Etiopian evankeliset (1941-1969)

 

Sisällys:

A.     Evankeliset seurakunnat etiopialaisine johtajineen

Qes Badimma Jalew

Dr. Emmanuel Gebre Selassie

H. E. Emmanuel Abraham

Vanhimmat pyytävät SEN lähetysaseman siirtoa lähellä Siddist Kiloa

Betel –kirkko ja sen vanhimmat

Qes Mamo Chorka

Luterilainen seurakunta Raamatulle uskolliset ystävät

B. Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssi (EEKK)

Protestanttisten kirkkojen ensimmäiset keskinäiset kosketukset

Evankelinen kristillisyys Etiopiassa 1930- ja 40 –luvuilla

Konferenssin istunnot

Yhteys edellyttää yhteistä tunnustusta

Arviointiyritys

C.    Etiopian lähetysjärjestöjen välinen neuvosto 

D.    Etiopian kristillinen neuvosto

E.     Luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea ja sen saavutukset

Etiopian evankelinen opisto Debre Zeit (EEC DZ)

Yhteinen kirjallisuusohjelma (JLP)

Radiostudiot (YDS)

Lukutaitokampanja (YDLC)

Mekane Yesus Seminaari (MYS)

Yhteenveto

F. Etiopian evankelisten kirkkojen perustaminen

Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (EECMY)

Etiopian luterilainen kirkko Raamatulle uskolliset ystävät

Evankelinen kirkko Betel

Meserete Kristus –Kirkko

Elämän Sana (Qale Hiwot) –Kirkko Etiopiassa (KHC)

Baptistikirkko Evankeliumin Valo

Muut Baptistikirkot ja yhteisöt

Helluntailaiset

G. Kirkon ja lähetysjärjestöjen integraatio

Integraatiopolitiikka

Luterilaiset lähetysjärjestöt puoltavat täydellistä integraatiota

E. Addis Abeban synodin jäsenseurakunnat

        1. Addis Abeban Mekane Yesus –seurakunta (AAMY)

        2. Entoton Mekane Yesus –seurakunta

        3. Kansainvälinen luterilainen seurakunta (ILCH)

        4. Ourael Mekane Yesus –seurakunta

        5. Mekanissan Mekane Yesus –seurakunta

        6. Debre Zeitin Mekane Yesus –seurakunta

        7. Lidetan Mekane Yesus –seurakunta

        8. Kolfen Mekane Yesus –seurakunta

        9. Muita AAS:n seurakuntia:

Gionin alue

Addis Abeban saksankielinen evankelinen seurakunta

Gulelen Evankelinen Betel –seurakunta

Sebbetan Mekane Yesus –seurakunta

 

Etiopian evankeliset (1941-1969)

 

A. EVANKELISET SEURAKUNNAT ETIOPIALAISTEN JOHTAMINA

Keisari Haile Selassie palasi Addis Abebaan 5. toukokuuta 1941 brittiläisten asevoimien tuella.  Etiopiasta oli tullut nimellisesti ”vapaa ja itsenäinen”, mutta ensimmäisessä Etiopian ja Englannin välisessä sopimuksessa vuodelta 1942 melkein jokainen artikkeli korosti sen riippuvuutta Britanniasta, jolla oli määräävä osa.[1] Italian miehityksen jälkeen Etiopian kansa halusi olla vapaa.

Kansallistunne oli korkealla. Etiopian kansallisen kirkon aseman itselleen ominut ortodoksinen kirkko taisteli autokefaalisen aseman puolesta. Vuonna 1948 kirkko pääsi sellaiseen sopimukseen, että seuraava kirkon ylin johtaja ei olisi egyptiläinen, vaan etiopialainen. Evankelisten uskovien oli myös päätettävä oman kirkkonsa asioista itse.

Wollete Johannis –kadulla (Siddist kilo) sijaitseva evankelinen seurakunta perustettiin uudelleen kuukausi vapautuksen jälkeen. Kesäkuun alussa 1941 kokoontui joukko seurakunnan jäseniä, jotka valitsivat vanhimmista koostuvan hallintoneuvoston. Seurakunnan presidentiksi valittiin Emmanuel Gebre Selassie.

Vanhimmat kutsuivat qes Badimman seurakunnan papiksi, mutta seurakunnalla ei olut varaa maksaa hänelle palkkaa. Tehtiin sopimus, jonka mukaan qes Badimman on ansaittava elatuksensa toimimalla sisäasiainministeriön kirjurina. Sunnuntaisin hänen tehtävänään oli johtaa seurakunnan jumalanpalvelusta, kastaa lapsia ja toimittaa myös avioliittoon vihkimisiä ja hautaan siunaamisia. Sunnuntai-iltapäivisin hän koki velvollisuudekseen palvella kotiseurakuntaansa Entotossa.

Kirkon tontilla asuva Emmanuel Gebre Selassie käytti vapaa-aikansa seurakunnan palvelemiseen. Kun häntä pyydettiin muuttamaan Britannian suurlähetystöön, missä hän toimi tulkkina, hän suostui sillä ehdolla, että, että hän saisi pitää vapaata sunnuntaisin ja torstai-iltapäivisin, mikä antaisi hänelle tilaisuuden liittyä toisten evankelisten kristittyjen seuraan jumalanpalveluksen ja rukousyhteyden merkeissä.

Wolleggasta kotoisin oleva evankelinen kristitty, Emmanuel Abraham, palasi heinäkuussa 1943 diplomaattitehtävästään Britanniasta ja liittyi Addis Abeban evankeliseen seurakuntaan. Muistelmissaan hän kirjoittaa: ”Johtajat ojensivat minulle oikean kätensä ystävyyden merkiksi ja pian minusta tuli yksi johtoryhmän jäsenistä, ja minut valittiin useita kertoja seurakunnan presidentiksi.” Emmanuel Abraham valittiin seurakunnan presidentiksi vuonna 1944, ja hän palveli siinä vuoteen 1949 asti, jolloin keisari lähetti hänet Intiaan. Ennen lähtöään hän oli laskemassa uuden kirkon peruskiveä.

Koska yllä mainitut henkilöt näyttelivät hyvin merkittävää osaa Addis Abeban evankelisten kristittyjen yhteisössä sekä koko Etiopiassa, esitetään tässä muutamia tapauksia heidän elämästään ja urastaan.

 

QES BADIMMA JALEW

Badimma Jalew syntyi Gojamissa noin 1885. Vuosisadan vaihteessa hänestä tuli Wolleggassa sijaitsevan Bojin ortodoksisen seurakunnan diakoni; myöhemmin hänet vihittiin papiksi. On merkkejä siitä, että hän oli jo opiskeluaikanaan yhteydessä pappeihin, jotka olivat ”Peter Heylingin seuraajia” ja korostivat Raamatun lukemista heimokielellä.[2] Badimman tullessa Bojiin Eritrean protestanttiset evankelistat olivat jo siellä, ja hän työskenteli yhdessä heidän kanssaan. Tämä johti hänet ja muut saman vakaumuksen omaksuneet papit vaikeuksiin vuonna 1911 ja sitä seuraavina vuosina. Heitä syytettiin harhaopista; syyte perustui pääasiassa siihen, että he käyttivät

 heimokielillä kirjoitettuja kirjoja ge’ezin sijasta. Qes Badimma ja viisi muuta evankelisen liikkeen jäsentä vietiin Nekemteen. Kun dejazmach Gebre Igziabiherin välitysyritykset epäonnistuivat, heidät vietiin Addis Abebaan kirkon ylimmän johtajan tuomittavaksi. Abun Mateos vaati, että Marian vihollisina (tsere Mariam) heidät pitäisi joko hirttää tai katkaista heidän kielensä ja repiä heiltä silmät päästä. Kiitos fitawrari Habte Giorgiksen ja muutamien eurooppalaisten suurlähetystöjen tuomio kumottiin. Badimmaa ja hänen virkaveljiään kiellettiin saarnaamasta ja opettamasta. Hänet karkotettiin Gojamiin. Ensimmäiset vuodet Dembechassa, Gojamissa, olivat hänelle hyvin vaikeita sekä taloudellisesti että hengellistä työtä ajatellen.

Vuonna 1923 Per Stjärne SEM:sta kutsui qes Badimman Addis Abebaan; hänet palkattiin poikakoulun opettajaksi ja vuodesta 1925 alkaen avustamaan Erikssonia tämän työssä amharankielisen Uuden testamentin uudelleen kääntämiseksi. Vuonna 1926 poikakoulu siirrettiin SEM:n uudelle lähetysasemalle Entoton tien varrelle; qes Badimman hoitoon uskottiin oppilasasuntola. Vuonna 1928 hän oli vastuussa Entoton koulusta. Ruotsin kruununprinssin, Gustav Adolfin vieraillessa Etiopiassa vuonna 1935 Badimmalle myönnettiin Vasan ritarikunnan ritarin arvo. Qes Badimma Jalew asui koko Italian miehityksen ajan Entoton lähetysasemalla, missä hän opetti ja johti hengellistä toimintaa perheelleen sekä naapurustolle. Sunnuntai-iltapäivisin hän piti sanajumalanpalveluksia koulun rukoussalissa.

Vuonna 1941 evankelinen seurakunta kutsui hänet papikseen. Hän johti seurakuntaa vuoteen 1966 asti; hän antoi uudelle kirkkorakennukselle nimen ”Mekane Yesus”.[3] Sen lisäksi että qes Badimma työskenteli evankelisessa seurakunnassa, hän toimi aktiivisesti Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssissa (EEKK). Hän oli tämän yhteisön johtaja ja antoi hahmon Addis Abeban evankeliselle kristillisyydelle lähes 40 vuoden ajan. Qes Badimma kuoli vuonna 1973.

 

Tri EMMANUEL GEBRE SELASSIE

Emmanuel Gebre Selassie syntyi vuonna 1910 Nekemtessä, jossa hänen isänsä, qes Gebre Selassie Tesfa Gaber, oli työssä evankelisten uskovien keskuudessa. Koska heidän kotinsa toimi kouluna, Emmanuel oppi amharaa äidinkielensä, Tigreen, ohella. Terveyssyistä perheen oli lähdettävä Wolleggasta, ja Emmanuel suoritti

 alkeiskoulunsa loppuun Asmarassa italian kielellä. Vuosina 1925-29 hän kävi vasta avattua Tafari Makonnenin koulua Addis Abebassa. Sen jälkeen seurasi kolme vuotta opetustyötä SEM:n poikakoulussa Entotossa. Vuosina 1932-34 hän opiskeli Glasgown raamattukoulussa, Skotlannissa, päättäen kurssinsa ”kunnialla”.  Palattuaan Etiopiaan hän jatkoi opetusta Entoton koulussa. Marsalkka Grazianin salamurhayrityksen jälkeen hänet pidätettiin ja hän vietti kolme vuotta italialaisessa keskitysleirissä Denanen saarella. Vuosina 1941-61 hän toimi tulkkina Britannian suurlähetystössä Addis Abebassa ja avioitui sinä aikana neiti Abeba Kifleegzin kanssa, joka vaikutti merkittävästi evankelisen kristillisyyden vahvistumiseen Addis Abebassa. Kun luterilainen radioasema Voice of the Gospel (RVOG, Evankeliumin ääni) perustettiin Addis Abebaan vuonna 1963. Emmanuel Gebre Selassiesta tuli sen päätoiminen neuvonantaja kirkkoa ja hallitusta koskevissa asioissa. 11. syyskuuta 1972 Wartburgin yliopisto myönsi hänelle lakitieteen kunniatohtorin arvonimen. Dergin hallituksen takavarikoitua RVOG:n vuonna 1977 tri Emmanuel siirtyi eläkkeelle, mikä ei tarkoittanut sitä, että hän olisi lopettanut työn evankelisen liikkeen hyväksi. Hän toimi useita vuosia EECMY:n johtoryhmässä ja varapresidenttinä. Etiopian evankelisen kirkon lisäksi hän toimi Etiopian raamattuseuran johtokunnassa, ja hän oli yksi Etiopian Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen (YMCA) perustajajäseniä. Emmanuel Gebre Selassie kuoli 9. heinäkuuta 1997; hänet haudattiin Addis Abebaan, Guleleen.

 

H. E. EMMANUEL ABRAHAM

Emmanuel Abraham syntyi Bodjissa Länsi-Etiopiassa 17. maaliskuuta 1913.. Hän varttui evankelisessa kodissa ja häneen tekivät syvän vaikutuksen tri Barthin raamatunkertomukset,[4] jotka olivat saatavilla sekä hänen äidinkielellään oromoksi että amharaksi. Käytyään läpi Bodjissa olleet oppilaitokset, Emmanuel meni 12 vuoden ikäisenä provinssin pääkaupunkiin Nekemteen toivoen saavansa paikan ruotsalaisen lähetyksen koulussa. Häntä ei onnistanut, vaikka hänen tiedettiin olevan kotoisin protestanttisesta perheestä. Toinen ovi avautui. Hän sai

 tilaisuuden käydä vasta avattua Tafari Makonnenin koulua Addis Abebassa. Hän kävi tätä koulua vuosina 1925-31. Hän olisi halunnut jatkaa opiskelemista, mutta saatuaan kirjeen isältään, joka kertoi hänen vanhempiensa surkeasta kunnosta, Emmanuel päätti mennä töihin. Hän otti yhteyttä entiseen opettajaansa azazh Worqnehiin, joka oli silloin Hararin provinssin Chercherin alueen kuvernööri. Emmanuel palkattiin vasta avatun Asbe Tafarin koulun opettajaksi ja rehtoriksi. Hän piti opettamisesta. Oppilaiden lukumäärä kasvoi nopeasti 18:sta 180:een. Emmanuel Abraham kirjoittaa muistelmissaan: ”Pitkällä työurallani (42 v.) mikään ei tuottanut niin paljon mielihyvää kuin työni Asbe Tafarin koulussa.” Hän opetti siellä yleisaineita kuin myös raamattua vuoteen 1935 asti.

Welwelin välikohtaus marraskuussa 1934 oli selvä merkki siitä, että Benito Mussolini halusi valloittaa Etiopian ja perustaa Itä-Afrikan valtakunnan. Keisari Haile Selassie tiedosti vaaran ja mietti varotoimenpiteitä. Hän päätti lähettää Britanniassa kasvaneen[5] azazh Worknehin Lontooseen ylimääräiseksi suurlähettilääksi. Workneh oli saanut koulutusta lääketieteen eikä diplomatian alalla; niinpä hän pyysi Emmanuel Abrahamia seuraamaan häntä matkallaan Englantiin. Niin Emmanuel tuli Englantiin ja viipyi siellä vuoteen 1943 asti ollen töissä sihteerinä Etiopian suurlähetystössä. Sinä aikana hän tuli hyvin tutuksi keisari Haile Selassielle, joka oli elänyt Englannissa maanpaossa vuodesta 1936 lähtien.

Palattuaan Etiopiaan Emmanuel Abraham sai nimityksen pääjohtajaksi, ensiksi ulkoasiainministeriöön ja sittemmin opetusministeriöön. Vuonna 1949 keisari lähetti hänet täysivaltaisena ministerilähettiläänä New Delhiin. Hän viipyi siellä kolme vuotta. Sen jälkeen hänet nimitettiin suurlähettilääksi Roomaan ja Lontooseen. Vuonna 1959 H. E. Emmanuel Abraham palasi Etiopiaan ja hänestä tuli poliittisten asioiden päällikkö Hänen Majesteettinsa yksityiskabinetissa. Vuonna 1961 hänet nimitettiin posti-, lennätin- ja puhelinlaitoksen ministeriksi, 1966 liikenneministeriksi ja 1969 kaivosministeriksi.

Kun kapinalliset sotilasvoimat ottivat Etiopian hallintaansa vuonna 1974, Haile Selassien kabinettiministerit pidätettiin. Emmanuel Abraham oli siihen aikaan Länsi-Wolleggassa, mistä hän olisi voinut helposti paeta Sudaniin. Hän päätti palata Addis Abebaan ja esittäytyä uusille vallanpitäjille.[6]  Emmanuelin pidätyksen ensimmäiset kuukaudet olivat melko helppoja; hänet vietiin jopa työpaikalleen Mekane Yesus –kirkon toimistoon, jossa hän saattoi jatkaa työtään  kirkon presidenttinä. Mutta olosuhteet kärjistyivät, kun 24. marraskuuta 1974 60 pidätettyä virkamiestä surmattiin ilman oikeudenkäyntiä. Emmanuel ei ollut heidän joukossaan, mutta hänelle ja hänen vuokralaisilleen ilmoitettiin, että erityinen sotilasoikeus tutkii heidän tapauksensa. Yhdeksän kuukauden pidätyksen jälkeen Emmanuel Abraham vapautettiin. Hänen 42 vuotta kestäneeltä hallitusajaltaan ei löydetty yhtään korruptio- tai epärehellisyystapausta.

Siirryttyään eläkkeelle Emmanuel Abraham antoi aikansa ja voimansa kirkon palvelukseen. Kun hänet valittiin Etiopian evankelisen Mekane Yesus –kirkon presidentiksi vuonna 1963, ei ajatuksena ollut, että hän olisi tehnyt työtä kirkon toimistossa, vaan että hän johtaisi kokouksissa puhetta ja edustaisi EECMY:tä tarvittaessa. Vuoden 1975 jälkeen Emmanuel palveli kirkkoaan täystoimisesti. Sen lisäksi hän oli aktiivinen toimija LML:ssa palvellen liittoa 27 peräkkäistä vuotta Mekane Yesus –kirkon edustajana. Hän oli 14 vuoden ajan Maailmanpalvelun komission jäsen ja seitsemän vuotta LML:n keskuskomitean jäsen. Emmanuel Abraham toimi EECMY:n vaaleilla valittuna presidenttinä 22 vuotta. Kirkon delegaatit olivat äänestäneet kirkkolain muutoksen puolesta, mikä tekisi hänen uudelleen valintansa mahdolliseksi. Vuodesta 1985 alkaen hän on toiminut EECMY:n kunniapresidenttinä.

Dergin hallituksen kaaduttua vuonna 1991 ja sitä seuranneena ylimenoaikakautena Emmanuel Abraham sai nimityksen Etiopian demokraattisen liittotasavallan presidentiksi.. Hän ei ottanut nimitystä vastaan.

 

VANHIMMAT PYYTÄVÄT SEM:N LÄHETYSASEMAN SIIRTOA LÄHELLÄ SIDDIST KILOA

Yllä kuvattujen kolmen Etiopian kirkonjohtajien lisäksi oli 1940-luvulla paljon evankelisia kristittyjä, joilla oli korkea virka hallituksessa tai joilla oli suuri vaikutusvalta, kiitos heidän nykyaikaisen sivistyksensä.[7] Kolmessa kymmenessä vuodessa Addis Abeban evankelisten kristittyjen tilanne oli muuttunut huomattavasti ja heidän lukumääränsä kasvoi. Vallanpalautuksen[8] vuosina heräsi kysymys, tarvitaanko ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä enää ollenkaan. Evankelisen seurakunnan vanhimmat kirjoittivat Etiopian kalenterin päiväyksen mukaan 2. hidar-kuuta 1938 (marraskuussa 1945) mielenkiintoisen ja kauaskantavan kirjeen Ruotsin evankeliselle lähetykselle Tukholmaan.[9] Vanhimmat kiittivät ruotsalaista lähetystä kaikesta siitä hyvästä, mitä se oli tehnyt Etiopiassa, mutta ilmoittivat samalla selkeästi, että he voivat hoitaa Addiksen työn nyt itse. Tämä toteamus perustui päätökseen, jonka mukaan kaikkien jäsenten on maksettava kymmenykset.[10] Kirjeessä ei ollut lähetystyön vastaista asennetta; lähetystyöntekijät toivotettiin tervetulleiksi takaisin. Mutta heitä ei pidetty tarpeellisina pääkaupungissa tehtävässä seurakuntatyössä. Vanhimmat pyysivät hidar-kuun kirjeessään 1938 (Etiopian kalenteria), että SEM:n alempi lähetysasema siirrettäisiin kirkkoineen ja muine rakennuksineen heille.[11]

SEM:n johtokunta reagoi myönteisesti Addis Abeban vanhinten pyyntöön. Lähetyksen johtaja, pastori Dahlberg, matkusti Etiopiaan siirsi Wollete Johannis –kadulla (siddist kilo) olevan kirkon ja kaikki muut rakennukset lahjana seurakunnalle. Tämä tapahtui huhtikuussa 1947.

Vuosi 1938 (etiopialaisen kalenterin mukaan, EC) oli Addis Abeban evankelisen seurakunnan (AAMY) vanhimmille historiallisesti merkittävä vuosi. Tämä vuosi oli niin merkittävä, että seurakunta vietti 40. syntymäpäiväänsä vuonna 1978 (E.C.) ja kultasyntymäpäivää 1. päivänä hidar-kuuta 1988 kiitoksen ja ilon päivinä.[12]

 

BETEL –KIRKKO JA SEN VANHIMMAT

Lähellä Siddist kiloa sijaitsevan evankelisen kirkon lisäksi oli Gulelessa Addis Abeban Betel –seurakunta. Aluksi uskovat kokoontuivat jumalanpalveluksiin ja rukouskokouksiin Amerikan lähetyksen sairaalassa, mutta Italian miehityksen jälkeen heidän piti kokoontua lähetysasemalla, joka oli ostettu D. R Alexander –nimiseltä afroamerikkalaiselta.[13] Seurakunnan järjestäytyminen tapahtui pääsiäispäivänä 1939, kun 34 henkeä otettiin epävirallisen organisaation jäseniksi, mikä tapahtui Mamo Chorkan papiksi vihkimisen yhteydessä. Useimmat jäsenistä olivat lähetyksen työntekijöitä ja monet heistä olivat kotoisin Wolleggan Saijosta. 3. maaliskuuta vihittiin Addis Abebassa papiksi näkövammainen Gidada Solan. Seurakunnan vanhimpina oli silloin Negari Sima, balambaras Joar, Gutama Rufo, Daba Wasie, Gebre Mikael Daga, Miliki Gobana sekä Abba Magal (Habte Wold Kaba), jotka olivat kaikki evankelisen kristillisyyden johtohahmoja.

Vuonna 1940 Saijon äitiseurakunta oli nimennyt itsensä ”Evankeliseksi Betel –kirkoksi”. Tämä nimitys omaksuttiin kaikissa presbyteeriseurakunnissa, Addis Abeba mukaan lukien. Evankelisen Betel –kirkon ensimmäinen etiopialainen pappi oli Mamo Chorka, joka oli samalla tämän kirkon huomattava vanhin.

 

Qes MAMO CHORKA

Mamo Chorka syntyi hamle-kuun 12. päivänä 1894 E.C. (1902) Gidamin kaupungissa Länsi-Wolleggassa. Hänen nuoruudessaan häntä opettivat pastori Cederqvistin niin sanottua Addis Abeban ”englantilaista koulua” käyneet opettajat Sadi Gumassa. 1920-luvulla Mamo toimi opettajana Amerikan presbyteerilähetyksen koulussa Saijossa; hän toimi samalla sisäoppilaiden ohjaajana sairaalassa ja piti päivittäisiä hartauksia.

Kun Saijon evankelinen seurakunta organisoitiin vuonna 1934, Mamo Chorka valittiin yhdeksi vanhimmista, ja Italian miehityksen jälkeen hänet valittiin sen puheenjohtajaksi. Vuonna 1938 seurakunta valitsi Mamon pappisehdokkaaksi. Poliittisista olosuhteista johtuneen lyhyen koulutuksen jälkeen pastori Henry vihki hänet papiksi 6. helmikuuta 1939. Papiksi vihkimisen jälkeen hän palasi Wolleggaan, missä hän toimi pappina Dembi Dolossa ja sen ympäristössä, mutta myös miehittämättömillä ruotsalaisilla lähetysasemilla Mendissä, Nejossa, ja Bodjissa. Nämä ja muut toimet herättivät epäluuloa italialaisissa vallanpitäjissä.

Italian viranomaiset pidättivät qes Mamon ja qes Gidada Solanin 8. elokuuta 1940 ja veivät heidät Jimmaan syytettyinä vakoilusta brittiläisten ja keisari Haile Selassien hyväksi. Mammoa pidettiin eristysvankeudessa ja häntä kidutettiin raa’asti ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Lopuksi hänet tuomittiin kuolemaan. Brittiläiset joukot vapauttivat hänet muutama tunti ennen hänen teloituksensa toimeenpanoa 3. kesäkuuta 1941.

Vuonna 1943 keisari Haile Selassie pyysi qes Mamoa ottamaan vastuun Wolleggan Jubdon kulta- ja platinakaivoksista. Neuvoteltuaan seurakunnan vanhinten kanssa Mamo otti vastaan hallituksen antaman tehtävän.

Vuonna 1957 Mamo nimitettiin parlamentin jäseneksi ja hän muutti Addis Abebaan. Parlamentaaristen velvollisuuksiensa lisäksi hän hoiti Gulelen evankelista Betel –seurakuntaa ja palveli Shoassa, Kaffassa ja Illubbabor Betel –synodissa.

Qes Mamoa, jonka arvovaltaa ja arvostelukykyä arvostettiin, pyydettiin usein toimimaan välittäjänä henkilöiden tai ryhmien välisissä riita-asioissa.

Mamo Chorka kuoli lokakuussa 1965 ja hänet haudattiin Addis Abeban Gulelessa olevaan protestanttiseen hautausmaahan.

 

LUTERILAINEN SEURAKUNTA RAAMATULLE USKOLLISET YSTÄVÄT (Bible-True Friends)

Addis Abeban Gullelleen, lähelle ras Destan sairaalaa, syntyi luterilainen seurakunta, jolla oli yhteys ruotsalaisen Bibeltrogna vänner (BV) –lähetysjärjestöön. Vuonna 1936 lähetysasemat ryöstettiin ja hävitettiin. Ruotsalaisten lähetystyöntekijöiden oli lähdettävä maasta ja italialaiset ottivat tilat haltuunsa. Evankeliset kristityt jatkoivat kokoontumista jumalanpalveluksiin ja rukouskokouksiin. He kokoontuivat blatta Kifle Egzi Yehidegon kodissa. Axel Svenssonin käydessä Addis Abebassa vuonna 1938 hän iloitsi löytäessään seurakunnan, jota hän kuvasi ”tuoreeksi ja eläväksi”.

Anton Jönsson, jota kutsuttiin Etiopiassa nimellä ”Muse Anton”, opetti etiopialaisia pakolaisia Keniassa Italian miehityksen aikana. Hän palasi pakolaisten mukana Etiopiaan vuonna 1942 ja aloitti uudelleen työn Hararissa. Muutaman vuoden kuluttua hän muutti vaimonsa kanssa Addis Abebaan. Keisari Haile Selassie pyysi häntä organisoimaan Kansalliskirjaston. BV nimitti Anton Jönssonin lähetyskentän edustajakseen.

BV:n etiopialaisten opettajien joukossa kaksi henkilöä osoittautui erittäin kyvykkäiksi ja uskollisiksi. He olivat Gebre Amlak Gebre Rufael ja Kifle Egzi Yehidego, jotka molemmat olivat alun perin kotoisin Eritreasta. Eräs BV:n pappi vihki Gebre Amlakin papiksi vuonna 1950.[14] Kifle Egzi edusti luterilaista BV –seurakuntaa eri tilaisuuksissa ja oli Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssia (EEKK) valmistelevan komitean jäsen. Myöhemmin Kifle Egzi toimi Etiopian korkeimman oikeuden tuomarina; keisari myönsi hänelle dejazmachin arvonimen.

B. ETIOPIAN EVANKELISTEN KIRKKOJEN KONFERENSSI (EEKK)

PROTESTANTTISTEN KIRKKOJEN ENSIMMÄISET KESKINÄISET KOSKETUKSET

Miehitysaikana Addis Abeban evankeliset kristityt tapasivat toisiaan jumalanpalveluksissa ja rukouskokouksissa ainakin kuudessa eri paikassa.[15] Italian viranomaiset eivät kieltäneet uskonnollisia kokouksia. Armeijan kappalainen, kapteeni Bertinatti, yritti yhdistää useat protestanttiset ryhmät omaan johtoonsa, mutta etiopialaiset johtajat olivat tässä kohtaa epäröiviä. Yhdistymistä koskevan epäröinnin syynä ei ollut solidaarisuuden puute, vaan piilevä vastustus italialaisen kappalaisen suunnitelmien suhteen. Kaupungin evankelisilla oli ollut keskinäisiä kontakteja aiemmin ja he olivat toimineet yhdessä. Muutamat esimerkit voivat vahvistaa asian.

C. Duff, tapasi qes Badimman ja Emmanuel Gebre Selassien; ruotsalaisten lähetystyöntekijöiden poistuttua maasta he keskustelivat lähellä Siddist kiloa olevien tilojen käytöstä. SIM käytti aika ajoin lähetysaseman tiloja. Tammikuussa 1937 ato Emmanuel Gebre Selassie johti ”erittäin tuloksellisen evankelioimiskampanjan” SIM:n lähetysasemalla Akakissa. Kambatan SIM-taustaiset kristityt, jotka olivat tulleet Addis Abebaan kirkon asioille, vietiin Yhdistyneen presbyteerilähetyksen asemalle aamujumalanpalvelukseen. SEM- ja BV –taustaisilla kaupungin evankelisilla oli keskenään läheisiä yhteyksiä. Evankelisten kristittyjen kesken vallitsi solidaarisuuden tunne.

Vapautuksen jälkeen evankelisten keskinäiset kontaktit vahvistuivat ja niistä tuli virallisempia. Addis Abebassa pidettiin säännöllisiä kokouksia.[16] Tunnustuskuntien moninaisuus, joka oli tullut Etiopiaan eri lähetysjärjestöjen kautta, ei näytellyt kristittyjä toisistaan erottavaa osaa noina vuosina. Luterilaista taustaa edustavat evankeliset kristityt (SEM, BV, GHM), presbyteeristä (AUPM) ja baptistitaustaa (SIM) edustavat kristityt tapasivat toisiaan ystävyyden ja rukousyhteyden vuoksi, jotta he ja heidän neuvonsa ja apunsa tarpeessa olevat maalta pääkaupunkiin tulleet, vaikeuksissa elävät uskonveljet, vahvistuisivat uskossaan. Tässä kohtaa on syytä tehdä muutamia Etiopian evankelisten kristittyjen tilannetta koskevia huomioita.

EVANKELINEN KRISTILLISYYS ETIOPIASSA 1930- JA 40 –LUVUILLA

Vuonna 1935 evankelisten kristittyjen lukumäärä tuskin ylsi yhteen tuhanteen koko Etiopiassa. Protestanttisten lähetystyöntekijöiden poistuminen maasta Italian miehityksen takia ei merkinnyt evankelisen liikkeen loppua. Päinvastoin, silloin vasta syntyivät monet paikallisseurakunnat Wolleggassa, Kambatassa ja Wolaitassa, ja kehittyivät itsenäiset, voimakastahtoiset etiopialaiset johtajat. Monet vapaaehtoiset saarnamiehet todistivat kokemuksestaan Raamatun ja Kristuksen voiman avulla. Varovainen arvio uskovien lukumäärästä vuonna 1942 voisi olla 20 000 henkeä. 1940-luvulla voimakas kasvu jatkui; Manfred Lundgrenin arvion mukaan 1950-luvulla evankelisten lukumäärä oli jotakuinkin 90 000- 100 000 henkeä.

