ja hän alkoi huolellisesti etsiä niitä kristittyjä roomalaisia kauppiaita, joille hän antoi paljon vaikutusvaltaa ja kannusti heitä perustamaan runsaasti kokoontumispaikkoja, minne he voisivat kokoontua rukoukseen roomalaiseen tapaan.”

Sen jälkeen kun kristinusko oli virallisesti hyväksytty valtionuskonnoksi, Etiopian ensimmäinen kristitty hallitsija, keisari Ezana rakensi perimätiedon mukaan valtavan kirkon Aksumiin. Holvitonta kirkkoa kannatti 34 yhdestä kivestä veistettyä pylvästä. Varhaiskristillisenä aikana vanhat pakanatemppelit muutettiin kristillisiksi kirkoiksi. Abba Afse muunsi Jehan vanhan sabalaistemppelin kristilliseksi kirkoksi. Afse oli yksi yhdeksästä pyhästä, jotka tulivat Aksumiin Rooman valtakunnasta 400-luvulla. Viimeaikaiset arkeologiset kaivaukset rakennuksen itäkulmassa ovat tuoneet esiin kristillisiä esineitä, kuten antiikin aikaisia kelloja ja ristejä. Abba Panteleon joko muunsi vanhan temppelin kirkoksi tai rakensi kirkon temppelin raunioille.

Kaivaukset vanhan Aksumin kuningaskunnan alueella, Aduliksessa ja Haulti-Melazossa ovat tuoneet esiin syyrialaistyyppisten basilikojen raunioita. Tämä voi olla yhdeksän pyhän vaikutusta, koska useimpien niistä uskotaan olevan syyrialaista alkuperää. Debre Damon muinaisesta luostarista on löydetty esimerkki olemassa olevasta basilikatyyppisestä kirkosta.

Pyhimystutkimuksiin pohjautuvien (hagiograafisten) lähteiden mukaan kirkon on rakentanut keisari Gebre Maskal, Kalebin poika, 500-luvulla. Samoihin aikoihin Abreha, Etiopian Jemenin varakuningas, rakennutti huomattavan kirkon Sana’an. Arabikirjailijat ovat suuresti ihailleet tätä kirkkoa. Se tunnettiin nimellä al-qalis (ecclesiasta väännetty nimi). Abreha toi sekä Aksumista että Bysantista arkkitehteja, jotka suunnittelivat ihmeellistä arkkitehtonista taitoa osoittavan kirkon, jossa yhdistyy basilikatyyli ja bysanttilainen arkkitehtuuri.

Keskiajalla basilikatyyli säilyi, mutta sai joissakin tapauksissa uusia muotoja. Lalibelan hämmästyttävät kallioon hakatut kirkot ovat tämän ajan kehityksen tuotteita. Medhane Alemin (maailman vapahtaja) ja Gennet Mariamin (Marian paratiisi) kirkkoja koristavat Etiopian arkkitehtuurin historiassa täysin uudentyyppiset kirkon ulkopuoliset pylväät. Sisäpuolella on yhteisiä piirteitä Aksumin vanhan kirkon kanssa. Bete Emmanuelin (Emmanuelin) kirkko muistuttaa vuoroittaista palaamista Aksumin tyyliin ja heijastumia siitä. Lalibelan, kallioon hakattujen kirkkojen voidaan sanoa olevan kristillisen maailman arkkitehtonisia ihmeitä. Sisustat monimutkaisine holvikattoineen on koverrettu ja kaarrettu koristeellisesti ja omaperäisesti. Jokainen kirkko on rakennettu eri tyyliin.

Myöhäiskeskiajalla kirkkoarkkitehtuuri kävi läpi suuren muutoksen. Silloin rakennettiin kahdeksankulmaisia tai pyöreitä kirkkoja. Näyttää luultavalta, että tällainen kirkon muoto lisääntyi Etiopian vallan laajentuessa kohti etelää. Kirkko omaksui pyöreän muodon, joka oli tyypillistä asuinrakennuksille. Tätä pyöreää ja kahdeksankulmaista kirkkotyyppiä esiintyy runsaasti maan etelä- ja länsiosissa, mihin kristinusko levisi myöhemmin. Basilikamuoto on säilynyt suuressa osassa Pohjois-Etiopiaa.

Pyöreän ja kahdeksankulmaisen kirkon sisäinen rakenne käsittää kolme samankeskistä ympyrää. Sisin osa on nimeltään makdes eli pyhäkkö, joka tunnetaan myös nimeltä qidduusa qiddusaan (kaikkein pyhin), johon on pääsy vain papeilla ja diakoneilla. Siellä sijaitsee tabot eli (liiton)arkku. Tabot siis edustaa liitonarkkua, jonka kuningas Salomon pojan, Menelik I:n, uskotaan tuoneen Etiopiaan. Tabot lepää menbirillä, joka vastannee muiden kirkkojen alttaria. Kirkon pyhyys riippuu tabotin läsnäolosta; ilman sitä ei voida pitää jumalanpalvelusta.

Siunaamalla tabotin abuna vihkii kirkon käyttöön. Tilaisuuksissa, joissa tabot viedään ulos kirkosta ja sitä kannetaan kulkueissa, kuten loppiaisjuhlassa, se peitetään liinalla ja kansa kumartaa siihen päin, kun kulkue saapuu kohdalle.

Toinen kirkon samankeskisistä ympyröistä on nimeltään qiddist (pyhä), joka on varattu ehtoollisvieraita varten; naisille on erillinen miehistä erotettu alue. Vain ne jotka ovat puhtaita eli ovat paastonneet säännöllisesti ja käyttäytyneet nuhteettomasti, ottavat vastaan ehtoollisen. Sen tähden ehtoolliselle osallistuvat usein imeväisikäiset, sylilapset ja vanhukset.

Kolmas ja siis uloin ympyrä tunnetaan nimellä Qine mahleet (kanttorien paikka). Qine mahleet on erotettu verhoilla kolmeen osaan. Länsiosassa ovat debterat eli kanttorit (laulajat), jotka laulavat hymnejä ja ylistävät Jumalaa musiikki-instrumenttien, rumpujen, rukoussauvojen ja helistimien, säestyksellä. Kahdesta jäljellä olevan uloimman ympyrän osasta on toinen varattu naisille ja toinen miehille. Kirkossa on kolme ovea, itään, pohjoiseen ja etelään. Viime mainittu on omistettu vain naisille. Kaksi muuta sisäänkäyntiä on vain miehille; miehet voivat toki joskus käyttää naisten sisäänkäyntiä, mutta naiset eivät koskaan miesten. Ne, jotka tuntevat itsensä rituaalisesti epäpuhtaiksi, pysyvät kirkon pihassa koko jumalanpalveluksen ajan. Usein kirkon pihalla on yhtä paljon väkeä kuin kirkossa. On huomattava, että kirkkoa pihoineen aina muuriin asti pidetään pyhitettynä alueena, minkä johdosta kirkon pihalla olevatkin lasketaan jumalanpalvelukseen osallistuneiksi.


Jotkut harvat, uudenaikaiset kirkot on rakennettu perinteiseen aleksandrialaiseen, ristin, muotoon. Ne on varustettu penkeillä seurakuntalaisia varten. Sellaisissa kirkoissa miehillä ja naisilla on tapana istua eri puolilla kirkkoa. Mutta perinteisessä etiopialaisessa kirkossa ei ole istuinpenkkejä. Lattialle voidaan levittää kaislamattoja ja tapana on riisua kengät ennen kirkkoon astumista. Koska jumalanpalvelusmenot ovat seisomista ajatellen pitkät debteroille, vanhemmalle väelle ja seurakunnan merkkihenkilöille, on tapana antaa makomija –nimiset rukoussauvat nojaamista varten. Mutta tosiuskovainen voi kieltäytyä käyttämästä rukoussauvaa jumalanpalveluksen aikana ja jotkut erittäin hurskaat ihmiset voivat yrittää kuolettaa lihansa seisomalla yhdellä jalalla koko jumalanpalveluksen ajan.

2. Jumalanpalvelusajat

Jumalanpalvelukset

Etiopian ortodoksisessa kirkossa voi erottaa kahdentyyppisiä jumalanpalveluksia, sisällä ja ulkona pidettäviä. Ensin mainitun toimittavat papit ja diakonit kaikkein pyhimmässä. Vähintään viisi henkilöä, kaksi pappia ja kolme diakonia tarvitaan messun toimittamiseen. Tietyissä luostareissa vaaditaan yhä vähintään seitsemän henkeä. Jumalanpalveluksen toimittajien tulee pidättyä ruoasta vähintään 12 tuntia ennen jumalanpalvelusta. Sakramenttiin käytettävän leivän ja viinin valmistaa yksi kirkon pihalla asuvista diakoneista pienessä, Betlehemiksi nimetyssä, rakennuksessa.

Jumalanpalvelusajat riippuvat paastonajoista ja pyhäpäivistä. Paastonajalla jumalanpalvelus alkaa klo 13. Joissakin kirkoissa ja luostareissa se voi alkaa niinkin myöhään kuin klo 15. Normaalisti jumalanpalvelus kestää kaksi tuntia, mutta tilaisuuden kesto voi tilanteesta riippuen pitkittyä tai lyhentyä. Pääsiäisenä messua vietetään klo 1 yöllä ja joulua tavallisesti klo 4 aamuyöstä. Sunnuntaisin jumalanpalvelus alkaa tavallisesti klo 6 aamulla, joskin se voi alkaa myös aikaisemmin; joissakin kirkoissa ja luostareissa jumalanpalvelus alkaa tavallisesti klo 5 aamuyöllä. Joissakin Addis Abeban kirkoissa jumalanpalvelus alkaa nykyään klo 7 aamulla ja lauantaisin klo 8 paitsi Pyhänä lauantaina (pääsiäislauantaina) keskipäivällä.

Pappien ja debteroiden ulkona toimittamien jumalanpalvelusten ajat vaihtelevat. Sunnuntaisin jumalanpalvelus alkaa klo 7 aamulla, jollei sitä korvaa kaikkein pyhimmässä pidetty jumalanpalvelus. Paastonaikoina jumalanpalvelus alkaa klo 6 aamulla ja jatkuu aina messun alkamiseen, klo 13, asti. Messun loppupuolella on myös lyhyt jumalanpalvelus, johon sisältyy vain qinen resitoimista tai lausuttuja jakeita.

