ORTODOKSISEN KIRKON JUMALANPALVELUS

1.    Jumalanpalveluksen paikka

2. Jumalanpalvelusajat

3. Jumalanpalvelustyypit

4. Rukoustavat

5. Rukousajat

6. Paasto

7. Pyhäpäivät tai juhlat

 

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON ROOLI KIRJALLISUUDESSA JA TAITEESSA

Etiopian tai ge’ezin kielinen kirjallisuus

Aksumin aikaiset kirjalliset saavutukset 400- 600 A .D.

Salomonilaisen dynastian paluu valtaan

Liturgiset teokset

Maalaus- ja käsikirjoitustaide

 

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON KOULUJÄRJESTELMÄ

1.    Lukutaitokoulu (nebab bet)

a)Uskonnollisten kirjojen lukeminen

b) Uskonnollisten kirjojen lukeminen

c) Psalmien lukeminen

2. Qiddase bet – alttaripapin koulutus

3. Kirkon ylemmät oppilaitokset

a)    Zema bet (musiikkikoulu)

b)   Qine bet (runouskoulu)

c) Metshaf bet

ORTODOKSISEN KIRKON JUMALANPALVELUS

kirjoittaneet professori Sergew Hable Selassie ja Belainesh Mikael

Etiopian kirkko on yksi niistä harvoista kristikunnan kirkoista, joissa on säilynyt alkukirkon jumalanpalvelus. Tämä perustuu suurelta osin Etiopian maantieteelliseen sijaintiin ja historialliseen kehitykseen, joka johti kirkon eristymiseen muusta kristikunnasta 600-luvulta alkaen. Historiallisen kehityksen tuloksena Etiopia säilytti 300-luvulla omaksumansa jumalanpalveluksen muodon. Tätä aihetta on mielenkiintoista tutkia vähän laajemmin.

1.    Jumalanpalveluksen paikka

Kuuluisa kirkkohistorioitsija Rufinus on välittänyt tiedon, jonka mukaan Etiopiassa on ollut rukoushuoneita jo ennen kuin kristinusko sai maassa virallisen uskonnon aseman. Hän kertoo Pyhän Frumentiuksen ja Pyhän Aedesiuksen tarinassaan, että ”heidän siellä eläessään, Frumentiuksen pitäessä käsissään hallinnon ohjaksia Jumala kosketti häntä, ja hän alkoi huolellisesti etsiä niitä kristittyjä roomalaisia kauppiaita, joille hän antoi paljon vaikutusvaltaa ja kannusti heitä perustamaan runsaasti kokoontumispaikkoja, minne he voisivat kokoontua rukoukseen roomalaiseen tapaan.”

Sen jälkeen kun kristinusko oli virallisesti hyväksytty valtionuskonnoksi, Etiopian ensimmäinen kristitty hallitsija, keisari Ezana rakensi perimätiedon mukaan valtavan kirkon Aksumiin. Holvitonta kirkkoa kannatti 34 yhdestä kivestä veistettyä pylvästä. Varhaiskristillisenä aikana vanhat pakanatemppelit muutettiin kristillisiksi kirkoiksi. Abba Afse muunsi Jehan vanhan sabalaistemppelin kristilliseksi kirkoksi. Afse oli yksi yhdeksästä pyhästä, jotka tulivat Aksumiin Rooman valtakunnasta 400-luvulla. Viimeaikaiset arkeologiset kaivaukset rakennuksen itäkulmassa ovat tuoneet esiin kristillisiä esineitä, kuten antiikin aikaisia kelloja ja ristejä. Abba Panteleon joko muunsi vanhan temppelin kirkoksi tai rakensi kirkon temppelin raunioille.

Kaivaukset vanhan Aksumin kuningaskunnan alueella, Aduliksessa ja Haulti-Melazossa ovat tuoneet esiin syyrialaistyyppisten basilikojen raunioita. Tämä voi olla yhdeksän pyhän vaikutusta, koska useimpien niistä uskotaan olevan syyrialaista alkuperää. Debre Damon muinaisesta luostarista on löydetty esimerkki olemassa olevasta basilikatyyppisestä kirkosta.

Pyhimystutkimuksiin pohjautuvien (hagiograafisten) lähteiden mukaan kirkon on rakentanut keisari Gebre Maskal, Kalebin poika, 500-luvulla. Samoihin aikoihin Abreha, Etiopian Jemenin varakuningas, rakennutti huomattavan kirkon Sana’an. Arabikirjailijat ovat suuresti ihailleet tätä kirkkoa. Se tunnettiin nimellä al-qalis (ecclesiasta väännetty nimi). Abreha toi sekä Aksumista että Bysantista arkkitehteja, jotka suunnittelivat ihmeellistä arkkitehtonista taitoa osoittavan kirkon, jossa yhdistyy basilikatyyli ja bysanttilainen arkkitehtuuri.

Keskiajalla basilikatyyli säilyi, mutta sai joissakin tapauksissa uusia muotoja. Lalibelan hämmästyttävät kallioon hakatut kirkot ovat tämän ajan kehityksen tuotteita. Medhane Alemin (maailman vapahtaja) ja Gennet Mariamin (Marian paratiisi) kirkkoja koristavat Etiopian arkkitehtuurin historiassa täysin uudentyyppiset kirkon ulkopuoliset pylväät. Sisäpuolella on yhteisiä piirteitä Aksumin vanhan kirkon kanssa. Bete Emmanuelin (Emmanuelin) kirkko muistuttaa vuoroittaista palaamista Aksumin tyyliin ja heijastumia siitä. Lalibelan, kallioon hakattujen kirkkojen voidaan sanoa olevan kristillisen maailman arkkitehtonisia ihmeitä. Sisustat monimutkaisine holvikattoineen on koverrettu ja kaarrettu koristeellisesti ja omaperäisesti. Jokainen kirkko on rakennettu eri tyyliin.

Myöhäiskeskiajalla kirkkoarkkitehtuuri kävi läpi suuren muutoksen. Silloin rakennettiin kahdeksankulmaisia tai pyöreitä kirkkoja. Näyttää luultavalta, että tällainen kirkon muoto lisääntyi Etiopian vallan laajentuessa kohti etelää. Kirkko omaksui pyöreän muodon, joka oli tyypillistä asuinrakennuksille. Tätä pyöreää ja kahdeksankulmaista kirkkotyyppiä esiintyy runsaasti maan etelä- ja länsiosissa, mihin kristinusko levisi myöhemmin. Basilikamuoto on säilynyt suuressa osassa Pohjois-Etiopiaa.

Pyöreän ja kahdeksankulmaisen kirkon sisäinen rakenne käsittää kolme samankeskistä ympyrää. Sisin osa on nimeltään makdes eli pyhäkkö, joka tunnetaan myös nimeltä qidduusa qiddusaan (kaikkein pyhin), johon on pääsy vain papeilla ja diakoneilla. Siellä sijaitsee tabot eli (liiton)arkku. Tabot siis edustaa liitonarkkua, jonka kuningas Salomon pojan, Menelik I:n, uskotaan tuoneen Etiopiaan. Tabot lepää menbirillä, joka vastannee muiden kirkkojen alttaria. Kirkon pyhyys riippuu tabotin läsnäolosta; ilman sitä ei voida pitää jumalanpalvelusta.

Siunaamalla tabotin abuna vihkii kirkon käyttöön. Tilaisuuksissa, joissa tabot viedään ulos kirkosta ja sitä kannetaan kulkueissa, kuten loppiaisjuhlassa, se peitetään liinalla ja kansa kumartaa siihen päin, kun kulkue saapuu kohdalle.

Toinen kirkon samankeskisistä ympyröistä on nimeltään qiddist (pyhä), joka on varattu ehtoollisvieraita varten; naisille on erillinen miehistä erotettu alue. Vain ne jotka ovat puhtaita eli ovat paastonneet säännöllisesti ja käyttäytyneet nuhteettomasti, ottavat vastaan ehtoollisen. Sen tähden ehtoolliselle osallistuvat usein imeväisikäiset, sylilapset ja vanhukset.

Kolmas ja siis uloin ympyrä tunnetaan nimellä Qine mahleet (kanttorien paikka). Qine mahleet on erotettu verhoilla kolmeen osaan. Länsiosassa ovat debterat eli kanttorit (laulajat), jotka laulavat hymnejä ja ylistävät Jumalaa musiikki-instrumenttien, rumpujen, rukoussauvojen ja helistimien, säestyksellä. Kahdesta jäljellä olevan uloimman ympyrän osasta on toinen varattu naisille ja toinen miehille. Kirkossa on kolme ovea, itään, pohjoiseen ja etelään. Viime mainittu on omistettu vain naisille. Kaksi muuta sisäänkäyntiä on vain miehille; miehet voivat toki joskus käyttää naisten sisäänkäyntiä, mutta naiset eivät koskaan miesten. Ne, jotka tuntevat itsensä rituaalisesti epäpuhtaiksi, pysyvät kirkon pihassa koko jumalanpalveluksen ajan. Usein kirkon pihalla on yhtä paljon väkeä kuin kirkossa. On huomattava, että kirkkoa pihoineen aina muuriin asti pidetään pyhitettynä alueena, minkä johdosta kirkon pihalla olevatkin lasketaan jumalanpalvelukseen osallistuneiksi.
Jotkut harvat, uudenaikaiset kirkot on rakennettu perinteiseen aleksandrialaiseen, ristin, muotoon. Ne on varustettu penkeillä seurakuntalaisia varten. Sellaisissa kirkoissa miehillä ja naisilla on tapana istua eri puolilla kirkkoa. Mutta perinteisessä etiopialaisessa kirkossa ei ole istuinpenkkejä. Lattialle voidaan levittää kaislamattoja ja tapana on riisua kengät ennen kirkkoon astumista. Koska jumalanpalvelusmenot ovat seisomista ajatellen pitkät debteroille, vanhemmalle väelle ja seurakunnan merkkihenkilöille, on tapana antaa makomija –nimiset rukoussauvat nojaamista varten. Mutta tosiuskovainen voi kieltäytyä käyttämästä rukoussauvaa jumalanpalveluksen aikana ja jotkut erittäin hurskaat ihmiset voivat yrittää kuolettaa lihansa seisomalla yhdellä jalalla koko jumalanpalveluksen ajan.