Vasta perustetuilla paikallisseurakunnilla ei yleensä ollut koulutettuja pappeja.[17] Alkava evankelinen liike oli 1930- luvulla maallikkoliike.[18] Uusilla johtajilla ei ollut kokemusta seurakunnan johtamisesta eikä yleisesti hyväksyttyjä ohjeita, joita he olisivat voineet soveltaa. Yhteistä heille oli heidän kokemansa painostus ja aika ajoin vaino, jonka takana olivat paikalliset viranomaiset tai muutamat ortodoksisen kirkon papit. On ymmärrettävää, että sellaisessa tilanteessa Etiopian evankeliset kristityt etsivät yhteyksiä uskonveljiin ja veljellistä vuorovaikutusta. He kaipasivat laillisia ohjeita, kuinka asioida hallituksen virastojen ja paikallisten tuomarien kanssa. Tarvittiin keskustelua ja päätöksiä, jotka koskivat jumalanpalvelusta, kirkkokuria, sakramenttien jakamista ja muita kysymyksiä.1940 –luvulla oli yrityksiä ja toiveita, että löytyisi tie yhdistyneen etiopialaisen evankelisen kirkon muodostamiseen.

KONFERENSSIN ISTUNNOT

Etiopian evankelisten kirkkojen (EEK) ensimmäinen konferenssi pidettiin joulukuussa 1944 Nekemtessä; kokouksesta pidettiin myös pöytäkirjaa. Kymmenen delegaattia Addis Abebasta ja monista Wolleggan[19] osista, tunnustuskunnasta riippumatta, kohtasivat toisensa useiden päivien ajan. Lähetystyöntekijöitä ei ollut kutsuttu konferenssiin. Kysymyksessä oli etiopialainen hanke.

Addis Abeban evankeliset johtajat olivat valmistelleet konferenssia aiemmin samana vuonna. Komiteaan kuuluvat 14 etiopialaista tunnettua persoonallisuutta olivat työstäneet valmisteluasiakirjan ”Hengellisiä ja maallisia evankelisen kirkon sääntöjä”. Valmistelukomitean jäsenet olivat Addis Abeban evankelisesta seurakunnasta, luterilaisesta seurakunnasta BV ja Gulelen Betel -seurakunnasta; he edustivat kukin omaa seurakuntaansa. Hengelliset ja maalliset säännöt ohjasivat jäseneksi ottamista ja erimielisyyttä aiheuttavia kysymyksiä, jotka koskivat avioliittoa, nimittäin kihlautumista, vihkimisiä ja hääjuhlia. Addis Abeban evankelinen seurakunta (läheltä Siddist kiloa) hyväksyi nämä säännöt 17. marraskuuta 1944 kokouksessaan, jota johti Emmanuel Abraham.

oikealta vasemmalle, qes Badimma, qes Ezra Gebre medhin, Ato Amare Mamo

Oli hyvä syy pitää EEKK:n ensimmäinen kokous Nekemtessä Länsi-Etiopiassa. Wolleggan evankeliset uskovat, jotka olivat ottaneet vastaan evankeliumin eritrealaisilta uranuurtajilta sekä SEM:n, AUPM:n ja GHM:n sanansaattajilta, olivat Italian miehityksen aikaan harjoittaneet läheistä yhteistyötä ja kokeneet syvää keskinäistä yhteyttä. He olivat hyvin kiinnostuneita yhteisen Etiopian evankelisen kirkon muodostamisesta.

Tri Söderströmin mukaan, joka oli siihen aikaan työssä Nekemten sairaalassa, mutta jota ei ollut kutsuttu konferenssiin, ensimmäinen EEKK oli määrä pitää 10. joulukuuta ja sitä seuraavina päivinä. Söderström kirjoitti kirjeessään Ruotsiin: ”Kokouksen tarkoituksena on hengellinen yhteys ja yhdistetyn evankelisen kirkon muodostaminen.” Nekemtessä kokoontuneet Addis Abebasta ja Wolleggasta tulleet kymmenen delegaattia muodostivat Etiopian evankelisen kirkon, jota ei pidä sekoittaa Etiopian evankeliseen Mekane Yesus –kirkkoon, joka perustettiin vuonna 1959.

Vuodesta 1944 alkaen konferensseja pidettiin vuosittain vuoteen 1963 asti. Ensimmäinen konferenssi pidettiin joulukuussa, mutta jatkossa konferenssit pidettiin aina tammikuussa, joulun ja epifaniajuhlan välissä. Ensimmäiseen konferenssiin osallistuivat vain Addis Abeban ja Wolleggan delegaatit.

Kolmas EEKK pidettiin Addis Abebassa tammikuussa 1947. Wolleggan edustajien lisäksi Kambatan (SIM-taustaiset) kristityt osallistuivat kokoukseen.[20]Addis Abeban evankelisesta seurakunnasta kokoukseen osallistuivat qes Badimma ja ato Emmanuel Gebre Selassie ym.

Vuoden 1947 konferenssissa oli myös ”Apostolien seuraajien seuran” jäseniä. Tämä ryhmä koostui evankelisten kristittyjen yhteisöstä, joka oli läheisessä suhteessa BCMS:aan; suurin osa heistä oli entisiä raamattukoulun oppilaita. Heillä oli Addiksessa kokoontumispaikka ja he tekivät ahkerasti evankelioimistyötä kaupungissa. He noudattivat BCMS:n periaatetta tehdä työtä Etiopian ortodoksisen kirkon sisällä.

Apostolien seuraajien seuran osallistuminen konferenssiin on mielenkiintoinen. Se osoittaa, että tässä vaiheessa EEKK:ssa oli henkilöitä, jotka olivat valmiita muodostamaan Etiopian evankelisen kirkon ortodoksisen kirkon uudistetussa muodossa. Lähetysjärjestöjen ja niiden kotimaisten johtokuntien perinteitä ja käytäntöjä ei pidetty ohjeellisina Etiopian evankeliselle kirkolle, vaan EOK:n käytännöt. Tämä tuli selvästi esille mm. keskusteltaessa kasteesta. Päätettiin kastaa jokainen, joka tulee kastettavaksi. Tämä on ortodoksinen käytäntö. Samoin suositukset Pyhän ehtoollisen viettämisestä aamulla siten, että ehtoolliselle osallistuvat paastoavat eikä tilaisuudessa ole läsnä sivusta seuraajia, perustuvat ortodoksisen kirkon tapakulttuuriin.

Toinen mielenkiintoinen aihe koski piispan viran käyttöön ottamista papiksi vihkimisiä ajatellen. Lähetystyöntekijät ja valitut vanhimmat toimittavat kolmen Wolleggan papin pappisvihkimyksen. EEKK harkitsi ortodoksisen käytännön seuraamista, mutta ei tehnyt asiassa lopullista päätöstä. Oli henkilöitä, kuten qes Badimma, joille ortodoksisen kirkon tapakulttuurilla oli henkilökohtaista arvoa. Samoin kuin Evankelisen yhdistyksen jäsenet hän halusi muuttaa vain niitä ortodoksisen kirkon tapoja, jotka olivat vastoin Raamatun sanaa.

EEKK:n delegaattien osallistumista, aiheita ja päätöksiä koskeva laaja käsittely ei sisälly tähän tutkimukseen. Yksi, nimenomaan Addis Abeban evankelista seurakuntaa koskeva, kohta on kuitenkin mainittava.

Jo ensimmäisissä konferensseissa keskusteltiin kirkon johtajista. Ensimmäisessä konferenssissa ehdotettiin, että pitää valita osallistujien keskuudesta vanhimmat, jotka kantavat vastuun työstä. Seuraavassa konferenssissa koko kysymys johtajista sysättiin Addis Abeban seurakunnalle. Mitään näistä ehdotuksista ei otettu käyttöön. Kolmessa konferenssissa kysymys otettiin jälleen esille; ehdotettiin, että yksi kirkko nimitettäisiin EEKK:n johtavaksi kirkoksi. Jatkotoimet siirrettiin seuraaviin kokouksiin, koska päätöksen seuraukset eivät olleet selviä.

Viimein vuonna 1949 päätettiin, että johtajuus koskee edustamista, ei vallankäyttöä. Tällä yhteisymmärryksellä valittiin johtavan seurakunnan asemaan yhdeksi vuodeksi Addis Abeban evankelinen seurakunta (MY), jonka päätehtävänä oli edustaa EEKK:n seurakuntia hallituksen suuntaan. Vuonna 1950 päätettiin uudelleen, että johtavan seurakunnan pitäisi olla Addis Abebasta, mutta valinta oli tehtävä nelivuotiskaudeksi ja asiasta oli tiedotettava hallitukselle. Vuoden 1952 konferenssissa päätettiin, että presidentti ja varapresidentti oli valittava jostakin Addis Abeban seurakunnasta vahvistamaan laillista edustuksellisuutta.

EEKK:n johto siirtyi näin olleen Addis Abebaan, mutta johtajille ei annettu valtaa tehdä pappeutta koskevia päätöksiä. Sellaiset henkilöt kuin qes Badimma, Emmanuel Gebre Selassie, Negari Sima ja Gutama Rufo voisivat neuvoa maalta tulleita vierailijoita, mutta koska ei ollut yhtenäistä tunnustuksellista perustaa, oli vaikea luoda yhdistettyä evankelista kirkkoa.

YHTEYS EDELLYTTÄÄ YHTEISTÄ TUNNUSTUSTA

Addis Abebassa vuonna 1947 pidetyssä konferenssissa, johon kaikki suurimmat evankeliset ryhmät olivat lähettäneet edustajansa, nostettiin ensimmäisen kerran esille kysymys opillisesta perustasta. Qes Gidada Solan Dembi Dollosta vetosi ulkomaisten lähetysjärjestöjen erilaisiin teologisiin opetuksiin ja totesi EEKK:n tarvitsevan kirjaa, jossa sen usko määriteltäisiin Raamatun pohjalta. Tämä kirja tulisi olemaan Etiopian evankelisen kirkon tunnustuskirja.

Osanottajat hyväksyivät oitis tehdyn ehdotuksen; valittiin komitea valmistelemaan kirjaa, jonka oli määrä olla valmis esitettäväksi seuraavalle kokoukselle. Komiteaan kuului neljä jäsentä, joista kaksi edustaisivat luterilaista ja BCMS -taustaa olevia seurakuntia ja toiset kaksi presbyteerikirkon näkemyksiä.[21] Kambatan johtajat (SIM) eivät pystyneet nimittämään omaa edustajaansa, mutta pyysivät oikeutta saada esittää kommenttinsa, kun kirja esiteltäisiin seuraavalle kokoukselle.

Qes Gidada Solanin pyyntö vuonna 1947 johti tosiasiassa EEKK:n suuntautumista kohti tunnustuksellisuutta, vaikkei se ehkä ollut pyynnön alkuperäinen tarkoitus.

Tunnustuskirjaa valmistelemaan valitun komitean jäsenet olivat korkeasti arvostettuja henkilöitä, jotka olivat antaneet merkittävän panoksen Etiopian evankeliselle kristillisyydelle, mutta kenellekään heistä ei ollut perusteellista teologista koulutusta. Sitä paitsi tunnustuskirjan käsite oli epäselvä. Etiopian ortodoksisella kirkolla ei ollut mitään tämän kaltaista tunnustuskirjaa. Euroopan luterilaisilla kirkoilla oli perusteelliset tunnustuskirjansa, mutta sopii epäillä, tiesikö kukaan valmistelukomitean jäsenistä niiden tarkasta sisällöstä. Sama pätee Westminsterin tunnustusta, joka oli presbyteerikirkon tunnustuskirja. Siksi ei pidä yllättyä, kun vuoden 1948 kokoukselle ei tuotu mitään esitystä. Asiasta ei ollut edes mainintaa pöytäkirjassa. M. Lundgren antaa tiedon, että komitean mandaatti annettiin uudelleen, mutta vuonna 1959 ei ollut havaittavissa mitään edistystä. Kun konferenssissa ilmeni huomattavaa napinaa, toiset komitean jäsenet vetosivat Emmanuel Gebre Selassiehen, ilmoittaen jättäneensä tehtävän hänen huomaansa. Kerrottiin että Emmanuel, joka oli poissa kokouksesta, oli ”miettimässä asiaa”. Qes Badimma selitti, että Emmanuel ajatteli kirkon säädösten kokoamista yksiin kansiin eikä suoranaisen oppikokoelman laatimista; tämä säädöskokoelma seuraisi luultavasti Addis Abebassa vuonna 1944 laadittujen ”Hengellisten ja maallisten sääntöjen” linjaa, joissa oli ohjeistettu seurakunnan jäsenyyttä, avioliittoa, vihkimisiä ja muita käytännön asioita.

Etiopiassa suuresti arvostettu ruotsalainen pastori Manfred Lundgren on kriittinen arvioidessaan komiteaa. Hän kirjoittaa, että ”he osoittivat kykenemättömyytensä tehtävän suorittamiseen olemalla tekemättä mitään.” Eurooppalaisesta teologista asia voi näyttää siltä, mutta se mikä oli tulkittu kyvyttömyydeksi, saattoikin olla varovaisuutta. Emmanuel Gebre Selassie tunsi, että keskustelu oppikysymyksistä saattoi jakaa evankeliset. Hän piti parempana käsitellä vain niitä kysymyksiä, jotka kaikki hyväksyivät, ja ratkaista järjestyskysymykset käytännöllisellä tavalla. Vuonna 1949 oli vielä toivoa, että EEKK:n usko voitaisiin määritellä ”Raamatun pohjalta”, mutta siihen tehtiin muutamia mielenkiintoisia lisäyksiä. Tunnustuskirjaan tuli sisällyttää valikoituja kohtia eri kirkkojen ja lähetysjärjestöjen katekismuksista samoin kuin joitakin aleqa Taijen kirjoituksia ja ”Etiopian ortodoksisen kirkon oppineiden erehtymättömiä ajatuksia”. Useat delegaatit, varsinkin Länsi-Wolleggasta kotoisin olevat, vaativat, että jotain oli tehtävä ja ehdottivat, että hankittaisiin heti esille katekismukset, joista konferenssi istunnossaan valikoisi sopivia kohtia. Mutta huomattiin, ettei julkisella lukemisella yksin saavutettaisi toivottua tulosta.

Vuonna 1950 komitea esitti konferenssille oppilauselman. Pitkän keskustelun jälkeen se päätettiin viedä kotiin tutkittavaksi. Vuoden 1952 konferenssissa, joka pidettiin tammikuussa Addiksessa, päätettiin, että Addis Abeban Mekane Yesus –kirkko monistaa oppilauselmat ja lähettää kopioita eri seurakunnille toukokuuhun 1952 mennessä. Kommentit oli määrä lähettää saman vuoden joulukuuhun mennessä. Päätöksen toteutumisesta ei ole tietoa.

Välillä ehti tapahtua jotakin, mikä osoitti ykseyden luomisen vaikeuden. Kambatan evankeliset kristityt jakautuivat vuonna 1951. Kaikki siellä olevat SIM-taustaiset uskovat eivät muun muassa päässeet yksimielisyyteen borden juomista koskevasta kiellosta (borde oli perinteinen alkoholia sisältävä virvoitusjuoma) ja kastekysymyksestä. Yksi ryhmä ei suostuisi kastamaan imeväisikäisiä lapsia; he hyväksyivät vain ”aikuiskasteen”, vaikka se merkitsisi uudelleen kastamista. EEKK:n jäsenten keskuudessa ilmeni yrityksiä sovitella kahta ryhmää, mikä ei onnistunut.

Yritykset tunnustuskirjan aikaansaamiseksi jatkuivat vuoden 1952 jälkeen, mutta näyttää siltä, että saatiin aikaan vain katkelmia pääpiirteistä.

Wolleggan Mendissä vuonna 1954 pidetty kokous tajusi, että jäsenryhmien teologiset perustat oli tutkittava. Sen tähden nimitettiin Sidamon delegaattien ehdotuksesta 10 etiopialaista ja viisi lähetystyöntekijää[22] käsittävä komitea työstämään yleinen tunnustuskirja. Tämän ehdotuksen taustalla oli Gimbin alueen ja Sidamon evankelisten kristittyjen salainen toive luterilaisen kirkon perustamisesta.[23]

Komitea, jonka puheenjohtajana toimi qes Badimma ja sihteerinä Emmanuel Gebre Selassie, kokoontui huhtikuussa 1954 Addis Abebassa. Esitettiin yleistä tunnustuksellista pohjaa koskeva luonnos, ei mitään oppikokoelmaa. Otsikon ”Kohde ja velvollisuus ” alla todettiin, että kirkon ”on opetettava kaikkia jäseniään luterilaisen katekismuksen mukaan”. Tätä eivät presbyteerisen taustan omaksuneet seurakunnat voineet hyväksyä. Tässä kohtaa kävi siis ilmeiseksi, että ajatus yhteisestä evankelisesta kirkosta, jolla olisi yhteinen oppipohja, oli hylättävä.

Koska tutkimuskomitean jäsenet eivät olleet hyväksyneet luonnosta, ei ollut mitään järkeä esittää sitä vuoden 1955 konferenssille. Addis Abeban seurakunnan johtajat pitivät mielessä toista mahdollisuutta. Esitettiin luonnos evankelisten kirkkojen liitosta, jossa kaikilla kirkoilla olisi oma tunnustuksensa. Vaikka Addis Abebassa kokoontuneet vuoden 1955 konferenssin osanottajat olivat jokseenkin yllättyneitä nähdessään yhteisen kirkon vaihtuneen kirkkojen liitoksi, kaikki näyttivät olevan vakuuttuneita siitä, että tämä oli ainoa tie evankelisten ryhmien suhteiden jatkumiselle.

Huolimatta kokouksessa ilmaistusta yleisestä konsensuksesta, kirkkoliittoa ei muodostettu. Delegaatit eivät päässeet yksimielisyyteen suunnitellun yleiskokouksen edustuksesta. Betel -kirkko oli virallisesti järjestäytynyt kirkoksi vuonna 1947 ja oli siten yksi yksikkö. Luterilaiset seurakunnat olivat Gimbin alueella, Nekemtessä, Addis Abebassa, Sidamossa, Tigreessä ja Wollossa sijaitsevia itsenäisiä kokonaisuuksia. Koska oli epäselvä käsitys siitä, mitä kirkolla tarkoitetaan, pelättiin, että yksi ryhmä muodostaisi aina toisten yläpuolelle nousevan enemmistön liiton yleiskokouksessa.

Seuraavat konferenssit eivät pystyneet selvittämään asiaa, mikä alkoi johtaa EEKK:ia kohti hajoamistaan. 1950-luvulla Etiopian laita-alueilla tapahtunut kehitys ei puoltanut evankelisten kirkkojen liiton perustamista, vielä vähemmän yhden Etiopian evankelisen kirkon perustamista. Evankelinen kristillisyys oli vakiintumassa erillisiksi tunnustuksellisiksi kirkoiksi.

Etiopian evankelisten kirkkojen viimeinen konferenssi pidettiin vuonna 1963.

ARVIOINTIYRITYS

1940-luvulla oli ratkaiseva merkitys Addis Abeban ja koko Etiopian evankeliselle kristillisyydelle. On pahoiteltava, etteivät Etiopian evankeliset uskovat ja raamatunlukijat voineet pitkällä aikavälillä toteuttaa uskoaan ortodoksisen kirkon sisällä. Sitäkin voi pahoitella, etteivät maan evankeliset ryhmät onnistuneet muodostamaan yhtä Etiopian evankelista kirkkoa eikä kymmenen vuoden taistelu yhdistyneen kirkon muodostamiseksi pystynyt edes muodostamaan evankelisten kirkkojen liittoa. Mitkä ovat tämän kehityskulun syyt?

1.  Evankelisesta näkökulmasta katsoen syy evankelisten kristittyjen vieraantumiseen ortodoksisesta kirkosta on etsittävä ensi sijassa ortodoksisesta kirkosta. Evankelisen yhdistyksen jäsenet ymmärsivät itsensä osaksi EOK:oa ja he toimivat tämän kirkon piirissä. Sama pätee niihin, jotka halusivat lukea Raamattua äidinkielellään, amharaksi tai oromoksi.

Myös Wolleggan evankelisilla kristityillä oli heidän toimintansa ensimmäisinä vuosikymmeninä yhteyksiä ortodoksiseen kirkkoon, heti kun ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin tälle alueelle; perinteisestihän siellä ei ollut yhteyksiä ortodoksien kanssa. Kristityt osallistuivat sunnuntaisin ortodoksiseen jumalanpalvelukseen aamulla ja kokoontuivat myöhemmin uskonveljien kanssa Raamatun tutkisteluun ja rukoukseen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin etsiä uusi tapoja ja tilaisuuksia Jumalan palvelemiselle, sakramenttien vastaanottamiselle ja kuolleiden hautaamiseksi kristillisen tavan mukaan. Miksi niin? Koska Raamatun lukemista muulla kielellä kuin ge’eziksi pidettiin harhaoppina, ja koska Uuden testamentin mukainen opetus Jeesuksen Kristuksen pelastavasta merkityksestä korvattiin opetuksella, jonka mukaan Neitsyt Maria ja pyhimykset toimivat välittäjinä ihmiskunnan pelastamisessa, ja koska 1300-luvulta alkaen Pyhän ristin ja P. Marian kultti olivat kirkon uskon keskeisiä asioita, ja koska ortodoksinen kirkko ei enää kastanut evankelisten uskovien lapsia, ja koska paikalliset papit kieltäytyivät toimittamasta raamatunlukijoiden hautajaisia. Useimmilla protestanttisilla lähetysjärjestöillä ja evankelisilla uskovilla ei ole aikomusta heikentää ortodoksista kirkkoa, vaan ainoastaan myötävaikuttaa Raamatun asettamiseksi sille kuuluvaan asemaan. Historiallisesta kehityksestä ja sen aiheuttamista haasteista sekä jossain määrin syrjäisestä sijainnista johtuen ortodoksiset papit pitivät kiinni siitä, että uskoa, tapoja ja oppia ei muutettu. He vastustivat kaikkea uudistettua opettamista ja saarnaa. Valtionkirkon asema vahvisti tällaista asennetta.

2. Syyt epäonnistumiseen yhdistyneen Etiopian kirkon muodostamisessa, ovat moninaiset. Ensiksikin on todettava, että Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssilta puuttuivat menettelytavat kokouksissa tehtyjen päätösten seuraamiseksi ja toimeenpanemiseksi. Tehtävän toimeksiantoa ei ollut määritelty ja konferenssien välisenä aikana ei toimittu.[24] Vaikka Addis Abeban seurakunta valittiin johtavaan asemaan, sille ei annettu toimivaltaa, vaan ainoastaan tehtävä edustaa EEKK:n jäseniä hallituksen edessä.

Olav Saeveraas osoittaa, että 105 henkilöä lähetettiin delegaatteina kymmeneen ensimmäiseen kokoukseen. Heistä 69 osallistui vain yhteen kokoukseen. Delegaattien suuri vaihtuvuus heikensi kokousten tehokkuutta. Keskinäisen yhteyden, toinen toisiinsa tutustumisen ja kokemusten jakamisen näkökohdat olivat luultavasti vahvempia kuin toivomus konstituution valmistamisesta ja kirkon laitosten rakentamisesta.

3. Lisäsyy sille, ettei saavutettu tunnustuksellisen ja organisatorisen yhteyden tavoitetta oli tunnustuksellisen tietoisuuden kasvu. Etiopian evankeliset kristityt olivat alusta alkaen tietoisia ulkomaisten lähetystyöntekijöiden opillisista näkemyseroista; he eivät olisi millään halunneet mielipide-erojen juurtuvan Etiopiaan. Heistä yhteinen usko tuntui riittävältä. Esimerkin vuoksi voi mainita, että Italian miehityksen aikana ja 1940-luvulla presbyteerisen taustan omaavat henkilöt saarnasivat evankelisessa seurakunnassa lähellä siddist kiloa ja luterilaiset papit toimittavat Pyhän ehtoollisen Betel -kirkossa. Mikä vaikutti tilanteen muuttumiseen 1940-luvun lopulla? Yksi syy oli ulkomaisten lähetystyöntekijöiden paluu Etiopiaan. Tri Emmanuel Gebre Selassie lausui monessa tilaisuudessa: ”Niin kauan kuin me Etiopian evankeliset olimme vain keskenämme, olimme yhtä. Kun eri lähetysjärjestöt erilaisine oppeineen tulivat takaisin, me jakaannuimme.” Myös Debela Birri mainitsee, että lähetysjärjestöjen paluu ja Luterilaisen maailmanliiton tuleminen mukaan Etiopian työhön olivat syynä siihen, että Yhdistyneen evankelisen kirkon muodostaminen Etiopiaan epäonnistui.

EEKK:n suunnitelmat yhteisistä teologisista koulutusohjelmista ei toteutunut. Lähetysjärjestöt tiedostivat kiireisen pappistarpeen ja koulutettujen evankelistojen puutteen, minkä johdosta aloitettiin pappiskoulutus ja avattiin raamattukouluja.[25] Lähetysjärjestöt antoivat epäilemättä tunnustuksellisen ymmärtämyksensä ja opetuksensa mukaista raamattuopetusta.

Vielä yksi syy tunnustuksellisen tietoisuuden kasvamiseen voisi löytää Etiopian hallituksen säädöksestä 27. elokuuta 1944. Tällä säädöksellä tehtiin ero Etiopian kirkon alueiden ja avointen alueiden välille. Avoimilla alueilla tarkoitettiin ”niitä Etiopian alueita, joiden asukkaat ovat pääasiassa ei-kristittyjä.” Säädöksen 11. artikla lausuu: ”Lähetysjärjestöt voivat opettaa ja saarnata avoimilla alueilla oman tunnustuksensa mukaista kristillistä uskoa rajoituksetta.” Vaikka säädös oli osoitettu säätelemään lähetysjärjestöjen työtä, sillä oli vaikutuksensa etiopialaisiin seurakuntiin. Tällä keisari Haile Selassien toimella aukeni ovi virallisesti erilaisille tunnustuskunnille Etiopiassa.

Evankeliset kristityt huomasivat pian, että heidän keskuudessaan oli erilaisia oppeja ja käytäntöjä. Kambatan evankelisten kristittyjen jakaantuminen vuonna 1951 oli tästä valitettava esimerkki.

4. Vielä yksi syy Yhdistynee evankelisen kirkon muodostamisen epäonnistumiselle oli suhteiden epäselvyys Etiopian evankelisten kristittyjen ja lähetysjärjestöjen välillä. Ennen fasistien maanvalloitusta lähetystyöntekijät olivat olleet evankelisen kristillisyyden näkyvä manifestaatio. Miehityksen aikana ja sen jälkeen etiopialaiset johtajat astuivat etualalle ja alkoivat luoda Etiopian evankelista kirkkoa. Oli merkille pantavaa, ettei ketään lähetystyöntekijää kutsuttu ensimmäiseen EEK:n konferenssiin, ja vaikka muutamat heistä osallistuivat konferenssiin myöhemmin, niin kokouspöytäkirjassa heitä mainitaan nimeltä vastaa vuoden 1951 jälkeen.[26] Voi hyvin sanoa, että vuosien 1941 ja 1953 aikavälillä evankeliset seurakunnat ja evankeliset lähetysjärjestöt kehittyivät rinnakkain. Joskus rintamalinjat olivat kaukana toisistaan, ja dokumenttien mukaan ei ollut paljon yrityksiä silloittaa etäisyyttä. Lähetysjärjestöillä oli varoja, henkilökuntaa ja hallinnollista tietotaitoa, mutta ei EEKK yhtä vähän kuin lähetysjärjestökään osoittanut kiinnostusta läheisempään työskentelyyn. Lähetysjärjestöt eivät halunneet ottaa aloiteoikeutta pois kansallisilta johtajilta ja kansalliset johtavat epäröivät neuvotella lähetysjärjestöjen edustajien kanssa, etteivät joutuisi heistä uudelleen riippuviksi. Lähetystyöntekijöiden asenteissa ja lähetysjärjestöjen johtajien suhteissa etiopialaisiin veljiin oli toki suuria eroja kansallisuudesta, lähettävästä järjestöstä ja yksityisestä lähetystyöntekijästä riippuen.[27]

5. Työtä ja EEKK:n merkitystä arvioitaessa on pidettävä mielessä 1940-luvun jännittynyt poliittinen ja uskonnollinen tilanne. Haile Selassie I:n paluu maanpaosta vuonna 1941 vahvisti ortodoksisen kirkon asemaa huolimatta hallituksen vuonna 1942 julkaisemista ”Kirkon hallintoa koskevista säännöistä”. Protestantteja kohtasi noina vuosina vanhat sekä uudet syytökset. Koko 1940-luvun ja vielä sen jälkeen Länsi- ja Etelä-Etiopian evankelisia uskovia painostettiin, piestiin, sakotettiin, kidutettiin, pidätettiin ja vainottiin eri tilanteissa tai heidän kirkkojaan suljettiin. Paikalliset viranomaiset, usein ortodoksisen papiston avustamana, painostivat protestantteja ja heidän kasvavia seurakuntiaan. Tässä henkiinjäämistaistelua muistuttavassa tilanteessa oli ymmärrettävää, että evankeliset uskovat etsivät tukea toinen toisestaan. Lähellä Siddist kiloa olevasta Addis Abeban evankelisesta seurakunnasta ja Gulelen Bethel -seurakunnasta tuli provinssissa vaikeissa olosuhteissa elävien evankelisten kristittyjen pakopaikka. Yhteydet, joita näiden ja muiden seurakuntien johtajat saattoivat tarjota, käytettiin pääkaupunkiin saapuneiden vähemmän vaikutusvaltaisten kristittyjen hyväksi. Keskinäinen solidaarisuus ylitti tunnustukselliset ja etniset taustat. Vaikka alkuperäiset toiveet Yhdistyneen Etiopian evankelisen kirkon muodostamisesta EEKK:n avulla eivät toteutuneet, konferenssit olivat hyödyllisiä toisiin tutustumisen merkityksessä ja evankelisten uskovien ja paikallisten seurakuntien johtajien rohkaisemisessa.

Vaikka paikalliset vainot eivät lakanneet 1950-luvun alussa, evankelisten uskovien tilanne helpottui. Evankelisten kristittyjen onnistui tuoda ongelmansa keisarin huomioon. Ato Abebe Bushiron abetutan eli vetoomuksen seurauksena Haile Selassie määräsi, että Kambatan kristittyjen kokemat vaikeudet on tutkittava. Qes Daffa tapasi keisarin vuonna 1951 ja sai tältä luvan neljäntoista evankelisen seurakunnan perustamiseen Gimbin alueelle. Eräässä Addis Abeban sairaalassa toipumassa olut qes Gidada Solan sai tilaisuuden puhua keisarille 17. helmikuuta 1953. 20. elokuuta 1953 hänelle ja hänen virkaveljilleen kerrottiin, että kahdeksalle kirkolle oli myönnetty toimilupa Saijon alueella.[28] Ylempien viranomaisten myöntämillä luvilla oli vaikutus alempiin viranomaisiin.

Toinen, uskovien tilannetta parantava tekijä oli paikallisella tasolla lähetystyöntekijöiden paluu. He alkoivat käynnistää kouluja ja klinikoita; he osoittivat julkisesti, että evankelisten toimet maassa olivat sallittuja.

1950-luvulla Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssi ei ollut enää se pääfoorumi, jolla Etiopian evankelisten kirkkojen johtajat saattoivat tavata ja tuoda esiin huolensa. Tämä ym. seikat vaikuttivat siihen, että konferenssi lakkasi toimimasta vuonna 1963.

C. ETIOPIAN LÄHETYSJÄRJESTÖJEN VÄLINEN NEUVOSTO (The Ethiopia Inter-Mission Council, IMC)

Etiopian lähetysjärjestöjen välinen neuvosto perustettiin Addis Abebassa vuonna 1943; sen ”tarkoituksena oli tarjota tilaisuus neuvotteluun ja yhteistyöhön asioissa, jotka voivat vaikuttaa lähetysjärjestöjen työhön Etiopiassa. ”IMC:n perussäännössä todetaan seuraavaa: 1. Neuvoston on määrä toimia jäsenorganisaatioiden ja a) Etiopian hallituksen ja b) toisten lähetysjärjestöjen välisen tiedon välittäjänä. 2. Neuvoston tulee pyrkiä edistämään sopuisaa yhteistyötä ja kohteliaisuusperiaatteita Etiopiassa toimivien lähetysjärjestöjen välillä. 3. Neuvosto voi toimia evankelioimiskampanjoiden järjestäjänä ja kutsua vierailevia saarnaajia tai luennoitsijoita.