 

3. Jumalanpalvelustyypit

a)     Liturgia

Etiopian ortodoksinen kirkko on säilyttänyt varhaiskirkon muinaisen jumalanpalveluksen ja käyttää yhä katekumeenien (kasteoppilaiden) messua. Varhaiskirkossa oli tapana, että kristillisen uskon opetusta vastaanottavat aikuiset osallistuivat messuun evankeliumin lukemiseen ja saarnaan asti. Sen jälkeen katekumeenit poistuivat kirkosta diakonin lähettäminä. Messu on säilynyt kuitenkin muotoaan muuttamatta, vaikkei olisikaan kasteelle valmistautuvia katekumeeneja.

Varsinainen liturgia alkaa siitä kohtaa jumalanpalvelusta, kun vielä kastamattomia kehotetaan poistumaan jumalanpalveluksesta. Etiopian kirkossa on 14 anaforaa [Anafora tarkoittaa yleensä ehtoollisrukousta, ”lahjan ylentämisen rukousta”; tässä yhteydessä sillä lienee koko messun ehtoollisosaa tarkoittava merkitys.], mikä on ainutlaatuista, olipa kyse mistä kirkosta tahansa. Kutakin anaforaa käytetään tarkoittamaan määrätyn pyhäpäivän viettoa. Anaforat eroavat toisistaan pituutensa ja sisältönsä puolesta, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne korostavat inkarnaatiota, viimeistä ehtoollista, ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta. Periaatteessa messu toimitetaan ge’ezin kielellä, joka on Etiopian klassinen ja liturginen kieli. Mutta nykyään lukukappaleet ja tietyt liturgiset osat tapahtuvat kotimaisella kielellä, amaraksi. Etiopian kirkko ei tunne läntisten kirkkojen tapaa, jossa miehet ja naiset laulavat yhdessä kuoroissa.

b)    Se’atat, hetkipalvelukset

On kahdenlaista ajanseurantaa, päivää ja yötä varten. Hetkipalveluksen säveltäjä oli kuuluisa 1400-luvun oppinut, Abba Giorgis Gaschalainen; seuraavan vuosisadan aikana hetkipalvelukseen lisättiin hymnejä ja rukouksia. Suurissa kirkoissa munkit, papit ja diakonit johtavat hetkipalveluksia ristikäytävän pohjoisosassa samaan aikaan, kun debterat johtavat toista jumalanpalvelusta.

c)     Mahelet (laulu)

Kantilloiminen on oleellinen osa Etiopian kirkon jumalanpalvelusta. Hymnejä lauletaan eri sävellajeissa ja eri rytmeillä. Deggua eli hymnikokoelma on omistettu Pyhälle Jaredille, 500-luvulla Aksumissa eläneelle oppineelle. Vuosisatojen kuluessa hymnikokoelmaan on lisätty monien säveltäjien laatimia hymnejä. Debterat toimivat laulajina eli kuorolaisina. Iloisissa tapahtumissa he messuavat ja laulavat musiikki-instrumenttien säestyksellä, johon liittyy kätten taputusta ja arvokkaita ja juhlavia rytmisiä liikkeitä. Rytmiä tahdittavat debteroiden rukoussauvojen liikkeet. Suruaikana messusävel noudattaa melankolista sävellajia; silloin ei taputeta käsiä eikä liikuta rytmin tahdissa. Paaston aikana rummun käyttö on kielletty, paitsi palmusunnuntaina. Paaston alusta palmusunnuntaihin asti lauletaan erityistä hymniä nimeltään Tsome deggua (= paastosävelmä). Koko Pyhän (= hiljaisen) viikon ajan käytetään erityisiä rukouksia, joihin liittyy maahan kumartumista; viikko huipentuu pitkään perjantaihin. Tällä viikolla luetaan Raamatusta pitkiä lukukappaleita, kirkkoisien teoksia ja pyhimyskertomuksia.

 

4. Rukoustavat

Fetha Negest eli Kuninkaiden laki muistuttaa meitä siitä, että rukous on ihmisen tapa olla vuorovaikutuksessa Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. Rukouksessa ihminen kiittää ja ylistää Jumalaa, tunnustaa hänen hallintavaltansa ja tunnustaa salaiset syntinsä ja yrittää omalta osaltaan toimia Jumalan tahdon mukaan. On olemassa rukoilijaa koskevat seuraavat säädökset. Ensiksi: rukous tapahtuu seisaaltaan, kuten Herra sanassaan sanoo: ”Kun ryhdyt rukoilemaan, nouse seisomaan.” Toiseksi: rukoilijan on vyöttäydyttävä, kuten Herra sanoo: ”Kupeesi olkoon vyötetyt!” Kolmanneksi: Rukoilijan on käännyttävä kohti itää, koska se on suunta, josta Kristus ilmestyy tullessaan toisen kerran. Neljänneksi: rukoilijan on tehtävä ristinmerkki otsalta alas ja vasemmalta oikealle. Viidenneksi: rukoilijan on lausuttava rukouksensa peläten ja vavisten. Kuudenneksi: rukoilijan on polvistuttava ja kumarruttava maahan asti, koska evankeliumi kertoo, että sinä yönä jolloin Herra kärsi, hän rukoili polvistuen ja kumartuen maahan asti.

Maahan asti kumartumisella on suuri merkitys Etiopian kirkon jumalanpalveluksessa. Uskova aloittaa rukouksen kumartumalla maahan asti kerrasta kolmeen kertaan ja sama toistuu rukouksen lopussa. Joskus polvistumisen tai puolipolvistumisen korvaa täydellinen maahan heittäytyminen, so. sunnuntaisin, helluntaiviikolla, Herramme ja Neitsyt Marian juhlapäivinä ja myös ehtoollisen sakramentin vastaanottamisen jälkeen. Pitkäperjantaita uskovat viettävät koko päivän kirkossa, tavallisesti tosin kirkon pihassa, heittäytyen maahan monta sataa kertaa, aina fyysisten voimiensa äärirajoille asti.

 

5. Rukousajat

Uskovien on rukoiltava joka päivä seitsemän kertaa. Ensiksi on rukoiltava aamulla vuoteesta noustaessa ja ennen työn aloittamista. Seuraavaksi on rukoiltava kolmannella hetkellä (siis klo 9). Kolmas rukous on kuudennella hetkellä (klo 12), neljäs rukous yhdeksännellä hetkellä, viides rukous iltarukouksena, kuudes rukous ennen nukkumaan menoa ja viimeinen rukous keskiyöllä.

Aamu- ja iltarukous kuuluu lausua kirkossa, erityisesti lauantaisin ja sunnuntaisin. Se, joka laiminlyö rukouksen muun kuin sairauden tähden, pitäisi sulkea uskovien seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Sairaan on käytävä kirkossa, mikäli se vain on mahdollista, sillä (siten) hän voi parantua. Muut rukoukset voi pitää kotona. Kun rukoushetki osuu paikkaan, jossa uskova ei voi rukoilla, tulee rukouksen tapahtua hiljaa omassa mielessä ja ajatuksessa.

 

6. Paasto

Fetha Negestissä paasto määritellään seuraavasti:

”Paasto on ruoasta pidättäytymistä, jota ihmisen on noudatettava lain määrääminä ajankohtina saadakseen syntinsä anteeksi ja suuren palkkion; näin tehden ihminen noudattaa sitä lakia, joka on lähtöisin ylimmän lain asettajalta. Paaston ansiosta (myös) aistillisen himon voima heikkenee niin, että ruumis voi totella järjen ohjaamaa mieltä.”

Kaikki kirkon uskolliset jäsenet noudattavat paastoa tunnontarkasti. Vuodessa on noin 250 paastopäivää, joista kaikki eivät kuitenkaan ole kaikille pakollisia. Keskiverto-uskova paastonnee noin 180 päivää vuodessa. Etiopialaisilla kristityillä on seitsemän virallista paastojaksoa.

  1. Joka keskiviikko ja perjantai, paitsi 50 päivää pääsiäisen jälkeen.
  2. Pitkä paasto (pääsiäistä edeltävä) 55 päivää.
  3. Niniven paasto kolme päivää.
  4. Joulu- ja loppiaispaastot, joihin kuuluu yövalvonta eli gahad.
  5. Apostolien paasto, jonka pituus vaihtelee riippuen pääsiäisen ajankohdasta; se voi kestää vähintään 14 ja enintään 44 päivää. Tätä paastoa vietetään Pyhää Pietaria ja Pyhää Paavalia muistaen.
  6. Profeettojen paasto, 43 päivää.
  7. (Neitsyt Marian) taivaaseen astumisen paasto, 15 päivää elokuussa.

Näistä paastoista apostolien ja profeettojen paasto koskee ehdottomasti vain papistoa, joskin monet uskovat noudattavat niitä myös. Kaikki muut paastot katsotaan kaikkia hurskaita kristittyjä velvoittaviksi, paitsi alle 7-vuotiaita lapsia. Paastonaikoina kristityt pidättäytyvät lihasta ja kaikista eläintuotteista: lihasta, maidosta, voista ja munista. Ainakaan ennen puoltapäivää ei nautita mitään ruokaa eikä juomaa. Vasta sitten voidaan nauttia yksinkertainen välipala. Paastosäännöt eivät koske raskaana olevia naisia, vakavasti sairaita ja matkustavaisia. Pyhällä viikolla ei nautita mitään ruokaa ennen klo 13 eikä myöhemminkään. Tosi hurskaat viettävät täydellistä paastoa pitkästä perjantaista pääsiäissunnuntaihin asti, kun taas muut nauttivat vain iltapalan noina päivinä.

Pitkän paaston (pääsiäis- tai kevätpaasto) katkaisee perinteisesti keskiyön jälkeen pidettävä iloinen juhla, siis noin klo 3 aamuyöstä tai pääsiäisaamun ensimmäisen kukonlaulun aikaan.

 

8.    Pyhäpäivät tai juhlat  

Etiopian kirkossa vietetään yhdeksän suurta ja yhdeksän pientä juhlapyhää, joilla kaikilla on yhteys Kristuksen elämän tapahtumiin.