2. Jumalanpalvelusajat

Jumalanpalvelukset

Etiopian ortodoksisessa kirkossa voi erottaa kahdentyyppisiä jumalanpalveluksia, sisällä ja ulkona pidettäviä. Ensin mainitun toimittavat papit ja diakonit kaikkein pyhimmässä. Vähintään viisi henkilöä, kaksi pappia ja kolme diakonia tarvitaan messun toimittamiseen. Tietyissä luostareissa vaaditaan yhä vähintään seitsemän henkeä. Jumalanpalveluksen toimittajien tulee pidättyä ruoasta vähintään 12 tuntia ennen jumalanpalvelusta. Sakramenttiin käytettävän leivän ja viinin valmistaa yksi kirkon pihalla asuvista diakoneista pienessä, Betlehemiksi nimetyssä, rakennuksessa.

Jumalanpalvelusajat riippuvat paastonajoista ja pyhäpäivistä. Paastonajalla jumalanpalvelus alkaa klo 13. Joissakin kirkoissa ja luostareissa se voi alkaa niinkin myöhään kuin klo 15. Normaalisti jumalanpalvelus kestää kaksi tuntia, mutta tilaisuuden kesto voi tilanteesta riippuen pitkittyä tai lyhentyä. Pääsiäisenä messua vietetään klo 1 yöllä ja joulua tavallisesti klo 4 aamuyöstä. Sunnuntaisin jumalanpalvelus alkaa tavallisesti klo 6 aamulla, joskin se voi alkaa myös aikaisemmin; joissakin kirkoissa ja luostareissa jumalanpalvelus alkaa tavallisesti klo 5 aamuyöllä. Joissakin Addis Abeban kirkoissa jumalanpalvelus alkaa nykyään klo 7 aamulla ja lauantaisin klo 8 paitsi Pyhänä lauantaina (pääsiäislauantaina) keskipäivällä.

Pappien ja debteroiden ulkona toimittamien jumalanpalvelusten ajat vaihtelevat. Sunnuntaisin jumalanpalvelus alkaa klo 7 aamulla, jollei sitä korvaa kaikkein pyhimmässä pidetty jumalanpalvelus. Paastonaikoina jumalanpalvelus alkaa klo 6 aamulla ja jatkuu aina messun alkamiseen, klo 13, asti. Messun loppupuolella on myös lyhyt jumalanpalvelus, johon sisältyy vain qinen resitoimista tai lausuttuja jakeita.

3. Jumalanpalvelustyypit

a)     Liturgia

Etiopian ortodoksinen kirkko on säilyttänyt varhaiskirkon muinaisen jumalanpalveluksen ja käyttää yhä katekumeenien (kasteoppilaiden) messua. Varhaiskirkossa oli tapana, että kristillisen uskon opetusta vastaanottavat aikuiset osallistuivat messuun evankeliumin lukemiseen ja saarnaan asti. Sen jälkeen katekumeenit poistuivat kirkosta diakonin lähettäminä. Messu on säilynyt kuitenkin muotoaan muuttamatta, vaikkei olisikaan kasteelle valmistautuvia katekumeeneja.

Varsinainen liturgia alkaa siitä kohtaa jumalanpalvelusta, kun vielä kastamattomia kehotetaan poistumaan jumalanpalveluksesta. Etiopian kirkossa on 14 anaforaa[1], mikä on ainutlaatuista, olipa kyse mistä kirkosta tahansa. Kutakin anaforaa käytetään tarkoittamaan määrätyn pyhäpäivän viettoa. Anaforat eroavat toisistaan pituutensa ja sisältönsä puolesta, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne korostavat inkarnaatiota, viimeistä ehtoollista, ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta. Periaatteessa messu toimitetaan ge’ezin kielellä, joka on Etiopian klassinen ja liturginen kieli. Mutta nykyään lukukappaleet ja tietyt liturgiset osat tapahtuvat kotimaisella kielellä, amaraksi. Etiopian kirkko ei tunne läntisten kirkkojen tapaa, jossa miehet ja naiset laulavat yhdessä kuoroissa.

b)    Se’atat, hetkipalvelukset

On kahdenlaista ajanseurantaa, päivää ja yötä varten. Hetkipalveluksen säveltäjä oli kuuluisa 1400-luvun oppinut, Abba Giorgis Gaschalainen; seuraavan vuosisadan aikana hetkipalvelukseen lisättiin hymnejä ja rukouksia. Suurissa kirkoissa munkit, papit ja diakonit johtavat hetkipalveluksia ristikäytävän pohjoisosassa samaan aikaan, kun debterat johtavat toista jumalanpalvelusta.

c)     Mahelet (laulu)

Kantilloiminen on oleellinen osa Etiopian kirkon jumalanpalvelusta. Hymnejä lauletaan eri sävellajeissa ja eri rytmeillä. Deggua eli hymnikokoelma on omistettu Pyhälle Jaredille, 500-luvulla Aksumissa eläneelle oppineelle. Vuosisatojen kuluessa hymnikokoelmaan on lisätty monien säveltäjien laatimia hymnejä. Debterat toimivat laulajina eli kuorolaisina. Iloisissa tapahtumissa he messuavat ja laulavat musiikki-instrumenttien säestyksellä, johon liittyy kätten taputusta ja arvokkaita ja juhlavia rytmisiä liikkeitä. Rytmiä tahdittavat debteroiden rukoussauvojen liikkeet. Suruaikana messusävel noudattaa melankolista sävellajia; silloin ei taputeta käsiä eikä liikuta rytmin tahdissa. Paaston aikana rummun käyttö on kielletty, paitsi palmusunnuntaina. Paaston alusta palmusunnuntaihin asti lauletaan erityistä hymniä nimeltään Tsome deggua (= paastosävelmä). Koko Pyhän (= hiljaisen) viikon ajan käytetään erityisiä rukouksia, joihin liittyy maahan kumartumista; viikko huipentuu pitkään perjantaihin. Tällä viikolla luetaan Raamatusta pitkiä lukukappaleita, kirkkoisien teoksia ja pyhimyskertomuksia.

4. Rukoustavat

Fetha Negest eli Kuninkaiden laki muistuttaa meitä siitä, että rukous on ihmisen tapa olla vuorovaikutuksessa Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. Rukouksessa ihminen kiittää ja ylistää Jumalaa, tunnustaa hänen hallintavaltansa ja tunnustaa salaiset syntinsä ja yrittää omalta osaltaan toimia Jumalan tahdon mukaan. On olemassa rukoilijaa koskevat seuraavat säädökset. Ensiksi: rukous tapahtuu seisaaltaan, kuten Herra sanassaan sanoo: ”Kun ryhdyt rukoilemaan, nouse seisomaan.” Toiseksi: rukoilijan on vyöttäydyttävä, kuten Herra sanoo: ”Kupeesi olkoon vyötetyt!” Kolmanneksi: Rukoilijan on käännyttävä kohti itää, koska se on suunta, josta Kristus ilmestyy tullessaan toisen kerran. Neljänneksi: rukoilijan on tehtävä ristinmerkki otsalta alas ja vasemmalta oikealle. Viidenneksi: rukoilijan on lausuttava rukouksensa peläten ja vavisten. Kuudenneksi: rukoilijan on polvistuttava ja kumarruttava maahan asti, koska evankeliumi kertoo, että sinä yönä jolloin Herra kärsi, hän rukoili polvistuen ja kumartuen maahan asti.

Maahan asti kumartumisella on suuri merkitys Etiopian kirkon jumalanpalveluksessa. Uskova aloittaa rukouksen kumartumalla maahan asti kerrasta kolmeen kertaan ja sama toistuu rukouksen lopussa. Joskus polvistumisen tai puolipolvistumisen korvaa täydellinen maahan heittäytyminen, so. sunnuntaisin, helluntaiviikolla, Herramme ja Neitsyt Marian juhlapäivinä ja myös ehtoollisen sakramentin vastaanottamisen jälkeen. Pitkäperjantaita uskovat viettävät koko päivän kirkossa, tavallisesti tosin kirkon pihassa, heittäytyen maahan monta sataa kertaa, aina fyysisten voimiensa äärirajoille asti.

5. Rukousajat

Uskovien on rukoiltava joka päivä seitsemän kertaa. Ensiksi on rukoiltava aamulla vuoteesta noustaessa ja ennen työn aloittamista. Seuraavaksi on rukoiltava kolmannella hetkellä (siis klo 9). Kolmas rukous on kuudennella hetkellä (klo 12), neljäs rukous yhdeksännellä hetkellä, viides rukous iltarukouksena, kuudes rukous ennen nukkumaan menoa ja viimeinen rukous keskiyöllä.

Aamu- ja iltarukous kuuluu lausua kirkossa, erityisesti lauantaisin ja sunnuntaisin. Se, joka laiminlyö rukouksen muun kuin sairauden tähden, pitäisi sulkea uskovien seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Sairaan on käytävä kirkossa, mikäli se vain on mahdollista, sillä (siten) hän voi parantua. Muut rukoukset voi pitää kotona. Kun rukoushetki osuu paikkaan, jossa uskova ei voi rukoilla, tulee rukouksen tapahtua hiljaa omassa mielessä ja ajatuksessa.

6. Paasto

Fetha Negestissä paasto määritellään seuraavasti:

”Paasto on ruoasta pidättäytymistä, jota ihmisen on noudatettava lain määrääminä ajankohtina saadakseen syntinsä anteeksi ja suuren palkkion; näin tehden ihminen noudattaa sitä lakia, joka on lähtöisin ylimmän lain asettajalta. Paaston ansiosta (myös) aistillisen himon voima heikkenee niin, että ruumis voi totella järjen ohjaamaa mieltä.”

Kaikki kirkon uskolliset jäsenet noudattavat paastoa tunnontarkasti. Vuodessa on noin 250 paastopäivää, joista kaikki eivät kuitenkaan ole kaikille pakollisia. Keskiverto-uskova paastonnee noin 180 päivää vuodessa. Etiopialaisilla kristityillä on seitsemän virallista paastojaksoa.

  1. Joka keskiviikko ja perjantai, paitsi 50 päivää pääsiäisen jälkeen.
  2. Pitkä paasto (pääsiäistä edeltävä) 55 päivää.
  3. Niniven paasto kolme päivää.
  4. Joulu- ja loppiaispaastot, joihin kuuluu yövalvonta eli gahad.
  5. Apostolien paasto, jonka pituus vaihtelee riippuen pääsiäisen ajankohdasta; se voi kestää vähintään 14 ja enintään 44 päivää. Tätä paastoa vietetään Pyhää Pietaria ja Pyhää Paavalia muistaen.
  6. Profeettojen paasto, 43 päivää.
  7. (Neitsyt Marian) taivaaseen astumisen paasto, 15 päivää elokuussa.