Etiopian lähetysjärjestöjen välisen neuvoston ensimmäinen tehtävä, olla toimielin, joka hoitaa jäsentensä puolesta kaikkia yhteisesti kiinnostavia asioita Etiopian hallitukseen päin, oli vaikea toteuttaa. Etiopian keisarillinen hallitus tahtoi mieluummin käsitellä kutakin lähetysjärjestöä erikseen eikä se noudattanut IMC:n määrittelemiä kohteliaisuussääntöjä.

Kohteliaisuusjärjestelyt olivat lähetysjärjestöjen keskinäisiä sopimuksia siitä, missä eri lähetykset tekisivät työtä kilpailematta keskenään samalla maantieteellisellä alueella. IMC:n kohteliaisuusperiaatekomitea tarjosi kasvavalle määrälle Etiopiassa työskenteleviä protestanttisia lähetysjärjestöjä merkittävän palvelun antamalla neuvoja, osoittamalla ”avoimia” alueita tai sovittelemalla lähetysjärjestöjen välisiä riitoja.

Protestanttisten lähetysjärjestöjen keskinäistä vuorovaikutusta ajatellen järjestöjen välinen neuvosto tarjosi arvokkaan foorumin, jossa voitiin käsitellä yhteisiä ongelmia. Yksi näkökohta, jos esimerkkiä kaivataan, oli keskustella mahdollisuuksista rakentaa yhteisiä laitoksia. Addis Abebaa koskeva erilliskysymys oli evankelisen oppikoulun rakentaminen kaupunkiin. AUPM, jolla oli käytössään 40 000 US $ tähän tarkoitukseen, otti asian esille vuoden 1952 IMC:ssa, siinä toivossa, että kaikki jäsenet osallistuisivat hankkeeseen. IMC:ssa ei päästy sopimukseen yhteisestä oppikoulusta. Jotkut lähetysjärjestöt pitivät todistettavasti parempana toimia yhteistyössä saman tunnustuksen omaavien järjestöjen kanssa.

Kun Addis Abebassa järjestettiin Billy Grahamin kampanja vuonna 1960, kaikki neuvoston jäsenet mukaan lukien anglikaanit, baptistit, luterilaiset, helluntailaiset, mennoniitat ja presbyteerit osallistuivat valmisteluihin. Addis Abeban stadionilla tuhannet ihmiset kokoontuivat kuuntelemaan Billy Grahamin sanomaa, jonka ato Emmanuel Gebre Selassie käänsi amharaksi. Kampanjan seurauksena Piassalle perustettiin Billy Graham –keskus ja osallistuvien ryhmien jäsenet vastasivat vuorollaan keskukseen tulevien ihmisten kysymyksiin ja järjestivät sielunhoitoa.

Billy Grahamin kampanja ei johtanut yhdistyneen Evankelisen kirkon muodostamiseen.

Marraskuussa 1966 maassa oli 27 protestanttista lähetysjärjestöä ja niille sukua olevia projekteja. Näistä 14 lähetysjärjestöä oli Etiopian lähetysjärjestöjen välisen neuvoston täysjäseniä; yksitoista ei kuulunut siihen.[29]

Kaikilla näillä oli päämajansa tai toimistonsa Addis Abebassa ja useilla niistä oli projektinsa kaupungissa. Hallituksen säädös, No. 3 vuodelta 1944 oli julistanut Addis Abeban ”avoimeksi alueeksi” kaikelle lähetystyölle.

D. ETIOPIAN KRISTILLINEN NEUVOSTO (The Christian Council of Ethiopia – CCE)

Etiopian kristillinen neuvosto syntyi vuonna 1948 ato Emmanuel Gebre Selassien toimiessa sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Nimi ”Kristillinen neuvosto” on hieman harhaanjohtava, koska sen jäseninä oli pääasiassa protestanttisia kirkkoja ja lähetysjärjestöjä. Etiopian ortodoksinen kirkko. roomalaiskatolinen kirkko, Armenian apostolinen ortodoksinen kirkko, kreikkalaisortodoksinen kirkko ja anglikaaninen kirkko, joilla kaikilla oli yksi tai useampi seurakunta Addis Abebassa, eivät kuuluneet CCE:iin.

Neuvoston päätarkoitus oli valmistaa ja jakaa sen jäsenten ja toivottavasti kaikkien Etiopian kristittyjen hyväksymää kristillistä kirjallisuutta, kirjoja ja traktaatteja. Ensimmäinen julkaistu kirja oli amharankielinen uusintapainos John Bunyanin Kristityn vaelluksesta. Seurasi muita uusintapainoksia ja myös uusia julkaisuja, jotka CCE kustansi. Neuvosto tarjosi foorumin, jossa voi tehdä toisille ryhmille tunnetuiksi kristillisiä kirjoja, joita on saatavissa amharaksi. CCE ei hyväksynyt joidenkin jäsenten ehdotusta Lutherin Vähän katekismuksen painamiseksi selityksien kanssa, joten sitä ei kustannettu.

Julkaisutoiminnan lisäksi CCE otti esille Etiopian hallitukseen liittyviä asioita. 24. tammikuuta 1953 lähetettiin kirje valtiovarainministeriölle jossa pyydettiin kouluille, sairaaloille, klinikoille ja muille humanitaarista toimintaa harjoittaville kirkkojen ja lähetysjärjestöjen laitoksille vapautusta veroista ja lähetystyöntekijöille vapautusta henkilökohtaisesta tuloverosta. Keisarillinen hallitus antoi anomukseen myönteisen vastauksen.

Työtä koskevien keskustelujen lisäksi neuvosto pyrki olemaan kaikkien Etiopian kristittyjen keskinäisen yhteyden ja yhteistyön foorumi. Sama kehityskulku, mikä oli havaittu Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssissa, toistui: toive saattaa kristityt läheisempään keskinäiseen yhteyteen ja aloittaa uusia projekteja ei toteutunut.

Neuvoston ensimmäisen puheenjohtajan, Emmanuel Gebre Selassien mukaan syynä oli suurimman evankelisen ryhmän, SIM:n, haluttomuus yhteistyöhön.

Luterilaisiin seurakuntiin vaikuttavalle kehitykselle ja Etiopian evankelisen Mekane Yesus –kirkon sisäiselle yhteistyölle toisen neuvoston, luterilaisten lähetysjärjestöjen komitean olemassaolo ja toiminta, oli vielä edellistä tärkeämpi merkitykseltään.

E. LUTERILAISTEN LÄHETYSJÄRJESTÖJEN KOMITEA JA SEN SAAVUTUKSET

Luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea (The Lutheran Missions Committee - LMC) perustettiin virallisesti 31. joulukuuta 1951 Addis Abebassa. Aloite ei syntynyt Etiopiassa työskentelevien lähetysjärjestöjen toimesta, vaan vuonna 1947 perustetun Luterilaisen Maailmanliiton (LML) aloitteesta. Jo ensimmäisessä yleiskokouksessa Lundissa jäsenkirkkoja kannustettiin” muodostamaan yhdistyneitä luterilaisia kirkkoja eri lähetyskentillä”.  Sen lisäksi perustettiin Maailmanlähetyksen komissio (a Commission on World Missions – CWM).

Saksan Breklumissa heinäkuussa 1951 CWM:n kokous otti esille luterilaisen neuvoston muodostamisen Etiopiassa. Norjan luterilaisen lähetyksen pääsihteeri (NLM), Tormod Vagenia, jonka oli määrä vierailla Etiopiassa samana vuonna, pyydettiin tutkimaan mahdollisuutta perustaa luterilainen neuvosto.  T. Vagenin kutsusta pidettiin 9. marraskuuta 1951 Addis Abebassa kokous, johon osallistuivat kaikkien viiden luterilaisen lähetyksen edustajat.[30] Paikalla olevat lähetysjärjestöjen edustajat päättivät suositella kotimaassa oleville johtokunnilleen luterilaisten lähetysjärjestöjen komitean perustamista; komitea –sanaa käytettiin sekaannuksen välttämiseksi Etiopian kristillisen neuvostoon nähden (EKN). Kotimaan johtokunnat valtuuttivat Addiksessa toimivat toimistot jatkotoimiin. Uudenvuoden aattona läsnä olevat edustajat kokoontuivat kaupungissa ja hyväksyivät Tormod Vagenin esittämän perussäännön pienin muutoksin. Valittiin toimeenpaneva komitea ja sen puheenjohtajaksi Anton Jönsson (BV), Johannes Kolleros (NLM) rahastonhoitajaksi sekä Torsten Manson (SEM) jäseneksi. Näin siis oli valittu toimielin, jonka tehtävänä oli a) palvella luterilaisten lähetysjärjestöjen yhteisiä tavoitteita puuttumatta EKN:n toimintoihin, b) saattaa evankeliumista välittyvä uskonpuhdistus Etiopian kansalle ja c) rohkaista vastuun kantamiseen, mikä johtaisi sen kirkon itsehallintoon, jossa teemme työtä.

Oli tärkeää, että LMC syntyi kansainvälisen organisaation aloitteesta ja että kotimaan johtokunnat tukivat sen muodostamista ja että kaikki Etiopiassa työskentelevät lähetysjärjestöt olivat sen jäseniä. Koska komitealla oli yhteinen oppipohja, se saattoi ottaa esille nopeasti kasvavalle kirkolle tärkeinä ja kiireellisinä pitämiään asioita. Kysymys kristillisestä kirjallisuudesta, evankelisesta oppikoulusta, teologisesta koulutuksesta, radiotyöstä ja kansallisen kirkon perustamisesta kaipasivat keskustelua ja tekoina ilmeneviä johtopäätöksiä. Luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea toimi linkkinä LML:oon päin evankelisten luterilaisten kristittyjen puolesta Etiopiassa aina Etiopian luterilaisen Mekane Yesus kirkon (EECMY) perustamiseen asti 1959 ja luterilaisen kirkon Raamatulle uskolliset ystävät oman organisaation perustamiseen asti 1960. LMC oli arvostettu järjestö, joka saattoi toimittaa avustuspyyntöjä LML:lle ja sen toimielimille, ottaa vastaa varoja ja toimia foorumina, jossa voitiin keskustella uusista haasteista sekä kirkon ja lähetysjärjestöjen integroitumisesta 1960-luvulla.

 

ETIOPIAN EVANKELINEN OPISTO Debre Zeit (The Ethiopian Evangelical College Debre Zeit –(EEC DZ)

Addis Abebassa oli jo pitkään keskustelu evankelisen oppikoulun rakentamisesta. SEM:n työntekijän Per Stjärnen kutsusta pidettiin 8. maaliskuuta 1951 kokous, jossa keskusteltiin kristillistä oppikoulua koskevista suunnitelmista. NLM:n, SEM:n, BV:n, BCMS:n ja AUPM:n edustajat kokoontuivat ja sopivat asian jatkotoimista. AUPM päätti myöhemmin siirtää asian lähetystenväliselle neuvostolle, minkä seurauksena hanke viivästyi. Luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea tunsi, että asiassa on edettävä ja aloitettava oppikoulu luterilaisten lähetysjärjestöjen yhteisenä projektina. He kokoontuivat touko- ja kesäkuussa 1952. Alakomitea työsti ehdotukset ja luonnosteli perussäännön. 29-30. syyskuuta 1952 pidetyssä LMC:n kokouksessa, joka pidettiin yhdessä LML:n

Etiopian evankelinen opisto Debre Zeit vuonna 1969

 Maailmankomission puheenjohtajan, tri Frederick Schiotzin kanssa, keskusteltiin ehdotuksista, ja Schiotz lupasi viedä LML:n talousarviokomitealle anomuksen, joka kattaisi rakennuskustannukset. Tämä oli tärkeä edistysaskel, joka aloitti uuden kehityskulun. LML sitoutui taloudellisesti ensimmäistä kertaa tällaiseen projektiin Etiopiassa.

Toukokuussa 1953 Etiopian luterilaisten lähetysjärjestöjen edustajat allekirjoittivat oppikoulun perussäännön. Nimiä koskien tuli esille useita ehdotuksia. Yksi ryhmä halusi antaa koululle nimeksi ”Etiopian luterilainen oppikoulu”. Toinen ehdotus oli ”Aleqa Taijen oppikoulu”. Lopulta hyväksyttiin ehdotus ”Etiopian evankelinen opisto”, mihin sisältyi ajatus, että koulun opetukseen tulee myöhemmin sisältymään opistotasoista opettajain koulutusta.

Vuonna 1954 jatkuivat neuvottelut sopivasta paikasta; keisari Haile Selassie lahjoitti luterilaisille lähetysjärjestöille pienen maapalan Debre Zeitistä (Bishoftusta), 50 km Addiksesta etelään. Hän antoi myös taloudellista apua puolentoista asunnon rakentamiseksi henkilökunnalle. Luterilainen maailmanliitto kustansi luokkahuoneyksikön ja lahjoitti 75 % oppilasasuntolan kustannuksista. Päteviä opettajia tarjosivat oppilaitosta tukevat lähetysjärjestöt, Ruotsista, Saksasta ja Norjasta.

Addis Abebassa perustettiin koulun johtokunta, johon kuului edustajia SEM:sta, GHM:sta ja NLM:sta, kun taas BV ja DEM eivät liittyneet tähän joukkoon. Myöhemmin Amerikan luterilainen lähetys (ALM) ja myös EECMY tulivat EEC DZ:n täysjäseniksi.

Vuonna 1957 Etiopian evankelinen opisto vihittiin käyttöön ja ensimmäinen erä oppilaita aloitti yhdeksännellä luokalla. Joka vuosi tuli yksi luokka-aste lisää ja vuoden 1963 raportti kertoo koulua käyneen 130 oppilasta, joista sisäoppilaita on 116. Sisäoppilaista 50 käy koulua stipendin turvin tai saa lainaa kirkoilta, lähetysjärjestöiltä tai niiden yhteistyökumppaneilta. Koulussa oli 30-tyttöoppilasta, joita varten oli erillinen asuntola koulun pihapiirissä.

Vuonna 1963 aloitti viisi oppilasta opisto-ohjelman, johon kuului opettajakoulutus yläasteikäisiä varten. Kahdeksan päätoimista[31] ja kaksi osa-aikaista opettajaa jakoivat opetustyön koulussa ja opistossa. EEC noudatti opetusministeriön opetussuunnitelmaa, mihin lisättiin kolmesta viiteen oppituntia viikossa uskonnollista opetusta. Koulu sai pian maineen yhtenä maan korkeatasoisimmista lukioista.[32]

Täsmällisen akateemisen opetuksen ja ohjauksen ohessa hengellistä kasvatusta pidettiin tärkeänä.[33] Opistossa pidettiin aamu- ja iltahartauksia ja sanajumalanpalveluksia sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Niihin osallistuivat koulun oppilaiden lisäksi noin 50 henkeä Debre Zeitin kaupungista. Oppilaat olivat yleensä avoimia evankeliumille ja jotkut heistä ilmensivät kristillistä vakaumustaan vierailemalla ympäristössä asuvien ikääntyneiden ihmisten luona sekä vankilassa ja sairaalassa.

1960 –luvulla EEC laajeni. Etiopian hallitus[34] lahjoitti lisää maata, jolle pystytettiin lisärakennuksia; niihin kuuluivat  kappeli, kirjasto, tyttöjen asuntola ja kolme henkilökunnan asuntoa. LML ja jäsenjärjestöt takasi tarvittavat varat.

Koulun johtokunta nimitti vuodesta 1963 lähtien EECMY:n presidentiksi valitun, silloisen posti- ja lennätinlaitoksen ministerin H.E. Emmanuel Abrahamin koulun tarkastajaksi.

Opiston vuosikertomus 1972 mainitsee lukion oppilasmääräksi 160 oppilasta ja 40 opettajainkoulutuslaitoksessa. Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että alustava tavoite oli saavutettu. Vuoteen 1973 mennessä 60 % oppilaista oli tullut EECMY:sta ja sen synodeista, mikä heijastaa opetustyön korkeaa tasoa ja kirkon nopeaa kasvua.

1960-luvulla koulun tiloja käytettiin myös opettajain virkistyskursseja varten, mikä oli langennut luterilaisten lähetysjärjestöjen vastuulle.  Näiden, kesällä koulun loma-aikaan pidettyjen, kurssien ajatus oli varustaa opettajia ja antaa lisäpätevyyttä opettajille, joilla oli 10. ja 11. luokan opetuspätevyys. Kolmea kesäkurssia pidettiin yhden luokkatason lisäpätevyyden veroisena.

Muutamista oppilaiden aiheuttamista tilapäisistä ongelmista huolimatta Debre Zeitissä sijaitseva Etiopian evankelinen opisto teki suuren palveluksen kansalle ja kirkolle. Monet EECMY:n johtavat persoonallisuudet ja opettajat saivat lukio-opetuksensa Debre Zeitissä. Monet laitoksen oppilaat tavattiin myöhemmin korkeissa hallituksen viroissa.

 

YHTEINEN KIRJALLISUUSOHJELMA (The Joint Literature Program – JLP)

Jo luterilaisten lähetysjärjestöjen komitean perustavassa kokouksessa 31. joulukuuta 1951 otettiin esille kysymys kristillisen kirjallisuuden tuottamisesta. Päätettiin painattaa viisi tuhatta amharankielistä Lutherin Vähän katekismuksen kopiota selityksineen; Etiopian kristillinen neuvosto oli kieltäytynyt tukemasta tätä projektia. NLM päätti lunastaa 1 500 kopiota, SEM 2 000 ja BV

1 500 kopiota. LMC:n ensimmäinen puheenjohtaja Anton Jönsson totesi kirjeessään LML:n Maailmanlähetyksen komission puheenjohtajalle, tri Schiotzille, ”…meidän vastuullamme on, enemmän kuin mitään muuta, tarjota ihmisille kestävää ja helposti ymmärrettävää uskonnollista kirjallisuutta.” Kun tri Schiotz kävi Addis Abebassa syyskuussa 1952, otettiin esille kysymys luterilaisesta kustannusliikkeestä. Vuonna 1955 ajatus näyttää olleen hyvin erikoinen, ja keskustelun perusteella päätettiin pyytää LML:n ja Amerikan luterilaisen kirkon apua ”luterilaisen kustannusliikkeen ja sen yhteydessä olevan kirjapainon perustamiseksi Etiopiaan.” 25. marraskuuta 1957 LMC nimitti komitean ”yhteistä kirjallisuustyötä varten”, ja sen jäseniä herra Mansonia (SEM), pastori Launhardtia (GHM) ja tri Schaefferia (ALM) pyydettiin laatimaan jatkoehdotukset. Vuonna 1958 tämän komitean raportti otettiin vastaan ja kaikkia jäseninä olevia lähetysjärjestöjä kehotettiin osallistumaan ohjelmaan ja pyytämään kotimaisten johtokuntiensa hyväksyntä. Päätettiin edelleen lähettää raportti LML:lle ja pyytää siltä 20 000 US $ kerta-avustus.

LMC:n kokouksessa 18. huhtikuuta 1959 perustettiin yhteinen kirjallisuusohjelma (JLP), jonka jäseniä olivat lähetysjärjestöt ALM, GHM, NLM, SEM ja BV. Sen jälkeen kun Mekane Yesus –kirkko oli perustettu kansallisella tasolla, siitäkin tuli hallitsevan johtokunnan täysjäsen. Koska LML antoi lahjoituksen pääomasijoitusta varten ja GHM oli myöntänyt 100 000 Eth $ jo vuodelle 1959, työ saattoi alkaa.

Ensimmäisen kahden vuoden aikana julkaistiin viisi eri kirjaa. SEM ja BV luovuttivat JLP:lle amharankieliset kirjat, jotka ne olivat painattaneet aiemmin; näin oli saatavilla jo yli 25 erinimistä tuotetta. Yhteisessä kirjallisuusohjelmassa oli töissä kuusi henkilöstöön kuuluvaa, ulkomaalainen toimitusjohtaja ja myyntipäällikkö[35] sekä ato Amare Mamo päätoimittajana. Kirjojen kääntämisen, julkaisemisen ja uusintapainosten lisäksi JLP alkoi julkaista kuukausittain ilmestyvää kirkollista aikakauslehteä ”Jemisrach Dimts”.[36] Aikakauslehden, hartauskirjojen ja yleistä kiinnostusta herättävien kirjojen julkaisemisen tarkoituksena oli toimia EECMY:n seurakuntien yhdyssiteenä.

29. syyskuuta 1962 oli merkittävä päivä yhteiselle kirjallisuusohjelmalle, lukutaitokampanjalle sekä kirkon radiostudiolle. Jemisrach Dimts –nimeä kantavien joukkotiedotusvälineohjelmien rakennuskompleksi vihittiin käyttöönsä.[37] Etiopian keisarillista hallitusta edusti tilaisuudessa opetusministeri ja tiedotusministeriön varaministeri. Luterilaisen maailmanliiton, kirkkojen ja lähetysjärjestöjen edustajat samoin kuin muut arvohenkilöt osallistuivat kirjallisuus- ja lukutaitoyksikön vihkimiseen; tiloihin kuuluivat toimistot, kääntäjien huoneet ja varastot. Samassa tilaisuudessa vihittiin käyttöön Jemisrach Dimtsin rakennus, jossa oli äänisuojattu radiostudio.

Kun Jemisrach Dimtsillä oli omat kirjallisuusohjelmatilansa, se saattoi ottaa vastaan erilaisia tehtäviä. Vuosina 1962-64 painettiin kahdeksan kirjaa YD lukutaitokampanjaa varten, 13 amharankielisestä kirjasta otettiin uusintapainos, yhdeksän kirjaa käännettiin ja Päivittäisiä hartauksia –niminen kirja painettiin uutena julkaisuna. Sen lisäksi henkilökunta toimitti kuukausittain ilmestyvää Jemisrach Dimts –aikakauslehteä sekä kalenterin, jossa oli raamatunlukukappaleet joka päivälle.[38] Saarnaajien, pappien ja evankelistojen, työn tueksi laadittiin myös monistettu vihko, jossa oli tekstinselitykset joka sunnuntaille. Yli 500 henkeä oli tilannut Saarnaajan käsikirjan. 1960-luvulla kirjallisuusosaston työ jatkui, vaikka osaston rakenne ja hallinto muuttui. Kirjallisuusohjelma, lukutaitokampanja, radiostudio ja uusi audiovisuaalisen palvelun osasto alistettiin yhteisen johtokunnan alaisuuteen, jonka nimi oli YD –neuvosto. Osastolle nimitettiin toimitusjohtaja ja osaston tilejä hoiti Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (EECMY), joka oli neuvoston täysjäsen.

Vuonna 1969 Amerikkalainen lähetys (AUPM) hyväksyttiin YD:n uudeksi jäseneksi, mikä merkitsi resurssien lisääntymistä henkilökunnan ja varojen muodossa. Luterilainen kirkko BV ja evankelinen Betelseurakunta ottivat vastaan kutsun lähettää tarkkailijoita YD –neuvostoon. Työ laajeni.

22. lokakuuta 1972 laskettiin uuden Jemisrach Dimts –keskuksen rakennuksen kulmakivi Dessien (Asmaran) tielle.[39] Heinäkuussa 1973 rakennusta alkoivat käyttää YD:n joukkotiedotusohjelmat.

 

RADIOSTUDIOT (YDS)

Marraskuussa 1959 keisari Haile Selassie soi Luterilaiselle maailmanliitolle (LML) erivapauden radioaseman rakentamiseksi ja sen ylläpitämiseksi Addis Abebassa; radioaseman nimi oli Radio evankeliumin ääni (Radio Voice of the Gospel - RVOG). Yhtiön sisäisesti oli päätetty, että 70 % ohjelmista sisältää opetusta, terveyskasvatusta, kehitystyötä, musiikkia ja päivittäisiä uutisia ja 30 % ohjelma-ajasta käytetään evankelioimiseen ja hengellisiin ohjelmiin. Päivittäiset uutiset valmistettiin RVOG:n asemalla Addis Abebassa, kun taas useat muut ohjelmat oli valmistettava eri puolilla maailmaa sijaitsevissa paikallisissa studioissa; näissä ohjelmissa käytettiin kunkin alueen omaa kieltä.[40] Etiopiassa oli kaksi studiota, jotka tekivät amharankielisiä ohjelmia; toinen niistä toimi Etiopian ortodoksisen kirkon valvonnassa ja toista johti evankelinen YD-neuvosto. RVOG:n voimakkaiden lähettimien paikaksi valittiin Gedja, Hosainan tien varresta 30 km päässä pääkaupungista.

Radio Evankeliumin äänen pääkonttorin edustalla Kaarlo Hirvilammi, Karl johan Lundströn, Anna-Leena Hirvilammi, Olof ja Karin Strömberg ja Merja Perttilä

Hosainan tien varrella oleva lähetinasema

Vuodesta 1958 lähtien Addis Abebassa toimivat luterilaiset lähetysjärjestöt olivat keskustelleet kristillisen sanoman välittämisestä radioaalloilla. Sen jälkeen kun LML oli saanut erityisluvan radioaseman käyttöön ottamiseksi Etiopiassa, YD rakensi paikallisstudion Addiksen Mekanissaan. Se vihittiin käyttöön 29. syyskuuta 1962; vihkipuheen piti EECMY:n ensimmäinen presidentti ato Emmanuel Gebre Selassie. Ensimmäinen YD:n ohjelma oli eetterissä 26. helmikuuta 1963; se oli päivä, jolloin RVOG:n radiolähetykset alkoivat.

Amharankielisiä ohjelmia saattoi vastaanottaa lyhyillä aalloilla klo 19.00-19.40; niihin kuului uutisia, hartausjulistusta, Raamatun tutkistelua, sielunhoitoa, musiikkia, elämäkertoja, ohjelmia, joihin sisältyi terveystietoa, maanviljelysopetusta ja kasvatusta. Addis Abebassa ja sen ympäristössä asuvia kuulijoita varten asennettiin RVOG:n asemalle keskipitkien aaltojen lähetin erityislahjana isäntäkaupungille, se lähetti ohjelmaa amharaksi ja englanniksi kuin myös ranskaksi. Vuodesta 1968 alkaen YD-studio vastasi keskipitkien aaltojen amharankielisistä ohjelmista.

Vuonna 1965 YD-studion henkilökuntaan kuului 9 etiopialaista ja yksi ulkomaalainen työntekijä. Kun YD-studiolle myönnettiin enemmän lähetysaikaa aamuisin, studion työntekijöiden lukumäärä kasvoi; lukuun kuuluivat myös siellä koulutuksessa olevat henkilöt.

Vuonna 1970 tehtiin Addis Abebassa tutkimusohjelma palautteen saamiseksi radion kuuntelijoilta.

Monien positiivisten palautteiden lisäksi tuli seuraavaa palautetta: 1. Uutiset ovat suosittuja ja niitä otetaan vastaan mielellään. mutta jotkut kuulijat eivät ole tyytyväisiä käytettyyn kieleen;[41] 2. Hartauksia arvostetaan, mutta jotkut kuulijat haluavat enemmän vaihtelua ja haluavat tietää puhujan nimen; 3. Virsiä pidetään suuressa arvossa, parempina kuin nykyinen musiikkiohjelma muuten; 4. Hartauksien jälkeen pitäisi olla lyhyt opetusohjelma musiikin sijasta.

YD:n ohjelmien huomattavin kuuntelija oli keisari Haile Selassie. Tri Emmanuel Gebre Selassien ja memre Sileshi kertoivat tämän kirjoittajalle useista tilanteista, jolloin keisari oli kutsunut heidät luokseen puhuakseen kuulemistaan radiolähetyksistä.[42]

Vuonna 1973 YD-studion henkilökunta ja välineistö siirrettiin Mekanissasta uuteen, Asmaran tiellä sijaitsevaan YD-keskukseen, johon oli myös rakennettu äänieristetyt studiot.

 

LUKUTAITOKAMPANJA (YDLC)

3. maaliskuuta 1961 pidettiin Luterilaisten lähetysten komitean ja EECMY:n johtoryhmän yhteinen kokous, jossa keskusteltiin lukutaidon lisäämisen tarpeesta Etiopiassa ja hyväksyttiin maanlaajuisen lukutaitokampanjan aloittaminen. Tähän huoleen ja sitä seuranneeseen toimenpiteeseen oli monta syytä.

Italian miehityksen ja sitä seuranneiden vuosikymmenten aikana Länsi- ja Etelä-Etiopiassa tapahtui valtava uskonnollinen joukkoliike, jonka seurauksena ihmiset olivat innokkaita oppimaan.  Näillä alueilla lukutaito oli hyvin vähäistä, ei enempää kuin kahden kolmen prosentin osuus väestöstä. Oli kyliä, jopa seurakuntia, joissa ei ollut yhtään luku- tai kirjoitustaitoista. Addis Abebassa olevat kirkon ja lähetysjärjestöjen johtajat tunsivat tarvetta saada aikaan muutos vallitseviin olosuhteisiin.

Samoihin aikoihin LML oli saksalaisen haaraosastonsa välityksellä (Hannoverissa toimiva Saksan kansalliskomitea) tehnyt kyselyn etiopialaisille kirkon johtajille, mitä kirkon kehitystyön aluetta he ehdottaisivat avustuskohteeksi. Kokemukset kansainvälisestä kehitystyöstä olivat osoittaneet, että taloudellinen ja sosiaalinen kehitys edellytti määrätyn asteista lukutaitoa. Sen tähden ehdotettiin, että etusija on annettava lukutaitotyölle. Avustusanomus lähetettiin LML:n välityksellä saksalaiselle hyväntekeväisyysjärjestölle, Brot für die Welt (Leipää maailmalle), joka hyväksyi ehdotuksen.

Syyskuussa 1962 aloitettiin lukutaitokampanjan (Literacy Campaign - LC) ensimmäinen kolmivuotiskausi. Seurakuntia ja synodeja rohkaistiin muodostamaan paikallisia lukutaitokomiteoita ja etsimään lukutaitoisia henkilöitä, jotka olisivat halukkaita opettamaan ja perustamaan lukutaitoluokkia kirkkoihin, kouluihin ja yksityiskoteihin. Jokaiselle oppimiskeskukselle annettiin tietyn suuruinen vuosittainen määräraha. Addis Abebaan perustettiin lukutaitokampanjaa koordinoiva ja valvova toimisto Jemisrach Dimtsin neuvoston alaisuuteen.

Opetuksessa käytetyt metodit perustuivat pääasiassa mukautettuun maailmanlaajaan kontekstuaaliseen lähestymistapaan. Lyhyiden lauseiden lukeminen aloitettiin heti ensimmäiseltä sivulta. Aapiset kirjoitettiin tämän opetustavan mukaan; valmistettiin jatkomateriaali, ja kaikki kirjat kustansi Jemisrach Dimtsin kirjallisuusosasto. Aikaisemmin opetusministeriön palveluksessa toimineesta ato Jalleta Jafferosta tuli lukutaitokampanjan ensimmäinen johtaja.

Vuosina 1962-65 koulujen tai lukutaitokeskusten määrä nousi viiteensataan yhdeksääntoista; ne sijaitsivat kahdeksassa Etiopian neljästätoista provinssista. Kurssin suorittaneiden oppilaiden lukumäärä oli 83 804.