SUURET JA PIENET PYHÄT

(Seuraavassa luettelossa vasemmanpuoleinen viittaa suureen juhlapyhään ja oikeanpuoleinen pieneen)

  1. Inkarnaatio – sibket (ensimmäinen adventtisunnuntai)
  2. Kristuksen syntymä – birhan (toinen adventtisunnuntai)
  3. Loppiainen – nolawi (3. adventtisunnuntai)
  4. Hoosianna (palmusunnuntai) – jouluaatto
  5. Ristiinnaulitseminen – gizret (ympärileikkaus)
  6. Pääsiäinen – Simonin syntymä
  7. Debre Tabor (Taborin vuoren juhla, kirkastussunnuntai) – Debre zeit (Öljymäen juhla)
  8. Taivaaseen astuminen – Kana Zegalila (Kaanan häiden ihme)
  9. Helluntai – Maskal (todellisen ristin löytämisen juhla; sen löysi keisari Konstantinuksen äiti Helena)

Muihin juhlapäiviin kuuluu yksi kunkin kahdentoista apostolin muistoksi. Vietetään myös marttyyrien, PyhänYrjön, Pyhän Tapanin ja Pyhän Johannes Kastajan, muistopäiviä. Muita merkittäviä pyhäpäiviä vietetään Pyhän Mikaelin ja Pyhän Marian sekä merkittävä uskonnon uudistajan, keisari Zar’a Ja’ikobin muistoksi. Pyhän Marian muistoksi vietetään peräti 33 pyhäpäivää, mistä ilmenee Neitsyt Mariaan liittyvä erityinen kunnioitus Etiopiassa. Etiopian kirkon juhlapäiviin liittyy se erikoinen piirre, että niitä vietetään kuukausittain eikä vain vuosittain. Kuten muussakin kristikunnassa sunnuntaita pidetään lepopäivänä. Aiemmin vietettiin myös lauantaita, raamatullista sapattia. Pyhäpäivinä uskovien edellytetään pidättäytyvän kovasta työstä ja ruumiillisista töistä, kuten maanviljelystä, metallitöistä tai kutomisesta. Useat toiminnot ovat kuitenkin sallittuja. Näinä päivinä saa harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällisyyttä, vierailla sairaiden ja vankien luona ja sovitella riiteleviä osapuolia. Sunnuntaisin voidaan myös järjestää sosiaalisia tapahtumia, häitä, tanssia ja urheilua.

 

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON ROOLI KIRJALLISUUDESSA JA TAITEESSA

kirjoittanut Adamu Amare ja Belainesh Mikael

Etiopian tai ze’ezin kielinen kirjallisuus

Etiopialla on ainutlaatuinen asema Saharan eteläpuolisten Afrikan maiden joukossa, koska Etiopia on kehittänyt oman kirjakielensä, ge’ezin, hyvin varhaisina aikoina. Laaja kokoelma ge’ezin kielistä kirjallisuutta syntyi 400-luvulta A.D. alkaen. Melkein kaikki nämä teokset ovat sisällöltään uskonnollisia. Uskonto on etiopialaisen sivistyksen ydintä eikä Etiopian kirkko ole toiminut vain kansallisen kulttuurin säilyttäjänä, vaan myös sen julkaisijana, Etiopian kirjallisuuden ja taiteen muovaajana ja välittäjänä. Kirjallisesti lahjakkaat etiopialaiset ovat olleet myös kirkon miehiä. Monien tutkijoiden mielestä Etiopian kulttuurin huomattavimmat saavutukset ovat laajat käsikirjoituskokoelmat, joita kirkko on koonnut ja säilyttänyt luostareissa ja kirkoissa; niihin sisältyy koko kansallinen, kirjallinen perintö. Niiden asiasisältö ja tyyli on kauttaaltaan uskonnollisten käsitteiden kyllästämää.

On mielenkiintoista havaita, että kun monet ge’zin kielellä saatavilla olevat kirjalliset teokset perustuvat käännöksiin kreikasta, syyriasta. koptista ja myöhemmin arabiasta, niin kaikissa tapauksissa ko. teosta ei ole vain käännetty, vaan professori Ullendorffin sanoja käyttäen ne on ”sovellettu kristillisen Abessinian henkeen ja ympäristöön”. Toisin sanoen nämä teokset on alistettu sellaiseen käyttöönottoprosessiin, että ne ovat muuttaneet muotoaan eivätkä ole pelkkiä kopioita tai arkipäiväisiä käännöksiä; ne edustavat omaperäistä kirjallista taidetta.

 

Aksumin aikaiset kirjalliset saavutukset 400- 600 A .D.

Tämän ajanjakson merkittävin kirjallinen saavutus on Pyhän Raamatun kääntäminen ge’eziksi. Tämän suuren työn tekivät syyrialaiset munkit, jotka tunnetaan nimellä yhdeksän pyhää. He tulivat Etiopiaan 400-luvulla paettuaan monofysiittien vainoa Bysantissa. Vanhan testamentin käännös noudatti siihen aikaan Antiokiassa vallinnutta lukianolaista tekstikritiikkiä.[ Lukianolainen ~Lukianic – tarkoittaa lähinnä VT:n kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan liittyvää tekstikritiikkiä].Etiopialaiseen Raamattuun sisältyy 81 kirjaa, 46 Vanhan testamentin ja 35 Uuden testamentin kirjaa. Osa näistä kirjoista on apokryfisiä tai deuterokanonisia, kuten Jesajan taivaaseen astuminen, Riemuvuosien kirja, Henok, Barukin ilmestys, Noa, Ezra, Nehemia, Makkabilaiskirja, Mooseksen ilmestys ja Tobit. Nämä ovat tutkijoita varsin kiinnostavia kirjoja, koska tekstien täydellisiä käännöksiä ei ole muilla kielillä kuin ge’ziksi tai sen tähden, että ge’ezin käännös on ohjeellinen.

Ehkä tärkein apokryfisistä kirjoista on (ensimmäinen) Henokin kirja, joka on säilynyt vain ge’ezin kielellä. Henokin nimi viittaa opettajaan tai siihen kenelle kirja on omistettu: Raamattu mainitsee hänet yhtenä merkittävänä henkilönä, Kainin esikoispoikana. Henokin kirja oli vuosisatojen ajan kadoksissa läntisiltä tutkijoilta, koska kirja mainitaan vain Juudan kirjeessä, kunnes vuonna 1773 James Bruce toi kolme täydellistä käsikirjoitusta Eurooppaan. Tämä profeetallinen teos voidaan tiivistää viiteen osaan:

  1. Taivaallisia ruumiita hallitsevat lait.
  2. Maailmanhistoriaa kuvaava kertomus näkyjen muodossa aina viimeiseen tuomioon ja sen messiaanisen kuningaskunnan tuloon asti, jonka keskuksena on Uusi Jerusalem.
  3. Väliaikaisen kuningaskunnan perustaminen, mikä kuuluttaa viimeisen tuomion lähestymistä.
  4. Henokin näyt sekä matkat maan ja taivaan läpi.
  5. Samankaltaisuudet ja Messiaan tulo ihmiskunnan tuomarina.

Muut varhaiset, merkittävät ge’ezinkieliset, edellisessä luvussa mainitut teokset sisältävät tunnetun teoksen nimeltä Qerlos, suuren kokoelman kristologisia kirjoituksia, joiden avausteoksen, Haimanot Rete’et eli De Recta Fide, on kirjoittanut Aleksandrian patriarkka, Pyhä Kyrillos, Tämä kirja sisältää Etiopian ortodoksisen kirkon opin. Toinen siihen aikaan käännetty teos oli Pakomioksen Askeettiset säännöt, joihin pohjautuu Etiopian kirkon luostarielämä. On mielenkiintoista havaita, että samoihin aikoihin käännettiin myös maallinen teos, Physiologus, luonnonhistoriaa koskeva tunnettu teos, joka oli Euroopassa suosittu keskiajalla.

 

Salomonilaisen dynastian paluu valtaan

Aksumin valtakunnan heikettyä 700-luvun puolivälin tienoilla Etiopia astui pimeään aikaan, jolta ei ole säilynyt kirjallisia dokumentteja (tai sellaisia ei ole löydetty). Salomonilaisen dynastian valtaan palaamista noin 1270 seurasi kuitenkin suuri kulttuurisen kukoistuksen aika. Seuraava 14. vuosisata oli alkua ajalle, jota kutsutaan etiopialaisen kirjallisuuden ”kulta-ajaksi”. Vaikka ge’ez ei ollut enää elävä kieli, se säilytti iki-vanhan asemansa kirkollisena ja kirjallisena kielenä, kuten latina lännen kirkossa. Teologisten ja opillisten teosten lisäksi on havaittavissa Etiopian kuninkaallisten aikakirjojen suuren sarjan alkaminen Amda-Sionin hallitusaikana (1314-44). Amda-Sionin aikakirjat on huomattava teos. Eloisa ja herättävä kertomus Amda-Sionin taisteluista muslimeja vastaan oli varmasti jonkun silminnäkijän työtä, joka merkitsi uuden vaiheen alkamista ge’ezinkielisessä kirjallisuudessa. Tältä samalta ajanjaksolta on peräisin varhaisin amaran kielellä tunnettu teksti, kokoelma sotilaslauluja, jotka juhlistavat Amda-Sionin voittoja. Tästä ajasta lähtien kuninkaallisista aikakirjoista tuli ge’ezinkielisen kirjallisuuden kehittymisen säännöllinen piirre kristillisessä Etiopiassa.

Siihen aikaan laadittiin myös Kebre Negest eli Kuninkaiden kunnia, joka on ehkä Etiopian kirjallisuuden merkittävin teos. Sen laati nebura’ed Jishaq Sabalainen; teos yhdistää historiaa, allegoriaa ja symbolismia luodessaan uudelleen tarinan Saban kuningattaresta, kuningas Salomosta ja heidän pojastaan, etiopialaisesta Menelik I:sta. Kirjailija Jishaqin suuri saavutus on tapa, jolla hän on koonnut ja yhdistänyt kaikki tämä suuren legendasarjan lukemattomat säikeet ja kertomukset; hän on muokannut ne etiopialaisen elämän suureksi kudokseksi.