Näistä paastoista apostolien ja profeettojen paasto koskee ehdottomasti vain papistoa, joskin monet uskovat noudattavat niitä myös. Kaikki muut paastot katsotaan kaikkia hurskaita kristittyjä velvoittaviksi, paitsi alle 7-vuotiaita lapsia. Paastonaikoina kristityt pidättäytyvät lihasta ja kaikista eläintuotteista: lihasta, maidosta, voista ja munista. Ainakaan ennen puoltapäivää ei nautita mitään ruokaa eikä juomaa. Vasta sitten voidaan nauttia yksinkertainen välipala. Paastosäännöt eivät koske raskaana olevia naisia, vakavasti sairaita ja matkustavaisia. Pyhällä viikolla ei nautita mitään ruokaa ennen klo 13 eikä myöhemminkään. Tosi hurskaat viettävät täydellistä paastoa pitkästä perjantaista pääsiäissunnuntaihin asti, kun taas muut nauttivat vain iltapalan noina päivinä.

Pitkän paaston (pääsiäis- tai kevätpaasto) katkaisee perinteisesti keskiyön jälkeen pidettävä iloinen juhla, siis noin klo 3 aamuyöstä tai pääsiäisaamun ensimmäisen kukonlaulun aikaan.

7.    Pyhäpäivät tai juhlat

Etiopian kirkossa vietetään yhdeksän suurta ja yhdeksän pientä juhlapyhää, joilla kaikilla on yhteys Kristuksen elämän tapahtumiin.

SUURET JA PIENET PYHÄT

(Seuraavassa luettelossa vasemmanpuoleinen viittaa suureen juhlapyhään ja oikeanpuoleinen pieneen)

  1. Inkarnaatio – sibket (ensimmäinen adventtisunnuntai)
  2. Kristuksen syntymä – birhan (toinen adventtisunnuntai)
  3. Loppiainen – nolawi (3. adventtisunnuntai)
  4. Hoosianna (palmusunnuntai) – jouluaatto
  5. Ristiinnaulitseminen – gizret (ympärileikkaus)
  6. Pääsiäinen – Simonin syntymä
  7. Debre Tabor (Taborin vuoren juhla, kirkastussunnuntai) – Debre zeit (Öljymäen juhla)
  8. Taivaaseen astuminen – Kana Zegalila (Kaanan häiden ihme)
  9. Helluntai – Maskal (todellisen ristin löytämisen juhla; sen löysi keisari Konstantinuksen äiti Helena)

Muihin juhlapäiviin kuuluu yksi kunkin kahdentoista apostolin muistoksi. Vietetään myös marttyyrien, PyhänYrjön, Pyhän Tapanin ja Pyhän Johannes Kastajan, muistopäiviä. Muita merkittäviä pyhäpäiviä vietetään Pyhän Mikaelin ja Pyhän Marian sekä merkittävä uskonnon uudistajan, keisari Zar’a Ja’ikobin muistoksi. Pyhän Marian muistoksi vietetään peräti 33 pyhäpäivää, mistä ilmenee Neitsyt Mariaan liittyvä erityinen kunnioitus Etiopiassa. Etiopian kirkon juhlapäiviin liittyy se erikoinen piirre, että niitä vietetään kuukausittain eikä vain vuosittain. Kuten muussakin kristikunnassa sunnuntaita pidetään lepopäivänä. Aiemmin vietettiin myös lauantaita, raamatullista sapattia. Pyhäpäivinä uskovien edellytetään pidättäytyvän kovasta työstä ja ruumiillisista töistä, kuten maanviljelystä, metallitöistä tai kutomisesta. Useat toiminnot ovat kuitenkin sallittuja. Näinä päivinä saa harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällisyyttä, vierailla sairaiden ja vankien luona ja sovitella riiteleviä osapuolia. Sunnuntaisin voidaan myös järjestää sosiaalisia tapahtumia, häitä, tanssia ja urheilua.

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON ROOLI KIRAJALLISUUDESSA JA TAITEESSA

kirjoittanut Adamu Amare ja Belainesh Mikael

Etiopian tai ge’ezin kielinen kirjallisuus

Etiopialla on ainutlaatuinen asema Saharan eteläpuolisten Afrikan maiden joukossa, koska Etiopia on kehittänyt oman kirjakielensä, ge’ezin, hyvin varhaisina aikoina. Laaja kokoelma ge’ezin kielistä kirjallisuutta syntyi 400-luvulta A.D. alkaen. Melkein kaikki nämä teokset ovat sisällöltään uskonnollisia. Uskonto on etiopialaisen sivistyksen ydintä eikä Etiopian kirkko ole toiminut vain kansallisen kulttuurin säilyttäjänä, vaan myös sen julkaisijana, Etiopian kirjallisuuden ja taiteen muovaajana ja välittäjänä. Kirjallisesti lahjakkaat etiopialaiset ovat olleet myös kirkon miehiä. Monien tutkijoiden mielestä Etiopian kulttuurin huomattavimmat saavutukset ovat laajat käsikirjoituskokoelmat, joita kirkko on koonnut ja säilyttänyt luostareissa ja kirkoissa; niihin sisältyy koko kansallinen, kirjallinen perintö. Niiden asiasisältö ja tyyli on kauttaaltaan uskonnollisten käsitteiden kyllästämää.

On mielenkiintoista havaita, että kun monet ge’zin kielellä saatavilla olevat kirjalliset teokset perustuvat käännöksiin kreikasta, syyriasta, koptista ja myöhemmin arabiasta, niin kaikissa tapauksissa ko. teosta ei ole vain käännetty, vaan professori Ullendorffin sanoja käyttäen ne on ”sovellettu kristillisen Abessinian henkeen ja ympäristöön”. Toisin sanoen nämä teokset on alistettu sellaiseen käyttöönottoprosessiin, että ne ovat muuttaneet muotoaan eivätkä ole pelkkiä kopioita tai arkipäiväisiä käännöksiä; ne edustavat omaperäistä kirjallista taidetta.

Aksumin aikaiset kirjalliset saavutukset 400- 600 A .D.

Tämän ajanjakson merkittävin kirjallinen saavutus on Pyhän Raamatun kääntäminen ge’eziksi. Tämän suuren työn tekivät syyrialaiset munkit, jotka tunnetaan nimellä yhdeksän pyhää. He tulivat Etiopiaan 400-luvulla paettuaan monofysiittien vainoa Bysantissa. Vanhan testamentin käännös noudatti siihen aikaan Antiokiassa vallinnutta lukianolaista[2] tekstikritiikkiä. Etiopialaiseen Raamattuun sisältyy 81 kirjaa, 46 Vanhan testamentin ja 35 Uuden testamentin kirjaa. Osa näistä kirjoista on apokryfisiä tai deuterokanonisia, kuten Jesajan taivaaseen astuminen, Riemuvuosien kirja, Henok, Barukin ilmestys, Noa, Ezra, Nehemia, Makkabilaiskirja, Mooseksen ilmestys ja Tobit. Nämä ovat tutkijoita varsin kiinnostavia kirjoja, koska tekstien täydellisiä käännöksiä ei ole muilla kielillä kuin ge’ziksi tai sen tähden, että ge’ezin käännös on ohjeellinen.

Ehkä tärkein apokryfisistä kirjoista on (ensimmäinen) Henokin kirja, joka on säilynyt vain ge’ezin kielellä. Henokin nimi viittaa opettajaan tai siihen kenelle kirja on omistettu: Raamattu mainitsee hänet yhtenä merkittävänä henkilönä, Kainin esikoispoikana. Henokin kirja oli vuosisatojen ajan kadoksissa läntisiltä tutkijoilta, koska kirja mainitaan vain Juudan kirjeessä, kunnes vuonna 1773 James Bruce toi kolme täydellistä käsikirjoitusta Eurooppaan. Tämä profeetallinen teos voidaan tiivistää viiteen osaan:

  1. Taivaallisia ruumiita hallitsevat lait.
  2. Maailmanhistoriaa kuvaava kertomus näkyjen muodossa aina viimeiseen tuomioon ja sen messiaanisen kuningaskunnan tuloon asti, jonka keskuksena on Uusi Jerusalem.
  3. Väliaikaisen kuningaskunnan perustaminen, mikä kuuluttaa viimeisen tuomion lähestymistä.
  4. Henokin näyt sekä matkat maan ja taivaan läpi.
  5. Samankaltaisuudet ja Messiaan tulo ihmiskunnan tuomarina.

Muut varhaiset, merkittävät ge’ezinkieliset, edellisessä luvussa mainitut teokset sisältävät tunnetun teoksen nimeltä Qerlos, suuren kokoelman kristologisia kirjoituksia, joiden avausteoksen, Haimanot Rete’et eli De Recta Fide, on kirjoittanut Aleksandrian patriarkka, Pyhä Kyrillos, Tämä kirja sisältää Etiopian ortodoksisen kirkon opin. Toinen siihen aikaan käännetty teos oli Pakomioksen Askeettiset säännöt, joihin pohjautuu Etiopian kirkon luostarielämä. On mielenkiintoista havaita, että samoihin aikoihin käännettiin myös maallinen teos, Physiologus, luonnonhistoriaa koskeva tunnettu teos, joka oli Euroopassa suosittu keskiajalla.

Salomonilaisen dynastian paluu valtaan

Aksumin valtakunnan heikettyä 700-luvun puolivälin tienoilla Etiopia astui pimeään aikaan, jolta ei ole säilynyt kirjallisia dokumentteja (tai sellaisia ei ole löydetty). Salomonilaisen dynastian valtaan palaamista noin 1270 seurasi kuitenkin suuri kulttuurisen kukoistuksen aika. Seuraava 14. vuosisata oli alkua ajalle, jota kutsutaan etiopialaisen kirjallisuuden ”kulta-ajaksi”. Vaikka ge’ez ei ollut enää elävä kieli, se säilytti iki-vanhan asemansa kirkollisena ja kirjallisena kielenä, kuten latina lännen kirkossa. Teologisten ja opillisten teosten lisäksi on havaittavissa Etiopian kuninkaallisten aikakirjojen suuren sarjan alkaminen Amda-Sionin hallitusaikana (1314-44). Amda-Sionin aikakirjat on huomattava teos. Eloisa ja herättävä kertomus Amda-Sionin taisteluista muslimeja vastaan oli varmasti jonkun silminnäkijän työtä, joka merkitsi uuden vaiheen alkamista ge’ezinkielisessä kirjallisuudessa. Tältä samalta ajanjaksolta on peräisin varhaisin amaran kielellä tunnettu teksti, kokoelma sotilaslauluja, jotka juhlistavat Amda-Sionin voittoja. Tästä ajasta lähtien kuninkaallisista aikakirjoista tuli ge’ezinkielisen kirjallisuuden kehittymisen säännöllinen piirre kristillisessä Etiopiassa.