Aloitusjakson rohkaisevien tuloksien pohjalta voitiin aloittaa ensimmäinen, vuosille 1965-70 suunniteltu viisivuotissuunnitelma. Perusrakenne ja metodit säilyivät muuttumattomina; tarvittiin vain hienosäätöä. Koska lahjoittajien määräraha laski vuosittain, lukutaitokeskusten piti vastata joistakin kuluista ja niiden tehtäväksi jäi myös tarkastajien palkkaaminen. Addis Abeban YD-keskuksessa tuotettiin jatko-opiskelumateriaalia, mikä merkitsi kampanjalle 14 kirjan sarjaa. Vuosina 1965-70 161 000 oppilasta suoritti kurssin. Koulujen lukumäärä oli 455.[43]

Myös Addis Abebassa avattiin lukutaitoluokkia, joissa kävi koulua moni Etelä-Etiopiasta muuttanut henkilö. Entoton, Gulelen, Kolfen, Koteben ja muutaman muun kaupunginosan lukutaitokoululla oli kaksoistehtävä: opettaa osallistujia lukemaan ja kirjoittamaan ja opettaa kaupungissa tarvittavaa amharan kieltä.

Jemisrach Dimtsin lukutaitokampanjaa arvosti Etiopian hallitus ja kansainväliset organisaatiot lukutaito-oppilaiden lisäksi. UNESCOn suorittaman tarkkailun perusteella lukutaito-ohjelmat saivat ”kunniamainintamitali” -palkinnon Mohamed Reza Pahlovilta ja N. Krupskajalta.[44]

YDn lukutaitokampanjaan osallistuvat seurakunnat ja synodit[45] kasvoivat nopeasti ohjelman ensimmäisenä viisivuotissuunnitelmakautena. Mekane Yesus –kirkon jäsenmäärä kasvoi yli kaksinkertaiseksi.[46] Niiden alueiden yhteisöt, joissa kampanja toteutettiin, huomasivat lukutaidon hyödyn, ja ne pyysivät työn jatkamista. Tehtiin yritys ohjelman linkittämiseksi opetusministeriön hallinnoitavaksi, mikä tarkoitti sitä, että pyydettiin hallitusta ottamaan vastaan lukutaitokoulutyö. Mutta hallitus halusi YDLC:n jatkavan kuten ennen ja vielä laajentamaan työtään.

Tehtiin ehdotuksia toiseksi viisivuotissuunnitelmaksi (1970-75), millä tavoiteltiin ohjelman laajentamista; tavoitteena oli ylläpitää 2 000 koulua ja vahvistaa opettajien ja tarkastajien koulutusta. Saksalaiselta hyväntekeväisyysjärjestöltä pyydettiin taloudellista tukea, ja niin alkoi toinen viisivuotissuunnitelmakausi toteutua, kun varojen saanti varmistui. Uudeksi lukutaitokampanjan johtajaksi tuli ato Hailu Lemmeneh ja maassa tapahtuneen poliittisen muutoksen aiheuttamista vaikeuksista ja ongelmista huolimatta lukutaitotyö jatkui, se jopa laajentui. Vuoden 1975 alussa lukutaitokoulujen määrä oli kasvanut 1 773:een. Kun lukutaito-oppilaiden määrä oli vuonna 1970 ollut 27 668, niin vuonna 1975 se oli 56 297. Lukutaito-ohjelman kouluttamien henkilöiden lukumäärä oli vuosina 1962-75 536 654, mikä tarkoittaa yli puolta miljoonaa.

Kampanjaan osallistuvien kirkkojen ja yleisön lukutaitokampanjan jatkamiseksi tekemien pyyntöjen johdosta laadittiin kolmas viisivuotissuunnitelma kaudelle 1975-80 ja se lähetettiin LML:lle. Lahjoittajat suostuivat jatkamaan tukeaan vielä kolmen vuoden ajan. Syyskuussa 1975 käynnistyi kolmas vaihe 1956 YD:n lukutaitokoulutyössä Etiopiassa. Vasta perustettu Addis Abeban synodi tuki tuolloin kahdeksaakymmentä kahdeksaa lukutaitokoulua.

Vuonna 1974 alkoi Etiopian vallankumous, mikä toi monia muutoksia. YD:n lukutaitokeskukset, joille oli luonteenomaista pitää koulurakennusten, palkatun henkilökunnan ja varustetason kustannukset alhaisina, oli alusta alkaen perustettu yhteisön kouluiksi eikä kirkon laitoksiksi. Vuonna 1975 useimmat niistä luovutettiin maanviljelijöiden yhdistyksille mukaan lukien EECMY:n tuki, jonka se oli saanut LML:lta.

Addis Abeban alueella maanviljelijäyhdistykset ottivat vastaan 24 lukutaitokoulua 88:sta.

Addis Abebasta ohjelmiaan lähettänyt YD radio oli tehnyt evankelista kristillisyyttä tunnetuksi koko maassa; YD lukutaitokampanja suoritti valtavan opetustehtävän saattamalla melkein miljoona henkilöä lukutaitoisiksi.

 

MEKANE YESUS SEMINAARI (MYS)

Suunnitelmat Etiopian yhteisestä pappiskoulutuslaitoksesta juontaa juurensa huhtikuuhun 1944, jolloin tästä kysymyksestä keskusteltiin lähetysjärjestöjen välisessä neuvostossa Addis Abebassa. Tammikuussa 1946 qes Gidada Solan otti esille saman kysymyksen Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssissa (EEKK). Vuonna 1947 SEM ja AUPM ryhtyivät keskusteluun yhteisestä teologisesta koulutusohjelmasta. EEKK otti suunnitelman vastaan iloiten ja sen toteutumista odotettiin innokkaasti. Kun mikään yhteistä seminaaria koskeva ajatus toteutunut, AUPM aloitti oman pappiskoulutuksensa Dembi Dollossa vuonna 1948 ja SEM Nedjossa vuonna 1949. SIM perusti raamattukouluja etelään ja koulutti seurakuntien vanhimpia.

Kuten on aiemmin mainittu, Etiopian evankelisen kristillisyyden kehitys suosi 1950-luvulla yhteisiä hankkeita niiden ryhmien kesken, joilla oli sama opillinen perusta. Sen tähden ei ole yllättävää, että kysymys teologisesta seminaarista otettiin esille luterilaisten lähetysjärjestöjen komiteassa (LMC). 17. marraskuuta 1953 luterilaisten lähetysjärjestöjen edustajat kohtasivat Addis Abebassa keskustelemaan SEM:n ehdotuksesta, jonka mukaan tuli suunnitella pappiskoulutusta Etiopian luterilaisten lähetysjärjestöjen yhteistyönä. Jäsenten keskuudessa vallitsi yksimielisyys siitä, että oli koulutettava ja vihittävä etiopialaisia pappeja, mutta tasosta ja suunnitelman toteuttamistavasta oli erilaisia mielipiteitä.[47] Päätettiin neuvotella kotimaan johtokuntien kanssa asiasta; vastausten piti tulla maaliskuuhun 1954 mennessä. Koska ei saatu tyydyttäviä vastauksia, SEM aloitti Nedjossa toisen pappiskurssin, jonka opettajiin kuului pastori Horst Spingies GHM:sta. Tämän kurssin tuloksena vihittiin papiksi muiden muassa Gudina Tumsa, Addis Abeban synodin tuleva presidentti.

Syksyllä 1957 tehtiin uusia aloitteita. Amerikan luterilainen lähetys, jonka johtajana toimi tri G. Schaeffer, oli tullut Etiopiaan ja saksankielinen seurakunta oli kutsunut pastori Johannes Launhardtin palvelemaan ensimmäisenä pappinaan sodan jälkeen. 25. marraskuuta 1957 pidettiin LMC:n kokous, joka hyväksyi ALM:n jäsenekseen yksimielisesti ja antoi välittömästi useita toimeksiantoja tri Schaefferille. Tri Schaefferille annettiin yhdessä pastori Lindtjörnin (NLM) kanssa tehtäväksi laatia alustavia ehdotuksia yhteistä teologista seminaaria varten. Yhdessä pastori Launhardtin kanssa hänen tuli kehittää jatkoehdotuksia yhteisestä kirjallisuustyöstä, ja lisäksi Schaefferiä pyydettiin laatimaan uusi luonnos evankelisen Mekane Yesus-kirkon (Mekane Yesus Evangelical Church) perussäännöstä. Tri Schaeffer oli tullut Etiopiaan Intiasta, jossa hän oli toiminut yksitoista vuotta ja oli koonnut arvokasta kokemusta avustamalla kansallisen kirkon perustamisessa siellä.

Pastori Lindtjörnin ja tri Schaefferin yhteistä luterilaista teologista seminaaria koskevista ehdotuksista keskusteltiin useissa LMC:n kokouksissa. Sen jälkeen kun oli saatu kotimaan johtokuntien vastaukset, luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea kokoontui 4. kesäkuuta 1959 NLM:n kiinteistössä. Neljä viidestä luterilaisesta lähetysjärjestöstä hyväksyi ajatuksen yhteisestä teologisesta seminaarista Addis Abebassa.[48] Näiden ilmoitusten valossa päätettiin pyytää LML:oa myöntämään 180 000 US $ Etiopian luterilaisten lähetysjärjestöjen komitealle pääomakuluina yhteisen evankelisen seminaarin rakentamista varten.

Valittiin yhteisen teologisen seminaarin väliaikainen komitea ja 3. lokakuuta 1960 avautui seminaarin ensimmäinen luokka. Hyväksyttiin kymmenen oppilasta, jotka olivat kaikki pohjakoulutukseltaan noin kymmenennen luokan tasolla. Pastori Gustaf Arénista tuli seminaarin ensimmäinen rehtori; henkilökuntaan kuuluivat ato Meseret Sebhat Leab ja pastori Hesterman. Väliaikainen komitea kokoontui useita kertoja; laitoksen nimeksi tuli äänestyksen perusteella Mekane Yesus -seminaari (MYS).[49] 19. marraskuuta 1962 väliaikainen komitea lakkautettiin ja muodostettiin uusi seminaarin johtokunta, johon kuuluivat seminaaria tukevien tahojen, EECMY:n, ALM:n, GHM:n ja SEM:n edustajat.[50]

Vuoden 1962 aikana sekä opiskelijat että henkilökunta muuttivat uusiin taloihin, joita oli rakennettu laajalle, melkein 100 000 m² alueelle Mekanissaan. Myöhemmin valmistuivat luokkahuoneet, kirjasto, ruokasalit sekä kappeli.

Vuonna 1968 seminaarissa oli 16 opiskelijaa, kuusi heistä (opistotasoisen) diplomakurssin kolmannella vuosiluokalla ja kymmenen uudella (lukiotasoisella) certificate –kurssilla. Vuonna 1972 seminaarissa oli 39 opiskelijaa, joista kahdeksan opiskeli yliopistotasoisella degree-kurssilla, kaksikymmentä certificate-tasolla ja 11 kolmivuotisella pappiskurssilla. Vuonna 1974 hyväksyttiin oppilaaksi ensimmäinen naispuolinen teologian opiskelija.

Vuoden 1975 vuosikertomuksen mukaan 68 henkilöä sai teologista opetusta Mekane Yesus  -seminaarissa. Heistä 48 osallistui kahteen degree-kurssiin ja kahteen diploma-kurssiin, kun taas 20 oli yksivuotisella kurssilla olevia pappeja.

MYS kehittyi korkeamman teologisen koulutuksen keskukseksi ja tutkimuskeskukseksi. Siitä tuli merkittävä vaikuttaja ja yhdistävä tekijä EECMY:n elämään.

Sen jälkeen kun luterilaiset lähetysjärjestöt olivat integroineet työnsä EECMY:n kanssa, Addis Abeban Mekane Yesus –seminaari organisoitiin kirkon omaksi ja sen puolesta toimivaksi laitokseksi. Synodit saivat edustajansa johtokuntaan ja lähetysjärjestöt vetäytyivät seminaarin hallinnosta.

 

YHTEENVETO

Luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea oli työtä organisoiva komitea, ei laaja-alainen hallinnollinen elin. Suunnittelemalla ja aloittamalla Debre Zeitin evankelisen opiston, Jemisrach Dimts kirjallisuusohjelman, YD radiostudion, lukutaitokampanjan ja Mekane Yesus – (teologisen) seminaarin, LMC toimi Addis Abebassa 1950- ja -60-luvuilla foorumina, joka keskusteli ja teki aloitteita uusista, yhteisistä hankkeista. LMC lähetti taloudelliset avustushakemukset LML:lle siihen asti, kunnes EECMY perustettiin ja tunnustettiin lailliseksi toimijaksi. Läheisessä yhteydessä etiopialaisiin kirkonjohtajiin komitean jäsenet laativat luonnoksen Etiopian evankelisen Mekane Yesus –kirkon perussäännöksi ja avustivat kansallisen kirkon perustamisessa. LMC:ssa keskusteltiin integraation menettelytavoista ja valmistettiin asiakirjoja, jotka koskivat luterilaisten lähetysjärjestöjen toimintamuotojen ja laitosten integroimista kansalliseen kirkkoon.

Addis Abeban luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea ei olisi pystynyt perustamaan edellä mainittuja laitoksia ja ohjelmia ilman Genevessä toimivan Luterilaisen maailmanliiton (LML) apua.[51] Arvioitaessa LML:n päätöksiä ja sen halukkuutta Etiopian kansan tukemiseen on pidettävä mielessä se voimakas vaikutus, joka tuossa kansainvälisessä järjestössä oli etiopialaisilla kirkonjohtajilla, erityisesti Emmanuel Abrahamilla ja Emmanuel Gebre Selassiella. LML kutsui Emmanuel Abrahamin johtamaan puhetta ensimmäisessä Koko Afrikan kirkkojen konferenssissa Tanganjikan Marangussa vuonna 1955. Emmanuel Gebre Selassien johtama Addis Abeban Mekane Yesus -seurakunta anoi Luterilaisen maailmanliiton jäsenyyttä huhtikuussa 1957, kaksi vuotta ennen EECMY:n perustamista ja tulemista hyväksytyksi järjestön jäseneksi.

Emmanuel Abraham valittiin vuonna 1957 Maailmanliiton toimeenpanevan komitean jäseneksi ja vuonna 1963 LML:n Maailmanpalvelun komission jäseneksi; hän toimi Maailmanliitossa lähes 30 vuotta.

LMC perustettiin vuonna 1951; sen tarkoituksena oli muun muassa ”kannustaa vastuun kantamiseen, joka johtaa autonomiaan niissä kirkoissa, joissa teemme työtä”. Vuoteen 1967 mennessä tämä tavoite oli enimmäkseen saavutettu ja luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea lopetti toimintansa.[52]

 

F. ETIOPIAN EVANKELISTEN KIRKKOJEN PERUSTAMINEN

Italian Etiopian miehityksen aikana ja sen jälkeen, jolloin vain harvat ulkomaiset lähetystyöntekijät jäivät maahan, syntyivät monet paikalliskirkot ja –seurakunnat, varsinkin Wolleggassa, Kambatassa ja Wolaitassa. Ne kaikki pitivät itseään ”evankelisina”, mikä ymmärrettiin Raamatun pitämisenä keskeisessä asemassa kristittyjen uskoa ja elämää ajatellen; keskeistä eivät ole pyhimyslegendat eikä Pyhän Marian kultti. Kun Addis Abeban uusi kirkkorakennus Welete Yohannis –kadulla vihittiin käyttöönsä huhtikuussa 1950, qes Badimma antoi kirkon nimeksi MEKANE YESUS, mikä tarkoittaa ”Jeesuksen asuinpaikkaa”.[53] Valitsemalla tämän nimen hän ilmaisi sen, mitä pidetään kirkkoa ajatellen oleellisena. Kastetta ja Pyhä ehtoollista koskevia erilaisia opetuksia, joita jotkut olivat havainneet lähetystyöntekijöiden keskuudessa, pidettiin vähäarvoisina 1940-luvulla.

1950-luvulla oli havaittavissa kasvavaa tunnustuskuntatietoisuutta. Vuonna 1954 Mendissä pidetyssä EEKK:n kokouksessa jotkut etiopialaiset ryhmät esittivät voimakkaita toiveita tunnustuksellisen luterilaisen kirkon perustamisesta. Valittiin kymmenestä etiopialaisesta ja viidestä ulkomaalaisesta koostuva komitea valmistamaan yhteistä tunnustuskirjaa. Addis Abeban Mekane Yesus –kirkon johtajat, jotka eivät olleet läsnä Mendin kokouksessa, eivät pitäneet päätöstä hyvänä.

Huhtikuussa 1954 Mendissä valittu komitea kokoontui Addis Abebassa qes Badimman toimiessa kokouksen puheenjohtajana ja Emmanuel Gebre Selassien sihteerinä. Manfred Lundgren ja Gustav Arén, molemmat Ruotsin evankelisesta lähetyksestä, esittelivät ETIOPIAN EVANKELISEN KIRKON perussääntöluonnoksen. Opillisena pohjana siinä mainittiin vain Pyhä Raamattu sekä apostolinen ja Nikean sekä Athanasiuksen uskontunnustus. Neljännessä artiklassa, Kohde ja tehtävä –nimisen otsikon alla todettiin, että ””Kirkon tehtävänä on…opettaa kaikkia jäseniään Lutherin katekismuksen mukaan.” Tämä oli yritys muodostaa evankelinen kirkko luterilaisen opin pohjalle. Presbyteerit ja evankelisen Betel -kirkon jäsenet eivät voineet hyväksyä ehdotusta.

Myöhempi yritys evankelisten kirkkojen liitoksi epäonnistui sekin.



[1] Britannia tuli ottamaan valvontaansa Etiopian talouden, hallinnon ja alueellisen yhtenäisyyden.

[2] Pastori Badimman usein käyttämä lause oli: ”Olemme uudistajia, mutta emme ole siirtomaa”. Hän muiden Evankelisen yhdistyksen tavoin hän halusi uudistaa ortodoksista kirkkoa, mutta ei tahtonut olla riippuvainen ulkomaisesta kirkosta tai lähetysjärjestöstä. Tärkeintä ortodoksisen kirkon uudistamisessa oli lukea Raamattua omalla äidinkielellä, amaraksi tai oromoksi, ja kirkossa oli saarnattava.

[3] Nimi on ge’eziä ja tarkoittaa paikkaa, jossa Jeesus asuu. Aluksi nimeä käytettiin vain Siddist Kilossa sijaitsevasta Addis Abeban evankelisesta seurakunnasta. Vuodesta 1959 alkaen nimi koski koko valtakunnan laajaa Etiopian evankelista kirkkoa (EECMY).

[4] Onesimos Nesib käänsi tri Barthin raamatunkertomukset oromoksi vuonna 1899; teos painettiin Chrischonassa, lähellä Baselia.

[5] Workneh oli eksynyt Magdalan taistelussa 1868; hänet löysi brittiläinen upseeri. Eversti Martin holhosi etiopialaista lasta, joka sai kristillisen nimen Charles Martin. Hän opiskeli lääketiedettä ja palattuaan Etiopiaan hänestä käytettiin nimeä hakim Workneh.

[6] Tämän kirjoittaja, joka vei Emmanuel Abrahamin lentokentältä hänen kotiinsa vain hieman ennen hänen pidätystään, muista vielä hänen rauhallisuutensa ja itsehallintansa, joka epäilemättä nousi hänen sisimmästä vakaumuksestaan ja luottamuksesta Jumalaan.

[7] Blatta Dawit Okbazgie, ato Haddis Alemayehu ja myöhemmin myös ato Abebe Retta olivat Etiopian hallituksen ministereitä. Addis Abeban evankelisen seurakunnan johtavia jäseniä olivat ato Hagos Tewolde Medhin fitawrari Zacharias Tekle, fitawrari Wolde Birhan Akalu, qenjasmach Gebre Mikael, ato Temesgen Gebre, Ato Johannes Redda, grazmach Habteab Wolde Amriam, ato Mengistu Jishaq, ato Gebre Medhin Habte Egzi, ato Gebre Ab Biyadigily, ato Boru Siba ym.

[8] Mr. Perham kuvaa vallanpalautuksen ajanjaksoa ”kiihkeän etiopialaisen nationalismin ajaksi”.

[9] Kirjeen olivat allekirjoittaneet qes Badimma ja 7 vanhinta.

[10] Noina vuosina kymmenyksiä maksavien jäsenten määrä oli 55. Seurakunnan tulot nousivat 300 shillinkiin eli 150 000 birriin kuussa.

[11] Qes Badimma oli kirjeen ensimmäinen allekirjoittaja.

[12] Merkkipäiväksi ei valittu Addis Abeban ensimmäisen evankelisen seurakunnan perustamista lokakuussa 1921 eikä seurakunnan uudelleen perustamista kesäkuussa 1941 eikä liioin uuden kirkkorakennuksen vihkimisvuotta 1950, vaan vuosi, jolloin vanhimmat päättivät jatka hengellistä työtä itse, mihin tarkoitukseen he pyysivät tilojen siirtoa omistukseensa.

[13] Tälle Gullellessa sijaitsevalle lähetysasemalle rakennettiin kirkko vuonna 1969.

[14] Monet ihmiset eivät pitäneet Anton Jönssonin päätöksestä vihkiä Gebre Amlak papiksi. Heidän mielestään olisi pitänyt vihkiä Kifle Egzi. Kifle Egzi siirtyi perheineen Gullellen seurakunnasta Mekane Yesus –seurakunnan jäseneksi.

[15] Säännöllisiä jumalanpalveluksia pidettiin SEM:n lähetysasemalla Siddist kilossa, Amerikkalaisessa sairaalassa Gullellessa, GHM:n lähetysasemalla Kecheneesä, BV:n alueella Gullellessa, SIM:n keskustoimistossa Akakissa, SEM:n Entoton lähetysasemalla ja muutamissa muissa paikoissa niin kauan kuin evankelisilla kristityillä oli pääsy näihin paikkoihin.

[16] Emmanuel Gebre Selassie väittää, että aluksi Addiksessa pidettiin epävirallisia tapaamisia joka kolmas kuukausi; niihin osallistuivat myös SIM:iin kuuluvat kristityt.  Myöhemmin kokouksia alettiin pitää joka kuudes kuukausi ja vihdoin kerran vuodessa.

[17] Wolleggassa oli kolme papiksi vihittyä, nimittäin qes Mamo ja qes Gidada AUPM:sta ja qes Daffa Jammo GHM:sta. Poliittisesta tilanteesta johtuen kenelläkään heistä ei ollut perusteellista teologista koulutusta.

[18]  1800-luvulla ja 1900-luvun alussa evankelisen näkemyksen omaavat etiopialaiset olivat pääasiassa ortodoksisia debteroita tai pappeja tai ihmisiä, jotka olivat tulleet evankeliseen vakaumukseen Raamattua tutkimalla tai eurooppalaisen sivistykseen tutustumalla.

[19] Heihin kuului evankelisia kristittyjä AUPM- GHM- ja SEM-taustoilta.

[20] Saeveraas antaa vaikutelman, että Wolamon kirkkokin (SIM) oli edustettuna vuonna 1947 ja siitä eteenpäin. EEKK:n pöytäkirja ei tue väitettä.

[21] Komitean jäsenet olivat Gebre Medhin Habte Egzi ja Emannuel Gebre Selassie luterilaisesta taustasta sekä Negari Sima ja Gutama Rufo edustamaan Wolleggan amerikkalaisen lähetyksen alaisia seurakuntia ja Gullellen Bethel-seurakuntaa.

[22] Tämän komitean työhön ei osallistunut kukaan Sudanin sisämaalähetyksestä eikä sen yhteydessä olevista seurakunnista.

[23] Qes Badimma ja Emmanuel Gebre Selassie eivät osallistuneet Mendissä pidettyyn konferenssiin eivätkä he iloinneet kokouksen tekemästä päätöksestä.

[24] Delegaatit tiedostivat heikkouden; vuonna 1946 päätettiin AUPM:n pyynnöstä perustaa EEKK:n toimisto, mutta ei ole tietoa päätöksen toteuttamisesta.

[25] AUPM aloitti pappiskurssin Dembi Dollossa vuonna 1948, SEM Nedjossa vuonna 1949 ja SIM avasi raamattukouluja sekä antoi opetusta seurakunnan vanhimmille.

[26] Niitä harvoja lähetystyöntekijöitä, jotka osallistuivat kokoukseen (nimittäin Henry, Lundgren ja Stjärne), pidettiin luultavasti vain tarkkailijoina, koska heitä ei ollut valtuuttanut kokoukseen mikään etiopialainen seurakunta.

[27] Luterilaisten lähetystyöntekijöiden suhdetta kansallisiin kirkonjohtajiin ja heidän osallistumistaan EEKK:iin, leimasi tämän kirjoittajan mukaan positiivinen asenne.

[28] Lupa annettiin niille kirkoille, jotka oli perustettu ennen Italian miehitystä tai sen aikana. Vapautuksen jälkeen avatut kirkot piti jälleen sulkea, ”kunnes tulevaisuudessa annetaan uudet määräykset”.

[29] IMC:n jäsenjärjestöt olivat: 1. Amerikan luterilainen lähetys, 2. Amerikan lähetys (Yhtyneet baptistit), 3. Baptistien yleinen konferenssi –lähetys, 4. Raamattu-kirkollisten lähetysseura, 5. Raamattuseura, 6.Chrischonalähetys, 7.Tanskan Etiopian lähetys, 8. Saksan Hermannsburgin lähetys, 9. Mennoniittalähetys, 10. Lähetyslentäjät, 11. Norjan luterilainen lähetys (Misjonsamband), 12. Punaisen meren lähetystiimi, 13. Sudanin sisämaalähetys ja 14. Ruotsin evankelinen lähetys (Fosterlandsstiftelsen).  Jäseniä eivät olleet: 1. Baptisti Raamattuyhdistys, 2. Kristittyjen lähetysyhdistys, 3. Kristilliset lähetykset monissa maissa, 4. Kirkon toiminta juutalaisten keskuudessa, 5. Kristuksen kirkko, 6. Suomalainen lähetys (helluntailaisia), 7. helluntailähetykset (2),  Philadelphia-kirkon lähetys, 9 Reformoitu presbyteerilähetys, 10. Seitsemännen päivän adventistilähetys sekä 11. Ruotsalainen Raamatun ystävät –lähetys. Lähetysjärjestöihin liittyvät projektit:  1. Radio Evankeliumin ääni ja 2.  Koko Afrikan lepranhoito- ja koulutuskeskus.

[30] Siihen aikaan Etiopiassa työskentelevät luterilaiset lähetysjärjestöt olivat Ruotsin evankelinen lähetys (SEM), ruotsalainen lähetys Raamatulle uskolliset ystävät (SMBV), saksalainen Hermannsburgin lähetys (GHM), Norjan luterilainen lähetys (NLM) joka oli tullut Etiopiaan vuonna 1948, jolloin heidän oli ollut pakko lähteä Kiinasta, sekä pieni tanskalainen evankelinen lähetys (DEM), joka oli toiminut Etiopiassa vuodesta 1948. Vuonna 1957 Amerikan luterilainen lähetys (ALM) tuli Etiopiaan tri H.G. Schaeferin johdolla ja asettui tukemaan luterilaisia projekteja. SEM ja GHM toimivat pääasiassa Wolleggassa, NLM Sidamossa, DEM Balessa ja SMBV Harerghessa.

[31] Viisi heistä oli luterilaisten lähetysjärjestöjen palkkaamia ulkomaisia opettajia, yksi etiopialainen ja kaksi intialaista opettajaa, jotka koulun johtokunta pystyi palkkaamaan opetusministeriön hallinnollisella tuella.

[32] Vuonna 1962 9 oppilasta viidestätoista läpäisi ylioppilastutkinnon, mikä oli paljon keskimääräistä korkeampi määrä Etiopiassa.

[33] Aina ollut yksimielisyyttä henkilökunnan, koulun rehtorin ja joidenkin johtokunnan jäsenten kesken, millaista kasvatuksellista linjaa seurataan. Yksi johtaja erotettiin ja vuonna 1960 yksi lähetysjärjestö harkitsi yhteistyön lopettamista EEC:n johtokunnan kanssa. Asia kuitenkin soviteltiin ja lähetysjärjestö jatkoi koulun tukemista.

[34] Vuonna 1963 EEC:n silloisen johtokunnan puheenjohtaja, J. Launhardt, lähetti keisarille lisämaata koskevan pyynnön, joka kulki opetusministeriön kautta. Haile Selassie lahjoitti 20 000 m² suuruisen alueen koulun vierestä.

[35] Aluksi pastori Sandved (NLM) toimi JLP:n johtajana. Vuoden 1962 marraskuusta alkaen hallinnosta ja myynnistä vastasi pastori Flachmann (ALM).

[36] Kirjallisuusohjelma, lukutaitokampanja ja radio-ohjelma kulkivat myöhemmin kaikki saman Jemmisrach Dimts

 -nimen alla.

[37] Jemmisrach Dimts’in tontti oli suuruudeltaan 5 000 m² ; se sijaitsi Addis Abeban Mekanissan kaupunginosassa Amerikan luterilaisen lähetyksen ja Mekane Yesus- seminaarin tontilla.

[38] Kalenteria painettiin 4 000 kopiota. Joka kuukausi ilmestyvällä aikakauslehdellä oli 2 000 tilaajaa.

[39] Kadun nimi vaihtui usein. 1980-luvulla sitä kutsuttiin nimellä Jomo Kenyatta Avenelue.

[40] Paikallisstudioita perustettiin Intiaan, Iraniin, Libanoniin, Etiopiaan, Tansaniaan, Kameruniin, Nigeriaan, Madagaskariin, Hongkongiin ja muutamiin muihin paikkoihin; ohjelmia valmistettiin 19 eri kielellä.

[41] Todennäköisesti useimmat kuulijat halusivat kuulla ohjelmia muillakin Etiopian kielillä kuin amaraksi.

[42] En´mmanuel Abraham vahvisti Muistelmissaan, että Hänen Majesteettinsa oli yksi Mekane Yesus –kirkon hengellisen julistuksen ja monien erilaisten ohjelmien päivittäisistä kuuntelijoista.

[43] Koulujen lukumäärää ei voitu lisätä niin paljon kuin oli suunniteltu, koska joissakin paikoissa paikalliset kyläpäälliköt eivät suostuneet yhteistyöhön tai jopa kielsivät avaamasta lukutaitokouluja.

[44] Sanomalehti Ethiopian Herald kertoi 9. syyskuuta 1970, että korkean tason arvosteluraati oli ylistänyt YDLC:aa…lukutaitotyön suunnittelutoimista ja sen kyvyssä haastaa paikalliset yhteisöt rahoittamaan ja toimeenpanemaan sen toimintoja.

[45] YD lukutaitokampanjaan osallistui evankelisen Mekane Yesus-kirkkko ja sen viisi synodia, evankelinen Bethel kirkko ja sen kaksi synodia sekä Etiopian luterilainen kirkko BV.

[46] Vuona 1965 EECMY:n jäsenmäärä oli 59 260. Vuonna 1970 kirkkoon kuului 142 824 jäsentä.

[47] Pastori Wassmann (GHM) halusi pappiskoulutusta lukiota seuraavalla tasolla siten, että kreikka on pakollinen oppiaine. Herra Kolleros (NLM) pelkäsi ”korkeakirkollisuutta  liturgisine vaatteineen” ja A. Jönsson (BV) piti ensisijaisena lähetysjärjestön palveluksessa toimineiden opettajien vihkimistä papeiksi; opettajien tuli osoittautua moraaliltaan  ja luterilaisen opin tasolla tyydyttäviksi.

[48] SEM ja ALM ilmoittivat toimivansa yhteistyössä seminaarissa ja antavansa siihen opettajan. GHM ja BV ilmoittivat toimivansa yhteistyössä seminaarissa, mutta eivät voi luvata varoja eikä opettajaa parhaillaan elettävään aikaan. NLM ilmoitti, että heidän asiaa koskeva päätöksensä viivästyy yhdellä vuodella.

[49] Kaksi jäsentä äänesti amarankielisen nimen Yekristos seminariyom puolesta.