Muut tämän ajanjakson teokset sisältävät Matshafe Se’atatin eli ajanmittauksen, suositun teoksen, joka on omistettu Abba Giorgis Gaschalaiselle. Wuddase Mariam eli Marian ylistys on, niin kuin nimestä voi jo päätellä, kokoelma Neitsyt Marialle omistettuja hymnejä ja ylistyksiä, jotka on järjestetty viikon päivien mukaan. Se on merkitty Abba Salawan nimiin, joka oli myös mukana laatimassa Raamatun tekstin korjattua laitosta. Ilmestyi uusi, pyhien ja marttyyrien elämälle omistettu, kirjallisuuden laji. Tämän lajin kirjallisuutta edustaa Gadel Sema’etat eli Marttyyrien teot sekä Gadle Hawariat eli Apostolien teot. Mutta tärkein näistä on Senkessar eli Synaxarium (Pyhien elämät), jonka on kääntänyt Sir E.A. Wallis Budge nimellä The Book of the Saints of the Ethiopian Church (Kirja Etiopian kirkon pyhistä). Kirja sisältää kokoelman pyhien elämästä vuoden juhlapäivien mukaisessa järjestyksessä. Yleensä ottaen nämä kertomukset on omistettu pyhien ja marttyyrien uskonsa puolesta käymällä taistelulle ja kärsimykselle. Kertomuksissa kuvataan heidän tuskaansa ja kärsivällisyyttänsä ahdistuksissa, heidän tekemiään ihmeitä, heidän marttyyrikuolemaansa ja sitä, kuinka he kuoleman jälkeen vastaanottavat kunnian kruunun.

Keskiaikainen etiopialainen kirjallisuus sisältää runsaasti pyhimysten elämäkertoja. Tunnettujen pyhimysten, kuten Pyhän Antoniuksen, Pyhän Yrjön elämäkerrat nauttivat suurta kansansuosiota, ja sellaisten suurten etiopialaisten pyhien elämäkerrat, kuten Pyhä Tekle Haimanot ja Gebre Menfes Qiddus, ovat tärkeitä Etiopian tutkimuksen tiedon lähteitä. Monet käsikirjoitukset sisältävät vain yhden pyhän elämäkerran ja hänen tekemänsä ihmeet sekä hänen elinaikanaan että hänen kuolemansa jälkeen. Tällaisiin käsikirjoituksiin sisältyy usein kaunis kuvitus.

Kaksi tärkeää alkuperäisteosta ilmestyi 1400-luvun alkupuolella. Ensimmäinen näistä oli mielenkiintoinen teos, Fekkare Ijesus eli Jeesuksen selitysteos; teoksella oli messiaaninen sanoma; se ennusti Tehodore (Teodros) –nimisen kuninkaan tulosta, kuninkaan, joka toisi rauhan kärsivälle ihmiskunnalle. Tällä profetialla oli huomattava merkitys Etiopiassa aina 1800-luvun puoliväliin asti, jolloin kuningas Teodor II valitsi tämän kuninkaallisen nimen ilmeisesti juuri sen tähden, että se liittyi profetiaan. Toinen filosofinen teos oli Taivaan ja maan salaisuus, esitti hyvän ja pahan ikuista taistelua.

Keisari Zar’a Ja’ikob (1434-1468) oli merkittävä suuren kirjallisen toiminnan kehittäjä. Zar’a Ja’ikob oli itse innokas uudistaja, joka kirjoitti monia tärkeitä teoksia, kuten Metshafe Berhan eli Valon kirja ja Metshafe Milad eli Kirja syntymästä. Kuningas yritti torjua orastavat harhaopit ja hyökkäsi uskonnollista tapainturmelusta vastaan. Muut hänen nimiinsä merkityt teokset ovat hymnikokoelma nimeltä Arganona Mariam Dingil eli Neitsyt Marian välikappale sekä Igziabiher Negse eli Jumalan on valta. Tänä aikana julkaistiin lukuisia mieltä ylentäviä saarnoja; kuuluisin näistä on kokoelma nimeltä Retu’a Haimanot (Todellinen ortodoksia), joka on omistettu Pyhälle Johannes Krysostomokselle.

1500-luvun alku toi Etiopiaan monia muutoksia. Muslimivalloitukset aiheuttivat suurta tuhoa kansakunnan kristilliselle perinteelle. Monet kirkot ja luostarit tuhottiin ja niiden mukana käsikirjoituskokoelmat. Kuitenkin riittävä määrä kansallista perinnettä myös säilyi. Tämän ajan kiinnostava kirjallinen hahmo oli muuan Embakom (Habakuk), kristinuskoon kääntynyt arabi, joka liittyi Debre Libanoksen vasta vihittyyn luostariin. Hän kirjoitti teoksen Ankasa Amin eli Uskon portti sekä käänsi paljon teoksia arabiasta. Joukko merkittäviä kirjallisia teoksia saivat tähän aikaan innoituksensa Etiopian ortodoksisen kirkon tarpeesta määritellä oma asemansa suhteessa roomalaiskatoliseen vaikutukseen. Näistä parhaiten tunnettu on Confessio Claudii eli Keisari Klaudiuksen (1540-59) tunnustukset, joka on Aleksandrian opin innostunut selitys. Muut teokset ovat Sawana Nefs eli Sielun turvapaikka, Fekkare Malkot (Jumaluuden selitys) sekä Haimaanote Abew eli Isien usko.

Mikään Etiopian kirjallisuuden yhteenveto ei ole täydellinen ilman Fetha Negestin eli Kuninkaiden lain mainitsemista. Fetha Negest on todella Etiopian kirkollisen ja maallisen lain aarreaitta, kirjallinen teos, jolla on perustava kansallinen merkitys. Läpi koko historiansa Fetha Negest on liittynyt läheisesti Etiopian ortodoksiseen kirkkoon, joka yhä noudattaa monia sen ohjeita. Fetha Negestiä on aina säilytetty uskollisesti luostareissa ja merkittävissä kirkoissa. Se n ollut siellä käytettävissä neuvotteluja varten, siellä sitä ovat johtavat kirkolliset oppineet tutkineet ja opettaneet. Vielä nykyisinä aikoina se on palvellut kansalais- ja rikoslain perustana ja inspiraation lähteenä.

Liturgiset teokset

Etiopian ortodoksisen kirkon liturgia on pappien ja diakonien toimittaman jumalanpalveluksen varsinainen keskipiste. Se on kirjoitettu litanian muotoon. Pappien ja diakonien lausumat rukoukset sekä laulun- ja hymninsäkeet eroavat uskovien lausumista säkeistä. Koska liturgiaan välillä viitataan ”pelastusnäytelmänä”, sitä näytellään kuin draamaa, jossa kerrotaan Kristuksen elämästä ja opetuksista, kirkon pyhien ja marttyyrien kärsimyksistä ja käytettään erilaisia vertauskuvia kuten eri tyyppisiä ristejä, suitsutusastiaa, kelloa, ehtoollismaljaa, pyhän veden säilytysastiaa, johtavan papin käsien pesua, kumarruksia ja papiston taidokkaasti valmistettua vaatetusta.

Etiopian ortodoksisessa kirkossa vähintään kaksi pappia ja kolme diakonia tarvitaan pyhän ehtoollisen toimittamiseen. Messua ei voi koskaan viettää aterioinnin jälkeen. Sen tähden ehtoollista vietetään aina ennen ateriointia.

Etiopian ortodoksisen kirkon opetuksen ja tavan mukaan liturgiaan sisältyy kaksi pääosaa, joista osan papit laulavat, osan taas lausuvat ääneen.

Messun ensimmäinen osa on nimeltään synaxis; siihen sisältyy kirjelukukappaleiden ja evankeliumin lukeminen. Toinen osa on nimeltään anafora eli kaanon. Tämä on messun sakramenttiosa, joita edustavat 14 anaforaa; yleisimmin käytössä oleva anafora on kahdentoista apostolin anafora.

Anaforat ovat seuraavat:

  1. Neitsyt Marian anaphora
  2. Apostolien anaphora
  3. Herramme Jeesuksen Kristuksen anaphora
  4. Evankelista Johanneksen anaphora
  5. Pyhä Basilioksen anaphora
  6. Pyhän Atanasioksen anaphora
  7. 318 isän anaphora
  8. Pyhän Gregorios Armenialaisen anaphora
  9. Pyhän Epifanioksen anaphora
  10. Pyhän Johannes Krysostomoksen anaphora
  11. Pyhän Kyrilloksen anaphora
  12. Pyhän Jaakob Serugilaisen anaphora
  13. Pyhän Dioskoroksen anaphora
  14. Pyhän Gregorios Aleksandrialaisen anaphora.

Etiopialaisten anaforien tarkkaa alkuperää ei tiedetä. Ne esiintyvät ensimmäisen kerran 1400-luvun käsikirjoituksissa, mutta ne lienevät paljon vanhempia. Joskus tutkijat ovat arvelleet, että kaikki tai useimmat anaforat ovat ulkomaisista liturgioista käännettyjä, mutta viimeaikaiset tutkimukset, kuten Ernst Hammerschmidtin, ovat osoittaneet monien anaforien olevan aitoja etiopialaisen kirjallisuuden luomuksia, jotka todistavat korkeatasoisesta teologisesta ajattelusta ja liturgisesta runoudesta.

Maalaus- ja käsikirjoitustaide

Minkä maan tahansa taiteellisen sivistyksen tunnusmerkkinä voidaan pitää sen kykyä yhdistää monia elementtejä ulkomaisista lähteistä ja sulauttaa ulkomaiset vaikutteet omaan kulttuuriin. Etiopian edustava taide ei tee poikkeusta tästä säännöstä. Itse asiassa Etiopian taide on yhdistänyt sekä itämaiset että bysanttilaiset taiteelliset piirteet. Vaikka arkkitehtuuri ja metallitaide ovat edustavia taidemuotoja, tässä yhteydessä ajatellaan kuitenkin vain maalaustaidetta, joka on kaikkein edustavin ja kaikkialla läsnä oleva etiopialaisen taiteen haara.

