Totta ja tarua Etiopiasta

Sijainti ja koko

Pääkaupunki.

Kalenteri

Lippu

Hallitus

Talous

Aluejako liittovaltiossa

Kulttuuri ja historia

Etiopialaiset nimet

Kieli

Uskonto

Historia

Ihmiskunnan kehto?

Esihistoria

Perinteinen historia

Zaguen hallitsijasuku

Salomonilainen dynastia

Liiton arkku

Aksumin valtakunta

Etiopian pimeä aika

Pappi Johanneksen maa

Muslimien ja kristittyjen välinen sota (1528-60)

Gonderin aikakausi (1635-1855)

Etiopia keisari Teodros II:n aikana (1855-69)

Etiopia keisari Johannes IV:n aikana (1872-89)

Keisari Menelik II (1889-1913)

Haile Selassien nousu (1913-36)

Italian miehitys (1936-41)

Sodan jälkeinen Etiopia Haile Sellasien hallitessa (1941-74)

Derg (1974-91)

Etiopia 1990-luvulla

 

ESIPUHE

Mieluiten tietysti kertoisi Etiopiasta nimenomaan ja vain sitä, mikä on totta, mutta se ei taida olla mahdollista. Tosi ja taru ovat kietoutuneet Etiopian historiassa toisiinsa niin, ettei millään voi nähdä, missä toden ja tarun välinen raja kulkee. Varhaisilta ajoilta ei ole kirjallisia dokumentteja ja siltä ajalta, kun niitä alkaa olla, ne edustavatkin tarkoitushakuista historiaa, jota voi hyvällä syyllä kutsua legendaksi. Jos hylkää legendan, tulee helposti heittäneeksi syrjään myös sen historian siemenen, joka legendaan kätkeytyy. Toisaalta legendakin edustaa etiopialaista kulttuuria ja historiannäkemystä. Vaikka siinä ei olisi totuudenhäivää, siihen kuitenkin perustuu etiopialainen kulttuuri. On siis ehkä otettava vastaan koko paketti, jota voi tarkastella kriittisin silmin samalla, kun näkee etiopialaiselle olevan merkitystä legendaarisellakin tarinalla.

Olen koonnut tähän katsaukseen tietoa Etiopiasta Philip Briggsin Etiopian matkaoppaasta, Ethiopia, The Bradt Travel Guide. Third Edition 2002. Internetistä on kaivettu lisätietoa ja täsmennystä.

 

Lappeenrannassa 21.4.2009

Ilpo Perttilä

 

SIJAINTI ja KOKO

Aiemmin Abessiniaksi kutsuttu Etiopian liittotasavalta on noin kolme ja puoli kertaa Suomen kokoinen maa Afrikan sarvessa, väkiluvultaan vuonna 2009 noin 80 miljoonaa (kolmanneksi eniten Afrikassa). Maalla on yhteistä rajaa läntisen naapurinsa, Sudanin kanssa 1600 km ja saman verran etelässä olevan Somalian kanssa, pohjoisessa sijaitsevan Eritrean kanssa 830 km ja saman verran yhteistä rajaa Kenian kanssa; idässä olevan Djiboutin kanssa yhteistä rajaa on 340 km . Etiopia on alueeltaan Afrikan kolmanneksi laajin.

 

PÄÄKAUPUNKI on Addis Abeba, joka sijaitsee keskellä maata 2300 m korkeudella. Se on kolmanneksi korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki maailmassa. Väkiluku lienee vuonna 2009 noin 3 miljoonaa. Muita suuria kaupunkeja ovat Dire Dawa (asukasluku 15 000), Harar, Dessie, Gonder, Bahir Dar, Jimma, Nazret, Mekele, Debre Zeit, Awasa, Shashemane, Debre Markos, Asela ja Akaki Beseka, joissa on yli 50 000 asukasta.

 

KALENTERI

Etiopiassa on käytössä juliaaninen kalenteri, jonka muu maailma vaihtoi gregoriaaniseen kalenteriin vuonna 1582. Tästä johtuen Etiopia on 7 vuotta ja kahdeksan kuukautta ajanlaskussaan muuta maailmaa jäljessä. Kalenterissa on 12 30 päivän mittaista kuukautta ja yksi 5-päiväinen (karkausvuosina 6-päiväinen) lilliputtikuukausi. Vuosi alkaa syyskuussa (11.9.). Päivä alkaa aamukuudelta eli kello 7 kello on yksi. Keskipäivällä kello on kuusi ja illansuussa 12. Siitä eteenpäin kello on yksi, kaksi ja kolme illalla. Keskiyö on kello 6 iltayöstä.