[50] Seminaarin ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat jäseninä H.E. Emmanuel Abraham, pastori Lundgren, pastori Stjärne ja ALM:n johtaja; pastori Launhardt nimitettiin puheenjohtajaksi, ato Emmanuel Gebre Selassie varapuheenjohtajaksi ja pastori Patrow sihteeriksi.

[51] Etiopian ortodoksisella kirkolla (EOK) oli samankaltainen kumppaniorganisaatio Genevessä, Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC).

[52] LMC:n kokouspöytäkirja, 25. lokakuuta 1967 toteaa: ”Koska luterilaisten lähetysjärjestöjen tähänastista työtä nyt hoitavat luterilaiset kirkot ja niiden kanssa yhteistyössä olevat ohjelmat, päätettiin suositella jäseninä oleville lähetysjärjestöille, että luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea lakkautetaan. (Yksimielinen päätös)

[53] Nimeä Mekane Yesus oli käytetty aikaisemmin tilapäisesti eräästä ortodoksisesta kirkosta pohjoisessa, nimittäin Gondarissa sijaitsevasta sen nimisestä kuuluisasta kirkosta. Kun evankelinen kirkko perustettiin vuonna 1959, nimeä Mekane Yesus käytettiin koko maan laajuisesta kirkosta, joka oli rekisteröity nimellä Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (EECMY). Siddist kiloa lähellä olevaa seurakuntaa kutsuttiin nimellä Addis Abeba Mekane Yesus (AAMY).

 

ETIOPIAN EVANKELINEN KIRKKO MEKANE YESUS (EECMY)

Ensimmäinen Koko Afrikan luterilainen konferenssi oli suunniteltu pidettäväksi Tanganjikan Marangussa

Ato Emmanuel Gebre Selassie ja qes Daffa Jammo

 marraskuussa 1955. Luterilainen maailmanliitto (LML), joka oli vuodesta 1951 alkaen ollut yhteydessä Etiopiaan luterilaisten lähetysjärjestöjen komitean kautta (LMC), halusi etiopialaisen delegaation osallistuvan tähän tärkeään konferenssiin. LML:n Maailmanlähetyksen osaston johtajan, tri F. Birkelin läsnä ollessa LMC ehdotti ensimmäisen Koko Afrikan luterilaisten konferenssin osanottajiksi Emmanuel Abrahamia, Emmanuel Gebre Selassieta, qes Daffa Jammoa, Amare Mamoa, Ephraim Isaacia sekä lähetystyöntekijöitä, Sandvedia ja Stjärneä. Emmanuel Abrahamia, joka oli nimitetty Etiopian Lontoon suurlähettilääksi, pyydettiin toimimaan Marangun kokouksen puheenjohtajana.

Etiopiasta tulleille kokousedustajille Koko Afrikan luterilaisten konferenssi oli uusi kokemus. Toisaalta oli uutta se, että heidän oletettiin olevan luterilaisia kristittyjä[1] eikä evankelisia, toisaalta he oivalsivat, että Afrikassa oli monia luterilaisia kirkkoja ja että Luterilainen maailmanliitto edusti maailmanlaajuista luterilaista kirkkoperhettä. Emmanuel Abraham kokouksen puheenjohtajana teki syvän vaikutuksen osanottajiin, ja tri Birkeli muisti Etiopian delegaation johtajana toimivan Emmanuel Gebre Selassien hengellisestä johtajuudestaan. Marangun konferenssin tuloksena tri Birkeli ehdotti, että Addis Abeban Mekane Yesus –seurakunta (AAMY) anoisi LML:n väliaikaista jäsenyyttä, kunnes maahan perustettaisiin luterilainen kirkko. Addis Abeban vanhimmat olivat kiinnostuneita kansainvälisestä yhteydestä ja anoivat huhtikuussa 1957 jäsenyyttä. Tässä yhteydessä otettiin jälleen esille kysymys luterilaisesta tunnustuksesta ja AAMY ilmaisi yhtyvänsä LML:n opilliseen perustaan, johon sisältyi Augsburgin tunnustus.[2]

LML:n kolmannessa, USA:n Minneapolisissa vuonna 1957 pidetyssä kokouksessa Addis Abeban Mekane Yesus –seurakunta hyväksyttiin jäseneksi. Seurakuntansa edustajana Minneapoliksen kokoukseen kutsuttu Emmanuel Abraham, joka oli kuitenkin estynyt tulemasta kokoukseen, valittiin poissa olevana Liiton toimeenpanevan komitean jäseneksi.

Koska Addis Abeban Mekane Yesus –seurakunta oli johtajiensa välityksellä anonut LML:n jäsenyyttä, otettiin jälleen esille perussääntöluonnoksen laatiminen, kuten SEM ja NLM olivat ehdottaneet vuonna 1954. Luterilaisten lähetysjärjestöjen komitea kokoontui huhtikuussa 1957 ja keskusteli ensimmäistä kertaa perussääntöehdotuksesta. BV:n pyynnöstä Augsburgin tunnustuksen lisäksi Lutherin Iso katekismus oli määrä mainita opilliseen perustaan kuuluvaksi. Sen jälkeen LMC hyväksyi ehdotuksen muutamien vähäisten korjausten kanssa. Päätettiin lähettää asiakirja niille etiopialaisille ryhmille, joita asia koskee.

Seuraavaan luterilaisten lähetysjärjestöjen komitean kokoukseen, 25. marraskuuta 1957, osallistui tri H.G. Schaeffer ALM:sta ensimmäistä kertaa. Häntä pyydettiin laatimaan uusi luonnos evankelisen Mekane Yesus -kirkon perussäännöksi; hänen oli otettava huomioon myös LML/CWM:n tri Sovikin tekemät, asiaa koskevat kommentit. Tri Schaeffer laati yksityiskohtaisen perussääntöluonnoksen pitäen läheistä yhteyttä etiopialaisiin kirkonjohtajiin, erityisesti ato Emmanuel Gebre Selassieen ja ato Gebre Ab Biyadgilinyiin, sekä lähetysjärjestöjen edustajiin.[3] Hän lähetti luonnoksen kaikille jäsenille ja esitteli sen LMC:lle 17. joulukuuta 1957. Komitea hyväksyi pastori Schaefferin valmistaman uudistetun luonnoksen ottaen huomioon BV:n tekemän varauksen koskien kirkon nimeä.

Kokouksessa tehtiin kauaskantoisia ehdotuksia: a. Tämä perussääntö lähetetään lähetysjärjestöille[4] sekä Etiopian luterilaisille seurakunnille[5] harkintaa ja toimenpiteitä varten; b. Lähetysjärjestöjen ja seurakuntien on toimitettava kommenttinsa ja toimenpiteensä LMC:lle 31. maaliskuuta 1958 mennessä; c. Etiopian luterilaisten seurakuntien ja lähetysjärjestöjen edustajien on kokoonnuttava yleiskokoukseen huhtikuussa 1958 keskustelemaan kirkon perustamisesta. Tällä tavalla tri Schaefferin vaivannäkö kansallisen kirkon perustamiseksi lähti liikkeelle.

Seuraavassa, 7. helmikuuta 1958 pidetyssä, LMC:n kokouksessa tehtiin joitakin muutoksia. Sen jälkeen korjattu versio annettiin Hagos Leggeselle ja Amare Mamolle amharankielelle kääntämistä varten. Käännöstyön jälkeen amharankieliset perussääntöluonnokset lähetettiin Addis Abebasta Länsi- , Keski- , Etelä- , Itä- ja Pohjois- Etiopiassa oleville evankelisluterilaisille johtokunnille, ryhmille ja seurakunnille.

Huhtikuussa 1958 15 delegaattia kuudesta Etiopian provinssista kokoontui Addis Abeban Mekane Yesus –kirkkoon ensimmäiseen yleiskokoukseen keskustelemaan perustettavan kirkon perussäännöstä. Tehtiin joitakin korjauksia, joista tärkeimmät koskivat kirkon nimeä. Qes Badimma ehdotti, että kirkon nimi muutettaisiin muotoon Etiopian evankelinen kirkko – Mekane Yesus. Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Addis Abeban, Nekemten, Sidamon, Tigren ja Dessien delegaatit allekirjoittivat perussäännön, jonka jälkeen valittiin väliaikainen johtokunta, jonka presidenttinä toimii qes Badimma.

Huhtikuun kokous vuonna 1958 ei tavoittanut asettamaansa päämäärää. Länsi-Wolleggan Gimbin awrajasta tulleet delegaatit eivät olleet valmiita allekirjoittamaan ehdotettua perussääntöä siihen kuuluvine asetuksineen. Maata ja omaisuutta koskevat ehdotukset eivät olleet selviä eivätkä ne tyydyttäneet heitä; he halusivat neuvotella asiasta alueensa vanhimpien, pappien ja evankelistojen kanssa.

Addis Abebassa tammikuussa 1959 pidetyssä seuraavassa yleiskokouksessa Gimbin johtokuntaa edustavat delegaatit allekirjoittivat myös perussäännön. Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus oli täten lopulta perustettu; Addis Abeban seurakunnan johtajat olivat näytelleet ratkaisevaa roolia tässä prosessissa. Ato Emmanuel Gebre Selassie valittiin EECMY:n ensimmäiseksi presidentiksi. Tri Schaeffer valittiin varapresidentiksi, Hagos Leggese sihteeriksi, Gebre Ab Biyadgiliny apulaissihteeriksi ja Manfred Lundgren taloudenhoitajaksi. EECMY:n perustamispäivänä pidetään 21. päivää tammikuuta 1959; kirkkoon kuului tuolloin neljä synodia, Keskisynodi (CS), Länsisynodi (WS), Etelä-Etiopian synodi (SES) sekä Pohjois-Etiopian synodi (NES).

 

ETIOPIAN LUTERILAINEN KIRKKO RAAMATULLE USKOLLISET YSTÄVÄT (Bibeltrogna vänner – BV)

Ruotsalainen lähetysjärjestö Raamatulle uskolliset ystävät (BV) oli yksi luterilaisten lähetysjärjestöjen komitean (LMC) perustajajäseniä ja sen edustaja, Anton Jönsson komitean ensimmäinen puheenjohtaja. BV otti aktiivisesti osaa yhteisen kirjallisuusohjelman työhön, YD radiotyöhön sekä YD lukutaitokampanjaan, mutta ei ryhtynyt tukemaan Etiopian evankelista opistoa eikä Mekane Yesus –seminaaria.

BV:n jäseniä ja heidän etiopialaisia työtovereitaan osallistui keskusteluihin, jotka koskivat Etiopian evankelisen kirkon perussääntöä. LMC:n kokouksessa 17. joulukuuta 1957 BV ilmoitti varauksensa perustettavan kirkon nimen suhteen. Toiset luterilaiset lähetysjärjestöt, varsinkin SEM, tekivät kaiken voitavansa vakuuttaakseen BV:n etiopialaiset johtajat ja Ruotsissa olevan johdon; kaikki luottivat siihen, että BV liittyisi yhdistyneeseen kirkkoon. Näin ei käynyt, ei huhtikuussa 1958 pidetyssä ensimmäisessä yleiskokouksessa eikä liioin tammikuussa 1959 pidetyssä EECMY:n perustavassa kokouksessa. BV:n työyhteydessä olevat kristityt päättivät kulkea omaa tietään.[6]

13. päivänä tammikuuta 1960 allekirjoitettiin BV:n ja sen etiopialaisten seurakuntien välinen sopimus, jolla muodostettiin Luterilainen kirkko Raamatulle uskolliset ystävät Etiopiassa (LCET). Tämän kirkon perussääntö luettelee opillisena perustana Pyhän Raamatun ja ekumeenisten uskontunnustusten lisäksi muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen vuodelta 1530 kuin myös Lutherin Vähän ja Ison katekismuksen; muutenkin se muistuttaa suuresti EECMY:n perussääntöä. Yhdessä kohdassa se eroaa selvästi EECMY:n asiakirjasta. Artiklassa nimeltä Ajoittaisia poikkeuksia annetaan Tukholmassa sijaitsevalle lähetysseuralle Raamatulle uskolliset ystävät lopullinen ja laillinen valta päättää kirkon virkailijoista ja sen taloudesta sekä perussäännön muutoksista.[7] Tämä oli ajateltu vain siirtymäajaksi.

15 vuotta myöhemmin, vuonna 1975, BV:n laitokset ja omaisuus luovutettiin luterilaiselle kirkolle.

Luterilainen kirkko Raamatulle uskolliset ystävät ylläpiti Addis Abebassa vuonna 1972 yhtä alkeiskoulua, jossa oli 120 oppilasta sekä yhtä keskikoulua, jossa oli 415 oppilasta. Sen lisäksi ylläpidettiin kahta lukutaitoluokkaa. Pääkaupungissa ei pidetty yllä minkäänlaista terveydenhuoltotyötä.

Uusi koulurakennus Gulelessa Ras Destan sairaalan lähellä aloitti toiminnan vuonna 1969. Samalla tontilla sijaitseva uusi kirkko, jossa on istumapaikkoja 500-700 henkilölle, vihittiin käyttöönsä 21. joulukuuta 1969 Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Haile Selassien läsnä ollessa.”[8]

Ensimmäinen Addis Abeban luterilaisen BV –seurakunnan etiopialainen pappi oli qes Gebre Amlak Gebre Rufael.  Häntä seurasi qes Bahta Bitsuh Amlak, joka vihittiin papiksi 1968; hän toimi sekä pappina että koulun johtajana.

 

EVANKELINEN KIRKKO BETEL

Evankelinen kirkko Betel (ECB) oli Etiopian ensimmäinen, itsenäisen aseman saavuttanut protestanttinen kirkko. ECB:n alkuperä on Amerikan presbyteerisen lähetyksen (AUPM) työssä. Tämän lähetysjärjestön oppi perustuu John Calvinin opetuksiin, jotka eroavat Martti Lutherin opetuksista erityisesti käsityksessä Pyhästä ehtoollisesta. Toinen oleellinen kohta Calvinin opetuksissa oli, että seurakuntien tuli olla autonomisia toimielimiä, joilla oli vapaus toteuttaa omia toimintojaan. Seurakuntia johtavat sen jäsenten keskuudestaan valitsemat vanhimmat (presbyteerit).

Tri Lambien johtama AUPM aloitti työnsä Wolleggassa vuonna 1919 ja Addis Abebassa vuonna 1922. Seurakuntia syntyi Länsi-Wolleggan Saijoon, Goreen ja pääkaupunkiin.7. tammikuuta 1934 lähetystyöntekijä Buchanan otti itselleen vapauden järjestää epävirallisesti Saijon seurakunta toteuttamalla perustamisseremonia ”Hallinnon ja jumalanpalveluksen kirjan” mukaan. Seuraava looginen askel oli ohjata vasta perustettu seurakunta valitsemaan viranhaltijat, jotka vihittäisiin ja asetettaisiin virkaan vanhimmiston arvovallalla. Väliaikainen vaali pidettiin 23. tammikuuta 1934. Kaikki seurakunnan perustamista koskevat vaiheet tiedotettiin ulkomaalaisten lähetysjärjestöjen johtokunnalle, jota pyydettiin hyväksymään vaalin tulos, jotta se saisi lainvoiman. Johtokunta torjui pyynnön peläten Etiopian ortodoksisen kirkon reaktioita.

Italian miehityksen aikaan tilanne muuttui. Useimpien amerikkalaisten työntekijöiden oli lähdettävä maasta ja syntyi uusia seurakuntia. Addis Abebaan perustettiin seurakunta vuonna 1939; sen tarkoituksena oli luoda lailliset puitteet Mammo Chorkan pappisvihkimystä varten. Hänet vihittiin papiksi yhdessä Gidada Solanin kanssa pääkaupungissa poikkeusolosuhteissa. Yhdysvaltojen Alleghenyn presbyteerio hyväksyi pappisvihkimyksen päteväksi ja papit hyväksyttiin osaksi tätä presbyteeriota.

Qes Gidada Solon ja hänen poikansa tri Solomon Gidada, joka toimi myöhemmin Etiopian Lontoon suurlähettiläänä

Seuraavina vuosina qes Mammo ja qes Gidada kärsivät paljon evankelisen vakaumuksensa tähden, mutta he osoittautuvat uskollisiksi ja luotettaviksi. Oli lähellä aika perustaa Etiopian presbyteerio. Poliittisesta tilanteesta ja sisäisistä ongelmista johtuen asiat viivästyivät. Vihdoin viimein päästiin yksimielisyyteen. Alleghenyn presbyteerio myönsi 18. maaliskuuta 1957 päivätyt erokirjeet qes Mammolle, qes Gidadalle ja kolmelletoista Saijon ja Addis Abeban toimessa olevalle vanhimmalle sekä suositteli viidentoista opettajina ja johtavina toimivat vanhimmat Evankelisen Betel –kirkon (ECB) yhteyteen. Näin ollen 18. maaliskuuta 1947 merkitsi Evankelisen Bethel –kirkon eriytymistä Pohjois-Amerikan Yhdistyneestä presbyteerikirkosta ja muodostumista itsenäiseksi kirkoksi, jolla oli omat kansalliset johtajansa.

Evankelinen Betel –kirkko osallistui aktiivisesti Etiopian evankelisten kirkkojen konferenssin (EEKK) toimintaan. Oppia koskevista ongelmista johtuen ei voitu muodostaa yhdistynyttä evankelista kirkkoa, johon olisivat kuuluneet luterilaiset, presbyteerit ja baptistit, eikä edes evankelisten kirkkojen liittoa, mitä yritettiin vuonna 1955.

ECB:n jäsenet ja vanhimmat jatkoivat yritystään luoda läheiset suhteet Mekane Yesus –kirkon uskonveljiin ja –sisariin, joiden kanssa he olivat yhdessä eläneet ja kärsineet Länsi-Wolleggassa monien vuosien ajan ja joiden kanssa he olivat työskennelleet Addis Abebassa useissa yhteisissä projekteissa. Kaksi yksikköä suunnitteli liiton muodostamista. Liittosopimuksen luonnos laadittiin ja esiteltiin EECMY:n neljännelle yleiskokoukselle, joka pidettiin vuonna 1965. Yleiskokous yhtyi periaatteessa liittoajatuksen periaatteeseen. Asiaa tutkittaessa tuli esille ajatus, voisiko evankelisen Betel –kirkon lisäksi sellaiset kirkot kuin luterilainen kirkko Raamatulle uskolliset ystävät ym. yhtyä liittoon.[9]

Neuvottelut Betel –kirkon kanssa kestivät useita vuosia. Mekane Yesus –kirkosta lähetettiin henkilöitä, jotka kiersivät alueita ja arvioivat seurakuntien tilannetta; he päätyivät siihen tulokseen, että ”koska Betel tuskin on halukas ottamaan vastaan ulkomaista tukea, niin liiton ajatus ei sitä varmaan kiinnosta”. ECB ja sen kaksi synodia päättivät liittyä Mekane Yesus –kirkkoon ja anoa sen jäsenyyttä joulukuussa 1972. Asia vietiin kirkon 8. yleiskokoukseen, joka hyväksyi jäsenanomuksen, koska siinä hyväksyttiin ECMY:n kirkkolaki ja –järjestys. ECMY:n kahden synodin muodostamista koskevat yksityiskohdat käytiin läpi ja syyskuusta 1974 alkaen 

Ato Gutama Rufo

evankelinen Betel –kirkko tuli osaksi evankelista Mekane Yesus –kirkkoa.

Gulelen Betel –seurakunta, jossa on noin 200 jäsentä, yhdistettiin vasta perustettuun Addis Abeban synodiin, kun taas maineikas Jehiwot Birhaan –koulu, Gulelessa sijaitseva tyttöjen alkeis- ja oppikoulu asuntoloineen, jäi (Shoan,) Kaffan ja Illubbaborin Betel –synodin (KIBS) hallintaan.

Kaffan ja Illubbaborin Betel –synodin keskustoimisto sijaitsi Addis Abebassa entisellä AUPM:n tontilla. Ato Gutama Rufo toimi useita vuosia tämän synodin presidenttinä.

 

MESERETE KRISTUS –KIRKKO

Meserete Kristus –kirkko (MKC) kuuluu uudestikastajien (anabaptistien), mennoniittojen kirkkoon, joka aloitti katastrofiavun Etiopiassa vuonna 1945. Vuonna 1946 käytöstä poistettu, Nazaretissa sijaitseva puuvillan puhdistuslaitos suunniteltiin uuteen käyttöön ja muutettiin ulkopotilaille tarkoitetuksi sairaalaksi ja klinikaksi. Sairaala nimettiin ”Haile Mariam Mamon muistosairaalaksi” erään etiopialaisen sotasankarin muistoksi, joka kaatui tällä alueella taistelussa italialaisia vastaan. Terveydenhuoltotyötä ylläpiti Mennoniittojen katastrofikomitea; toiminta pohjautui rajattuun sopimusmenettelyyn. Monet, eri sosiaaliluokkiin kuuluvat henkilöt saivat hoitoa ja kirurgista lääkintää.

Samalla kun mennoniitat tekivät Nazaretissa katastrofi- ja terveydenhuoltotyötä, Pohjois-Amerikan lähetysten itäinen mennoniittajohtokunta päätti tutkia mahdollisuutta aloittaa lähetystyö Etiopiassa. Daniel ja Blanche Sensenig saapuivat Addis Abebaan joulukuussa 1947; Danista tuli Etiopian mennoniittalähetyksen ensimmäinen johtaja. Vieraillessaan Nazaretin sairaalassa hän joutui suoraan kosketukseen keisarin kanssa, jolloin hän sai tilaisuuden ilmaista mennoniittojen halun saada oikeus pysyvään työhön. Haile Selassie ehdotti menoa Harargeen, ja hänen poikansa, Hararin herttua, neuvoi heitä vierailemaan Jijigassa, Grawassa ja Dederissä.

Kun neuvottelut Harargessa ja Addis Abebassa oli saatu päätökseen, aloitettiin työ Dederissä, koska se toimi kauppakeskuksena tuhansille oromomaanviljelijöille, joilla ei ollut mitään sairaalaa, sekä Bedenossa, koska siellä ei ollut koulua lapsille. Molemmat paikat sijaitsivat ”avoimella alueella”. Viimein kolme viidestä Etiopian mennoniittojen lähetysasemista sijaitsi Harargessa, nimittäin Deder, Bedeno ja Dire Dawa. Kaksi muuta paikkaa, joissa mennoniittalähetyksellä oli projekteja, olivat Nazareth ja Addis Abeba.

Addis Abebassa mennoniittojen lukumäärä lisääntyi. Useimmat heistä olivat USA:sta kotoisin olevia opettajia[10], jotka opettivat hallituksen kouluissa ja saivat palkkaa hallitukselta. Myöhemmin itäinen mennoniittalähetys nimitti opettajat ja maksoi palkat suoraan; tätä työtä jatkui vuoteen 1952 asti.

Vuonna 1948 keisari pyysi mennoniittoja ylläpitämään sokeainkoulua, jolle hän antaisi henkilökohtaisesti taloudellista tukea. USA:n kansalaiset, Clayton ja Martha Keener kävivät sokeainopetuskurssin ja saapuivat Addis Abebaan vuonna 1950; vuonna 1952 avattiin Merha Iuwuraan (Sokeiden opastus) –koulun. Sokeainkoulun pihapiiri palveli myös lähetyksen asiointikeskuksena.

SIM oli avannut kirjavaraston Addis Abeban keskustassa vuonna 1947. 1950-luvun lopulla kysyttiin mennoniitoilta, eivätkö he voisi ottaa vastaan kirjavarastoa, koska Nathan B. Hegen mukaan SIM:n lähetystyöntekijät halusivat toimia maaseudulla antaen ensi sijan evankelioimiselle heimoalueilla. Kirjakaupassa työskentely ei sopinut siihen kuvaan, mitä he halusivat tarjota lähetysjärjestölleen. Vuonna 1959 Scottdalen mennoniittojen kustannustalo Pennsylvaniasta, osti SIM:n kirjavaraston huonekaluineen. Kauppa sai nimeksi Mennon kirjakauppa; se tarjosi arvokkaan palvelun kirkoille ja yleisölle aina siihen asti, kunnes marxilainen hallitus kansallisti kirjakaupan.

Nazareth oli lähetystyöltä ”suljettu alue”, mutta sopimuksesta sairaala sai luvan opettaa Raamattua 50 apuhoitajaoppilaalle. Vapaa-aikanaan he veivät evankeliumin eri kyliin, myivät hengellisiä kirjoja ja jakoivat traktaatteja. Vuonna 1951 ensimmäinen, pääasiassa nuorista koostuva yhdeksän hengen ryhmä oli valmistautunut ottamaan vastaan aikuiskasteen, vaikka ainakin jotkut heistä olivat jo aikaisemmin kastetut ortodoksiseen kirkkoon. Heidät vietiin16. kesäkuuta 1951 ”avoimena” pidetylle alueelle Addis Abebaan, missä heidät kastettiin salaisesti Keenerien kodissa; Keenerit olivat vastuussa sokeainkoulusta. Kun Nazaretin kuvernööri ja keisari kuulivat asiasta, he närkästyivät; mennoniittoja kiellettiin toistamasta virhettään. Joka tapauksessa 16. kesäkuuta 1951 merkitsi mennoniitoille Nazaretin seurakunnan syntymistä.

Bedenossa, Harargen provinssissa, avattiin koulu vuonna 1951 ja ensimmäiset uskovat kastettiin. Dederissä, missä oli avattu alkeiskoulu, tyttökoulu asuntoloineen ja lepraklinikka, kastettiin kaksi muslimia vuonna 1957. Myös Dire Dawaan syntyi seurakunta. Monet uusista uskovista olivat Mennoniittalähetyksen työntekijöitä.

Addis Abebassa asiat kehittyivät toisella tavalla. Koska ihmisiä neljästä mennoniittaseurakunnasta tuli pääkaupunkiin eri syistä, he alkoivat kokoontua sokeainkoululla jumalanpalveluksiin ja tavata toisiaan. Koska kävijöiden lukumäärä kasvoi muidenkin liittyessä joukkoon, kokouksia alettiin pitää oppilasasuntolassa, jonka lähetys oli perustanut kaupungissa opiskelevia yliopisto-opiskelijoita varten. Näin syntyi seurakunta myös Addis Abebaan. Meserete Kristos –seurakunta perustettiin Bolen tien varteen vuonna 1960, ja kirkko rakennettiin paikalle seuraavana vuonna.

Alusta alkaen suunniteltiin paikallisen kansallisen kirkon perustamista. Vuonna 1958 jokaisesta seurakunnasta valittiin neuvottelijoita perustamaan yleinen kirkkoneuvosto. Vuonna 1959 Mennoniittojen lähetyskirkon nimi muutettiin ”Meserete Kristus -kirkoksi” (MKC).

Johtajuuden siirto toteutettiin kolmessa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa kansallisille työntekijöille annettiin oikeus hallita paikallisseurakuntaa yhteistyössä lähetystyöntekijöiden kanssa. Heidät oli määrä valita seurakunnan jäsenten keskuudesta kahden vuoden toimikaudeksi. Myöhemmin myös lähetystyöntekijät valittiin vaaleilla hallintotehtäviin. Lähetystyöntekijät eivät sekaantuneet paikallisseurakunnan hallintoon, ellei heitä ollut siihen valittu.

Toisessa vaiheessa kansallisia työntekijöitä nimitettiin lähetysjärjestön ylläpitämien projektien erilaisiin tehtäviin.

Kolmannessa vaiheessa, vuonna 1965, avustajina toimineista etiopialaisista tuli toimeenpanevan komitean virkailijoita ja lähetystyöntekijöistä tuli heidän apulaisiaan. MKC otti hoitaakseen kaikki hallintotehtävät.

Vuonna 1962 pidettiin ensimmäinen yleinen kirkkoneuvoston kokous. Kokoukseen osallistui 16 etiopialaista ja kuusi lähetystyöntekijää; edustajia oli kaikkiaan seitsemästä seurakunnasta. Kokouksessa vallitsi hyvä henki, ja halu vastuun kantamiseen tuli esille.

Vuoden 1964 Yleisen kirkkoneuvoston kokouksessa otettiin tärkeitä askeleita. Hyväksyttiin MKC:n perussääntö, ja neuvosto valitsi omat virkailijansa kahdeksan hengen toimeenpanevasta komiteasta. Million Bellete valittiin Meserete Kristos –kirkon ensimmäiseksi etiopialaiseksi puheenjohtajaksi. Muut toimeenpanevan komitean jäsenet olivat vuonna 1965 Beijene Mulatu, Desta Alemu, Shamsudin Abdo, Gemeda Baruda, Chester Wenger, Nevin Horst ja Daniel Sensenig.

Vuonna 1966 Meserete Kristos –kirkko anoi hallitukselta rekisteröitymistä, mitä ei hyväksytty. MKC painatti kirjekuoret, avasi omat pankkitilit ja aloitti toiminnan ihan niin kuin olisi tullut rekisteröidyksi. Aloitettiin uusia toimintoja, kuten yhteistyö Addis Abebassa sijaitsevan Globe -kustannustalon kanssa sekä Bedenossa sijaitseva maanviljelyskehitysprojekti. Uusi sairaala avattiin Nazarethissa saksalaisen ”Brot für die Welt” –järjestön varoilla.

Million Belletestä tuli myöhemmin ensimmäinen MKC:n etiopialainen, vihkimyksen saanut pappi, ja muslimitaustainen Shamsudin Abdo nimitettiin Meserete Kristos –kirkon ensimmäiseksi etiopialaiseksi hallintojohtajaksi. He ja monet muut johtivat kirkkoa ja sen jäseniä.

ELÄMÄN SANA (QALE HIWOT) –KIRKKO ETIOPIASSA (KHC)

Qale Hiwot –kirkko (KHC) on Etiopian suurin evankelinen ryhmä, mutta kansallisen tason organisoitumisensa puolesta se on yksi viimeisimpiä. Kun Italian fasistihyökkäyksen johdosta kaikkien Sudanin Sisämaalähetyksen (SIM) työntekijöiden oli lähdettävä maasta, syntyivät monet paikallisseurakunnat, varsinkin Wolaitassa ja Kambatassa. Kehittyi joukko itsenäisiä, etiopialaisia kirkon johtajia. Useimmat heistä eivät olleet saaneet minkäänlaista teologista koulutusta; monet uusista johtajista olivat tuskin käyneet koulua.. Paikallisseurakunnista tuli itseään hallitsevia ja taloudellisesti riippumattomia yksiköitä. Yhteydet toisiin seurakuntiin ja vaikeuksissa olevien tukeminen hoidettiin järjestämällä hengellisiä kokouksia, joita pidettiin eri alueilla.

SIM:n lähetystyöntekijöiden palattua sodan jälkeen Etiopiaan, uusilla vahvistuksilla lisättyinä he eivät pitäneet tärkeimpänä tehtävänään paikallisten seurakuntien vahvistamista ja heidän johtajiensa tukemista. SIM rakensi lähetysasemia ja sitoutui opetus-, terveydenhuolto- ja yhteiskunnallisiin projekteihin. Jotkut epäilivät, että tähän oli myös syynä tarve varmistaa työlupien saaminen ulkomaisille työntekijöille. Vuoteen 1967 mennessä SIM:lla oli 257 lähetystyöntekijää nimitettyinä työhön Etiopiaan, jakautuneina 45 lähetysasemalle.[11] SIM:n työyhteydessä toimivien seurakuntien lukumäärä oli kasvanut tuhanteen kahteensataan neljääntoista; evankelistojen lukumäärä oli heillä yli 200.