Muutamia muinaisia, ihmisiä ja eläimiä kuvaavia, kalliopiirroksia lukuun ottamatta etiopialainen maalaustaide on todellisuudessa kokonaan kirkollista. Valtionuskonnon aseman saavuttanut kristinusko on määrittänyt etiopialaisen maalaustaiteen tehtävän ja tarkoituksen.

Yleisesti ottaen, selkeys, eloisuus ja kyky välittää aatetta hallitsee Etiopian maalaustaidetta enemmän kuin halu tuottaa mielihyvää. Etiopialaiset taiteilijat mieluummin vääristävät perspektiivinkin välittääkseen sanomansa elävästi. Tällaisia maalauksia on ikonien muodossa sekä kirkkojen seinämaalauksina kuin myös käsikirjoituksissa.

Mielikuvitusrikkaat kirkkoartistit ovat kaunistaneet ja koristaneet maalauksia taidokkaasti väreillä, valaistuksella ja hienostuneella suunnittelulla. Papit ja munkit liittävät kuvia kirjoihinsa viestittääkseen sanomaansa uskoville eloisammin ja värikkäämmin.

Itse asiassa monien tutkijoiden mielestä Etiopian taiteelliset saavutukset ovat saavuttaneet huippukohtansa kuvitetuissa käsikirjoituksissa, joita on tuotettu suurissa luostareissa 1400-1700 –luvuilla. Hienoimmat käsikirjoitukset on kirjoitettu vuodennahalle, kun taas tavalliseen tarkoitukseen käytetään lampaannahkaa. Teksti on tavallisesti kirjoitettu monisanaisesti koristeellisella, paksulla mustalla värillä satunnaisin punaisin juontein. Sivut vaihtelevat kooltaan, mutta voivat olla hyvin suurikokoisia: Teksti on kirjoitettu yhdelle, kahdelle tai kolmelle palstalle käsikirjoituksen koosta riippuen. Tuhlaileva kuvitus, joskus sivun kokoisine kuvineen ja joskus tekstin kokonaisuuteen liitettynä, on runsasta. Sivut on niputettu tavallisesti 10 sivun sitomattomiin arkkeihin. Sen jälkeen ne on sidottu puisilla levyillä koristeellisin nahkakansin; valmis kirja voi olla varustettu nahkakotelolla, jossa on kantamiseen sopivat hihnat.

Etiopialaisille maaluksille ovat luonteenomaisia raamatulliset teemat ja kuviot. Enkelit, evankelistat, pyhät, marttyyrit ja muut raamatulliset henkilöt on kuvattu etiopialaisessa maalaustaiteessa. Kaikista raamatullisista henkilöistä Neitsyt Marialla on erityisasemansa etiopialaisessa maalaustaiteessa. Pyhää Maria kohtaan osoitettu kunnioitus ilmenee monilla tavoilla. Jotkut kuvat Tekstikehys:  
Etiopian ortodoksisen kirkon virallisen nettisivun otsakekuva
 esittävät Pyhän Marian hentona ja vaatimattomana nuorena tyttönä, kun taas toiset esittävät hänet vahvana ja kypsänä naisena sekä Etiopian kansan suojelijana.

Monissa käsikirjoituksissa ja kirkkojen seinissä esiintyvät kuvat ja maalaukset tarjoavat katselijalle moraalisen opetuksen ja uskonnollista opastusta. Koska ne välittävät sanoman selkeästi, ne tutustuttavat uskovat Kristuksen opetuksiin, historiaan ja kirkon opetuksiin sekä apostolien elämään ja tekoihin. Kaikki tämä täydentää puhtaasti esteettistä, kauneuden ja koristeellisuuden vaikutelmaa.

 

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON KOULUJÄRJESTELMÄ

kirjoittanut Haile Gebriel Dagne

Menneisyys on syvästi vaikuttanut Etiopian kasvatusjärjestelmään. Perinteinen kasvatus on saanut erikoispiirteensä maan ainutlaatuisesta kristillisestä perinteestä. Kaiken kaikkiaan, Etiopia on ainoa maa, joka on säilyttänyt kristinuskon omana uskontonaan yli puolentoista vuosituhannen ajan. Koska sillä on ollut oma kirjallinen kielensä ja kirjallisuutensa, kirkollisuuden oppineisuuden traditio kehittyi jo varhaisina aikoina. Pitkä luostariperinne ulottuu aina 400-luvulle asti. Luostarilaitoksen merkittävää roolia kristillisen opetuksen leviämisessä keskiajalla on kuvattu edellisessä luvussa. Etiopian kristillisillä ylänkömailla kirkko toimi perinteisen kulttuurin vartijana ja tarjosi maan ainoat koulut vuosisatojen ajan. Se ei vain säilyttänyt sitkeästi muinaista perinnettään ja välittänyt sitä tuleville sukupolville, vaan se myös takasi merkittävän, aina näihin päiviin asti, ulottuvan jatkuvuuden. Etiopian tradition välittäminen tähän päivään on pakottava haaste.

Kirkon koulujärjestelmän välityksellä Etiopian traditionaalinen opetus on säilynyt ja välittynyt myös seuraaville sukupolville. Papit ja kirkon oppineet, jotka ovat perinteisen opetuksen välittäjiä, ovat itse käyneet läpi etiopialaisen koulujärjestelmän, jota seuraavassa tutkitaan hieman yksityiskohtaisemmin. Etiopiassa tapahtuneista vääjäämättömistä muutoksista huolimatta, jotka nykyaikainen maallinen sivistys on jatkuvasti levittänyt, kirkon koulut näyttelevät yhä toimeliasta osaa Etiopian sivistyksellisellä näyttämöllä.

Kirkon koulujärjestelmä, yksi kristikunnan vanhimpia, on peräisin Aksumin kuningaskunnasta kristinuskon saapumisesta lähtien 300-luvulta. Vuosisatojen kuluessa koulujärjestelmä on kasvanut ja muuttunut monin tavoin. Kuningaskunnan ja kristinuskon levitessä etelään ja lounaaseen perustettiin kirkkoja ja luostareita, joista tuli oppimiskeskuksia vuosisatojen ajaksi.

Nykyiseen muotoonsa kirkon koulut kehittyivät kirkon ”kultaisena aikana” 13.-16. vuosisadoilla, jolloin kirkollinen kirjallisuus oli saavuttanut huippunsa. Suurten sotien jälkeen, erityisesti 1600-luvulla, kulttuurinen toimeliaisuus heikkeni. Siitä lähtien kirkon kouluissa ei ole tapahtunut paljon kehitystä. Koulut ovat tänä ajanjaksona rajoittuneet kasvatustehtäviin, jotka kirkastavat menneiden vuosisatojen tuotteita ja välittävät niitä tuleville sukupolville. Tässä yhteydessä ei käsitellä historiallista kehitystä, vaan koulujen kasvatustoimia sellaisina kuin ne tunnetaan tänään tässä maassa.

Kirkon koulujärjestelmä jakautuu seuraaviin alueisiin:

1)      Lukutaitokoulu

2)      Jumalanpalveluskoulu

3)      Korkeammat oppilaitokset, joita ovat

a.              musiikkikoulu

b.              runouskoulu

c.              kirjallisuuskoulu, jossa on ala-kohtia

1)   Lukutaitokoulu (nebab bet)

Lukutaitokoulu eli ”lukemistalo” on perinteisten koulujen alin aste, jossa annetaan perusopetusta. Nebab bet löytyy käytännöllisesti katsoen jokaisesta seurakunnasta ja luostarista, lukuisista kylistä ja hyvin toimeentulevien isäntien (kartanoherrojen) pihoista. Tässä on kysymys yhden opettajan koulusta, jossa opettajana toimii kirkollisen koulutuksen saanut pappi tai maallikko. On vaikea arvioida maan lukutaitokoulujen määrää yhtä vähän kuin arvioida koulujen oppilasmäärää. Kirkon toimiston arvion mukaan Etiopiassa on 15 000 kirkkoa (seurakuntaa). Jos jokaisessa seurakunnassa on yksi lukutaitokoulu, kuten on todennäköistä, maassa on noin 15 000 yhden opettajan koulua.

Jokaisessa lukutaitokoulussa voi olla keskimäärin 20 oppilasta Voi siis olla perusteltua, ainakin pienin varauksin, väittää, että nykyinen lukutaitokoulujen oppilasmäärä lienee 300 000.  Tämä luku ei sisällä kyläkouluissa ja yksityisissä pihapiireissä opetusta saavia oppilaita. Normaalisti lapset aloittavat koulunkäynnin 5-7 -vuotiaiden ikähaarukassa, jolloin heidän katsotaan perinteisesti olevan oppimisiässä Teoreettisesti sekä pojat että tytöt ja kaikkien etnisten ryhmien sekä sosiaaliluokkien jäsenet ovat koulukelpoisia kirkon kouluihin. Mutta maaseudulla vanhemmat ovat yleisesti väheksyneet tyttöjen koulukasvatusta, koska heidän ajatellaan tulevan kotiäideiksi eikä tähän tehtävään pidetä muodollista koulusivistystä tarpeellisena. Ei-kristityt perheet ovat vastahakoisia lähettämään lapsiaan lukutaitokouluun, koska se liittyy niin läheisesti kirkkoon. Lukutaitokouluja ja kirkon kouluja ei siis voi pitää koko väestöä, vaan ainoastaan kristillisen, ortodoksisen kirkon jäseniä, palvelevana.

Lukutaitokoulun perustehtävä on opettaa lapsia lukemaan uskonnollisia kirjoja, jotka ovat käytännöllisesti katsoen ge’ezinkielisiä. Lukutaitokoulu opettaa melkein yksinomaan lukemista. Oppilaat oppivat kaikki ge’ezin kielen aakkosten 231 kirjainta ja saavat harjaannusta kielen hyvään lukemiseen. Perinteisesti ei ole opetettu kirjoittamista, koska sitä taitoa ei ole tarvittu jokapäiväisessä elämässä, toisin kuin lukeminen, mitä tarvitaan päivittäisissä rukouksissa sekä jumalanpalveluselämässä. Kaupunkikeskuksissa ja tienvierikaupungeissa lukutaitokoululla on nykyään uusi tehtävä. Nykyaikaiset koulut ottavat usein mielellään alaluokkien oppilaikseen lapsia, jotka jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä rajaus johtuu suuresta kouluun pyrkivien määrästä ja riittämättömästä koulujen määrästä; sen tähden vanhemmat, varsinkin ne, jotka tarvitsevat lapsityövoimaa, joutuvat lähettämään lapsensa lukutaitokouluun ensi askeleena koulutiellä, jonka toivotaan johtavan nykyaikaiseen hallituksen kouluun.