 

LIPPU noudattaa ns. Pan-Afrikan värejä, vihreä, keltainen ja punainen raita ylhäältä alaspäin lukien ja keskellä auringon symboli, keltainen viisikulmio, josta lähtee useita keltaisia säteitä.

 

HALLITUS

Ennen vuotta 1974 maassa vallitsi feodaalijärjestelmä, jonka huipulla oli vuonna 1930 keisariksi asetettu Haile Selassie I.  Vuoden 1974 vallankumouksessa keisari vangittiin ja teloitettiin. Sen jälkeen maassa hallitsi väliaikainen sotilashallitus nimeltä derg. Vuonna 1984 dergin johtaja Mengistu Haile Mariam perusti Etiopian työväen puolueen, ainoan sallitun puolueen. Vuoden 1987 uuden perustuslain mukaan Etiopiasta tuli yhden puolueen tasavalta, jolla oli muodollisena johtajana presidentti. 1991 kaksi kapinaliikettä, Etiopian kansan vallankumouksellinen demokraattinen rintama (EPRDF) ja Eritrean kansan vapautusrintama (EPLF) syrjäyttivät presidentti Mengistun yksissä tuumin. Maahan pystytettiin siirtymävaiheen kokoomushallitus, jossa oli monia puolueita EPRDF:n johdolla. 87-paikkaista siirtymäajan hallitusta, edustajien neuvostoa, johti Tigren kansan vapautusrintaman (TPLF) puheenjohtaja Meles Zenawi. Uusi hallitusmuoto noudattaa entistä demokraattisempaa järjestelmää, liittovaltion muodossa. Vuoden 1994 perustuslain mukaan maa jakaantuu kahdeksaan alueeseen ja kolmeen kaupunkivaltioon, joiden rajat määräytyvät kansallisista ja kielellisistä perusteista. Parlamentaarisen hallinnon johdossa on kaksi edustuksellista elintä: Kansanedustajien neuvosto ja liittoneuvosto. Valtion päämies on presidentti, joka valitaan kaksi kolmasosan enemmistöllä em. neuvostojen yhteisistunnossa korkeintaan kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Toimeenpanovalta on pääministerillä ja ministerineuvostolla. Vuonna 1995 valtaan astui pääministeri Meles Zenawi ja presidentti Negaso Gidada. Sama pari valittiin uudelleen vuonna 2000. Ja Meles on edelleenkin vallassa!

 

TALOUS

Etiopia on yksi maailman köyhimmistä maista. 1980-luvun lopulla bruttokansantulo oli US $

120 per vuosi eikä kansantalous ole siitä kasvanut. Keskimääräinen elinikä on pudonnut 47:stä 45 vuoteen, mihin vaikuttaa aids-kuolleisuus. (2,5 milj. on HIV-positiivisia). Syntyvyys on 45/1000 ja imeväiskuolleisuus 10 %. Aikuistenlukutaito on 35 %. Etiopian talous perustuu maatalouteen. Maa on hedelmällistä. Monissa osissa maata tuhoa tuottaa kuitenkin kuivuus ja hyönteistuhot. 25 % maataloudesta on kahvin tuotantoa, joka muodostaa 55 % viennistä. Pääviljatuote on tef, josta tehdään leipää.

Etiopiassa on runsaasti mineraalivaroja, kultaa ja rautaa, joka on vaikeasti hyödynnettävissä. Merkittävin kaivostuote on suola. Sota Eritreaa vastaan köyhdytti maan.

 

ALUEJAKO LIITTOVALTIOSSA

Ennen vuotta 1987 Etiopia jakautui 15 alueeseen ja mainittuna vuonna alueiden määrä kasvoi 29:ään, kunnes vuonna 1991 palattiin lähes alkuasetelmaan, 14 alueeseen, mutta vuonna 1994 Etiopiasta tuli liittovaltio. Valtioiden rajat vedettiin kansallis-kielellisin perustein uusiksi. Tuloksena oli 8 osavaltiota (astedader akkaababi) ja kolme kaupunkivaltiota. Jokainen valtio jakautuu vyöhykkeisiin ja woredoihin (kuntiin).