Kahden yksikön keskinäiselle suhteelle oli ominaista kitka ja tyytymättömyys. Brian L. Fargher kiteyttää tutkimuksensa toteamukseen: ”Ulkomaisen lähetystyöntekijän työnkuva seurakuntien yhteenliittymän sisällä oli tavallisesti epäselvä. Oliko hän apostoli, neuvonantaja, evankelista vai diakoni? Tämä epävarmuus aiheutti usein turhautumista ja jännitystä. Lähetysjärjestön taloudellinen vastuu oli myös jatkuva epäselvyyttä aiheuttava seikka. Lähetysjärjestöllä näytti olevan varaa tehdä, mitä haluaa, mutta ei mitään sellaista, mitä kansallinen kirkko halusi. He olivat ”itsenäisiä”, millä perusteella heidän edellytettiin rahoittavan itse omat projektinsa. Tämä kahden organisaation sisäinen jännite jatkui ainakin vuoteen 1974 asti.”

Evankelisten uskovien liittoutuman kymmenennessä vuosikokouksessa, vuonna 1968, jolloin 19 aluetta edustavat 28 etiopialaista ja kymmenen lähetystyöntekijää kokoontuivat Kullo Kontan Wakassa, kiristynyttä keskinäistä suhdetta ei voinut olla huomaamatta. Oli pakko todeta yksiselitteisesti, että lähetystyöntekijät eivät kuuluneet liittoutumaan eikä heillä niin ollen ollut äänioikeutta. 28 edustajaa keskustelivat silloin kirkon perustamisesta, ei vain autonomisen paikallisseurakuntien liittouman perustamisesta, kuten jotkut lähetystyöntekijät ehdottivat.

Kirkon perustamista koskevasta kysymyksestä ja muista asioista kiisteltiin osapuilleen seuraavat kolme vuotta eri paikoissa ja erilaisissa kokouksissa. 15. helmikuuta vuonna 1971 päätettiin yksimielisesti perustaa uusi tunnustuskunta, joka tunnetaan nimellä Qale Hiwot (Elämän sana) –kirkko. Nimitettiin komitea, jonka tehtävänä oli laatia kirkon perussääntö.

Addis Abeban Meserete Hiwot -kirkossa 14. helmikuuta 1974 pidetyssä yleiskokouksessa hyväksyttiin perussääntö ja muut tarvittavat asiakirjat. Tri Mulatu Baffa valittiin Etiopian Qale Hiwot –kirkon ensimmäiseksi presidentiksi. Samassa kokouksessa valittiin ato Tekle Wolde Giorgis kirkon pääsihteeriksi. Hänelle annettiin pieni huone SIM:n tontilta Ras Tesemman kaupunginosasta ja hän aloitti työnsä syyskuussa 1974. KHC aloitti omat kehitysohjelmansa. Addis Abeban kaupunkia ei ollut suunniteltu ”lähetyskentäksi” silloin, kun SIM aloitti työn Etiopiassa. Mutta SIM:n pääkaupungissa toteutettujen eri projektien myötä sinne syntyi seurakuntia.

Vuonna 1946 avattiin Kolfessa Bingham Academy –niminen koulu oppilasasuntoloineen lähetystyöntekijöiden lapsia varten. Kolfen Qale Hiwot –kirkko, jolla oli oma kappelinsa aivan Bingham Academyn porteilla, kasvoi tämän palvelutyön myötä.

Vuonna 1948 avattiin Kristittyjen koulutuslaitos Nefas Silkin alueelle Debre Zeitin tien varteen evankelistojen kouluttamista varten. Tämä laitos toimi aina vuoteen 1960 asti, jolloin siitä tuli tyttöjen alkeiskoulu, nimeltä Tyttöjen kristillinen akatemia. Vuonna 1968 siitä tuli tyttölukio. Tämän toiminnan myötä syntyi Armon Elämän sanan seurakunta.

SIM:n kirjapaino sekä käännös- ja radioäänitysstudio pantiin käyntiin vuonna 1951 Akakissa (vastapäätä ALERTia). Siitä työstä kasvoi Akakin Elämän sana –kirkko.

Vuonna 1953 käynnistettiin iltakoulu SIM:n nykyisen hallintokeskuksen paikalla Ras Tesemman kaupunginosassa. Tästä iltakoulusta kasvoi Etiopian kristittyjen ystävyysseura, joka järjestäytyi kesäkuussa 1956. Viimein siitä kehkeytyi Gejan Elämän sana –seurakunta ominen kirkkoineen lähelle Mercatoa.

Vuodesta 1964 herra ja rva Brant ylläpitivät pääasiassa yliopiston opiskelijoille tarkoitettua Nuorisokeskusta Welete Yohannis –kadun varrella olevassa vuokratalossa, lähellä Afincho Berrin siltaa. Tämä toiminta johti vuonna 1978 Ystävyyden Elämän sanan paikallisseurakunnan perustamiseen.

SIM:n työntekijät käynnistivät englanninkieliset jumalanpalvelukset jo vuonna 1946 City Gospel –kappelissa lähellä Piassaa sijaitsevaa Omar Kayam –ravintolaa. 1950-luvun jälkipuoliskolla se muutti Ras Tesemman kaupunginosaan SIM:n hallintokeskuksen yhteyteen; sitä kutsuttiin nimellä ”SIM:n kappeli”. Vuonna 1977 nimi muutettiin ”Kansainväliseksi evankeliseksi kirkoksi”.

BAPTISTIKIRKKO EVANKELIUMIN VALO (The Birhane Wongel Baptist Church – BWBC)

Evankeliumin valo –niminen baptistikirkko (BWBC) kasvoi  Baptistien yleiskonferenssilähetyksestä, joka tuli Etiopiaan vuonna 1949.

Tämän pääasiassa Amerikasta kotoisin olevan lähetysjärjestön toiminta keskittyi Shoaan. Lähetys ylläpiti sairaalaa Ambossa ja Kachisissa ja toteutti kasvatusohjelmia. Addis Abebassa Baptistien yleiskonferenssi (BGC) teki kirjallisuustyötä ja hallinnoi tunnettua Globe -kustannusliikettä. BGC:n ja sen kansallisten yhteistyökumppanien hengellisen työn ja kehitystoiminnan tuloksena syntyi yli 30 seurakuntaa, monet niistä Jibatin ja Mechan awrajaan. Ne muodostivat Etiopian ensimmäisen baptistikirkon, jota ne sitten kutsuivat Baptistien evankeliseksi yhdistykseksi. Nimi muutettiin myöhemmin Evankeliumin valo –baptistikirkoksi.

Addis Abebaan seurakunta perustettiin vuonna 1954. Aluksi uskovat kokoontuivat BGC:n tontilla Haile Selassie I Avenuella, lähellä armenialaista kirkkoa. Myöhemmin he muuttivat Keraan Teurastajan talon alueelle. Sinne rakennettiin 150 istumapaikkaa vetävä kirkko vuonna 1968. Evankeliumin valo –baptistikirkko, jonka hallintokeskus sijaitsi Addis Abeban Gofan kaupunginosassa, oli aktiivinen evankelioimistyön levittämisessä. Hengellisiä ohjelmia alettiin toteuttaa vuokratiloissa Akakissa, Mekanissassa, Goterassa ym. paikoissa.

Dergin otettua hallitusvastuun Etiopiassa tavoittava evankelioimistyö päättyi ja melkein kaikki BWBC:n kirkot suljettiin.

MUUT BAPTISTIKIRKOT JA YHTEISÖT

Baptistien yleiskonferenssin ja Sudanin Sisämaalähetyksen (SIM, jonka henkilöstöön kuului paljon baptisteja) lisäksi monet muut baptistiryhmät tekivät työtä Etiopiassa. Näitä olivat Baptistien Raamattuseura, Emmanuel –baptistiseurakunta ja Eteläiset baptistit USA:sta.

Baptistien Raamattuseura aloitti toimintansa Etiopiassa vuonna 1960. Heidän lähetysjärjestönsä edustaja oli Gordon Wright.

Emmanuel –baptistiseurakunnan perusti entinen SIM:n lähetystyöntekijä Glen Cain vuonna 1962. Vuonna 1965 rakennettiin Arat Kilon alueelle rakennus, johon kuului luokkahuonetiloja 340 aikuiselle iltakouluopiskelijalle sekä kirkkosali, johon mahtui 450 henkeä. Emmanuel –baptistiseurakunnan edustaja totesi vuonna 1972, että heillä oli 135 kastettua jäsentä; kirkossa kävi noin 280 aikuista.

Eteläiset baptistit tarjosivat mm. eläinlääkintäpalveluja Pohjois-Shoassa ja Addis Abebassa. Tämän ryhmän yhteydessä toimivat etiopialaiset kutsuivat itseään Uuden testamentin baptistiseurakunnaksi (Addis Abeba Metmeqawijaan Beete Kristian). Luotettavan tiedon saamiseksi eri baptistiryhmien toiminnoista ja niiden toteutusajoista Etiopiassa tarvitaan lisää tutkimusta. On selvitettävä, millä ryhmillä oli sama tunnustuksellinen tausta ja miten he liittoutuivat ja tekivät työtä yhdessä ja milloinka he jakaantuivat, olivatpa sitten kyseessä etiopialaiset tai ulkomaalaiset.

Marxistihallituksen tultua Etiopiassa valtaan melkein kaikki baptistilaitokset ja kirkot suljettiin. Uskovat liittyivät toistaiseksi Elämän sana –kirkkoon tai Mekane Yesus –kirkkoon.

HELLUNTAILAISET

1900-luvun alusta alkaen helluntailiike on kasvanut niin kutsutuksi ”kristinuskon kolmanneksi voimaksi” katolisen kirkon ja protestanttisten kirkkojen rinnalle. Sen alkuperä oli Yhdysvalloissa, josta se levisi nopeasti Eurooppaan ja muihin maanosiin. Liikkeen pääpiirteitä on Pyhän Hengen kaste, jota seuraa kielillä puhumisen lahja,[12] kielillä puhumisen tulkinta, parantaminen, profetoiminen ym. Liike perusti omia itsenäisiä seurakuntiaan ja harjoitti ”uskovien kastamista”, mikä johtui osittain perinteisten kirkkojen voimakkaasta vastustuksesta.

Helluntailiike rantautui Etiopiaan matalalla profiililla Suomalaisen lähetyksen ja ruotsalaisen Philadelphia –kirkon

Anna-Liisa ja Sanfrid Mattsson, suomalaisen helleuntailähetyksen pioneerit Etiopiassa

Sanfrid Mattsson syntyi Suomessa vuonna 1895.Ollessaan vaimonsa kanssa matkalla Englannissa hän tapasi Lontoossa vuosina 1935-41 maanpaossa olleen Etiopian keisarin, Haile Selassien. Lähetit rukoilivat yhdessä keisarin kanssa Etiopian puolesta. Keisari kutsui heidät lähetystyöhön Etiopiaan, heti kun maa vapautuu italialaismiehityksestä. Anna-Liisa ja Sanfrid Mattsson saapuivat Etiopiaan 23.9.1951 ja asettuivat asumaan Addis Abebaan. Heidän aloittamansa lähetystyö rekisteröitiin Mattssonien Suomessa perustaman Kaikille Luoduille-säätiön (Scripture Publishers to Every Creature Mission) nimiin, joka Etiopiassa tunnetaan yleisesti nimellä Finnish Mission, Suomalainen lähetys. Mattssonit pitivät kokouksia Addis Abeban kodissaan alusta alkaen. Heille avautui mahdollisuus evankeliumin julistamiseen yhdessä pääkaupungin vankiloista. Lisäksi Mattssonit tekivät mittavaa kirjallisuustyötä. Erityisesti he levittivät Raamattuja ja Raamatun osia ilmaisjakeluna.

Kun Mattssonit joutuivat jättämään v. 1973 varsinaisen lähetysasemansa Wolmaran, jossa oli poikien orpokoti sekä koulu, perustivat he Addis Abebaan tyttöjen orpokodin, joka myöhemmin siirtyi Debre Zeitiin. Orpokodissa oli noin 100 lasta. Sitä hoitivat, nyt jo edesmenneet Pietarsaaren helluntaiseurakunnan lähetit Helmi ja Airi Tuomi. Sanfrid Mattsson kuoli Etiopiassa 17.7.1976. Hän on haudattu Addis Abebassa. Anna-Liisa Mattsson toimi vielä muutamia vuosia Etiopiassa, mutta huonon terveytensä vuoksi hän joutui palaamaan kotimaahan, asuen viimeiset vuodet Larsmon lähetyskodissa. Huonosta terveydestään huolimatta hän teki vielä "evankelioimismatkoja" eripuolille maailmaa. Ollessaan em. matkalla hän kuoli Moskovassa 15.6.1988.

 

lähetyksen välityksellä. Suomalainen lähetys tuli Etiopiaan syyskuussa 1951 ja aloitti evankelisten jumalanpalvelusten järjestämisen Mercatolla vuodesta 1955 alkaen. Vaikka suomalaiset lähetystyöntekijät olivat helluntailaisia, he eivät avoimesti jakaneet helluntailaisia näkemyksiään etiopialaisten kanssa seurakunnassa. Sen sijaan he tarjosivat näille helluntailaista kirjallisuutta, jota etiopialaiset lukiolaiset lukivat innokkaasti.

Ruotsalainen Philadelpia –kirkon lähetys aloitti työn vuonna 1959 Awasalla ja rakensi sinne myös kirkon.

Vuonna 1963 Philadelphia –kirkon lähetys kutsui afrikkalaisen evankelistan, Omahe Chachan Keniasta erääseen vuosittaiseen kesäkonferenssiinsa, joka pidettiin Awasalla. Omahe vetosi etiopialaiseen nuorisoon ja sai heti lämpimän vastaanoton opettaessaan ”Pyhän Hengen kasteesta”, kielillä puhumisesta, parantamisesta ja profetoimisesta. Monet kokivat sen, mitä he kutsuivat ”henkikasteeksi”. Awasan kokoukseen osallistuneet nuoret palasivat kaupunkeihinsa ja kouluihinsa ja alkoivat levittää helluntailaista opetusta.

Uutiset Awasan konferenssista tavoitti myös Mercatolla toimivan suomalaisen lähetyksen etiopialaiset kirkonkävijät. He halusivat innolla tavata Omahe Chachan ja kuulla hänen julistustaan. Hän hyväksyi kutsun ja viipyi Addiksessa kaksi viikkoa. 40 nuorukaista ilmoitti täyttyneensä Pyhällä Hengellä kenialaisen evankelistan toimittaman jumalanpalveluksen aikana.

Yksi opiskelijoista, johon Omahe Chacha oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen, oli kotoisin Hararista. Hän perusti Hararin helluntailiikkeen, joka esitti myöhemmin tärkeää osaa Addis Abeban helluntailiikkeen järjestäytymisessä yhteistyössä suomalaisen lähetyksen seurakunnasta peräisin olevien etiopialaisten helluntailaisten kanssa.

Seuraavien vuosien aikana liike houkutteli yhä useampia oppikoululaisia ja yliopiston opiskelijoita. Vuoteen 1966 mennessä helluntailiike oli levinnyt Debre Zeitiin, Nazarethiin, Debre Birhaniin, Dire Dawaan, Jimmaan, Mekeleen, Begemdirin, Asmaraan, Awasaan ja Gemu Gofaan.

Aluksi liikkeellä oli läheiset yhteydet suomalaiseen lähetykseen, mutta suhteet katkesivat vuonna 1966. Kun eri puolilta maata tulleet liikkeen jäsenet kokoontuivat vuonna 1966 konferenssiinsa Addis Abebaan, ryhmä päätti järjestäytyä itsenäisenä etiopialaisena liikkeenä, jonka nimi oli ”Vanhan ajan täyden evankeliumin uskovien yhteisö”, joka tunnetaan yleisesti lyhennetyssä muodossaan ”Täyden evankeliumin kirkkona” eli amaraksi ”Mulu wongel”. Itsenäisyys ja täydellinen riippumattomuus ulkomaisesta taloudellisesta tuesta ja henkilöstöstä asetettiin liikkeen tavoitteeksi alusta alkaen. Addis Abeban seurakunnan oli järjestäydyttävä ensimmäiseksi, jotta se toimisi esimerkkinä organisoitaessa provinssien seurakuntia. Päätettiin myös, että Addis Abeban tuli olla kirkon hallinnollinen keskus.

Vuoteen 1967 mennessä Addis Abebassa sijaitsevien kappelien lukumäärä oli kasvanut noin yhdeksään. Kolme[13] suurinta löytyi Arat kilosta, Merkatolta ja läheltä Ras Destan sairaalaa. Kuusi pienempää sijaitsi kaupungin eri osissa.

Jotta Addis Abeban helluntailiikkeen nopea kasvu, varsinkin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa, tulisi havainnollistetuksi, on syytä kiinnittää huomiota vuokrataloihin. Lokakuussa 1965 kolme helluntailaisuudesta kokemusta saanutta opiskelijaa vuokrasi talon Ammist kilosta 25 birrillä kuukaudessa ja aloittivat keskiviikko- ja perjantai-iltojen rukouskokoukset kodeissaan. Vuokratalossa oli tilaa enintään 40 hengelle. Huhtikuussa 1966 talo osoittautui liian pieneksi, jolloin he vuokrasivat Siddist kilosta 250 birrillä kuukaudessa talon, johon mahtui 400 henkeä. Vuotta myöhemmin eivät edes tähän taloon mahtuneet kaikki tulijat, joten vuokrattiin Arat Kilosta, läheltä 2. poliisiasemaa, yli tuhat henkeä vetävä kokoustila 400 birrillä kuukaudessa. Mulu Wongelin johtajat lähettivät 24. huhtikuuta 1967 Etiopian hallitukselle anomuksen kirkkonsa rekisteröimiseksi ja laillisen aseman saamiseksi, etteivät he tulisi syytetyiksi ”laittomista kokouksista”. He eivät saaneet kirjallista vastausta.  Lokakuussa 1967 turvallisuusosasto ilmoitti suullisesti seurakunnan vanhimmille, ettei kokoontumista varten tultaisi myöntämään mitään lupaa eikä rekisteröitymistä hyväksytä. Kaikki yhdeksän Addiksen kappelia suljettiin, jotta päätöstä myös noudatettaisiin.

Joissakin Etiopian kaupungeissa helluntailaisia syytettiin siveettömistä ja laittomista toimista, mistä ei tavallisesti esitetty mitään todisteita. Kokoukset kiellettiin ja uskovat pantiin vankilaan tai heitä sakotettiin. Etiopian Mulu wongel vetäytyi ensimmäistä kertaa maan alle.

Addis Abeban jännittynyt tilanne lieveni kohta vähän. Viranomaisia työllistivät yliopistolla aiheutuneet levottomuudet eikä heillä ollut kiinnostusta helluntailaisten kristittyjen takaa-ajoon. Keväästä 1968 alkaen Mulu Wongelin kappelit avattiin jälleen ja vuosien 1968-71 välillä seurakunta kasvoi voimakkaammin kuin koskaan. Vuosikymmenessä liike kasvoi 30 000 seuraajasta 50 000:een.

Mulu Wongelin tilanne muuttui vuonna 1971. Sinä vuonna abun Teoflos valittiin EOK:n patriarkaksi ja virkaanastujaispuheessaan hän vakuutti käyttävänsä kaiken energiansa ”kaikkea sellaista opetusta ja liikettä vastaan, joka taistelee Etiopian kirkkoa vastaan.”

Vuonna 1971 sisäasiainministeriö esitti vakavia syytteitä, jotka koskivat Mulu wongelin seuraajia. Näyttää siltä, että keisari olisi halunnut auttaa heitä. EOK:n patriarkka ja piispat uhkasivat, että jos hän tekisi niin, niin osa heistä eroaisi virastaan. Vuonna 1972 vaino voimistui eikä lakannut seuraavina vuosina.

Huhtikuussa 1972 kaikki Addis Abebassa olevat Mulu wongelin kappelit suljettiin turvallisuuspäällikön, Solomon Kedirin, käskystä ja todistettavasti patriarkka Teofloksen tuella. Helluntailaiset jatkoivat kokoontumista pikku ryhmissä noin 20 eri paikassa Addis Abebassa.

27. elokuuta 1972 yhtä Siddist kilossa sijaitsevaa maanalaista ryhmää piiritti poliisi ja noin 259 helluntailaista pidätettiin.[14] Jotkut heistä vapautettiin neljä päivän kuluttua sakkojen maksua vastaan. Toiset jäivät vankilaan jopa kuudeksi kuukaudeksi.

1970-luvun alkupuolella toinen Pyhän Hengen työtä ja lahjoja korostava liike sai seuraajia Etiopiassa. Sitä kutsutaan tavallisesti karismaattisen liikkeen nimellä. Tämän liikkeen kannattajat eivät halua perustaa uusia ja itsenäisiä seurakuntia, vaan pikemmin uudistaa perinteisiä. He eivät pidä tarpeellisina lapsena kastettujen uudestikastetta aikuisina. Karismaattinen liike tähdentää hengellistä uudistusta, johon sisältyy fyysinen ja sisäinen paraneminen.

Koska helluntaisilla ei ollut vuodesta 1972 lähtien omaa hyväksyttyä kokouspaikkaa, he alkoivat käydä muissa evankelisissa kirkoissa, myös Mekane Yesus –seurakunnissa. He olivat tervetulleita sunnuntaijumalanpalveluksiin ja rukouksiin niin kauan kuin he noudattivat jumalanpalveluksen perinteisiä muotoja. Kun he useissa paikoissa alkoivat omaksua helluntailaisia tapoja aiheuttaen seurakunnissa hajaannusta, vanhimpien ja pappien oli tartuttava ongelmaan. Jotkut papit, mukaan lukien ECMY:n pääsihteeri, pastori Gudina Tumsa, sekä Mekane Yesus seminaarin opettajat, eivät vastustaneet karismaatikkoja, vaan he halusivat tehdä voitavansa välttääkseen hajaannuksen syntymistä seurakunnassa. Helluntailaisten toivottiin mukautuvan karismaattisen liikkeen periaatteisiin.

EECMY:n johtajat ottivat asian esille toimeenpanevan komitean kokouksessa vuonna 1972, ja seuraavana vuonna kirkon yleiskokouksessa kuultiin pastori Engelsvikenin esitelmä aiheesta, josta myös keskusteltiin. Kahdeksannen yleiskokouksen pöytäkirja (tammikuulta 1973) toteaa vain, että esitelmä hyväksyttiin ” tiedoksi merkittynä”.

Täyden evankeliumin uskovien kirkon (Mulu wongel) jälkeen muita helluntailaisliikkeitä saapui Etiopiaan: Elämän valo (Jehiwot birhan) –seurakunta kasvoi ruotsalaisesta Philadelphia –lähetyksestä ja se perustettiin 1975.Suomalaisesta lähetyksestä kehkeytyi Paratiisi (Gennet) –seurakunta, joka järjestäytyi vuonna 1975. Se sai nimensä Addis Abebassa olevan sijaintipaikkansa perusteella Paratiisin paikka (Sefere gennet). Apostolien kirkko erkani Mulu wongelista vuonna 1972. Heidän ensimmäinen kirkkorakennuksensa Addiksessa vihittiin Gofan kaupunginosassa vuonna 1980. Etiopian Kristuksen kirkko kasvoi Yhdistyneen helluntaikirkon työstä 1960-luvulla.

Monia helluntaiseurakuntia painostettiin ja niitä vainottiin dergin hallitusaikana. Dergin kukistumisen jälkeen, 1990-luvulla, perustettiin Etiopiaan yli 15 uutta helluntaiseurakuntaa. Useimmat niistä ovat järjestäytyneet ”Etiopian helluntaiseurakuntien ystävyysseuraksi”.

G. KIRKON JA LÄHETYSJÄRJESTÖJEN INTEGRAATIO

Hallitsija, myöhemmin keisari, Haile Selassie halusi kehittää ja modernisoida Etiopiaa. Koska oli puutetta henkilökunnasta ja varoista, ulkomaiset lähetysjärjestöt toivotettiin maahan tervetulleiksi. Lähetystyöntekijöille myönnettiin oleskelulupia tavallisesti terveydenhuoltoon, opetukseen tai sosiaalisiin laitoksiin liittyvissä yhteyksissä. Lähetysjärjestöt eivät ylläpitäneet ja rahoittaneet laitoksiaan vain hallituksen takia. He myötäelivät kansan kärsimyksissä ja halusivat noudattaa Jeesuksen antamaa esimerkkiä, jonka saarnaamisen ohella parannettiin sairaita ja ruokittiin nälkäisiä. Näin syntyivät monet yhteiskunnallisia palveluja tarjoavat laitokset

Kun useimmat lähetystyöntekijät olivat joutuneet poistumaan maasta Italian miehityksen takia, syntyi useita, etiopialaisten johtamia paikallisseurakuntia. Paikallisseurakunnat harjoittivat jonkin verran sosiaalista toimintaa, joka huomioi inhimilliset tarpeet, mutta ne eivät ylläpitäneet suuria laitoksia. Vuosina 1947-74 paikallisseurakunnat  tai synodit järjestäytyivät kansallisiksi kirkoiksi, joille he muodostivat omat organisaationsa.

Kaikkien Etiopian kirkkojen ja maassa toimivien evankelisten lähetysjärjestöjen oli ennemmin tai myöhemmin otettava esille kysymys keskinäisistä suhteista tulevaisuudessa sekä lähetysjärjestöjen perustamien ja ylläpitämien laitosten tulevaisuus.

Pohjimmiltaan oli olemassa neljä tapaa käsitellä asiaa:

  1. Lähetysjärjestö voisi jatkaa laitostensa ylläpitämistä ja hallinnoimista. Väitettiin, ettei paikallisilla seurakunnilla ollut koulutettua henkilökuntaa eikä varoja suurempien laitosten ylläpitämiseen. Koulujen, sairaaloiden ja klinikoiden luovuttamisesta tulisi niille raskas taakka ja vähentävän niiden hengelliseen työhönsä tarvitsemia resursseja.
  2. Kaikki lähetysjärjestön laitokset ja projektit luovutettaisiin kansalliselle kirkolle ja integroitaisiin niiden toimintaan. Väitettiin, ettei sellaisen kirkon, jolla on holistinen ihmiskäsitys, voi ottaa huolehtiakseen vain ihmisen hengellisestä puolesta, vaan sen on nähtävä myös kansan fyysiset tarpeet. Kristilliset sanat ja kristilliset teot kuuluvat yhteen.
  3. Lähetysjärjestöjen perustamat laitokset luovutettaisiin Etiopian hallitukselle. Mahdollisuus tämän vaihtoehdon toteuttamiseen riippui lähetyksen periaatteista, joilla se luopuisi laitoksestaan sekä hallituksen tai paikallisen yhteisön halukkuudesta ottaa tuo laitos vastaan. Tätä vaihtoehtoa sovellettiin joidenkin lähetyssairaaloiden, alkeiskoulujen ja lukutaitokoulujen tapauksissa. Vuoden 1974 jälkeen tuli uusi tilanne ja uusi tätä kysymystä koskeva politiikka.
  4. Lähetysjärjestön perustama laitos sijoitettaisiin useiden kumppanien muodostaman itsenäisen johtokunnan alaisuuteen. Työ voitaisiin siinä tapauksessa rahoittaa osittain tai kokonaan yhteisön, vanhempien, seurakuntien, lähetysjärjestöjen ja humaanisten järjestöjen avustuksilla. Niitä laitoksia ajatellen, joiden toiminta lakkaisi kokonaan, tämä oli ainoa mahdollisuus työn jatkumiseen

INTEGRAATIOPOLITIIKKA

Sudanin Sisämaalähetys (SIM), joka oli Etiopian suurin protestanttinen lähetysjärjestö,[15] ajoi politiikkaa, jonka mukaan kirkko ja lähetysjärjestö toimivat itsenäisesti rinnakkain. SIM:n opetus-, terveydenhuolto- ja sosiaalityön katsottiin olevan liian suuri taakka paikalliselle kirkolle, joten niitä oli lähetysjärjestön vastakin hallinnoitava. Koska laitosten luovuttamista ei ollut suunniteltu alun pitäen, osaavan henkilöstön kouluttamista ei asetettu etusijalle. Lähetysjärjestön ylläpitämät alkeiskoulut ulottuivat vain 4. luokkaan asti. Qale Hiwot –kirkon johtajat arvostelivat myöhemmin ankarasti SIM:n politiikkaa, varsinkin sen johtajakoulutusta.

Evankeliset kristityt, jotka olivat usein SIM:n laitosten työntekijöitä, eivät olleet tyytyväisiä vallankumoushallituksen astuttua valtaan Etiopiassa, jolloin kaikki lähetysjärjestön terveydenhuoltolaitokset, tosin paineen alla, siirrettiin uudelle hallitukselle. Tällä politiikalla Qale Hiwot –kirkko kadotti arvokkaan omaisuuden.

Amerikan Yhdistynyt presbyteerikirkko (AUPM) noudatti ”erillisen olemassaolon” politiikkaa, joka muistutti SIM:n mallia. Lähetystyöntekijöiden palattua Etiopiaan Italian miehityksen jälkeen he eivät tehneet työtään neuvotellen eivätkä yhteistyössä etiopialaisten johtajien kanssa, vaikkakin qes Mammo ja qes Gidada olivat osoittautuneet luotettaviksi, ja evankelisesta Betel –kirkosta oli muodostettu kansallinen kirkko vuonna 1947. Laitokset ja projektit toimivat AUPM.n vastuulla.

Kansallisille kirkon johtajille asenne oli hämäävä. Amerikkalaisilla lähetystyöntekijöillä voi olla hyviä syitä siihen, etteivät ne siirtäneet laitoksiaan Evankeliselle Betel –kirkolle, mutta etiopialaisten taholta asia koettiin luottamuksen puutteeksi ja yritykseksi ”säilyttää valta”. Kun herra Fred Russell puhui maaliskuussa 1944 lähetysjärjestön ja Betel –kirkon välisestä suhteesta tulevaisuudessa korostaen sitä, että kirkon tuli olla itseään kannattava eikä sen tule odottaa minkäänlaista taloudellista tukea lähetysjärjestöltä, Betelin vanhimmat turhautuivat.

Fred ja Daisy Russell

Idossa Gamachis, Onesimos Nesibin pojanpoika

Lähetysjärjestön ja Betelin vanhimpien ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui heinäkuussa 1944, kun Addiksessa oleva amerikkalainen lähetystyöntekijä kielsi Idossa Gammachisin[16] avioliittoon vihkimisseremonian pitämisen lähetysjärjestön pihapiirissä, missä siihen aikaan pidettiin jumalanpalveluksia. Herra Russell totesi muiden perusteiden lisäksi, ettei seurakunnalla ole oikeutta käyttää lähetysjärjestön pihapiiriä ilman lähetysjärjestön lupaa.

Evankelisen Betel –kirkon tultua  Mekane Yesus .kirkon jäseneksi vuonna 1974 ECMY:n johtoryhmä otti esille kysymyksen laitosten ja omaisuuden luovuttamisesta kirkolle. Pitkittyneiden keskustelujen ja kirjeenvaihdon jälkeen saatiin aikaan USA:ssa toimivan Yhdistyneen presbyteerikirkon kanssa 2. joulukuuta 1976 ”Siirtoa ja yhteistyötä koskeva periaatesopimus”, joka oli samanlainen kuin mikä oli solmittu luterilaisten lähetysjärjestöjen kanssa. Lopulta kaikki ohjelmiin kuuluva kiinteä ja irtain omaisuus rekisteröitiin evankelisen Mekane Yesus –kirkon nimiin.

Meserete Kristos –kirkko otti vastuun Mennoniittalähetyksen aloittamasta työstä asteittain. Koska Etiopian hallitus kielsi MKC:lta laillisen rekisteröitymisen, kiinteää omaisuutta ja autoja ei voinut rekisteröidä sen nimissä. Etiopian mennoniittalähetys säilyi laillisena yhteisönä, mutta lähetystyöntekijöiden ja etiopialaisten kirkonjohtajien välillä oli sydämellinen yhteistyö.