Lukutaitokoulun opetusta annetaan kolmen asteista:

a)      aakkosten opetusta

b)      monien uskonnollisten tekstien lukemaan harjoittelemista

c)      Daavidin Psalmien lukemista

A)   Aakkosten opetus

Lapsi opetetaan aluksi lukemaan ge’ezinkielisiä kirjaimia, joita kutsutaan nimellä fidel. Entisaikoina kirjaimet kirjoitettiin pergamenttirullalle, joita oppilaat kantoivat mukanaan. Kun oppilas opiskeli jotain aakkoston osaa, hän avasi pergamenttirullan asettaen puukepin rullan kahteen päähän kankaan kappaleella tai langalla. Nykyään lapset käyttävät painettua aakkostaulua, joka on liimattu pahviarkille. Sellaisen saa maan jokaiselta torilta 10-senttisellä; perinteiset pergamenttirullat ovat siis katoamassa.

Kuinka aakkosten oppiminen tapahtuu? Opettajan ohjaama lapsi koskettaa olkitikulla kutakin taululla olevaa kirjainta vasemmalta oikealle lausuen kirjaimen nimen kuuluvasti ääneen. Hän toistaa tätä kuukausien ajan. Tavallisesti lapsi oppii kaikki aakkoset järjestyksessään ulkoa, niin ettei hän oikeasti pystykään erottamaan kirjainta toisesta. Kirjainten toisistaan erottamista seuraava askel on opettaa ääntämään kukin kirjain luettaessa vasemmalta oikealle ja sen jälkeen ylhäältä alas. Tästä prosessista käytetään nimitystä qutir, so. ”lukemista laskien kirjain kerrallaan”. Karakteerien (aakkosten perusmuotoja on 33 ja vokalisoituja variantteja 7) suuri määrä erilaisine muotoineen epäsäännöllisyyksineen ei ole alkajan helposti opittavissa. On tehty toinen taulu siinä tarkoituksessa, että lapsi erottaisi aakkosten erilaiset piirteet. Sellaisissa tauluissa kirjainten lukumäärä ja muodot on esitetty kaikissa seitsemässä variantissaan, mutta karakteerien paikka on muutettu tai sekoitettu, niin ettei lapsi voi toimia vain muistinsa varassa pitäen mielessään sen järjestyksen, jossa oli painanut karakteerit mieleensä. Nykyään käytetään paljon yleistaulukkoa ”Aa, Bu, Gi, Da” niin, että oppilas voi oppia sen ulkoa ja oppii sitten erottamaan eri karakteerit paljon harjoiteltuaan.


Kun oppilas alkaa jo osata kirjaimet, hän alkaa lukea tekstiä. Tähän tarkoitukseen käytetään usein 1. Johanneksen kirjettä. Lapsi käyttää neljää menetelmää Fidel Hawarian (ensimmäisen Johanneksen kirjeen) nimellä tunnetun tekstin harjoitteluun. Ensiksi hän lausuu jokaisen kirjaimen osoittaen kirjainta oljella (qutir –menetelmä). Hän toistaa saman tekstin lausumisharjoituksen moneen kertaan. Kyettyään erottamaan kirjaimet hän siirtyy seuraavaan harjoituksen, jonka nimi on ge’ez, so. lukemisen alku. Tässä vaiheessa oppilas yrittää panna kirjaimet rytmin muotoon ja lukea kokonainen sana kerrallaan. Sama prosessi tapahtuu useiden päivien tai jopa kuukausien ajan. Kun opettajasta tuntuu, että oppilas alkaa hallita tämän vaiheen, seuraa toinen vaihe, ”wurdnebab” (tavaaminen). Tässä vaiheessa lukemista opetteleva lapsi oppii huolehtimaan sanoista, jotka kuuluvat yhteen, aksentit, tauot sekä tavujen pehmeän tai kovan ääntämisen. Tämä on merkittävä askel, johon oppilas käyttää paljon aikaa.  Viimeinen vaihe, joka tunnetaan nimellä ”quum nebab” (suora lukeminen), on helppo, jos oppilas hallitsee hyvin edeltäneet askeleet. Tässä vaiheessa lapsi opettelee lukemaan tasatahtia ja ilman virheitä. Neljää askelta harjoitellaan toistuvasti samaa tekstiä, Fidel Hawariaa, käyttäen. Lukemisen harjoitteleminen voi olla alkajalle aika vaikeaa, varsinkin sen tähden, että teksti on ze’ezinkielistä eikä tätä kieltä enää puhuta niin, ettei lapsella ole siitä mitään kokemusta. Tämä vaihe on kuitenkin johdantoa ge’ezin kielen oppimisen taidolle. Näin päättyy aakkosten oppiminen, mitä seuraa erilaisten uskonnollisten tekstien lukemisen harjoittelu.

B)   Uskonnollisten kirjojen lukeminen

Ei ole tarkkaan määritelty, kuinka paljon ja millaisia kirjoja oppilaan on luettava tässä vaiheessa. Kaikki riippuu kirjojen saatavuudesta. Perinteisesti eri alueilla asuvat opettajat valitsevat lukemisen mistä tahansa tekstistä. Seuraavia tekstejä käytetään monilla eri seuduilla: Gabbata Hawaria, so. Pyhän Paavalin, Pyhän Jaakobin ja Pyhän Pietarin kirjeitä ja evankeliumeja (tavallisesti Johanneksen evankeliumi on harjoitusteksti), arganon: Pyhän Tamara Mariamin ylistykset, Pyhän Marian ihmeet, Paavali: Pyhän Paavalin kirjeet, Tamara Ijesus: Jeesuksen ihmeet, Apostolien teot jne. Oppilaiden on opittava ymmärtämään näiden kirjojen tekstit, ja heidän on osattava lukea ne hyvin, koska ne ovat jumalanpalveluksessa luettavia kirjoja, joissa nuoret pojat palvelevat lukijoina, diakoneina ja myöhemmin pappeina. Lukemisen harjoittelemisen menetelmät on siis esitetty Fidel Hawariassa, ja ne ovat: qutir, ge’ez, wurdnebab ja nebab.

Kun oppilas pystyy lukemaan tekstiä, hän aloittaa uuden oppimisjakson, amarankielisen jemaataa timhirtin (iltaopiskelun) tai jekaal timhirtin (ulkoa opiskelun). Joka ilta oppilaan on harjoiteltava muistamaan päivän rukous. Oppilaat tulevat illalla opettajan kotiin, joka on samalla koulu. Oppilaat seisovat opettajan ympärillä oppitunnin aikana. Opettaja tai edistynyt oppilas (apuopettaja) lausuu oppilaalle lause lauseelta tai jae jakeelta mallirukouksen, joka pitää oppia ulkoa. Oppilas toistaa lauseen, kunnes hän osaa sen hyvin. Tämä harjoitus toistuu kuukausien, jopa vuosien ajan, kunnes poika osaa rukouksen ulkoa. Joskus etiopialaista rippikoulukirjaa Aemade mistiriä (salaiset pylväät) ja varsinkin Mistire selassieta (Kolminaisuuden salat) opetetaan amaraksi. Kaikki muut tekstit ovat ge’eziä. Koska oppilaat eivät ymmärrä tekstejä, ulkoaoppimisharjoitukset ovat energiaa ja voimia vaativia. Kun opettaja on päivittäisten havaintojen kautta vakuuttunut siitä, että oppilas hallitsee lukuharjoitukset, hän sallii oppilaan aloittaa Psalmien lukemisen.

 

C) Psalmien lukeminen

Oppilas oppii lukemaan Psalmeja, jotka ovat Etiopian kristittyjen tärkein hartauskirja. Metodina käytetään rytmistä wurdenebabin tyyppistä lausuntaa. Sen jälkeen kun oppilas on lukenut koko Psalmien kirjaa wurdenebabin tapaan useita kertoja, hän jatkaa lukemista kuukausien ajan tai jopa yli vuoden, käyttäen quum nebabin lukemismenetelmää.. Jos oppilas on jo lukenut useita edellä mainittuja kirjoja, Psalmit eivät tunnu vaikeilta. Joissakin tapauksissa oppilaat laitetaan lukemaan ulkoa Psalmitekstejä. Tämä on erittäin tärkeää niille oppilaille, jotka suunnittelevat jatko-opintoja, koska Psalmin jakeita käytetään usein kirkollisissa hymneissä ja runoissa. Vähitellen oppilas oppi hallitsemaan lukemisen hyvin. Opettaja ei normaalisti arvioi oppilaan lukutaitoa muodollisella kokeella. Sen sijaan hän seuraa oppilaan edistymistä päivittäin niin, ettei erityisiä kokeita tarvita.

Kun opettaja on vakuuttunut siitä, että oppilas on saavuttanut sen tiedon tason, joka perinteisesti vaaditaan tässä opintojen vaiheessa, hän ilmoittaa, että oppilaalle on tullut aika lähteä nebab betistä. Tätä pidetään oppilaan elämässä suurena hetkenä. Sen on myös koko perheelle tilaisuus iloon; tavallisesti vanhemmat järjestävätkin tapahtuman kunniaksi juhlan.

Psalmien lukija nauttii joitakin etuoikeuksia kylänsä parhaimmistoon kuuluvana. Häntä voidaan kutsua lukemaan tai kirjoittamaan kirjeitä. Joissakin juhlamenoissa hän voi resitoida rukouksia, jos pappi ei satu olemaan paikalla. Perinteisistä perheistä lähtöisin olevat tytöt menevät naimisiin käytyään lukukoulun elleivät jo ennen sitä.