Siihen aikaan laadittiin myös Kebre Negest eli Kuninkaiden kunnia, joka on ehkä Etiopian kirjallisuuden merkittävin teos. Sen laati nebura’ed Jishaq Sabalainen; teos yhdistää historiaa, allegoriaa ja symbolismia luodessaan uudelleen tarinan Saban kuningattaresta, kuningas Salomosta ja heidän pojastaan, etiopialaisesta Menelik I:sta. Kirjailija Jishaqin suuri saavutus on tapa, jolla hän on koonnut ja yhdistänyt kaikki tämä suuren legendasarjan lukemattomat säikeet ja kertomukset; hän on muokannut ne etiopialaisen elämän suureksi kudokseksi.

Muut tämän ajanjakson teokset sisältävät Matshafe Se’atatin eli ajanmittauksen, suositun teoksen, joka on omistettu Abba Giorgis Gaschalaiselle. Wuddase Mariam eli Marian ylistys on, niin kuin nimestä voi jo päätellä, kokoelma Neitsyt Marialle omistettuja hymnejä ja ylistyksiä, jotka on järjestetty viikon päivien mukaan. Se on merkitty Abba Salawan nimiin, joka oli myös mukana laatimassa Raamatun tekstin korjattua laitosta. Ilmestyi uusi, pyhien ja marttyyrien elämälle omistettu, kirjallisuuden laji. Tämän lajin kirjallisuutta edustaa Gadel Sema’etat eli Marttyyrien teot sekä Gadle Hawariat eli Apostolien teot. Mutta tärkein näistä on Senkessar eli Synaxarium (Pyhien elämät), jonka on kääntänyt Sir E.A. Wallis Budge nimellä The Book of the Saints of the Ethiopian Church (Kirja Etiopian kirkon pyhistä). Kirja sisältää kokoelman pyhien elämästä vuoden juhlapäivien mukaisessa järjestyksessä. Yleensä ottaen nämä kertomukset on omistettu pyhien ja marttyyrien uskonsa puolesta käymällä taistelulle ja kärsimykselle. Kertomuksissa kuvataan heidän tuskaansa ja kärsivällisyyttänsä ahdistuksissa, heidän tekemiään ihmeitä, heidän marttyyrikuolemaansa ja sitä, kuinka he kuoleman jälkeen vastaanottavat kunnian kruunun.

Keskiaikainen etiopialainen kirjallisuus sisältää runsaasti pyhimysten elämäkertoja. Tunnettujen pyhimysten, kuten Pyhän Antoniuksen, Pyhän Yrjön elämäkerrat nauttivat suurta kansansuosiota, ja sellaisten suurten etiopialaisten pyhien elämäkerrat, kuten Pyhä Tekle Haimanot ja Gebre Menfes Qiddus, ovat tärkeitä Etiopian tutkimuksen tiedon lähteitä. Monet käsikirjoitukset sisältävät vain yhden pyhän elämäkerran ja hänen tekemänsä ihmeet sekä hänen elinaikanaan että hänen kuolemansa jälkeen. Tällaisiin käsikirjoituksiin sisältyy usein kaunis kuvitus.

Kaksi tärkeää alkuperäisteosta ilmestyi 1400-luvun alkupuolella. Ensimmäinen näistä oli mielenkiintoinen teos, Fekkare Ijesus eli Jeesuksen selitysteos; teoksella oli messiaaninen sanoma; se ennusti Tehodore (Teodros) –nimisen kuninkaan tulosta, kuninkaan, joka toisi rauhan kärsivälle ihmiskunnalle. Tällä profetialla oli huomattava merkitys Etiopiassa aina 1800-luvun puoliväliin asti, jolloin kuningas Teodor II valitsi tämän kuninkaallisen nimen ilmeisesti juuri sen tähden, että se liittyi profetiaan. Toinen filosofinen teos oli Taivaan ja maan salaisuus, esitti hyvän ja pahan ikuista taistelua.

Keisari Zar’a Ja’ikob (1434-1468) oli merkittävä suuren kirjallisen toiminnan kehittäjä. Zar’a Ja’ikob oli itse innokas uudistaja, joka kirjoitti monia tärkeitä teoksia, kuten Metshafe Berhan eli Valon kirja ja Metshafe Milad eli Kirja syntymästä. Kuningas yritti torjua orastavat harhaopit ja hyökkäsi uskonnollista tapainturmelusta vastaan. Muut hänen nimiinsä merkityt teokset ovat hymnikokoelma nimeltä Arganona Mariam Dingil eli Neitsyt Marian välikappale sekä Igziabiher Negse eli Jumalan on valta. Tänä aikana julkaistiin lukuisia mieltä ylentäviä saarnoja; kuuluisin näistä on kokoelma nimeltä Retu’a Haimanot (Todellinen ortodoksia), joka on omistettu Pyhälle Johannes Krysostomokselle.

1500-luvun alku toi Etiopiaan monia muutoksia. Muslimivalloitukset aiheuttivat suurta tuhoa kansakunnan kristilliselle perinteelle. Monet kirkot ja luostarit tuhottiin ja niiden mukana käsikirjoituskokoelmat. Kuitenkin riittävä määrä kansallista perinnettä myös säilyi. Tämän ajan kiinnostava kirjallinen hahmo oli muuan Embakom (Habakuk), kristinuskoon kääntynyt arabi, joka liittyi Debre Libanoksen vasta vihittyyn luostariin. Hän kirjoitti teoksen Ankasa Amin eli Uskon portti sekä käänsi paljon teoksia arabiasta. Joukko merkittäviä kirjallisia teoksia saivat tähän aikaan innoituksensa Etiopian ortodoksisen kirkon tarpeesta määritellä oma asemansa suhteessa roomalaiskatoliseen vaikutukseen. Näistä parhaiten tunnettu on Confessio Claudii eli Keisari Klaudiuksen (1540-59) tunnustukset, joka on Aleksandrian opin innostunut selitys. Muut teokset ovat Sawana Nefs eli Sielun turvapaikka, Fekkare Malkot (Jumaluuden selitys) sekä Haimaanote Abew eli Isien usko.

Mikään Etiopian kirjallisuuden yhteenveto ei ole täydellinen ilman Fetha Negestin eli Kuninkaiden lain mainitsemista. Fetha Negest on todella Etiopian kirkollisen ja maallisen lain aarreaitta, kirjallinen teos, jolla on perustava kansallinen merkitys. Läpi koko historiansa Fetha Negest on liittynyt läheisesti Etiopian ortodoksiseen kirkkoon, joka yhä noudattaa monia sen ohjeita. Fetha Negestiä on aina säilytetty uskollisesti luostareissa ja merkittävissä kirkoissa. Se n ollut siellä käytettävissä neuvotteluja varten, siellä sitä ovat johtavat kirkolliset oppineet tutkineet ja opettaneet. Vielä nykyisinä aikoina se on palvellut kansalais- ja rikoslain perustana ja inspiraation lähteenä.

Liturgiset teokset

Etiopian ortodoksisen kirkon liturgia on pappien ja diakonien toimittaman jumalanpalveluksen varsinainen keskipiste. Se on kirjoitettu litanian muotoon. Pappien ja diakonien lausumat rukoukset sekä laulun- ja hymninsäkeet eroavat uskovien lausumista säkeistä. Koska liturgiaan välillä viitataan ”pelastusnäytelmänä”, sitä näytellään kuin draamaa, jossa kerrotaan Kristuksen elämästä ja opetuksista, kirkon pyhien ja marttyyrien kärsimyksistä ja käytettään erilaisia vertauskuvia kuten eri tyyppisiä ristejä, suitsutusastiaa, kelloa, ehtoollismaljaa, pyhän veden säilytysastiaa, johtavan papin käsien pesua, kumarruksia ja papiston taidokkaasti valmistettua vaatetusta.

Etiopian ortodoksisessa kirkossa vähintään kaksi pappia ja kolme diakonia tarvitaan pyhän ehtoollisen toimittamiseen. Messua ei voi koskaan viettää aterioinnin jälkeen. Sen tähden ehtoollista vietetään aina ennen ateriointia.

Etiopian ortodoksisen kirkon opetuksen ja tavan mukaan liturgiaan sisältyy kaksi pääosaa, joista osan papit laulavat, osan taas lausuvat ääneen.

Messun ensimmäinen osa on nimeltään synaxis; siihen sisältyy kirjelukukappaleiden ja evankeliumin lukeminen. Toinen osa on nimeltään anafora eli kaanon. Tämä on messun sakramenttiosa, joita edustavat 14 anaforaa; yleisimmin käytössä oleva anafora on kahdentoista apostolin anafora.

Anaforat ovat seuraavat:

  1. Neitsyt Marian anaphora
  2. Apostolien anaphora
  3. Herramme Jeesuksen Kristuksen anaphora
  4. Evankelista Johanneksen anaphora
  5. Pyhä Basilioksen anaphora
  6. Pyhän Atanasioksen anaphora
  7. 318 isän anaphora
  8. Pyhän Gregorios Armenialaisen anaphora
  9. Pyhän Epifanioksen anaphora
  10. Pyhän Johannes Krysostomoksen anaphora
  11. Pyhän Kyrilloksen anaphora
  12. Pyhän Jaakob Serugilaisen anaphora
  13. Pyhän Dioskoroksen anaphora
  14. Pyhän Gregorios Aleksandrialaisen anaphora.

Etiopialaisten anaforien tarkkaa alkuperää ei tiedetä. Ne esiintyvät ensimmäisen kerran 1400-luvun käsikirjoituksissa, mutta ne lienevät paljon vanhempia. Joskus tutkijat ovat arvelleet, että kaikki tai useimmat anaforat ovat ulkomaisista liturgioista käännettyjä, mutta viimeaikaiset tutkimukset, kuten Ernst Hammerschmidtin, ovat osoittaneet monien anaforien olevan aitoja etiopialaisen kirjallisuuden luomuksia, jotka todistavat korkeatasoisesta teologisesta ajattelusta ja liturgisesta runoudesta.