LUTERILAISET LÄHETYSJÄRJESTÖT PUOLTAVAT TÄYDELLISTÄ INTEGRAATIOTA

Luterilaisten lähetysjärjestöjen tavoitteena oli auttaa rakentamaan vahva, kansallinen kirkko. Tämä ajatus mielessä tarjottiin jo 1950-luvulla oppikoulua ja korkean tason pappiskoulutusta.

Sen jälkeen kun Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus oli perustettu vuonna 1959 ja muodostettu luterilainen kirkko Raamatulle uskolliset ystävät vuonna 1960, oli kaikille lähetysjärjestöille tarpeen määritellä niiden suhde kansalliseen kirkkoon. Kaikki ajattelivat työn tekemistä yhdessä ja työn luovuttamista lopulta EECMY:n tai LCET:n käsiin. Oli kuitenkin erilaisia käsityksiä prosessin aikataulusta ja toteutustavoista. SEM, GHM, NLM, DEM ja BV harkitsivat yhteisymmärryksessä synodien johtajien kanssa hidasta ja aluksi osittaista vastuiden luovutusta, kun taas ALM, joka oli aloittanut työn Pohjois-Etiopiassa vuonna 1957, halusi luovuttaa toimintansa ja omaisuutensa alle 10 vuodessa. Oli tarve keskustella ja jakaa näkemyksiä.

Kysymys kirkon ja lähetysjärjestöjen suhteista otettiin esille luterilaisten lähetysjärjestöjen komiteassa (LMC) ensimmäisen kerran 2. lokakuuta 1962, Launhardtin toimiessa puheenjohtajana.[17] Manfred Lundgren (SEM) esitteli ehdotuksen LMC:n jäsenille. Asiasta keskusteltiin ja päätettiin jatkaa keskustelua seuraavassa kokouksessa marraskuussa. 6. marraskuuta 1962 otettiin SEM:n ”ehdotus” työn päätösoikeuden ja vastuun siirtämisestä lähetysjärjestöiltä kirkolle uudelleen esille ja LMC hyväksyi sen periaatteessa. NLM:n edustajien aloitteesta lisättiin seuraavaa: ”1) pitäisi antaa kaikille lähetysjärjestöille aikaa ottaa välttämättömät askeleet niin, että kun askel on otettu, niin siinä sitten pysytään; 2) on huolehdittava kahden asiakirjan työstämisestä – yksi yleinen kaikkia lähetysjärjestöjä koskeva asiakirja, joka esitetään maan hallitukselle, sekä yleinen asiakirja perustaltaan ja muodoltaan, mutta erityiskysymyksissä vaihteleva sopimus ottaen huomioon eri synodien ja lähetysjärjestöjen tilanteet.

Kysymys kirkon ja lähetysjärjestöjen suhteista otettiin esille useissa LMC:n kokouksissa. Yhdeksi keskustelun aiheeksi oli muodostunut Amerikan luterilaisen lähetyksen päätös joulukuulta 1964, joka koski kahdenkeskistä sopimusta Wollo-Tigren synodin kanssa tapahtuvasta siirrosta. Tämä ei ollut samassa linjassa marraskuussa 1962 tehtyjen päätösten kanssa, joten se nosti esiin monia kysymyksiä. Joka tapauksessa se nopeutti integraatioprosessia Etiopia luterilaisten keskuudessa.

Tammikuussa 1965 EECMY keskusteli ensimmäistä kertaa yleiskokouksessaan päätäntävallan siirtoa koskevasta kysymyksestä. Nimitettiin viisi etiopialaista ja neljä lähetystyöntekijää käsittävä alakomitea, jonka puheenjohtajana toimi qes Daffa Jammo Länsisynodista; alakomitea esitteli täysistunnolle kolme kohtaa, jotka painottivat synodien roolia prosessissa.

Vuonna 1965 qes Gudina Tumsa nimitettiin kirkon pääsihteeriksi ja pastori Manfred Lundgren liitettiin EECMY:n keskustoimistoon hallinnolliseksi neuvonantajaksi. He tekivät kovasti työtä tässä asiassa, valmistivat esityksiä ja asiakirjoja ja yrittivät vastata asian toteutusta koskeviin ongelmiin. Kesäkuussa 1967 pidettiin ensimmäinen integraatiota käsittelevä kokous, jossa olivat edustettuina sekä kirkko että lähetysjärjestöt. Seurasi vielä muita kokouksia ja valmistettiin useita integraatiopolitiikan luonnoksia, joista keskusteltiin.

7. huhtikuuta 1969 allekirjoitettiin Etiopian Evankelisen Mekane Yesus –kirkon ja sen kanssa yhteistyössä toimivien lähetysjärjestöjen integraatiosopimus, joka rekisteröitiin korkeimmassa oikeudessa. Kirkon puolesta asiakirjan allekirjoitti H.E. Emmanuel Abraham; muut allekirjoittajat olivat Ruotsin evankelisen lähetyksen, Saksan Hermannsburgin lähetyksen, Norjan luterilaisen lähetyksen, Tanskan evankelisen lähetyksen ja Amerikan luterilaisen lähetyksen edustajat.

Integraation merkitys määriteltiin ”käytännöllisiksi järjestelyiksi, jotka koskivat hallinnollista asemaa, omaisuutta ja vastuuta”. Omaisuuden suhteen todettiin: ”1. Lähetysjärjestön omistamiin integroituihin ohjelmiin ja sen alaisiin laitoksiin kuuluva kiinteä omaisuus siirretään kirkolle ja rekisteröidään sen nimiin. 2. Irtain omaisuus, jota tarvitaan integroitujen ohjelmien ja niiden alaisten laitosten työn jatkamiseen ja jotka kuuluvat niille, siirretään kirkolle ja/tai kyseessä olevalle synodille. Kolmesivuisella, Addis Abebassa allekirjoitetulla sopimuksella oli kauas kantavat seuraukset. Vei noin kaksi vuotta ennen kuin se oli pantu kokonaan täytäntöön.

BV integroi työnsä ja omaisuutensa luterilaiselle kirkolle Raamatulle uskolliset ystävät syyskuussa 1975. Addis Abebassa oleva päämaja, rakennukset ja myös ensimmäisen lähetystyöntekijän asunto yhtä hyvin kuin muut lähetysasemat rekisteröitiin LCET:n nimiin.

Mekane Yesus –kirkon kanssa yhteistyössä toimivilla lähetysjärjestöillä ei ollut Addis Abebassa yhtä laillista toimielintä, johon ne olisivat voineet integroida kaupungissa sijaitsevan maansa ja laitoksensa. Addis Abeban synodia ei ollut vielä perustettu. Sen tähden laitosten ja omaisuuden siirto toteutettiin ECMY:n eri synodien päätäntävallalla. Ruotsin evankelinen lähetys integroi Addiksessa olevan koulunsa ja tonttinsa Keskisynodiin. Norjan luterilainen lähetys siirsi työnsä ja omaisuutensa Eteläiselle synodille. Saksan Hermannsburgin lähetys luovutti Addis Abeban Gulelessa sijaitsevan Louis Harms –oppilasasuntolan Länsisynodille.[18] Amerikan luterilainen lähetys, joka oli integroinut kaiken työnsä jo vuonna 1966, siirsi Mekanissan tonttia ja koulua yhtä hyvin kuin Kansainvälistä luterilaista kirkkoa (Lideta) koskevan päätösvallan Wollo-Tigren synodille.

Pitkä prosessi oli loppuun saatettu. Jälkeenpäin ajatellen viiden luterilaisen lähetysjärjestön tekemä, niiden toimintaa ja omaisuutta koskeva integraatio oli oikea toimenpide, joka tehtiin oikeaan aikaan. Vain kolme vuotta sen jälkeen, kun kaikki laitokset oli siirretty ECMY:lle, alkoi Etiopian vallankumous. Lähetysjärjestöjen alulle panemat laitokset jatkoivat toimintaansa, ja kirkon tarvitessa rahallista apua tai halutessaan ulkomaisten asiantuntijoiden jatkavan palvelutyötään, se saattoi sitä vapaasti pyytää

Lähetysjärjestöt, jotka eivät olleet integroineet työtään etiopialaiseen organisaatioon, menettivät vallankumouksen aikana suurimman osan omaisuuttaan ja laitoksensa. Niitä kohtasivat monet ongelmat, useissa tapauksissa sellaisia ongelmia, jotka olivat lähtöisin heidän omista työntekijöistään tai edunsaajistaan. Ulkomaalaisten työntekijöiden määrä väheni rajusti.[19]

Kirkkojen ja lähetysjärjestöjen integraatiopolitiikka vaikutti voimakkaasti Etiopian evankelisen kristillisyyden kehitykseen. Mekane Yesus –kirkossa osaavat ja työlleen omistautuneet johtajat olivat kasvaneet sellaisiksi, että ne olivat motivoituneita ja pystyivät kestämään myös painostuksen ja ahdistuksen aikoina.

 E. ADDIS ABEBAN SYNODIN JÄSENSEURAKUNNAT

Addis Abeban synodin muodosti yhdeksän Mekane Yesus -seurakuntaa 30.maaliskuuta 1974. Myöhemmin synodiin liittyi Gionin piiri. Myös saksankielinen evankelinen seurakunta ja Gulelen evankelinen Betel –seurakunta anoivat jäsenyyttä. Kuinka kaikki tämä saattoi tapahtua?

 

1. ADDIS ABEBAN MEKANE YESUS –SEURAKUNTA (AAMY)

AAMY perustettiin etiopialaiseksi kansalliseksi kirkoksi kesäkuussa 1941, jolloin valittiin vanhimmat ja kutsuttiin qes Badimma Jalew seurakunnan papiksi. Wolete Yohanis –kadulla (Siddist kilossa) olevat tilat siirrettiin SEM:lta seurakunnalle. Jäsenten huomattavien lahjoitusten tuella ja Haile Selassie I:n[1] anteliaalla lahjoituksella rakennettiin uusi kirkkorakennus, joka vihittiin käyttöön toukokuussa 1950. Ennen Etiopian luterilaisen kirkon perustamista, vuonna 1957,

seurakunta haki Luterilaisen Maailmanliiton jäsenyyttä ja sai sen Liiton 3. yleiskokouksessa.

Qes Ezra Gebre Medhin avusti qes Badimmaa tämän papillisten tehtävien hoidossa, mutta koska hän toimi EECMY:n pääsihteerinä vuosina 1963-66, hän ei voinut palvella seurakuntaa

qes Badimma Jalew

Addis Abeban MY-kirkko. Olisikohan alttarilla qes Ezra Gebre Medhin?

 

täystoimisesti. Myöhemmin papiksi kutsuttiin qes Taije Wolde Selassie ja palkattiin osa-aikainen evankelista. Wolete Yohanis –kadulla sijaitseva seurakunta oli useita vuosia ainoa tunnettu ja rekisteröity Etiopian evankelinen Mekane Yesus –seurakunta Addis Abebassa. Kaupungissa vierailevat tai sinne asettuneet evankeliset uskovat osallistuivat sunnuntaijumalanpalveluksiin. Langanon seminaarille vuonna 1973 selonteon antanut qes Taije puhui 2 500-3 000 uskovasta. Säännöllisten sunnuntaijumalanpalvelusten lisäksi raportissa mainitaan seuraavia toimintoja:

Kirkon tontilla sijaitseva koulu tarjosi yleissivistystä ja Raamatun opetusta noin 400 oppilaalle.

Pyhäkouluun osallistui eli 70 lasta ja nuorta. 30-40 nuorta kokoontui joka sunnuntai erilaisiin ohjelmiin.

Seurakunnan naiset kokoontuivat kolmessa eri ryhmässä iän ja siviilisäädyn mukaan. ”Äidit” tapasivat toisiaan keskiviikkoiltapäivisin, nuoremmat naiset ja tytöt lauantaisin Raamatun tutkisteluun, rukoukseen ja käsitöitä tekemään. Kerran kuussa he kokoontuivat eri paikoissa tai yksityiskodeissa. Näiden kokousten lisäksi seurakunnan naiset vierailivat sairaiden ja yksinäisten luona, lohduttivat surevia, neuvoivat pariskunnille avioliittoasioita ja todistivat uskostaan. Hengellisesti ja taloudellisesti naisia pidettiin seurakunnan selkärankana.

Viikon eri päivinä pidettiin rukouskokouksia ja annettiin kristinopin opetusta.

 

2. ENTOTON MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Ruotsin evankelinen lähetys (SEM) oli hankkinut suuren tontin Entoton tien varresta, jossa oli ylläpidetty poikakoulua aina vuodesta 1926 alkaen. Yleissivistävien aineiden lisäksi opetettiin raamattuläksyjä ja koulussa pidettiin hartauksia, kun taas sunnuntaisin oppilaiden ja opettajien tuli osallistua AA Mekane Yesus –kirkossa pidettyihin jumalanpalveluksiin.

SEM:n pihapiirissä annetun hengellisen opetuksen lisäksi on mainittava toinenkin toimintamuoto. Entoton alueelle oli asettunut Gamon ylängöltä, Etelä-Etiopiasta muuttaneita ihmisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa kutomatöillä. Eräs evankelinen kristitty Wolleggan Saijosta, ato Negari Sima koki velvollisuudekseen julistaa Jumalan rakkautta näille halveksituille ihmisille. Negari Sima oli Amerikan presbyteerilähetyksen työntekijä ja Addis Abeban evankelisen Betel –seurakunnan jäsen. Hän puhui gamun kieltä ja kutsui kaupunkiin muuttaneita kutojia osallistumaan Raamatun opetukseen, jota annettiin heidän äidinkielellään sunnuntai-iltapäivisin Entoton koulun tontilla. Heidän heimokielellään julistettu evankeliumi houkutteli monia ihmisiä ympäröiviltä alueilta.

Vuosina 1936-41, jolloin kapteeni Bernatti toimitti jumalanpalveluksia italian kielellä Wolete Yohanis –kadulla, qes Badimma, joka asui perheineen SEM:n Entoton tontilla alkoi toimittaa amharankielisiä jumalanpalveluksia koulun rukoussalissa. Aluksi niitä pidettiin perheen jäsenille ja ystäville, mutta myöhemmin myös naapurit kutsuttiin iltapäivisin pidettyihin hengellisiin kokouksiin.

Suomalainen jumalanpalvelus Entoton kirkossa vuonna 1969

Sen jälkeen kun qes Badimma oli vapautuksen jälkeen kutsuttu palvelemaan seurakunnan pappina Wolete Yohanis –kadulle (AAMY), hän toimitti sunnuntai aamuisin jumalanpalveluksen ja ehtoollisen siellä, mutta jatkoi Entoton kokouksilla iltapäivisin.

Uusi kehitys alkoi siitä, kun ato (myöhemmin fitawrari) Baisa Jammo valittiin parlamentin jäseneksi, jolloin hän muutti kaupunkiin ja rakensi asuntonsa Entotoon vuonna 1958. Hän alkoi koota ihmisiä kotiinsa, opettaen heitä lauantaisin, saarnaten sunnuntaisin, rukoillen sairaiden puolesta ja harjoituttaen kuoroa kotonaan. Monet, Wolleggasta ja Gamon ylängöltä tulleet, alueella asuvat ihmiset osallistuivat tähän kotikirkkoon; Entoton koululla ei pidetty sunnuntaisin jumalanpalveluksia vuonna 1958. Osallistujien määrä lisääntyi ja ato Baisan asuntoon eivät mahtuneet kaikki tulijat.[2] Hän puhui asiasta SEM:n johtajille, jolloin hänelle tarjottiin iso

Fitawrari Baisa Jammo

 luokkahuone koulun tontilta.

Koska Baisa Jammo oli AA Mekane Yesus –seurakunnan jäsen ja vaaleilla valittu varapresidentti, hän keskusteli Entoton asiasta vanhimpien kanssa. Asia tutkittiin, jolloin sovittiin, että SEM:n Entoton koululla avataan AAMY:n seurakunnan saarnapaikka. Ensimmäinen, käyttöön tarjotussa luokkahuoneessa, pidetty saarnajumalanpalvelus tapahtui 2. huhtikuuta 1960. Jumalanpalveluksen jälkeen valittiin järjestyskomitea.[3] Evankelioimistyötä Entoton alueen gamo-väestön parissa tehostettiin, perustettiin komiteat nuorisotyötä, pyhäkoulua, naistyötä varten sekä kuoro; uskovien lukumäärä lisääntyi.

25. marraskuuta 1962 seurakunnalle ehdotettu perussääntö hyväksyttiin ja 5. joulukuuta 1962 valittiin seurakunnan vanhimmat. Tammikuussa 1963 Entoton Mekane Yesus –seurakunnasta tuli EECMY:n Keskisynodin jäsen.[4]

Noudattaen Negari Siman esimerkkiä, joka oli käyttänyt heimokieltä julistaessaan kutojille evankeliumia, kaksi evankelista kristittyä Gamon ylängöiltä, Kasa Konde ja Tesfae Chulde, lähetettiin koulutettaviksi Mendin raamattukouluun Wolleggaan; palattuaan heidät palkattiin Entoton alueen evankelistoiksi.

Entoton koulun luokkahuone osoittautui pian liian pieneksi; kaikki jumalanpalvelukseen osallistuvat eivät mahtuneet sisään. Kasvoi tarve saada kappeli tai kirkko. Kerättiin rahaa sekä jäseniltä että lahjoittajilta. 3. maaliskuuta 1965 laskettiin kirkon peruskivi, ja uusi kirkko vihittiin käyttöön 19. kesäkuuta 1967.[5] Siihen aikaan Entoton MY -seurakunnan jäsenmäärä oli noin 180 henkeä.

Vuonna 1970 qes Lamesa Bato palkittiin Entoton MY –seurakunnan päätoimiseksi  papiksi. Säännöllisten papintehtävien lisäksi hänen edellytettiin opettavan raamattukoúlussa, mitä pidettiin kirkon tontilla.

Langanon kaupunkityön seminaarissa vuonna 1973 raportoitiin, että Entoton seurakunnassa toimi 12 YD lukutaitokoulua, ja että seurakunta oli aloittanut tavoittavan evankelioimistyön Gamu Gofassa, Wolisossa (Ghion) ja Kalechassa.

 

3. KANSAINVÄLINEN LUTERILAINEN SEURAKUNTA (ILCH)

Useat Addis Abebassa asuvat ulkomaiset luterilaiset perheet, joista enemmistöllä oli amerikkalainen tausta, perustivat Kansainvälisen luterilaisen seurakunnan vuonna 1958. Vuonna 1963 pystytettiin 200 istuinpaikkaa käsittävä kirkkorakennus lähellä Mexicon aukiota sijaitsevalle tontille, Amerikan luterilaisen lähetyksen tuella; kirkossa pidettiin säännöllisiä jumalanpalveluksia ja pyhäkoulua englanniksi. Seurakunta koostui johtavista viranhaltijoista, tekniikan osaajista,

Kansainvälisen kirkon pappina toimi 1980-luvun alussa pastori Pekka Harne Suomen Lähetysseurasta

  joukkotiedotusohjelmien toimittajista, sihteereistä, opettajista, sotilashenkilöstöstä, diplomaateista ja heidän perheistään. He olivat kotoisin noin kahdesta kymmenestä eri maasta.[6] Enemmistö jäsenistä oli ulkomaalaisia, jotka toimivat Etiopiassa tietyn ajanjakson ajan erityistehtävissä tai suorittivat jotain toimeksiantoa. Toinen joukko jäsenistä oli niitä, jotka olivat asettuneet asumaan Addis Abebaan. He olivat etiopialaisia tai naimisissa etiopialaisten kanssa. Erityisjoukko oli Mekane Yesus –kirkossa palvelevien lähetystyöntekijöiden perheenjäseniä; kielisyistä he osallistuivat mieluiten englanninkielisiin jumalanpalveluksiin. Seurakunnan erityinen luonne, jota leimasi suuri liikkuvuus ja jäsenten ainainen vaihtuvuus, vaikutti todella seurakuntatyöhön.

Kansainvälisen luterilaisen seurakunnan kirjoissa oli vuonna 1973 186 jäsentä.[7] Kirkossakäynti oli aktiivista. Jumalanpalvelukseen osallistui keskimäärin 85 aikuista, 15 nuorta, ja 20 lasta, kun taas noin 70 lasta ja nuorta osallistui pyhäkouluun. Kirkon tiloissa toimi päivittäin lastentarha, jossa oli hoidettavina 18 poikaa ja 14 tyttöä. Naapurustossa asuville aikuisille avattiin lukutaitokoulu.

Kun yhä enemmän etiopialaisia alkoi osallistua ILC:n englantilaisiin jumalanpalveluksiin, saarnoja alettiin tulkita amharaksi. Vuonna 1967 aloitettiin amharankielinen rippikoulu, minkä seurauksena viimein perustettiin Lidetan Mekane Yesus –seurakunta. Kansainvälinen luterilainen seurakunta yritti avustaa tätä nuorta seurakuntaa ja vastata sen tarpeisiin.

 

4. OURAEL MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Addis Abeban Ouraelin seurakunnan synty liittyy Norjan luterilaisen lähetyksen (NLM) työhön. Norjalaiset tulivat lähetystyöhön Etiopiaan vuonna 1948 aloittaen laajan kasvatus-, terveydenhuolto- ja hengellisen työn Sidamon ja Gamo Gofan provinsseissa.[8] Uskovien luku kasvoi nopeasti Etelä-Etiopiassa.

Tarve Addis Abebassa sijaitsevalle NLM:n päämajalle syntyi, sillä hallintovirkailijat huomasivat, että monet etelän luterilaiset muuttivat pääkaupunkiin. Heidän kaitsemisekseen norjalainen lähetys kutsui Alemu Dersehin[9] evankelistan toimeen Addis Abebaan. Tavoitteena ei ollut evankelioimistyön aloittaminen pääkaupungissa, vaan pitää huolta Sidamosta ja Gamu Gofasta kaupunkiin tulleista uskovista. Alemu Derseh vieraili aamuisin uskovien työpaikoissa, olipa se toimistossa tai yksityisyhtiössä; iltapäivisin hän opetti NLM:n pihapiirissä Raamattua ja piti rippikoulua. Syntyi seurakunta, johon vuonna 1960 valittiin ensimmäiset vanhimmat.[10]

Samana vuonna rakennettiin kappeli NLM:n tiloihin ja aloitettiin säännölliset amharankieliset jumalanpalvelukset. Pastori Magnar Mageroy toimi seurakunnan pappina NLM:n osoittamien virallisten tehtäviensä ohella.

Vuonna 1963 Ourael MY –seurakunta hyötyi siitä, että memre Sileshi Wolde Mikael muutti Addis Abebaan; hän oli toiminut NLM:n palveluksessa opettajana Javellossa ja Dillassa, ja nyt hänet oli palkattu radioevankelistaksi Jemisrach Dimtsin radiostudioon. Hän osallistui aktiivisesti seurakuntaelämään ja tuli myöhemmin valituksi Ouraelin seurakunnan presidentiksi.

Vuonna 1965 qes Gutama Gidada tuli valituksi parlamentinjäseneksi, jolloin hän muutti Addis Abebaan ja toimi Ouraelin seurakunnan pappina viisi vuotta osa-aikatoimisena.

Vuonna 1973 Langanon kaupunkityön seminaarissa ilmoitettiin että seurakunnassa oli 60 jäsentä, joista 45 oli konfirmoitu. Säännöllisten sunnuntaijumalanpalvelusten lisäksi pidettiin lauantaisin nuorisokokouksia, joihin osallistui 15-30 nuorta. Pyhäkoulua kävi 30-50 lasta. Seurakunnan naiset ja tytöt kokoontuivat rukouksiin ja käsityöpiireihin. Seurakunnan erityisohjelmaa olivat päivittäiset aamuhartaudet kaikille lähetysaseman työntekijöille, joten niihin osallistuivat myös norjalaiset lähetystyöntekijät.

 

5. MEKANISSAN MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Mekanissan[11] Mekane Yesus –seurakunnan synty liittyy Amerikan luterilaiseen lähetykseen (A
LM), joka rakensi hallintokeskuksensa Addis Abeban etelälaidalle.[12] Amerikkalaiset lähetystyöntekijät ja samalla alueella asuvat etiopialaiset uskovat alkoivat kokoontua jumalanpalveluksiin ALM:n vierastalossa noin vuodesta 1961 alkaen.[13] Jumalanpalvelusta johtivat ulkomaiset lähetystyöntekijäpapit ja niihin osallistui alussa 25-35 henkilöä.

Puolitoista vuotta myöhemmin kasvava seurakunta[14] siirsi jumalanpalvelukset Mekanissan kylään, josta vuokrattiin hallitukselta suuri halli, jota oli tarkoitus käyttää lähetysjärjestön ylläpitämänä alkeiskouluna. Koulu kasvoi vaiheittain kuusiluokkaiseksi. Lisäksi Mekanissan alueelle avattiin useita YD -lukutaitokeskuksia.[15]

Vuodesta 1963 alkaen ato Gudeta palkattiin ensimmäiseksi evankelistaksi; alkoi rippikoulu. Vuonna 1964 konfirmoitiin 11 henkilöä.[16]Samana vuonna valmistui seurakunnan perussääntö, joka hyväksyttiin ja valittiin vanhimmat.[17] Pastori Robert P. Avers toimi seurakunnan pappina Kansainvälisen luterilaisen seurakunnan (ILC) tehtäviensä lisäksi. Myöhemmin palkattiin osa-aikaisiksi seurakunnan työntekijöiksi Mekane Yesus –seminaarissa opiskelevat qes Lamesa Bato[18] ja Beijene Kidane Mariam. 1970-luvun alussa qes Gebre Mesqel Hailu palveli seurakuntaa kahden vuoden ajan, kun taas Girma Chaka toimi pääsihteerinä.

Vuonna 1972 syntyi ongelmia Mekanissan MY –koulusta ja siihen kuuluvasta vuokratontista; mikä johti siihen, että hallitus otti tontin käyttöönsä. Suunniteltua ”Koinoniaprojektia” ei voitu toteuttaa. Vuonna 1973 Mekanissa seurakunta alkoi pitää jumalanpalveluksia Mekane Yesus- seminaarin kappelissa.

Paikan vaihto ja muut syyt vaikuttivat siihen, että Mekanissan seurakunnan jäsenmäärä kasvoi vain vähän, vaikka evankelioimistyö, lukutaito-, nuorisotyö- ja naistyöohjelmat jatkuivat. Langanon kaupunkityön seminaarissa ilmoitettiin vuonna 1973 seurakunnan jäsenmääräksi 149 henkeä ja ehtoolliselle osallistuvien määräksi 35-48 henkeä.

 

6. DEBRE ZEITIN MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Sen jälkeen kun Etiopian evankelinen opisto (EEC DZ) oli aloittanut opetusohjelmansa Debre Zeitissä vuonna 1957, pidettiin säännöllisiä hartauksia ja sanajumalanpalveluksia sunnuntaisin ja keskiviikkoisin opiskelijoille opiston ruokasalissa. Tilaisuuksiin osallistui myös väkeä kaupungista, aluksi 10-20 henkeä, myöhemmin noin 50. Syntyi lisätilan tarve, minkä johdosta kaupungilta vuokrattiin talo.

Vuonna 1966 perustettiin seurakunta, minkä seurauksena myös opiston oppilaat saattoivat osallistua Pyhälle ehtoolliselle. Lisäksi toivottiin vasta perustetun seurakunnan kannustavan opiskelijoita osallistumaan aktiiviseen seurakuntatyöhön.

Vuokratalossa pidetyt jumalanpalvelukset eivät jatkuneet kauan. Ortodoksisen papiston tuella kaupungin evankelisia vainottiin niin, että saarnapaikka piti sulkea. Monet uskovat joutuivat vankilaan. Evankelisen opiston opiskelijoita kiellettiin ryhtymästä hengelliseen työhön Debre Zeitin sairaalassa, vankilassa sekä naapurustossa, niin kuin ennen oli tapahtunut.

Vuosina 1969-70 Etiopian evankelinen opisto laajentui. Monien muiden rakennusten ohella rakennettiin suuri kokoussali, jota voitiin käyttää kappelina. Seurakunta perustettiin virallisesti ja Taije Wolde Selassiesta tuli sen ensimmäinen presidentti. Vuonna 1970 Debre Zeitin MY –seurakunta hyväksyttiin ECMY:n Keskisynodin jäseneksi.[19]

Tesfae Dinagde toimi seurakunnan vapaaehtoisena evankelistana ja muissakin tehtävissä opiskellessaan evankelisessa opistossa.

Vuonna 1972 Debre Zeitin seurakunta kutsui palvelukseensa ensimmäisen papin, qes Ragassa Badadan. CLCAA:n Kaupunkipalvelun avulla ostettiin pala maata taloineen seurakunnan keskukseksi, mihin sisältyi papin asunto.[20] Ragasassa aloitettiin monenlaisia toimintoja, kuten naisten käsitöitä, lukutaitokouluja, tavoittavaa evankelioimistyötä, kokoontumisia yksityiskodeissa, nuorisokokouksia sekä myös lasten päivähoitokeskus. Seurakunta kasvoi; joulukuussa 1973 siihen kuului 254 jäsentä.

 

7. LIDETAN MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Lidetan Mekane Yesus –seurakunta syntyi Kansainvälisen luterilaisen seurakunnan (ILC) yhteyteen, jonka olivat aloittaneet ulkomaalaiset vuonna 1958. He olivat pystyttäneet kirkkorakennuksen lähelle Mexicon aukiota vuonna 1963 ja järjestivät englanninkielisiä hengellisiä tilaisuuksia. Muutamat Jumalan sanasta kiinnostuneet etiopialaiset liittyivät heihin. Heidän lukumääränsä lisäännyttyä saarnat alettiin tulkita amharaksi, jolloin ilmaistiin myös toivomus raamatunopetuksen saamiseksi kotimaisella kielellä. Muuan Mekane Yesus –seminaarin oppilas, qes Girmae, valittiin; hän aloitti rippikoulunkin vuonna 1967.

Seuraavina vuosina amharankielisiä jumalanpalveluksia pidettiin sunnuntaiaamuisin, ennen englantilaista jumalanpalvelusta ja siihen liittyvää pyhäkoulua. Konfirmoitujen jäsenten lukumäärä kasvoi. Perustettiin Lidetan MY –seurakunta, jonka ensimmäiset vanhimmat valittiin tammikuussa 1970.[21] Perustettiin useita komiteoita, joilla oli erilaisia tehtäviä, sekä ryhmiä seurakuntaan. Seurakuntaan syntyi myös tunnettu kuoro. Lidetan seurakunnasta tuli ECMY:n Pohjois-Etiopian synodin jäsen.

Vuonna 1973 Langanon kaupunkityön seminaarissa ilmoitettiin, että Lidetan seurakunta ylläpiti säännöllisten sunnuntaijumalanpalvelusten lisäksi monia ohjelmia, kuten lukutaitoluokkia, Raamatun tutkistelua, pyhäkoulua (lauantaisin), nuorisokokouksia ja rukouskokouksia. Konfirmoitujen jäsenten luku oli siihen aikaan 25; rippikoulua kävi 11 henkilöä, miehiä ja naisia.[22] Pian naapuruston nuoret liittyivät opiskelijoiden ohjelmiin ja urheilutoimintoihin. Järjestettiin lasten kokoontumisia ja näytettiin sivistäviä filmejä hostellin ruokasalissa. Lokakuussa 1969 aloitettiin ilta-lukutaitoluokat Louis Harms –hostellin (LHH) kellarikerroksessa. Ammattikoululaiset toimivat vapaaehtoisina opettajina opettaen välillä jopa sataa aikuista, jotka tulivat ympäröivältä alueelta.

24. maaliskuuta 1970 keisari Haile Selassie I vieraili Louis Harms –hostellissa, millä oli suuri vaikutus siellä tehtävään kasvatus- ja hengelliseen työhön.