 

2. Qiddase bet – alttaripapin koulutus

Jotkut nebab betin käyneet oppilaat liittyvät qiddase –kouluun, joka valmentaa jumalanpalveluksen toimittamiseen. Qiddaseen eli messuun perehtynyt opettaja löytyy käytännöllisesti katsoen kaikista pääkirkoista (suurista seurakunnista). Tähän liturgian haaraan perehtynyt opettaja oppii gebre diqunaa (diakonin tehtäviä) ja gebre qissinnaa (papin tehtäviä). Pappien lapset, jotka elävät kirkon mailla, käyvät usein näitä kouluja tullakseen kirkon diakoniksi tai papiksi (jolloin kirkon maa säilyy suvun hallussa). Papin virka houkuttelee varsinkin maanvuokraajia, erityisesti niitä, joilla ei ole omaa maata, koska pappi nauttii alueellaan etuoikeuksista; virkaan sisältyy maan omistaminen, mikä tunnetaan nimellä Semonin (viikon aika) maa. Alttaripapin toimi rajoittuu messun ja sakramenttien toimittamiseen. Tähän tarkoituksen vähäinen koulutus riittää. Qiddasen opettaja tavallisesti opettaa vain hymnejä, joita diakonin tai papin on käytettävä kirkon liturgiassa. Muu oppi, johon sisältyy kirkon tradition ja jumalanpalveluksen opetus, tulee seurakunnassa päivittäin saatavan kokemuksen myötä. Tavallisesti tätä koulutusta haluava liittyy jonkin papin tai munkin ohjaukseen seuraten häntä kotikäynneille, juhlille ja seurakunnassa sekä sen ulkopuolella vietettäviin juhlamenoihin; oppilas suorittaa korvaukseksi opettajalleen pieniä vastapalveluksia. Poika oppii kirkon toimintoja ja diakonin sekä papin tehtäviä tarkkailemalla pappismestarinsa päivittäistä käytäntöä ja ohjeita. Papin toimet rajoittuvat rituaaleihin, jotka eivät tavallisesti vaadi Raamatun tuntemusta. Sen tähden suhteellisen vähäinen koulutus riittää alttaripapin tehtäviin.

 

1.    Kirkon ylemmät oppilaitokset

Edellä on todettu, että qiddase betit kouluttavat pääasiassa alttaripappeja, joita kutsutaan nimellä semonenja (viikoittain palvelevat). He ovat papiston jäseniä, joiden yksinomaan sallitaan toimittavan messuja ja jakavan sakramentteja. Mutta ennen messua ja sen jälkeen on Raamatun lukemista, rituaalista tanssia, sekä pitkiä hymnejä ja runoja. Voidakseen toimittaa tällaisia palveluja on käytävä korkeampia kirkollisia oppilaitoksia, joita pidetään nebab ja qiddase betin jatkokursseina.

 

a)     Zema bet (musiikkikoulu)

Kirkot johtavat papit ja oppineet, jotka tunnetaan nimellä debtera, koulutetaan ylemmissä oppilaitoksissa. Debtera on yleisnimi henkilöille, jotka ovat suorittaneet jonkin korkeamman kirkollisen koulutuksen. Teoriassa pappeja ja munkkeja voidaan myös luonnehtia debteroiksi, jos he ovat suorittaneet opinnot jossakin korkeammassa oppilaitoksessa. Käytännössä kuitenkaan harva heistä yltää tähän kategoriaan eikä näitä harvoja tavallisesti kutsuta debteroiksi. Suurin osa debteroista on maallikkoja, missä ominaisuudessa he eivät voi toimittaa messuja eivätkä jakaa sakramentteja. Heidän toimintansa suuntautuukin enemmän opettamiseen, kirjoittamiseen, rituaaliseen musiikkiin, runouteen, tansseihin, maalaustaiteeseen ja kirkon hallintoon.

Nebab betin tai qiddase betin opiskelija, joka tahtoo korkeampaan oppilaitokseen, jättää tavallisesti vanhempiensa kodin ja liittyy vaeltaviin opiskelijoihin, jotka kulkevat seurakunnasta ja luostarista toiseen. Perinteisesti poika voi käydä nebab betin asuessaan vielä kotona. Syy vaeltamiseen kouluja ja opettajia etsien on siinä, että maaseudulla ei ole korkeampaa koulua nuorisolle, joka asuu vielä vanhempiensa kodissa, paitsi muutamissa tapauksissa, jotka koskevat debterakoteja. Maatalouden karjanhoidon raskaat vaatimukset pakottavat vanhemmat käyttämään lapsiaan työvoimanaan. Toisaalta opiskelijoita viehättää opiskelijoiden kerjäämistä edellyttävä vaeltava, seikkaileva ja romanttinen elämäntapa; heistä puhutaan paljon ja kerrotaan satumaisia tarinoita. Vaeltavat opiskelijat tulevat usein maatalous- ja pappisperheistä – vain harvat ovat korkeammista sosiaaliluokista. 

Nykyaikaisen sivistyksen ja koulujärjestelmän levitessä tämä instituutio on katoamassa. Yhä harvemmat motivoituvat opiskelemaan korkeammissa kirkollisissa oppilaitoksissa. Yski syy tähän kehitykseen on se, että kirkon kouluista valmistuneet ovat kadottaneet perinteisen ylemmän sosiaalisen statuksen, minkä aseman, varsinkin nykyaikaisen elämän sektorilla, saavuttavat ne, joilla on nykyaikainen länsimainen sivistys.

Millainen on koulutusprosessi ja mitä korkeammat oppilaitokset tarjoavat? Opiskelun pääkurssit sisältävät kirkkomusiikkia, kirkkorunoutta ja uskonnollista kirjallisuutta; kukin ala jakautuu opetuksen sisällön mukaisiin alueisiin.

Kaikissa näissä oppilaitoksissa opiskelijoiden on opittava aiheita ulkoa. Saadaksemme asiasta käsityksen voimme kuvata tavallisen oppilaan koulupäivää zema betissä (musiikkikoulussa). Zeman (musiikin) opettaja istuu oppilaidensa keskellä, jotka harjoittelevat päivittäisiä hymniläksyjänsä yksin tai ryhmissä. Jokainen ryhmä laulaa yksittäistä tekstiä tai yksi ryhmän jäsen laulaa ja muut ryhmän jäsenet kuuntelevat häntä. Edistyneemmät opiskelijat palvelevat ohjaajina, jotka opastavat alkajia. Kun yksi opiskelija hallitsee hymnin, hän menee laulamaan sen opettajalle. Opettaja joko hyväksyy esityksen ja antaa uuden tehtävän tai määrää lisäharjoittelua samaan tekstiin. Oppitunnit etenevät tähän tapaan päivästä toiseen, kunnes opiskelija omaksuu hymnin tekstin ja osaa sen ulkoa.
Koulutus haastaa enemmän lapsen muistia kuin johtaa häntä ajattelemaan. Oppimisen yksitoikkoisuudesta ja opetusmenetelmistä ja rajallisesta ajasta huolimatta opiskelijat osoittavat hämmästyttävän korkeaa opiskelumoraalia. Heidän ahkeruuteensa on toki syynsä. Vaeltava opiskelija odottaa korkeaa asemaa kirkollisessa hierarkiassa. Sitä paitsi koska opetus käsittelee sakraaleja asioita, kuten rukous, opiskelija ottaa tehtävänsä vakavasti.  Kouluyhteisössä saavutettu korkea moraali auttaa yksittäistä opiskelijaa sopeutumaan kovaan työhön. Opettajien tavallisesti tiukat vaatimukset hyväksytään ilman epäröintiä, koska opiskelija on tullut kouluun vapaaehtoisesti ja antautunut opettajan määräysvaltaan omasta halustaan. Jos hän ei ole tyytyväinen, hän voi lähteä koulusta ja etsiä toinen, sopivampi.

 

b) Qine bet (runouskoulu)

On olemassa runouden muotoja tai malleja, jotka opiskelijan on hallittava kyetäkseen laatimaan qine-runoja, joita lauletaan kirkon liturgian eri osissa tai joita käytetään kirkollisissa ja valtiollisissa seremonioissa. Noin yhdeksän mallia tunnetaan Samenna worq (Vahaa ja kultaa) -nimisessä qine-järjestelmässä. On olemassa myös muita qine-tyyppejä, jotka eivät ole niin laajalle levinneitä kuin Saminna worq.

Opiskelijat aloittavat oppimisen yksinkertaisimmalla qinen muodolla, Gubae qana, joka on kahteen säkeeseen laadittu epigrammi (kärkiruno). Sitten hän oppii Ze’amlakijen (3 jaetta), wazeman (5 jaetta), nibezhun (3 jaetta), sellasien (6 jaetta), zeji-ezen (5 tai 6 jaetta), kibrietin (4 jaetta), itane mogarin (7 tai 11 jaetta) ja mewadisin (8 jaetta). Nämä ovat laajimmalle levinneet, mutta on muitakin muotoja; esimerkiksi Gojamin, Gonjin ja Washeran qine-kouluissa on erilaisia muotoja.

Opiskelijaa kiinnostaa qine. Se motivoi enemmän kuin muut aineet, kuten zema. Tähän on useita syitä. Tärkein syy on siinä, että opiskelija ymmärtää ge’ezin kieltä qine-koulussa. Opetusmenetelmä sallii pojalle vapaita toimintoja ja liikkeitä kuten jäljempänä kuvataan. Oppilaassa kehittyy esteettinen kiinnostus tai ainakin herääminen. Seuraava kuvaus havainnollistaa asiaa.

Qine-oppitunnit alkavat tavallisesti iltapäivällä tai joissakin paikoissa illalla. Paikka on yleensä kunnan omistama ruohomaja, mahber bet (yhteisön talo), jonka lähellä opettaja asuu, tai paikka voi sijaita avoimen taivaan tai puun alla. Ensiksi resitoidaan rukous. Sitten opettaja voi tehdä joitakin opiskelijan päivän työtä koskevia huomautuksia. Oppijakson päätehtävä on muutamien ge’ezin verbien taivuttaminen. Sopivien verbien ja substantiivien valitsemista havainnollistetaan erilaisten qinen säkeiden esimerkeillä, jotka paikalla oleva opettaja ja edistyneet opiskelijat ovat laatineet. Sitten kerrotaan sitä pyhimystä koskeva tarina tai –legenda, jonka päivää vietetään seuraavana päivänä. Tähän sisältyy opiskelijoiden qine-teeman laatiminen, jossa käytetään sitä sanastoa ja kielioppia, josta opetusjaksossa on jo keskusteltu.