Maalaus- ja käsikirjoitustaide

Minkä maan tahansa taiteellisen sivistyksen tunnusmerkkinä voidaan pitää sen kykyä yhdistää monia elementtejä ulkomaisista lähteistä ja sulauttaa ulkomaiset vaikutteet omaan kulttuuriin. Etiopian edustava taide ei tee poikkeusta tästä säännöstä. Itse asiassa Etiopian taide on yhdistänyt sekä itämaiset että bysanttilaiset taiteelliset piirteet. Vaikka arkkitehtuuri ja metallitaide ovat edustavia taidemuotoja, tässä yhteydessä ajatellaan kuitenkin vain maalaustaidetta, joka on kaikkein edustavin ja kaikkialla läsnä oleva etiopialaisen taiteen haara.

Muutamia muinaisia, ihmisiä ja eläimiä kuvaavia, kalliopiirroksia lukuun ottamatta etiopialainen maalaustaide on todellisuudessa kokonaan kirkollista. Valtionuskonnon aseman saavuttanut kristinusko on määrittänyt etiopialaisen maalaustaiteen tehtävän ja tarkoituksen.

Yleisesti ottaen, selkeys, eloisuus ja kyky välittää aatetta hallitsee Etiopian maalaustaidetta enemmän kuin halu tuottaa mielihyvää. Etiopialaiset taiteilijat mieluummin vääristävät perspektiivinkin välittääkseen sanomansa elävästi. Tällaisia maalauksia on ikonien muodossa sekä kirkkojen seinämaalauksina kuin myös käsikirjoituksissa.

Mielikuvitusrikkaat kirkkoartistit ovat kaunistaneet ja koristaneet maalauksia taidokkaasti väreillä, valaistuksella ja hienostuneella suunnittelulla. Papit ja munkit liittävät kuvia kirjoihinsa viestittääkseen sanomaansa uskoville eloisammin ja värikkäämmin.

Itse asiassa monien tutkijoiden mielestä Etiopian taiteelliset saavutukset ovat saavuttaneet huippukohtansa kuvitetuissa käsikirjoituksissa, joita on tuotettu suurissa luostareissa 1400-1700 –luvuilla. Hienoimmat käsikirjoitukset on kirjoitettu vuodennahalle, kun taas tavalliseen tarkoitukseen käytetään lampaannahkaa. Teksti on tavallisesti kirjoitettu monisanaisesti koristeellisella, paksulla mustalla värillä satunnaisin punaisin juontein. Sivut vaihtelevat kooltaan, mutta voivat olla hyvin suurikokoisia: Teksti on kirjoitettu yhdelle, kahdelle tai kolmelle palstalle käsikirjoituksen koosta riippuen. Tuhlaileva kuvitus, joskus sivun kokoisine kuvineen ja joskus tekstin kokonaisuuteen liitettynä, on runsasta. Sivut on niputettu tavallisesti 10 sivun sitomattomiin arkkeihin. Sen jälkeen ne on sidottu puisilla levyillä koristeellisin nahkakansin; valmis kirja voi olla varustettu nahkakotelolla, jossa on kantamiseen sopivat hihnat.

Etiopialaisille maaluksille ovat luonteenomaisia raamatulliset teemat ja kuviot. Enkelit, evankelistat, pyhät, marttyyrit ja muut raamatulliset henkilöt on kuvattu etiopialaisessa maalaustaiteessa. Kaikista raamatullisista henkilöistä Neitsyt Marialla on erityisasemansa etiopialaisessa maalaustaiteessa. Pyhää Maria kohtaan osoitettu kunnioitus ilmenee monilla tavoilla. Jotkut kuvat Tekstikehys:  
Etiopian ortodoksisen kirkon virallisen nettisivun otsakekuva
 esittävät Pyhän Marian hentona ja vaatimattomana nuorena tyttönä, kun taas toiset esittävät hänet vahvana ja kypsänä naisena sekä Etiopian kansan suojelijana.

Monissa käsikirjoituksissa ja kirkkojen seinissä esiintyvät kuvat ja maalaukset tarjoavat katselijalle moraalisen opetuksen ja uskonnollista opastusta. Koska ne välittävät sanoman selkeästi, ne tutustuttavat uskovat Kristuksen opetuksiin, historiaan ja kirkon opetuksiin sekä apostolien elämään ja tekoihin. Kaikki tämä täydentää puhtaasti esteettistä, kauneuden ja koristeellisuuden vaikutelmaa.

 

 

ETIOPIAN ORTODOKSISEN KIRKON KOULUJÄRJESTELMÄ

kirjoittanut Haile Gebriel Dagne

Menneisyys on syvästi vaikuttanut Etiopian kasvatusjärjestelmään. Perinteinen kasvatus on saanut erikoispiirteensä maan ainutlaatuisesta kristillisestä perinteestä. Kaiken kaikkiaan, Etiopia on ainoa maa, joka on säilyttänyt kristinuskon omana uskontonaan yli puolentoista vuosituhannen ajan. Koska sillä on ollut oma kirjallinen kielensä ja kirjallisuutensa, kirkollisuuden oppineisuuden traditio kehittyi jo varhaisina aikoina. Pitkä luostariperinne ulottuu aina 400-luvulle asti. Luostarilaitoksen merkittävää roolia kristillisen opetuksen leviämisessä keskiajalla on kuvattu edellisessä luvussa. Etiopian kristillisillä ylänkömailla kirkko toimi perinteisen kulttuurin vartijana ja tarjosi maan ainoat koulut vuosisatojen ajan. Se ei vain säilyttänyt sitkeästi muinaista perinnettään ja välittänyt sitä tuleville sukupolville, vaan se myös takasi merkittävän, aina näihin päiviin asti, ulottuvan jatkuvuuden. Etiopian tradition välittäminen tähän päivään on pakottava haaste.

Kirkon koulujärjestelmän välityksellä Etiopian traditionaalinen opetus on säilynyt ja välittynyt myös seuraaville sukupolville. Papit ja kirkon oppineet, jotka ovat perinteisen opetuksen välittäjiä, ovat itse käyneet läpi etiopialaisen koulujärjestelmän, jota seuraavassa tutkitaan hieman yksityiskohtaisemmin. Etiopiassa tapahtuneista vääjäämättömistä muutoksista huolimatta, jotka nykyaikainen maallinen sivistys on jatkuvasti levittänyt, kirkon koulut näyttelevät yhä toimeliasta osaa Etiopian sivistyksellisellä näyttämöllä.

Kirkon koulujärjestelmä, yksi kristikunnan vanhimpia, on peräisin Aksumin kuningaskunnasta kristinuskon saapumisesta lähtien 300-luvulta. Vuosisatojen kuluessa koulujärjestelmä on kasvanut ja muuttunut monin tavoin. Kuningaskunnan ja kristinuskon levitessä etelään ja lounaaseen perustettiin kirkkoja ja luostareita, joista tuli oppimiskeskuksia vuosisatojen ajaksi.

Nykyiseen muotoonsa kirkon koulut kehittyivät kirkon ”kultaisena aikana” 13.-16. vuosisadoilla, jolloin kirkollinen kirjallisuus oli saavuttanut huippunsa. Suurten sotien jälkeen, erityisesti 1600-luvulla, kulttuurinen toimeliaisuus heikkeni. Siitä lähtien kirkon kouluissa ei ole tapahtunut paljon kehitystä. Koulut ovat tänä ajanjaksona rajoittuneet kasvatustehtäviin, jotka kirkastavat menneiden vuosisatojen tuotteita ja välittävät niitä tuleville sukupolville. Tässä yhteydessä ei käsitellä historiallista kehitystä, vaan koulujen kasvatustoimia sellaisina kuin ne tunnetaan tänään tässä maassa.

Kirkon koulujärjestelmä jakautuu seuraaviin alueisiin:

1)      Lukutaitokoulu

2)      Jumalanpalveluskoulu

3)      Korkeammat oppilaitokset, joita ovat

a.              musiikkikoulu

b.              runouskoulu

c.              kirjallisuuskoulu, jossa on ala-kohtia

 

1.          Lukutaitokoulu (nebab bet)

Lukutaitokoulu eli ”lukemistalo” on perinteisten koulujen alin aste, jossa annetaan perusopetusta. Nebab bet löytyy käytännöllisesti katsoen jokaisesta seurakunnasta ja luostarista, lukuisista kylistä ja hyvin toimeentulevien isäntien (kartanoherrojen) pihoista. Tässä on kysymys yhden opettajan koulusta, jossa opettajana toimii kirkollisen koulutuksen saanut pappi tai maallikko. On vaikea arvioida maan lukutaitokoulujen määrää yhtä vähän kuin arvioida koulujen oppilasmäärää. Kirkon toimiston arvion mukaan Etiopiassa on 15 000 kirkkoa (seurakuntaa). Jos jokaisessa seurakunnassa on yksi lukutaitokoulu, kuten on todennäköistä, maassa on noin 15 000 yhden opettajan koulua.

Jokaisessa lukutaitokoulussa voi olla keskimäärin 20 oppilasta Voi siis olla perusteltua, ainakin pienin varauksin, väittää, että nykyinen lukutaitokoulujen oppilasmäärä lienee 300 000.  Tämä luku ei sisällä kyläkouluissa ja yksityisissä pihapiireissä opetusta saavia oppilaita. Normaalisti lapset aloittavat koulunkäynnin 5-7 -vuotiaiden ikähaarukassa, jolloin heidän katsotaan perinteisesti olevan oppimisiässä Teoreettisesti sekä pojat että tytöt ja kaikkien etnisten ryhmien sekä sosiaaliluokkien jäsenet ovat koulukelpoisia kirkon kouluihin. Mutta maaseudulla vanhemmat ovat yleisesti väheksyneet tyttöjen koulukasvatusta, koska heidän ajatellaan tulevan kotiäideiksi eikä tähän tehtävään pidetä muodollista koulusivistystä tarpeellisena. Ei-kristityt perheet ovat vastahakoisia lähettämään lapsiaan lukutaitokouluun, koska se liittyy niin läheisesti kirkkoon. Lukutaitokouluja ja kirkon kouluja ei siis voi pitää koko väestöä, vaan ainoastaan kristillisen, ortodoksisen kirkon jäseniä, palvelevana.