Vuoden 1970 alussa hostellin johtaja aloitti rippikoulun ja ensimmäinen konfirmaatio toimitettiin 2. elokuuta 1970. Sosiaalinen ja kasvatuksellinen työ LHH:ssa ja sen ympäristössä levisi ja syventyi kiitos ato Desta Buban ja Olani Homan aherruksen. 14 YD -lukutaitoluokkaa aloitettiin vuokrataloissa ja niitä valvoi LHH ympäristössään.[23]

Vuonna 1969 allekirjoitetun integraatiosopimuksen mukaisesti Louis Harms –hostelli siirrettiin EECMY:n Länsisynodin omistukseen, jolla oli yhteydet sekä saksalaiseen Hermannsburgin lähetykseen että ruotsalaiseen evankeliseen lähetykseen. Tammikuusta 1971 alkaen Gulelen seurakunnasta tuli tämän synodin jäsen. Vuoteen 1973 mennessä seurakuntaan kuului 70 konfirmoitua jäsentä.

 

8. KOLFEN MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Aloitteen Kolfen Makene Yesus –seurakunnan perustamiseksi Addis Abeban länsilaidalle teki Louis Harms –hostellin henkilökunta. Addis Abeban saksalaisten yhteistyökumppanien myöntämien yksityisten avustusten turvin Hostelli palkkasi marraskuussa 1969 ato Kasa Konden evankelistaksi; tarkoitus oli, että ato Kasa aloittaisi työn kotiseudultaan, Gamon ylängöiltä tulleiden kutojien parissa. Hän aloitti opetustyön Mercatolla, mutta pian kävi ilmi, että monet Etelä-Etiopian ”dorzet” asuivat Kolfessa.

Maaliskuussa 1970 vuokrattiin talo Kolfesta. Kasa muutti perheineen tähän paikkaan, jossa aloitettiin lukutaitoluokka. Lukutaito-opetusta annettiin amharaksi, mistä tuntui olevan hyvä apu Gamu Gofan köyhille kutojille. He oppivat lukemaan ja kirjoittamaan sekä samalla sen virallisen kielen, jota Addis Abebassa välttämättä tarvittiin. Lukutaito-opetus oli niin tarpeellista, että ato Kasa aloitti useita luokkia kutojien työpajoissa. Hän antoi heille myös käsikäyttöisiä nauhureita ja kasetteja, jotka sisälsivät suuresti arvossa pidettyä hengellistä sanomaa gamun kielellä. Kolfesta vuokratussa talossa LHH:n henkilökunta alkoi näyttää sivistäviä elokuvia keskiviikko-iltaisin. Niihin osallistui jopa yli 70 henkeä. Annettiin myös raamatunopetusta; pian useat Gamon ylänköjen kutojat pyysivät lisää yksityiskohtaista kristillisen uskon opetusta. Aloitettiin rippikoulu ja marraskuussa 1970 ensimmäiset kahdeksan Kolfen ”dorzea” konfirmoitiin Louis Harms –hostellissa. Seurasi lisää rippikouluja.

30. tammikuuta 1972 oli tärkeä sunnuntai Gamon ylänköjen ”halveksituille kutojille”. ECMY:n pääsihteerin, qes Gudina Tumsan, saksalaisen lähetyksen edustajien, Louis Harms –hostellin henkilökunnan ja arvovaltaisten vieraiden läsnä ollessa perustettiin Kolfen seurakunta. Perussäännön hyväksymisen jälkeen pidettiin henkilövaalit. Ato Desta Bubasta tuli uuden seurakunnan ensimmäinen presidentti, ja useita ”dorzeja” valittiin toimimaan seurakuntaneuvoston vanhimpina. Seurakunta päätti liittyä ECMY:n Keskisynodiin.

 

9. MUITA AAS:N SEURAKUNTIA:

GIONIN ALUE

EECMY:n Keskisynodi ja evankelista Gurmesa Kussa aloitti lukutaitokouluja ja evankelioimistyön ennen vuotta 1969 Addis Abeban lounaispuolella olevilla alueilla.[24] Toiminta levisi laajalle alueelle ja lyhyessä ajassa avattiin 33 lukutaitokoulua. Kasvatus- ja evankelioimistyön tuloksena syntyi neljä seurakuntaa ja kolme saarnapaikkaa.

Worabun ja Angorchan kyläkirkot, jotka sijaitsivat noin 35 km Wolisosta länteen, muodostivat alun Chebon seurakunnalle.  Niistä tuli ECMY:n Keskisynodin jäseniä vuonna 1970. Qes Ragassa Badada toimi jonkin aikaa tällä alueella. Gambelan[25] seurakunnan, joka oli osa Wolison seurakuntaa, muodostivat Kambatasta, Guragesta ym. Etiopian seuduilta kotoisin olevat evankeliset kristityt, jotka olivat asettuneet asumaan laajalle alueelle Gibejoen itäpuolelle. Vuonna 1971 ne muodostivat seurakunnan. Kieli-, kulttuuri- ja tunnustuskuntaerot[26] aiheuttivat monia ongelmia, mutta tammikuussa 1974 ne saattoivat vihkiä uuden kirkkorakennuksensa, joka oli katettu aaltopellillä.

Wolison kaupungissa Mekane Yesus –kirkon toiminnot alkoivat 1970-luvun alussa. Vuonna 1974 16 henkeä, pääosin opiskelijoita, kävi rippikoulun, jolloin heistä tuli ehtoollisella käyviä jäseniä. Wolison ECMY:n yhteydessä olevan seurakunnan evankelisten uskovien määrä oli siihen aikaan 40 henkeä.[27]

Gionin alueen seurakunnat eivät lähettäneet edustajiaan Addis Abeban synodin perustavaan kokoukseen, joka pidettiin 29-30. maaliskuuta 1974. Monien neuvottelujen jälkeen heidät liitettiin AAS:iin kesäkuussa 1974.

 

ADDIS ABEBAN SAKSANKIELINEN EVANKELINEN SEURAKUNTA

Eräs saksalaisen Hermannsburgin lähetyksen pappi perusti vuonna 1928 saksankielisen evankelisen seurakunnan. Fasistimiehityksen ja toisen maailmansodan johdosta seurakunnallinen toiminta lakkasi.

Vuonna 1952 Etiopian hallituksen töissä toiminut saksalainen insinööri Werner Thil alkoi koota saksaa puhuvia ihmisiä kotiinsa hengellisiin kokouksiin. Myöhemmin vuokrattiin huone Ras Makonnenin sillan luota ja siellä pidettiin jumalanpalveluksia, joihin kuuluu painetuista teksteistä luettu saarna. Kun joku Wolleggan saksalaisista papeista tuli Addis Abebaan, hän saattoi toimittaa sakramentteja. Seurakunta kasvoi; muutaman vuoden kuluttua siihen kuului jo yli 100 jäsentä.[28]

”Evangelische Gemeinde Deutscher Sprache in Äthiopien” –nimellä seurakunta liitettiin sopimuksella Saksan evankelisen kirkon (EKiD) yhteyteen. Vuonna 1957 pastori Launhardt sai kutun seurakunnan papiksi. Hän piti säännöllisiä jumalanpalveluksia, rippikoulua ja antoi uskonnonopetusta saksalaisessa koulussa. Vuokrahuone Ras Makonnenin sillan luona osoittautui pian riittämättömäksi kasvavalle seurakunnalle. Vuodesta 1961 alkaen sunnuntaijumalanpalveluksia oli järjestettävä saksalaisen koulun luokkahuoneessa.[29]

Seurakunnan pappi, vanhimmat sekä jäsenet halusivat rakentaa kirkon; he alkoivat kerätä rahaa siihen. Vuosia kestäneiden neuvottelujen jälkeen seurakunta sai keisari Haile Selassielta palan maata läheltä Jan Medaa. Kirkon peruskiven laski Saksan liittotasavallan presidentti, tri Heinrich Lübke 21. lokakuuta 1964. Rakennustyö alkoi tammikuussa 1965, ja nykyaikainen, pyöreän muotoinen rakennus nimeltään ”Kreutzkirche” (Ristinkirkko) vihittiin käyttöönsä 26. kesäkuuta 1966.

Joulukuussa 1966 pastori William Lane Graffam joka oli toiminut LML:n radioaseman, radio Evankeliumin äänen (RVOG) ohjelmaosastossa alkoi toimia saksankielisen seurakunnan pappina. Amerikkalainen pastori W.L. Graffam puhui saksaa sujuvasti. Tavallisten seurakunnallisten tehtävien ja saksalaisessa koulussa uskonnon opettamisen lisäksi hän ja hänen vaimonsa sekä seurakunnan jäsenet aloittivat laajan sosiaalisen työn ympäristön köyhien ihmisten hyväksi. Köyhiä etiopialaislapsia varten avattiin alkeiskoulu kirkon pihapiirissä, naisille tarjottiin käsityökursseja ja sokeille rakennettiin työpaja, jossa oli kangaspuut.

Vuonna 1975 pastori Heinrich Scheffer, D. D. ja rva Eva Sheffer tulivat kuuden vuoden työkaudelle Addis Abeban saksankieliseen seurakuntaan. Heidän toimintaansa varjosti Etiopian vallankumous, terrori, sota ja ahdistus sekä saksalaisen koulun takavarikointi. Seurakunnan jäsenmäärä laski alle viiden kymmenen. Etiopialaisten hyväksi tehty sosiaalinen työ jatkui ja jopa kasvoi.

Saksankielinen evankelinen seurakunta kuului Addis Abeban luterilaisten seurakuntien neuvostoon (CLCAA) aina sen perustamisesta alkaen vuodesta 1969. Vuonna 1977 seurakunnasta tuli Addis Abeban synodin liitännäisjäsen.

 

GULELEN EVANKELINEN BETEL –SEURAKUNTA

Mammo Chorkan, pääsiäispäivänä 1939 tapahtuneen pappisvihkimyksen yhteydessä 34 henkilöä, useimmat heistä amerikkalaisen presbyteerilähetyksen Gulelen sairaalan työntekijöitä, perustivat seurakunnan, johon saman tien valittiin vanhimmat. Muutamia kuukausia myöhemmin Yhdysvaltojen Yhdistyneen presbyteerikirkon Alleghenyn presbyteerio tunnusti Addis Abeban seurakunnan järjestäytymisen ja Mamo Chorkan pappisvihkimyksen päteväksi.

Elokuussa 1939 Italian viranomaiset ottivat Tafari Makonnenin/amerikkalaisen Presbyteerisairaalan haltuunsa. Lähetysjärjestön henkilöstön oli pastori, tri Henry Duncania lukuun ottamatta, lähdettävä maasta. Seurakunta alkoi kokoontua lähetysjärjestön afro-amerikkalaiselta, D.R. Alexanderilta ostamassa kiinteistössä. Henry avusti seurakuntaa niin kuin vain saattoi fasistihallitsijoiden toistuvista vangitsemisista huolimatta.[30] Vuonna 1941 fasistimiehitys lakkasi Etiopiassa.

Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana amerikkalaisten presbyteerilähetystyöntekijöiden ja kansallisen kirkonjohtajien välejä leimasi tyytymättömyys.

Lähetysjärjestön julistuksen seurauksena syntynyt kirkko tunsi itsensä lähetysjärjestön hylkäämäksi. Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Addis Abebassa, kun herra Fred Russell kielsi 2. heinäkuuta 1944 Gulelen lähetysasemalla toimitettavan avioliittoon vihkimisen.[31] Russell kielsi vihkimisseremonian perustellen kieltoaan sillä, että vihkimistä ei voinut toimittaa sapattina ja, ettei kirkko voinut käyttää lähetysaseman tiloja ilman lähetysjärjestön lupaa.  Herra Russellin lisäselitykset lähetyksen ja kirkon ”erillään pysymisestä” hämmensivät kirkonjohtajia. Suhteita leimasi luottamuksen puute ja turhautuminen.

Toinen ristiriidan aihe oli Gulelen tontti. Lähetysjärjestön mielestä se oli ostettu Daniel Alexanderilta ja kuului sen tähden lähetysjärjestölle. Gebre Mikael Daga, joka oli seurannut vanhaa herra Alexanderia Wolleggaan vuonna 1919 ja tunsi olevansa kuin hänen poikansa, kyseenalaisti lähetysjärjestön käsityksen samoin kuun muutkin kirkon jäsenet. Seurasi vuosien mittainen kiistely ja käräjöinti, kunnes tämä asia ja myös suhde kansalliseen kirkkoon viimein ratkaistiin.

Vuonna 1968 saattoi alkaa varsinaisen kirkkorakennuksen rakentaminen Gulelen tontille. Amerikan presbyteerinen kirkko lahjoitti 125 000 birriä; vuonna 1969 uusi jumalanpalveluspaikka oli valmis käytettäväksi.

Gulelen evankelisen Betel –seurakunnan kasvu oli hidasta, mikä johtui etupäässä sisäisistä ongelmista. Seurakunnan toimiessa Gulelen sairaalassa vuonna 1939 jäsenmäärä oli ollut 34; vuonna 1969 jäsenmäärä ei ollut ylittänyt neljää kymmentä.

Mekane Yesus –seminaarin (MYS) avauduttua Addis Abebassa 1960-luvulla Amerikan presbyteerilähetys päätti lähettää muutamia ehdokkaitaan seminaarin pappiskoulutukseen. Gulelen Betel –seurakunnasta seminaariin lähetettiin Gebru Sertse ja Länsi-Wolleggan Qellem-synodista Debela Birri.

Debela Birri valmistui vuonna 1968 diplomakurssilta ja sai sen jälkeen kutsun Gulelen Betel –seurakunnan papiksi. Hänet vihittiin papiksi Addis Abebassa ja asetettiin virkaansa 23. marraskuuta 1970.

1970-luvun alussa tapahtui kauaskantava kehitys Betelin evankelisessa kirkossa. Betel –kirkko päätti liittyä Mekane Yesus –kirkkoon. Yhdessä käytyjen kokousten, tutkimusten ja neuvottelujen jälkeen Betel –kirkon kaksi synodia hyväksyttiin Mekane Yesus –kirkon täysjäseniksi

syyskuusta 1974 alkaen.

Kahden kirkon yhtymisen jälkeen ECMY:n johtoryhmä otti yhteyttä USA:n Yhdistyneeseen Presbyteerikirkkoon allekirjoittaakseen samanlaisen sopimuksen kuin luterilaisten kirkkojen ja lähetysjärjestöjen kanssa koskien yhteistyötä ja omaisuuden siirtoa. 2. joulukuuta 1976 allekirjoitettiin siirto- ja yhteistyösopimus.

Gulelen Betel –seurakunta oli alun perin osa Shoa- Kaffa- ja Illubbabor Bethel –synodia, jonka toimisto sijaitsi Addis Abebassa. Addis Abeban seurakunnan liityttyä AAS:iin em. synodi sai uuden nimen Kaffa Illubbabor Bethel-synodi (KIBS). ECMY:n 8. yleiskokouksen päätösten pakottamana Gulelen evankelinen Betel –seurakunta anoi Addis Abeban synodin jäsenyyttä; AAS:n 4. yleiskokous hyväksyi sen synodin täysjäseneksi toukokuussa 1977.

Vuosina 1939-69 Gulelen Betel seurakunnan jäsenmäärä kasvoi tuskin ollenkaan, mihin oli useita syitä, kuten edellä on mainittu. Vuoden 1970 jälkeen seurakunta kasvoi nopeasti. Kasvu syitä olivat hengellinen herätys, seurakunnan yhteiskunnallisen työn ja evankelioimisen vahvistuminen sekä maallikkojen järjestelmällinen koulutus ja työhön lähettäminen. Vuoteen 1992 mennessä seurakunnan jäsenmäärä oli noussut yli kahteen tuhanteen.

 

SEBBETAN MEKANE YESUS –SEURAKUNTA

Addis Abebasta 30 km etelään sijaitsevassa Sebbetan kaupungissa alkoi evankelinen toiminta 1970-luvun alussa erään Entoton MY -seurakunnan jäsenen muuttaessa Sebbetaan ja avatessaan siellä kaupan. Hän kokosi asiasta kiinnostuneita Raamatun tutkisteluun ja pyysi Entoton seurakunnan vanhimpia aloittamaan siellä opetus- ja evankelioimistyön. Kaupunkipalvelun henkilökunta kuuli pyynnön ja heräsi toimimaan. Sen aloitteesta ostettiin Sebbetan keskustassa oleva tontti ja sillä sijaitseva talo.[32]Tilat hankittiin kaupunkiyhdyskuntatyötä varten, samalla periaatteella kuin Kolfessa, Kechenessä ja Kirkosissa; se tarjosi lukutaitoluokkia, käsityökoulutusta ja kasvatusohjelmia, joiden tarkoitus oli pitää työttömät nuoret pois kaduilta. Aluksi aloitettiin lukutaitoluokat, mutta pian kävi ilmi, että Sebbetassa oli suuri alkeissivistyksen tarve. Avattiin alkeiskoulu, mutta kävi ilmi, että hankittu tontti ei ollut riittävän suuri opiskelijoiden kasvavaa lukumäärää ajatellen. Niinpä hankittiin tontin vieressä oleva toinen tontti, jossa oli myös rakennus. Sebbetan Mekane Yesus –koulu kehittyi 4-luokkaiseksi, oppilasmäärän noustessa kolmeen sataan

oppilaaseen, joista 120 oli tyttöjä. Sebbetan kouluun palkattiin kuusi opettajaa; koulu noudatti hallituksen opetussuunnitelmaa tarjoten sen lisäksi päivittäin Raamatun opetusta.

Vuonna 1976 Wolleggassa evankelistana ja pappina toiminut qes Abose siirrettiin Sebbetaan. Siihen aikaan säännönmukaisia jumalanpalveluksia pidettiin yhdessä luokkahuoneessa ja aloitettiin rippikoulu.

Sebbetan seurakunta mukaan lukien AAS:n seurakuntien lukumäärä oli 16.

ECMY:n Addis Abeban synodin jäsenmäärä vuonna 1974

Seurakunta

Kastetut[33]

Konfirmoituja

Yhteensä

miehiä

naisia

miehiä

naisia

1

Addis Abeba MY

200

280

500

450

1430

2

Entotto MY

301

164

143

57

665

3

Kansainväl.seurakunta

72

65

33

37

207

4

Ourael My

174

118

30

22

344

5

Mekanissa MY

30

49

29

30

138

6

Lideta MY

7

3

18

9

37

7

Gullelle LH Hostel MY

7

5

57

11

80

8

Kolfe MY

11

12

31

16

70

 

Addis Abeba

802

696

841

632

2971

9

Debre Zeit MY

95

67

53

41

256

 

Ghionin piiri (4 paikkaa)

205

130

42

36

413

      Kaikki yhteensä

1102

893

936

709

3640



[1] Keisarin lahjoitus oli 30 000 birriä.

[2] Fitawrari Baisan vaimo kertoi tämän kirjoittajalle, että ihmisiä piti laittaa istumaan jopa heidän vuoteeseensa. Ihmiset kuormittivat heidän tuolejaan ja sängyt särkyivät. Lapset mukaan lukien heidän kotiasunnossaan pidettyihin tilaisuuksiin kokoontui jopa 80 henkeä hengellistä ohjelmaa varten.

[3] Komitean jäsenet olivat Baisa Jammo, Jalleta Jaffero, Naygzi G/Medhin, herra Hanson, Baisa Homa,, Mateos Bebo ja Manfred Lundgren.

[4] 1980-luvulla syntyi keskustelu siitä, onko Entoton seurakunnan perustajana pidettävä qes Badimmaa vai fitawrari Baisaa. Tämän kirjoittajan mielestä seurakunnan syntyyn vaikuttivat monet tekijät: SEM:n opetus- ja hengellinen työ, Negari Siman gamun kielinen julistus, qes Badiman pitämät sunnuntai-iltapäiväkokoukset sekä, melko suuressa määrin, fitawrari Baisa Jammon, hänen vaimonsa, evankelistojen ja monien tuntemattomien evankelisten kristittyjen toiminta

[5] Peruskiven laski eräs SEM:n viranhaltija, koska SEM vietti vuonna 1966 Etiopian työnsä satavuotisjuhlaa. Kirkon rakentamiskulut olivat kaiken kaikkiaan 92 000 birriä.

[6] ILC:n jäsenet olivat kotoisin USAsta, Kanadasta, Islannista, Norjasta, Tanskasta, Ruotsista, Suomesta, Irlannista, Ranskasta, Sveitsistä, Kreikasta, Nigeriasta, Kamerunista, Tansaniasta, Zimbabwesta, Mosambikista, Intiasta, Japanista, Etiopiasta ja muista maista.

[7] Pastori H.F. Reisz, D.D., totesi, että konfirmoituja jäseniä oli 68, 7 kasteopetusta saavia, 61 kastettua lasta ja 50 seurakunnan ”ystävää”.

[8] Etelä-Etiopiassa toimivan NLM:n toimintoihin kuului peruskouluja, lukioita, opettajakoulutusta, ammatti- ja maanviljelyskouluja, sairaaloita, klinikoita, orpokoti, raamattukouluja sekä teologinen seminaari.

[9] Alemu Derseh oli amharataustainen , 1905 syntynyt henkilö, joka oli toiminut sotilaana Hararissa, missä hän oli kuullut evankeliumin sanoman BV:n sanansaattajien kautta. Hän päätti pysyä naimattomana ja omistautua täystoimisesti evankeliumin julistamiseen. NLM palkkasi hänet evankelistaksi Sidamon Javelloon. Hän toimi siellä useita vuosia. Vuosina 1959-64 hän toimi Addis Abebassa.

[10] Seurakunnan ensimmäinen presidentti oli ato Hilawe.

[11] Kylän oromonimi on Bakkaanniisa

[12] Amerikan luterilainen lähetys tuli Etiopiaan vuonna 1957 tri H. Schaeferin johdolla.

[13] Bulti Fejisa mainitsee vuoden 1960 alkuvuodeksi ajatellen ilmeisesti yksityiskoteja kokouspaikoiksi. Girma Chaka kertoi Langanon kaupunkityön seminaarissa vuonna 1973, että lokakuu 1961 on seurakunnan perustamispäivä. Banti Gerba kirjoittaa vuonna 1983: ”ALM aloitti sunnuntaijumalanpalvelukset virallisesti vuonna 1962 vierastalossaan. Jäseninä oli 19 amerikkalaista ja 16 etiopialaista, yhteensä 35.”

[14] Mekanissan seurakunnan jäsenmäärä oli vuonna 1964 96 henkeä.

[15] Banti Gerba mainitsee kymmenen lukutaitokeskusta Mekanissassa ja sen ympäristössä.

[16] Konfirmoiduista henkilöistä kahdesta tuli myöhemmin pappeja; he olivat Girma Chaka ja Akineda Gebre Medhin.

[17]  Ato Semaw Makonnenin antaman tiedon mukaan ensimmäiset vanhimmat olivat: ato Gebre Ab Bijadgilini, presindentti, ato Berhe Beijene, varapresidentti, rva Schaefer, taloudenhoitaja, ato Gudeta Aijano ja ato Tasew, jäseniä. Myöhemmin ato Berhe Beijene valittiin presidentiksi.

[18] Qes Lamesa Bato edusti Mekanissan MY –seurakuntaa AA luterilaisten seurakuntien neuvostossa (CLCAA) vuosina 1968-70. Vuodesta 1970 alkaen Girma Chaka oli Mekanissan MY:n edustaja ja Lamesa Bato Entoton MY –seurakunnan edustaja.

[19] Vuoteen 1968 asti Keskisynodin nimenä oli ollut Shoan ja Itä-Wolleggan synodi. Synodin keskustoimisto sijaitsi Addis Abebassa, aluksi EECMY:n keskustoimiston yhteydessä olevassa huoneessa, sittemmin Entoton ruotsalaisella lähetysasemalla. Vuonna 1970 synodin toimisto muutti Nekemteen. Addis Abeban Mekane Yesus, Entotto, Debre Zeit sekä Kolfen ja Gionin seurakunnat olivat vuoteen 1974 asti EECMY:n Keskisynodin jäseniä.

[20] Kaupunkikonttori myönsi 26 000 birriä lainaa lokakuussa 1973.

[21] Ensimmäiset Lidetan seurakunnan vanhimmat olivat hamsa aleqa Jitbarek Aijele, presidentti, Gebre Kristos Mariam sihteeri, pastori Avers taloudenhoitaja, ja vanhimmiksi valittiin fitawrari Gebre Selassie, aleqa Beze Melaku ja diakoneiksi neiti Asmach Gesese sekä Tesfa Alemu.

[22] Seurakunnan jäsenmäärän suhteen annetut tiedot vaihtelivat. Langanon seminaarissa mainittiin 36 jäsentä. Daniel Turagi ilmoittaa vuonna 1973 jäsenmääräksi 50 henkeä, kun taas memre Sileshi ilmoittaa koko jäsenmääräksi 17 yhdeksännelle yleiskokoukselle vuonna 1976. Luultavasti ei aina tehty selkeää eroa kastettujen ja konfirmoitujen välillä, lasten ja aikuisten välillä ja kirkossa kävijöiden ja varsinaisten jäsenten välillä. Erilaiset kalenteritkin ovat voineet aiheuttaa sekaannusta.

[23] LHH avasi YD lukutaitokouluja Kolfessa, Mercatolla, Gulelessa, Mesfin Hararin tiellä, Gafarsassa, Zebanian kaupunginosassa sekä muissa paikoissa.

[24] Ko. alueet sijaitsevat Chebon ja Guragen awradjassa sekä Jibatin ja Machan awradjassa, noin 150 km pääkaupungista lounaaseen.

[25] Tätä ei pidä sekoittaa Länsi-Etiopiassa, Sudanin rajalla sijaitsevaan Gambelan kaupunkiin.

[26] Monet Kambatan evankeliset, joiden taustana oli SIM ja Kambatan kirkon jakautuminen, vaikuttivat voimakkaan evankelisen seurakunnan perustamiseen Gambelassa.

[27] SIM:lla oli lähetysasema lähellä Wolisoa. Seurakunta syntyi sinne noin 1960.

[28] Saksalaisen seurakunnan jäsenmäärä kasvoi vuosina 1952-54 kolmesta toista sataan yhdeksään.

[29] Avioliittoon vihkimisiä ja hautajaisia järjestettiin AA Mekane Yesus –kirkossa tai P. Matteuksen anglikaanisessa kirkossa.

[30] Kun qes Mamo Chorka ja qes Gidada Solan tuotiin Addis Abebaan kahleissa syksyllä 1940, he näkivät vankilassa pastori Henryn ja saattoivat ensimmäisenä päivänä keskustella hänen kanssaan minuutin verran. Henry tarjosi etiopialaisen vartijan välityksellä palan leipää sokealle papille, Gidadalle: Myöhemmin hän lähetti heille rahaa leivän ostamiseksi.

[31] Kysymyksessä oli Onesimos Nesibin pojanpojan, Idossa Gamachisin vihkiminen avioliittoon; morsian tahtoi vihkimisen tapahtuvan Betel –kirkossa.

[32] Talo oli puusta ja savesta rakennettu aaltopeltikattoinen talo. Siinä oli useita huoneita ja se maksoi tontteineen 16 000 birriä.

[33] Kastettuihin jäseniin sisältyvät lapset sekä ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta käydä rippikoulua.

 

[1] Osittain he olivat ottaneet vastaan evankeliumin Ruotsista, Saksasta ja Norjasta kotoisin olevien luterilaisten sanasaattajien kautta.

[2] Luterilaista opillista pohjaa ei hyväksytty vain LML:n jäsenyyden takia, vaan EEKK:n piirissä tapahtunut kehitys ja kahden Kambatan ryhmän välinen viimeinen kiista sai käsittämään, että ykseys perustuu selkeään tunnustukseen.

[3] Schaefferin luonnoksella oli mittaa 10 sivua, Lundgrenin ja Arénin luonnoksella  vain yksi sivu.

[4] Tuolloin olivat kyseessä luterilaiset lähetysjärjestöt SEM, BV, GHM, NLM, DEM ja ALM.

[5] Gimbin alueella oli ”luterilaisia” seurakuntia , joiden tausta oli SEM ja GHM; ne muodostivat ”Gimbin johtokunnan” vuonna 1949. SEM-taustaisia seurakuntia oli Addis Abebassa ja Nekemtessä. Sidamon luterilaiset seurakunnnat olivat yhteydessä NLM:iin. Dire Dawan, Hararin ja jotkut Addis Abeban seurakunnat olivat syntyneet BV:n yhteydessä. ALM oli aloittanut työn Tigressä ja Wollossa. Kyläkirkkoja, seurakuntia tai kirkkopiirejä yhdistäväksi maantieteelliseksi aluehallinnolliseksi yksiköksi oli ehdotettu ”synodia”. Synodeista koostui myöhemmin maanlaaja EECMY.

[6] Vaikea päätellä, oliko vain kysymys nimestä ratkaiseva eroon johtanut tekijä vai oliko se Ruotsissa ja Etiopiassa vallinnut ennakkoluulo, mikä johti päätökseen olla liittymättä Etiopian evankeliseen Mekane Yesus –kirkkoon.

[7] Artikla XII, Ajoittaisia poikkeuksia toteaa: ”Niin kauan kuin luterilainen kirkko Raamatulle uskolliset ystävät ei pysty vastaamaan kaikista kuluista eikä täyttämään työhön tarvittavaa henkilöstöä, kaikki toimeenpanevan komitean ja kirkon johtoryhmän jäsenten valinnat ja kaikki perussääntöä koskevat muutokset on alistettava Tukholmassa sijaitsevan Raamatulle uskollisten ystävien lähetysseuran johtokunnan vahvistettaviksi, ennen kuin ne saavat lainvoiman.”

[8] Keisari Haile Selassie oli lahjoittanut kirkon rakentamiseen 30 000 birriä ja hänen poikansa Asfa Wosen 10 000 birriä. Kaikki luterilaisen kirkon työntekijät antoivat kuukauden palkkansa kirkon rakentamiseen. LML lahjoitti 30 000 US $.

[9] Myös Eritrean evankelista kirkkoa pidettiin mahdollisena liittokumppanina.

[10] Laura Conrad, Margaret Ulrich ja Ed Weaver aloittivat opetustyön vuonna 1948, Erma Grove ja Leona Yoder vuonna 1949.

[11] Tuohon aikaan maassa oli 32 lähetysjärjestöä ja kokonaisuudessaan noin 400 lähetystyöntekijää, joista 257 kuului SIM:iin.

[12] Kielilläpuhumisella tarkoitetaan Pyhän Hengen inspiroimaa rukouksen muotoa.

[13] Pienempiä paikkoja sijaitsi Shiro medan, Casa inchesin, Iri Bekentun sekä vanha lentokentän alueilla.

[14] Etiopialainen päivälehti, Addis Zemen, ilmoitti, että 480 helluntailaista oli pidätetty syytettyinä ”laittomasta kokouksesta”. Itse asiassa monet heistä olivat kuitenkin Jehovan todistajia.

[15] Vuonna 1974 SIM:lla oli 333 ulkomaalaista lähetystyöntekijää Etiopiassa.

[16] Idossa Gammachis on Onesimos Nesibin pojanpoika.

[17] Puheenjohtaja totesi, että ”lähetystyön on johdettava itsenäisen kirkon perustamiseen ja siitä seuraa, että lähetysjärjestöjen ja kirkon välistä suhdetta koskeva ongelma on kohdattava”.

[18] Gullellessa olevaa Saksan Hermannsburgin lähetyksen tonttia ei voinut siirtää kirkolle, koska hallitus oli lahjoittanut sen korvaukseksi Ketcehenen paikasta rajoittavien ehtojen puitteissa.

[19] SIM:n ulkomaisten työntekijöiden määrä, joka oli vuonna 1974 333, väheni kolmessa vuodessa 65:een.

Etiopia-materiaali    Etusivu