Illalla opiskelija yrittää löytää sopivan sävelen laatimaansa qinen malliin. Koska kaikki qine on laulettua runoutta, kappale qinetä pitää sopia vastaavaan musiikin muotoon. Seuraavana päivänä opiskelija etsii itselleen hiljaisen paikan, jossa hän mietiskelee työnsä tulosta. Sävellettyään qine-jakeensa opettajansa määräämän mallin mukaan hän lähestyy opettajaansa, joka istuu suurimman osan päivästä kaikkien tietämässä paikassa.  Opettaja on tekemässä jotain omaa työtänsä, kuten lukemassa, kopioimassa käsikirjoitusta tai vain tekemässä jotain käsityötä.

Opiskelija resitoi älykkyyttä vaativan hengentuotteensa. Opettaja joko hyväksyy jakeet tai antaa arvostelevia kommentteja ja lähettää opiskelijan takaisin jatkamaan mietiskelyään. Näin opiskelijat tulevat opettajan luokse resitoimaan aina jonkin väliajan päästä.

Iltapäivällä gubae (kokous) toistuu. Päivän työ ensin kerrataan, jonka päälle seuraa tavallisesti vilkas keskustelu.

Aikataulusta voi päätellä, ettei opiskelija mukaudu oppituntiin passiivisesti, kuten on laita perinteisen opetuksen muissa haaroissa. Hänellä on tilaisuus keskustella annetusta aiheesta, mikä haastaa hänet älyllisesti. Hän ei kuitenkaan saa vastustaa tai arvostella uskonnollisia ja muita hyväksyttyjä arvoja. Opiskelija jännittää ilmaisuvoimansa rakentaakseen qine –jakeita eloisalla ja arvoituksellisella tavalla tai ilmaisee kokemuksensa sosiaalisen elämän liittymisestä raamatullisiin kertomuksiin, näkyihin ja legendaarisiin tapahtumiin. Voi sanoa, että qine-koulussa oppisisältö peittää käytännöllisesti katsoen kaikki perinteisen sosiaalisen järjestelmän aspektit, joiden keskellä opiskelija elää. Qine-koulu lienee ainoa koulu, joissa opiskelijat saavat sekä älyllistä että perinteistä koulutusta. On yleisesti tunnustettua, että kirkon kyvykkäin papisto on koulutettu qine-koulussa. Koulun päähuomio ja tarkoitus ei kuitenkaan ole kehittää runollista tai muuta esteettistä kiinnostusta lapsessa tai nuoressa, vaan tehdä hänet kykeneväksi toimittamaan kirkollisia rituaaleja. Qine-koulusta valmistunut opiskelija odottaa saavansa viran kirkosta ja palvelee kuorossa runoillen qinetä ja laulaen tai hän voi ottaa vaatimattomamman opettajan paikan tai toimia kirkon hallinnossa. Jos joku haluaa jatkaa opintojaan, voi astua seuraavaan kouluun, joka on metshaf bet (kirjallisuuskoulu). Erikoistuakseen qineeseen ja pyrkiäkseen korkeamman oppilaitoksen opettajaksi opiskelijan on käytävä monta koulua ja opiskeltava useita qinen haaroja, mikä tarkoittaa useiden vuosien opiskelua ja vaeltamista.

 

c)  Metshaf bet (kirjallisuuskoulu)

Kommentaarikouluista käytetty yleisnimi on metshaf bet; niitä on neljää haaraa. Ensimmäinen tyyppi on nimeltään Belui (vanha). Koulussa tutkitaan Vanhan testamentin 46 kirjaa ja selitetään niitä. Toinen haara on nimeltään Haddis (uusi), joka on erikoistunut tutkimaan ja selittämään etiopialaisen Uuden testamentin 35 kirjaa. Kolmas haara on Liqaunt (oppineet), joka tutkii ja selittää monia kirkkoisien kirjoituksia, kuten Pyhän Johannes Krysostomoksen, Kyrilloksen ym. teoksia. Täällä tutkitaan kanonista lakia (Fetha Negest) kuin myös ajanlaskua (Bahire Hassab).

Neljäs metshaf betin haara on Menekkosat (munkit), monastisen kirjallisuuden selityskoulu.

Näissä erikoistuneissa osastoissa opiskelijat tutkivat kirkkoa, teologiaa, kirkkohistoriaa ja kirkollista lakia, tulkitsemalla monia yksittäisiä kirjoituksia. Näiden opetusten selitysteokset eivät etene systemaattisessa eikä historiallisessa järjestyksessä, vaan siten että ensin tulkitaan jokainen tekstin lause tai ilmaisu ja sitten sisällöstä riippuen nostetaan esille teologisia, moraalisia ja historiallisia kysymyksiä, joista keskustellaan ja tehdään johtopäätöksiä. Opiskelijan on opittava jokainen kommentaarin lause ulkoa. Seuraavassa tyypillinen esimerkkitapaus Metshaf betin oppitunnista.

Opiskelijat tulevat opettajan luo kolmen neljän hengen ryhmissä; kaikki tutkivat samaa tekstiä. Yksi ryhmän jäsen lukee jonkin lauseen tai ilmaisun. Opettaja kääntää ensin lauseen amaraksi, minkä jälkeen hän selittää sitä. Opiskelijat kuuntelevat tarkkaavasti ja yrittävät muista selityksen sanasta sanaan. Kun ryhmä lähtee opettajan luota, toinen ryhmä tai yksilö astuu tilalle lukien opettajalle ja kuunnellen hänen selitystään. Kun kaikki ovat lähteneet opettajan luota, jokainen ryhmä vetäytyy erilleen ja yrittää selittää tekstiä ihan samalla tavalla kuin opettaja teki, sana sanalta toistaen kuulemansa. Jos joku kadottaa sanan tai ajatuksen, toinen ryhmän jäsen muistaa asian ja täydentää. Jonkin ajan kuluttua ryhmää palaa opettajan luo, lukee saman tekstin ja selittää sitä. Näin toimien ryhmä voi verrata edistymistään tietääkseen, kuinka pitkälle se on ymmärtänyt edellä opitun selityksen.

Kommentaarikirjojen muistaminen vaatii useiden vuosien harjoitusta ja työtä, jonka aikuinen opiskelija on valmis hyväksymään. Metshaf betistä valmistunut oppinut nauttii korkeaa arvostusta ja hän voi saada merkittävän aseman kirkon hallintovallassa, kuten luostarin (gedaam) tai suuren seurakunnan (debre) johtajana. Tämä toivo saattaa hyvinkin motivoida opiskelijaa viettämään puolet elämästään tällaisessa koulussa. Tässä vaiheessa opiskelija ei koe päähän pänttäämistä taakkana, koska hän on harjaantunut siihen jo varhain nebab betistä alkaen.

Syy päähän pänttäämisen painottamiseen kaikissa kirkon kouluissa on siinä, että kirjoitusmateriaalit olivat entisaikaan kehittymättömiä. Harvat saatavilla olevat pergamentille kirjoitetut käsikirjoitukset olivat hyvin kalliita, ja ovat sitä edelleen. Asiaan löytyy myös kirjoitusmateriaalista riippumaton syy: opiskelijan ei sallittu arvostella mitään selitettävää tekstiä, koska Jumalan uskottiin ilmoittaneen selitykset isille Pyhän Hengen kautta. Sen tähden kirkkoisien kirjoituksia ei saanut arvostella, vaan ainoastaan opiskella ulkoa. Päähän pänttääminen ja kritiikitön annetun selityksen omaksuminen asettivat opiskelijalle ajattelun rajat.

Näin ollen historialliset selitykset sekoittuivat legendaarisiin taruihin ja erikoisiin luonnon tapahtumiin, joita kaikkia pidettiin ihmeinä; jopa konkreettisille ilmiöille annettiin vertauskuvallisia merkityksiä. Ilmaisuja elävöitettiin vertauksilla, analogioilla, sanalaskuilla ja populaarilla viisaudella. Pyhän maan raamatunkohtia selitettäessä yhtymäkohtia löydettiin oman maan historiasta. Yleensä ottaen todellisuutta lähestyttiin sekoittaen niihin myyttisiä asenteita.

Näitä kommentaarikouluja ei löydy kaikkialta, vaan suurista seurakunnista (debre) ja luostareista (gedaam), joista löytyi laajoja kirjastoja ja kuuluisia opettajia. Voi olla, että kirkon koulut nousevat vielä uuteen lentoon ja näyttelevät tärkeää osaa, mikä nostaa tulevaisuudessa papiston kasvatuksen yleistä tasoa.

Edellä kuvatut kirkon koulut takaavat perinteisen kasvatuksen jatkumisen Etiopiassa. Viimeaikaista, nykyaikaista kasvatusta tarjoavat pääasiassa hallituksen ylläpitämät koulut. Mutta kaupunkikeskuksissa ja tienvarsikaupungeissa kirkollinen alkeiskoulu, nebab bet, kukoistaa valmentaen oppilaita hallituksen kouluihin opettamalla lapsille amaran lukutaitoa. Tämän tehtävän merkitys korostuu siitä johtuen, että hallituksen kouluissa on vähän oppilaspaikkoja ja siitä, että etusija annetaan oppilaille, jotka jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Näillä kouluilla voi olla merkittävä osuus kansallisissa lukutaitokampanjoissa, ja ne voivat tarjota enemmän opetusta niin lapsille kuin aikuisillekin.

On huomattava, että kirkko tiedostaa tarpeen kouluttaa omat tulevat johtajansa sillä tavoin, että he täyttävät tehtävänsä nykyaikaisessa yhteiskunnassa. On olemassa nyky-aikaisia teologisia oppilaitoksia, jotka yhdistävät perinteiset opinnot laajempaan, nykyaikaiseen opetussuunnitelmaan. Lukuisa joukko edistyneitä teologian opiskelijoita on päässyt jatkamaan opintojaan ulkomailla. Kirkko on siis silloittamassa siirtymävaihetta ahtaasti perinteisestä oppineisuudesta uuteen, dynaamiseen aikaan, jossa perinteinen oppiminen ja nykyaikainen sivistys sekoittuvat ja jatkavat etiopialaista kristillistä perinnettä nykyaikaisen maailman ympäristössä.

Etiopia-materiaali   Etusivu