Lukutaitokoulun perustehtävä on opettaa lapsia lukemaan uskonnollisia kirjoja, jotka ovat käytännöllisesti katsoen ge’ezinkielisiä. Lukutaitokoulu opettaa melkein yksinomaan lukemista. Oppilaat oppivat kaikki ge’ezin kielen aakkosten 231 kirjainta ja saavat harjaannusta kielen hyvään lukemiseen. Perinteisesti ei ole opetettu kirjoittamista, koska sitä taitoa ei ole tarvittu jokapäiväisessä elämässä, toisin kuin lukeminen, mitä tarvitaan päivittäisissä rukouksissa sekä jumalanpalveluselämässä. Kaupunkikeskuksissa ja tienvierikaupungeissa lukutaitokoululla on nykyään uusi tehtävä. Nykyaikaiset koulut ottavat usein mielellään alaluokkien oppilaikseen lapsia, jotka jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä rajaus johtuu suuresta kouluun pyrkivien määrästä ja riittämättömästä koulujen määrästä; sen tähden vanhemmat, varsinkin ne, jotka tarvitsevat lapsityövoimaa, joutuvat lähettämään lapsensa lukutaitokouluun ensi askeleena koulutiellä, jonka toivotaan johtavan nykyaikaiseen hallituksen kouluun.

Lukutaitokoulun opetusta annetaan kolmen asteista:

a)      aakkosten opetusta

b)      monien uskonnollisten tekstien lukemaan harjoittelemista

c)      Daavidin Psalmien lukemista

 

 

a)   Aakkosten opetus

Lapsi opetetaan aluksi lukemaan ge’ezinkielisiä kirjaimia, joita kutsutaan nimellä fidel. Entisaikoina kirjaimet kirjoitettiin pergamenttirullalle, joita oppilaat kantoivat mukanaan. Kun oppilas opiskeli jotain aakkoston osaa, hän avasi pergamenttirullan asettaen puukepin rullan kahteen päähän kankaan kappaleella tai langalla. Nykyään lapset käyttävät painettua aakkostaulua, joka on liimattu pahviarkille. Sellaisen saa maan jokaiselta torilta 10-senttisellä; perinteiset pergamenttirullat ovat siis katoamassa.

Kuinka aakkosten oppiminen tapahtuu? Opettajan ohjaama lapsi koskettaa olkitikulla kutakin taululla olevaa kirjainta vasemmalta oikealle lausuen kirjaimen nimen kuuluvasti ääneen. Hän toistaa tätä kuukausien ajan. Tavallisesti lapsi oppii kaikki aakkoset järjestyksessään ulkoa, niin ettei hän oikeasti pystykään erottamaan kirjainta toisesta. Kirjainten toisistaan erottamista seuraava askel on opettaa ääntämään kukin kirjain luettaessa vasemmalta oikealle ja sen jälkeen ylhäältä alas. Tästä prosessista käytetään nimitystä qutir, so. ”lukemista laskien kirjain kerrallaan”. Karakteerien (aakkosten perusmuotoja on 33 ja vokalisoituja variantteja 7) suuri määrä erilaisine muotoineen epäsäännöllisyyksineen ei ole alkajan helposti opittavissa. On tehty toinen taulu siinä tarkoituksessa, että lapsi erottaisi aakkosten erilaiset piirteet. Sellaisissa tauluissa kirjainten lukumäärä ja muodot on esitetty kaikissa seitsemässä variantissaan, mutta karakteerien paikka on muutettu tai sekoitettu, niin ettei lapsi voi toimia vain muistinsa varassa pitäen mielessään sen järjestyksen, jossa oli painanut karakteerit mieleensä. Nykyään käytetään paljon yleistaulukkoa ”Aa, Bu, Gi, Da” niin, että oppilas voi oppia sen ulkoa ja oppii sitten erottamaan eri karakteerit paljon harjoiteltuaan.

Kun oppilas alkaa jo osata kirjaimet, hän alkaa lukea tekstiä. Tähän tarkoitukseen käytetään usein 1. Johanneksen kirjettä. Lapsi käyttää neljää menetelmää Fidel Hawarian (ensimmäisen Johanneksen kirjeen) nimellä tunnetun tekstin harjoitteluun. Ensiksi hän lausuu jokaisen kirjaimen osoittaen kirjainta oljella (qutir –menetelmä). Hän toistaa saman tekstin lausumisharjoituksen moneen kertaan. Kyettyään erottamaan kirjaimet hän siirtyy seuraavaan harjoituksen, jonka nimi on ge’ez, so. lukemisen alku. Tässä vaiheessa oppilas yrittää panna kirjaimet rytmin muotoon ja lukea kokonainen sana kerrallaan. Sama prosessi tapahtuu useiden päivien tai jopa kuukausien ajan. Kun opettajasta tuntuu, että oppilas alkaa hallita tämän vaiheen, seuraa toinen vaihe, ”wurdnebab” (tavaaminen). Tässä vaiheessa lukemista opetteleva lapsi oppii huolehtimaan sanoista, jotka kuuluvat yhteen, aksentit, tauot sekä tavujen pehmeän tai kovan ääntämisen. Tämä on merkittävä askel, johon oppilas käyttää paljon aikaa.  Viimeinen vaihe, joka tunnetaan nimellä ”quum nebab” (suora lukeminen), on helppo, jos oppilas hallitsee hyvin edeltäneet askeleet. Tässä vaiheessa lapsi opettelee lukemaan tasatahtia ja ilman virheitä. Neljää askelta harjoitellaan toistuvasti samaa tekstiä, Fidel Hawariaa, käyttäen. Lukemisen harjoitteleminen voi olla alkajalle aika vaikeaa, varsinkin sen tähden, että teksti on ze’ezinkielistä eikä tätä kieltä enää puhuta niin, ettei lapsella ole siitä mitään kokemusta. Tämä vaihe on kuitenkin johdantoa ge’ezin kielen oppimisen taidolle. Näin päättyy aakkosten oppiminen, mitä seuraa erilaisten uskonnollisten tekstien lukemisen harjoittelu.

B)   Uskonnollisten kirjojen lukeminen

Ei ole tarkkaan määritelty, kuinka paljon ja millaisia kirjoja oppilaan on luettava tässä vaiheessa. Kaikki riippuu kirjojen saatavuudesta. Perinteisesti eri alueilla asuvat opettajat valitsevat lukemisen mistä tahansa tekstistä. Seuraavia tekstejä käytetään monilla eri seuduilla: Gabbata Hawaria, so. Pyhän Paavalin, Pyhän Jaakobin ja Pyhän Pietarin kirjeitä ja evankeliumeja (tavallisesti Johanneksen evankeliumi on harjoitusteksti), arganon: Pyhän Tamara Mariamin ylistykset, Pyhän Marian ihmeet, Paavali: Pyhän Paavalin kirjeet, Tamara Ijesus: Jeesuksen ihmeet, Apostolien teot jne. Oppilaiden on opittava ymmärtämään näiden kirjojen tekstit, ja heidän on osattava lukea ne hyvin, koska ne ovat jumalanpalveluksessa luettavia kirjoja, joissa nuoret pojat palvelevat lukijoina, diakoneina ja myöhemmin pappeina. Lukemisen harjoittelemisen menetelmät on siis esitetty Fidel Hawariassa, ja ne ovat: qutir, ge’ez, wurdnebab ja nebab.

Kun oppilas pystyy lukemaan tekstiä, hän aloittaa uuden oppimisjakson, amarankielisen jemaataa timhirtin (iltaopiskelun) tai jekaal timhirtin (ulkoa opiskelun). Joka ilta oppilaan on harjoiteltava muistamaan päivän rukous. Oppilaat tulevat illalla opettajan kotiin, joka on samalla koulu. Oppilaat seisovat opettajan ympärillä oppitunnin aikana. Opettaja tai edistynyt oppilas (apuopettaja) lausuu oppilaalle lause lauseelta tai jae jakeelta mallirukouksen, joka pitää oppia ulkoa. Oppilas toistaa lauseen, kunnes hän osaa sen hyvin. Tämä harjoitus toistuu kuukausien, jopa vuosien ajan, kunnes poika osaa rukouksen ulkoa. Joskus etiopialaista rippikoulukirjaa Aemade mistiriä (salaiset pylväät) ja varsinkin Mistire selassieta (Kolminaisuuden salat) opetetaan amaraksi. Kaikki muut tekstit ovat ge’eziä. Koska oppilaat eivät ymmärrä tekstejä, ulkoaoppimisharjoitukset ovat energiaa ja voimia vaativia. Kun opettaja on päivittäisten havaintojen kautta vakuuttunut siitä, että oppilas hallitsee lukuharjoitukset, hän sallii oppilaan aloittaa Psalmien lukemisen.

C) Psalmien lukeminen

Oppilas oppii lukemaan Psalmeja, jotka ovat Etiopian kristittyjen tärkein hartauskirja. Metodina käytetään rytmistä wurdenebabin tyyppistä lausuntaa. Sen jälkeen kun oppilas on lukenut koko Psalmien kirjaa wurdenebabin tapaan useita kertoja, hän jatkaa lukemista kuukausien ajan tai jopa yli vuoden, käyttäen quum nebabin lukemismenetelmää.. Jos oppilas on jo lukenut useita edellä mainittuja kirjoja, Psalmit eivät tunnu vaikeilta. Joissakin tapauksissa oppilaat laitetaan lukemaan ulkoa Psalmitekstejä. Tämä on erittäin tärkeää niille oppilaille, jotka suunnittelevat jatko-opintoja, koska Psalmin jakeita käytetään usein kirkollisissa hymneissä ja runoissa. Vähitellen oppilas oppi hallitsemaan lukemisen hyvin. Opettaja ei normaalisti arvioi oppilaan lukutaitoa muodollisella kokeella. Sen sijaan hän seuraa oppilaan edistymistä päivittäin niin, ettei erityisiä kokeita tarvita.

Kun opettaja on vakuuttunut siitä, että oppilas on saavuttanut sen tiedon tason, joka perinteisesti vaaditaan tässä opintojen vaiheessa, hän ilmoittaa, että oppilaalle on tullut aika lähteä nebab betistä. Tätä pidetään oppilaan elämässä suurena hetkenä. Sen on myös koko perheelle tilaisuus iloon; tavallisesti vanhemmat järjestävätkin tapahtuman kunniaksi juhlan.

Psalmien lukija nauttii joitakin etuoikeuksia kylänsä parhaimmistoon kuuluvana. Häntä voidaan kutsua lukemaan tai kirjoittamaan kirjeitä. Joissakin juhlamenoissa hän voi resitoida rukouksia, jos pappi ei satu olemaan paikalla. Perinteisistä perheistä lähtöisin olevat tytöt menevät naimisiin käytyään lukukoulun elleivät jo ennen sitä.

2. Qiddase bet – alttaripapin koulutus

Jotkut nebab betin käyneet oppilaat liittyvät qiddase –kouluun, joka valmentaa jumalanpalveluksen toimittamiseen. Qiddaseen eli messuun perehtynyt opettaja löytyy käytännöllisesti katsoen kaikista pääkirkoista (suurista seurakunnista). Tähän liturgian haaraan perehtynyt opettaja oppii gebre diqunaa (diakonin tehtäviä) ja gebre qissinnaa (papin tehtäviä). Pappien lapset, jotka elävät kirkon mailla, käyvät usein näitä kouluja tullakseen kirkon diakoniksi tai papiksi (jolloin kirkon maa säilyy suvun hallussa). Papin virka houkuttelee varsinkin maanvuokraajia, erityisesti niitä, joilla ei ole omaa maata, koska pappi nauttii alueellaan etuoikeuksista; virkaan sisältyy maan omistaminen, mikä tunnetaan nimellä Semonin (viikon aika) maa. Alttaripapin toimi rajoittuu messun ja sakramenttien toimittamiseen. Tähän tarkoituksen vähäinen koulutus riittää. Qiddasen opettaja tavallisesti opettaa vain hymnejä, joita diakonin tai papin on käytettävä kirkon liturgiassa. Muu oppi, johon sisältyy kirkon tradition ja jumalanpalveluksen opetus, tulee seurakunnassa päivittäin saatavan kokemuksen myötä. Tavallisesti tätä koulutusta haluava liittyy jonkin papin tai munkin ohjaukseen seuraten häntä kotikäynneille, juhlille ja seurakunnassa sekä sen ulkopuolella vietettäviin juhlamenoihin; oppilas suorittaa korvaukseksi opettajalleen pieniä vastapalveluksia. Poika oppii kirkon toimintoja ja diakonin sekä papin tehtäviä tarkkailemalla pappismestarinsa päivittäistä käytäntöä ja ohjeita. Papin toimet rajoittuvat rituaaleihin, jotka eivät tavallisesti vaadi Raamatun tuntemusta. Sen tähden suhteellisen vähäinen koulutus riittää alttaripapin tehtäviin.

3.    Kirkon ylemmät oppilaitokset

Edellä on todettu, että qiddase betit kouluttavat pääasiassa alttaripappeja, joita kutsutaan nimellä semonenja (viikoittain palvelevat). He ovat papiston jäseniä, joiden yksinomaan sallitaan toimittavan messuja ja jakavan sakramentteja. Mutta ennen messua ja sen jälkeen on Raamatun lukemista, rituaalista tanssia, sekä pitkiä hymnejä ja runoja. Voidakseen toimittaa tällaisia palveluja on käytävä korkeampia kirkollisia oppilaitoksia, joita pidetään nebab ja qiddase betin jatkokursseina.

a)     Zema bet (musiikkikoulu)

Kirkot johtavat papit ja oppineet, jotka tunnetaan nimellä debtera, koulutetaan ylemmissä oppilaitoksissa. Debtera on yleisnimi henkilöille, jotka ovat suorittaneet jonkin korkeamman kirkollisen koulutuksen. Teoriassa pappeja ja munkkeja voidaan myös luonnehtia debteroiksi, jos he ovat suorittaneet opinnot jossakin korkeammassa oppilaitoksessa. Käytännössä kuitenkaan harva heistä yltää tähän kategoriaan eikä näitä harvoja tavallisesti kutsuta debteroiksi. Suurin osa debteroista on maallikkoja, missä ominaisuudessa he eivät voi toimittaa messuja eivätkä jakaa sakramentteja. Heidän toimintansa suuntautuukin enemmän opettamiseen, kirjoittamiseen, rituaaliseen musiikkiin, runouteen, tansseihin, maalaustaiteeseen ja kirkon hallintoon.

Nebab betin tai qiddase betin opiskelija, joka tahtoo korkeampaan oppilaitokseen, jättää tavallisesti vanhempiensa kodin ja liittyy vaeltaviin opiskelijoihin, jotka kulkevat seurakunnasta ja luostarista toiseen. Perinteisesti poika voi käydä nebab betin asuessaan vielä kotona. Syy vaeltamiseen kouluja ja opettajia etsien on siinä, että maaseudulla ei ole korkeampaa koulua nuorisolle, joka asuu vielä vanhempiensa kodissa, paitsi muutamissa tapauksissa, jotka koskevat debterakoteja. Maatalouden karjanhoidon raskaat vaatimukset pakottavat vanhemmat käyttämään lapsiaan työvoimanaan. Toisaalta opiskelijoita viehättää opiskelijoiden kerjäämistä edellyttävä vaeltava, seikkaileva ja romanttinen elämäntapa; heistä puhutaan paljon ja kerrotaan satumaisia tarinoita. Vaeltavat opiskelijat tulevat usein maatalous- ja pappisperheistä – vain harvat ovat korkeammista sosiaaliluokista.

Nykyaikaisen sivistyksen ja koulujärjestelmän levitessä tämä instituutio on katoamassa. Yhä harvemmat motivoituvat opiskelemaan korkeammissa kirkollisissa oppilaitoksissa. Yski syy tähän kehitykseen on se, että kirkon kouluista valmistuneet ovat kadottaneet perinteisen ylemmän sosiaalisen statuksen, minkä aseman, varsinkin nykyaikaisen elämän sektorilla, saavuttavat ne, joilla on nykyaikainen länsimainen sivistys.

Millainen on koulutusprosessi ja mitä korkeammat oppilaitokset tarjoavat? Opiskelun pääkurssit sisältävät kirkkomusiikkia, kirkkorunoutta ja uskonnollista kirjallisuutta; kukin ala jakautuu opetuksen sisällön mukaisiin alueisiin.
Kaikissa näissä oppilaitoksissa opiskelijoiden on opittava aiheita ulkoa. Saadaksemme asiasta käsityksen voimme kuvata tavallisen oppilaan koulupäivää zema betissä (musiikkikoulussa). Zeman (musiikin) opettaja istuu oppilaidensa keskellä, jotka harjoittelevat päivittäisiä hymniläksyjänsä yksin tai ryhmissä. Jokainen ryhmä laulaa yksittäistä tekstiä tai yksi ryhmän jäsen laulaa ja muut ryhmän jäsenet kuuntelevat häntä. Edistyneemmät opiskelijat palvelevat ohjaajina, jotka opastavat alkajia. Kun yksi opiskelija hallitsee hymnin, hän menee laulamaan sen opettajalle. Opettaja joko hyväksyy esityksen ja antaa uuden tehtävän tai määrää lisäharjoittelua samaan tekstiin. Oppitunnit etenevät tähän tapaan päivästä toiseen, kunnes opiskelija omaksuu hymnin tekstin ja osaa sen ulkoa.
Koulutus haastaa enemmän lapsen muistia kuin johtaa häntä ajattelemaan. Oppimisen yksitoikkoisuudesta ja opetusmenetelmistä ja rajallisesta ajasta huolimatta opiskelijat osoittavat hämmästyttävän korkeaa opiskelumoraalia. Heidän ahkeruuteensa on toki syynsä. Vaeltava opiskelija odottaa korkeaa asemaa kirkollisessa hierarkiassa. Sitä paitsi koska opetus käsittelee sakraaleja asioita, kuten rukous, opiskelija ottaa tehtävänsä vakavasti.  Kouluyhteisössä saavutettu korkea moraali auttaa yksittäistä opiskelijaa sopeutumaan kovaan työhön. Opettajien tavallisesti tiukat vaatimukset hyväksytään ilman epäröintiä, koska opiskelija on tullut kouluun vapaaehtoisesti ja antautunut opettajan määräysvaltaan omasta halustaan. Jos hän ei ole tyytyväinen, hän voi lähteä koulusta ja etsiä toinen, sopivampi.

            b) Qine bet (runouskoulu)
On olemassa runouden muotoja tai malleja, jotka opiskelijan on hallittava kyetäkseen laatimaan qine-runoja, joita lauletaan kirkon liturgian eri osissa tai joita käytetään kirkollisissa ja valtiollisissa seremonioissa. Noin yhdeksän mallia tunnetaan Samenna worq (Vahaa ja kultaa) -nimisessä qine-järjestelmässä. On olemassa myös muita qine-tyyppejä, jotka eivät ole niin laajalle levinneitä kuin Saminna worq.

Opiskelijat aloittavat oppimisen yksinkertaisimmalla qinen muodolla, Gubae qana, joka on kahteen säkeeseen laadittu epigrammi (kärkiruno). Sitten hän oppii Ze’amlakijen (3 jaetta), wazeman (5 jaetta), nibezhun (3 jaetta), sellasien (6 jaetta), zeji-ezen (5 tai 6 jaetta), kibrietin (4 jaetta), itane mogarin (7 tai 11 jaetta) ja mewadisin (8 jaetta). Nämä ovat laajimmalle levinneet, mutta on muitakin muotoja; esimerkiksi Gojamin, Gonjin ja Washeran qine-kouluissa on erilaisia muotoja.

Opiskelijaa kiinnostaa qine. Se motivoi enemmän kuin muut aineet, kuten zema. Tähän on useita syitä. Tärkein syy on siinä, että opiskelija ymmärtää ge’ezin kieltä qine-koulussa. Opetusmenetelmä sallii pojalle vapaita toimintoja ja liikkeitä kuten jäljempänä kuvataan. Oppilaassa kehittyy esteettinen kiinnostus tai ainakin herääminen. Seuraava kuvaus havainnollistaa asiaa. 

Qine-oppitunnit alkavat tavallisesti iltapäivällä tai joissakin paikoissa illalla. Paikka on yleensä kunnan omistama ruohomaja, mahber bet (yhteisön talo), jonka lähellä opettaja asuu, tai paikka voi sijaita avoimen taivaan tai puun alla. Ensiksi resitoidaan rukous. Sitten opettaja voi tehdä joitakin opiskelijan päivän työtä koskevia huomautuksia. Oppijakson päätehtävä on muutamien ge’ezin verbien taivuttaminen. Sopivien verbien ja substantiivien valitsemista havainnollistetaan erilaisten qinen säkeiden esimerkeillä, jotka paikalla oleva opettaja ja edistyneet opiskelijat ovat laatineet. Sitten kerrotaan sitä pyhimystä koskeva tarina tai –legenda, jonka päivää vietetään seuraavana päivänä. Tähän sisältyy opiskelijoiden qine-teeman laatiminen, jossa käytetään sitä sanastoa ja kielioppia, josta opetusjaksossa on jo keskusteltu.

Illalla opiskelija yrittää löytää sopivan sävelen laatimaansa qinen malliin. Koska kaikki qine on laulettua runoutta, kappale qinetä pitää sopia vastaavaan musiikin muotoon. Seuraavana päivänä opiskelija etsii itselleen hiljaisen paikan, jossa hän mietiskelee työnsä tulosta. Sävellettyään qine-jakeensa opettajansa määräämän mallin mukaan hän lähestyy opettajaansa, joka istuu suurimman osan päivästä kaikkien tietämässä paikassa.  Opettaja on tekemässä jotain omaa työtänsä, kuten lukemassa, kopioimassa käsikirjoitusta tai vain tekemässä jotain käsityötä.

Opiskelija resitoi älykkyyttä vaativan hengentuotteensa. Opettaja joko hyväksyy jakeet tai antaa arvostelevia kommentteja ja lähettää opiskelijan takaisin jatkamaan mietiskelyään. Näin opiskelijat tulevat opettajan luokse resitoimaan aina jonkin väliajan päästä.

Iltapäivällä gubae (kokous) toistuu. Päivän työ ensin kerrataan, jonka päälle seuraa tavallisesti vilkas keskustelu.

Aikataulusta voi päätellä, ettei opiskelija mukaudu oppituntiin passiivisesti, kuten on laita perinteisen opetuksen muissa haaroissa. Hänellä on tilaisuus keskustella annetusta aiheesta, mikä haastaa hänet älyllisesti. Hän ei kuitenkaan saa vastustaa tai arvostella uskonnollisia ja muita hyväksyttyjä arvoja. Opiskelija jännittää ilmaisuvoimansa rakentaakseen qine –jakeita eloisalla ja arvoituksellisella tavalla tai ilmaisee kokemuksensa sosiaalisen elämän liittymisestä raamatullisiin kertomuksiin, näkyihin ja legendaarisiin tapahtumiin. Voi sanoa, että qine-koulussa oppisisältö peittää käytännöllisesti katsoen kaikki perinteisen sosiaalisen järjestelmän aspektit, joiden keskellä opiskelija elää. Qine-koulu lienee ainoa koulu, joissa opiskelijat saavat sekä älyllistä että perinteistä koulutusta. On yleisesti tunnustettua, että kirkon kyvykkäin papisto on koulutettu qine-koulussa. Koulun päähuomio ja tarkoitus ei kuitenkaan ole kehittää runollista tai muuta esteettistä kiinnostusta lapsessa tai nuoressa, vaan tehdä hänet kykeneväksi toimittamaan kirkollisia rituaaleja. Qine-koulusta valmistunut opiskelija odottaa saavansa viran kirkosta ja palvelee kuorossa runoillen qinetä ja laulaen tai hän voi ottaa vaatimattomamman opettajan paikan tai toimia kirkon hallinnossa. Jos joku haluaa jatkaa opintojaan, voi astua seuraavaan kouluun, joka on metshaf bet (kirjallisuuskoulu). Erikoistuakseen qineeseen ja pyrkiäkseen korkeamman oppilaitoksen opettajaksi opiskelijan on käytävä monta koulua ja opiskeltava useita qinen haaroja, mikä tarkoittaa useiden vuosien opiskelua ja vaeltamista.

c) Metshaf bet

Kommentaarikouluista käytetty yleisnimi on metshaf bet; niitä on neljää haaraa. Ensimmäinen tyyppi on nimeltään Belui (vanha). Koulussa tutkitaan Vanhan testamentin 46 kirjaa ja selitetään niitä. Toinen haara on nimeltään Haddis (uusi), joka on erikoistunut tutkimaan ja selittämään etiopialaisen Uuden testamentin 35 kirjaa. Kolmas haara on Liqaunt (oppineet), joka tutkii ja selittää monia kirkkoisien kirjoituksia, kuten Pyhän Johannes Krysostomoksen, Kyrilloksen ym. teoksia. Täällä tutkitaan kanonista lakia (Fetha Negest) kuin myös ajanlaskua (Bahire Hassab).

Neljäs metshaf betin haara on Menekkosat (munkit), monastisen kirjallisuuden selityskoulu.

Näissä erikoistuneissa osastoissa opiskelijat tutkivat kirkkoa, teologiaa, kirkkohistoriaa ja kirkollista lakia, tulkitsemalla monia yksittäisiä kirjoituksia. Näiden opetusten selitysteokset eivät etene systemaattisessa eikä historiallisessa järjestyksessä, vaan siten että ensin tulkitaan jokainen tekstin lause tai ilmaisu ja sitten sisällöstä riippuen nostetaan esille teologisia, moraalisia ja historiallisia kysymyksiä, joista keskustellaan ja tehdään johtopäätöksiä. Opiskelijan on opittava jokainen kommentaarin lause ulkoa. Seuraavassa tyypillinen esimerkkitapaus Metshaf betin oppitunnista.

Opiskelijat tulevat opettajan luo kolmen neljän hengen ryhmissä; kaikki tutkivat samaa tekstiä. Yksi ryhmän jäsen lukee jonkin lauseen tai ilmaisun. Opettaja kääntää ensin lauseen amaraksi, minkä jälkeen hän selittää sitä. Opiskelijat kuuntelevat tarkkaavasti ja yrittävät muista selityksen sanasta sanaan. Kun ryhmä lähtee opettajan luota, toinen ryhmä tai yksilö astuu tilalle lukien opettajalle ja kuunnellen hänen selitystään. Kun kaikki ovat lähteneet opettajan luota, jokainen ryhmä vetäytyy erilleen ja yrittää selittää tekstiä ihan samalla tavalla kuin opettaja teki, sana sanalta toistaen kuulemansa. Jos joku kadottaa sanan tai ajatuksen, toinen ryhmän jäsen muistaa asian ja täydentää. Jonkin ajan kuluttua ryhmää palaa opettajan luo, lukee saman tekstin ja selittää sitä. Näin toimien ryhmä voi verrata edistymistään tietääkseen, kuinka pitkälle se on ymmärtänyt edellä opitun selityksen.

Kommentaarikirjojen muistaminen vaatii useiden vuosien harjoitusta ja työtä, jonka aikuinen opiskelija on valmis hyväksymään. Metshaf betistä valmistunut oppinut nauttii korkeaa arvostusta ja hän voi saada merkittävän aseman kirkon hallintovallassa, kuten luostarin (gedaam) tai suuren seurakunnan (debre) johtajana. Tämä toivo saattaa hyvinkin motivoida opiskelijaa viettämään puolet elämästään tällaisessa koulussa. Tässä vaiheessa opiskelija ei koe päähän pänttäämistä taakkana, koska hän on harjaantunut siihen jo varhain nebab betistä alkaen.

Syy päähän pänttäämisen painottamiseen kaikissa kirkon kouluissa on siinä, että kirjoitusmateriaalit olivat entisaikaan kehittymättömiä. Harvat saatavilla olevat pergamentille kirjoitetut käsikirjoitukset olivat hyvin kalliita, ja ovat sitä edelleen. Asiaan löytyy myös kirjoitusmateriaalista riippumaton syy: opiskelijan ei sallittu arvostella mitään selitettävää tekstiä, koska Jumalan uskottiin ilmoittaneen selitykset isille Pyhän Hengen kautta. Sen tähden kirkkoisien kirjoituksia ei saanut arvostella, vaan ainoastaan opiskella ulkoa. Päähän pänttääminen ja kritiikitön annetun selityksen omaksuminen asettivat opiskelijalle ajattelun rajat.

Näin ollen historialliset selitykset sekoittuivat legendaarisiin taruihin ja erikoisiin luonnon tapahtumiin, joita kaikkia pidettiin ihmeinä; jopa konkreettisille ilmiöille annettiin vertauskuvallisia merkityksiä. Ilmaisuja elävöitettiin vertauksilla, analogioilla, sanalaskuilla ja populaarilla viisaudella. Pyhän maan raamatunkohtia selitettäessä yhtymäkohtia löydettiin oman maan historiasta. Yleensä ottaen todellisuutta lähestyttiin sekoittaen niihin myyttisiä asenteita.

Näitä kommentaarikouluja ei löydy kaikkialta, vaan suurista seurakunnista (debre) ja luostareista (gedaam), joista löytyi laajoja kirjastoja ja kuuluisia opettajia. Voi olla, että kirkon koulut nousevat vielä uuteen lentoon ja näyttelevät tärkeää osaa, mikä nostaa tulevaisuudessa papiston kasvatuksen yleistä tasoa.

Edellä kuvatut kirkon koulut takaavat perinteisen kasvatuksen jatkumisen Etiopiassa. Viimeaikaista, nykyaikaista kasvatusta tarjoavat pääasiassa hallituksen ylläpitämät koulut. Mutta kaupunkikeskuksissa ja tienvarsikaupungeissa kirkollinen alkeiskoulu, nebab bet, kukoistaa valmentaen oppilaita hallituksen kouluihin opettamalla lapsille amaran lukutaitoa. Tämän tehtävän merkitys korostuu siitä johtuen, että hallituksen kouluissa on vähän oppilaspaikkoja ja siitä, että etusija annetaan oppilaille, jotka jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Näillä kouluilla voi olla merkittävä osuus kansallisissa lukutaitokampanjoissa, ja ne voivat tarjota enemmän opetusta niin lapsille kuin aikuisillekin.

On huomattava, että kirkko tiedostaa tarpeen kouluttaa omat tulevat johtajansa sillä tavoin, että he täyttävät tehtävänsä nykyaikaisessa yhteiskunnassa. On olemassa nyky-aikaisia teologisia oppilaitoksia, jotka yhdistävät perinteiset opinnot laajempaan, nykyaikaiseen opetussuunnitelmaan. Lukuisa joukko edistyneitä teologian opiskelijoita on päässyt jatkamaan opintojaan ulkomailla. Kirkko on siis silloittamassa siirtymävaihetta ahtaasti perinteisestä oppineisuudesta uuteen, dynaamiseen aikaan, jossa perinteinen oppiminen ja nykyaikainen sivistys sekoittuvat ja jatkavat etiopialaista kristillistä perinnettä nykyaikaisen maailman ympäristössä.

 

[1] Anafora tarkoittaa yleensä ehtoollisrukousta, ”lahjan ylentämisen rukousta”; tässä yhteydessä sillä lienee koko messun ehtoollisosaa tarkoittava merkitys.

[2] Lukianolainen ~Lukianic – tarkoittaa lähinnä VT:n kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan liittyvää tekstikritiikkiä.

                                        Etiopiamateriaali    Etusivu