ADDIS ABEBA sijaitsee keskellä maata, Oromian valtion sisällä. Asukkaita on 3 miljoonaa. Puolet asukkaista on amaroita, toinen puoli jakautuu oromoiden (19 %), gurageiden (17 %) ja tigreiden (7,6 %) kesken. 80 % asukkaista on ortodoksikristittyjä. Kaupungissa on 6 vyöhykettä ja 28 kuntaa.

 

AFAR Vuonna 1994 valtion alueella asui 1,1 miljoonaa ihmistä. Pääkaupunki, Djiboutin rajalla sijaitseva, Assaita on jatkossa vaihtumassa Semereen. 92 % asukkaista on paimentolaisia. Alue sijaitsee Suuressa rotkolaaksossa ja on hyvin vähäsateinen. Awash -joki virtaa alueen halki etelästä pohjoiseen. Suolaa ym. mineraaleja kaivetaan maasta.

 

AMARA

Pääkaupunki on Bahir Dar, Tana-järven eteläkärjessä, 170 000 asukasta ja koko valtiossa 14 miljoonaa. Merkittävät kaupungit ovat Bahir Dar, Gonder ja Dessie.

90 % väestöstä asuu maaseudulla. Asukkaat ovat amaroja (90 %). Kristittyjen ja muslimien suhde on 4:1. Merkittävimmät Etiopian turistikohteet sijaitsevat amaravaltiossa, kuten Lalibela ja Gonder. Siellä sijaitsee myös Semeenvuoristo ja sen korkein huippu Ras Dashen (4620m). Villieläinerikoisuuksia ovat geladapaviaani ja Walia ibex (vuorikauris). Maassa sijaitsee Tana-järvi ja Sinisen Niilin lähteet ja putoukset.

 

BENISHANGUL-GUMUZ on Etiopian oudoin paikka, 1000 km matka pitkin Sudanin rajaa. Alue on kapea, runsassateinen ja kuuma alankoalue. Väestöä on puoli miljoona ja pääkaupunkina Asosa.

 

DIRE DAWA on Etiopian toiseksi suurin kaupunki, väkeä 150 000. Kaupunkia ympäröi Oromovaltio, ja 48 kaupungin asukkaista on oromoja, mutta siellä on myös huomattava amara-, somali- ja guragevähemmistö. Amara on virallinen kieli ja muslimien suhde kristittyihin on 2:1. Addis Abeba – Djibouti rautatie kulkee Dire Dawan kautta, mikä on kaupungin talouselämän perusta.

 

GAMBELLA on pieni valtio Sudanin rajalla, kuumaa Baro-joen, Niilin sivujoen, laaksoa. Syrjäisen kolkan asukasluku on 200 000 etnisesti heterogeenistä. Nuereja on 40 % ja Anuwakeja 27 %. Pienempiä populaatioita edustavat mezhengerit, apanat ja komot. Asukkaat ovat pääosin läntisten tunnustuskuntien kristittyjä. Loput ovat ortodokseja, muslimeja ja perinteisiä animisteja. Villieläimistä mainittakoon leijonat, norsut, buffalot, monen sortin apinat ja antiloopit.

 

HARAR on muurien ympäröimä kaupunki, joka oli 1500-1800 –luvuilla vahva autonominen alue. Asukkaita 150 000, joista varsinaisessa kaupungissa 80 000. Väestö on suurimmalta osaltaan oromoja; amaroja on 33 % ja harareja 7 %. Pääuskonto on islam, kristittyjä on 40 %. Päätuotteet ovat kahvi ja chat.

 

OROMIA kattaa melkein kolmanneksen koko maasta, asukkaita 20 miljoonaa. 85 % on oromoja, 10 % amaroja. Kristittyjä ja muslimeja on lähes yhtä paljon. Pääkieli on oromifa eli orominja (suomeksi kai lähinnä oromo), jota kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin. Maa on hyvin hedelmällistä ja alue tuottaa yli puolet maan sadosta. Karjaa on melkein puolet maan karjasta. Maantieteellisesti ja ilmastollisesti alue on vaihteleva. Siellä sijaitsevat Awashin kansallispuisto ja Suuren rotkolaakson järvet sekä Debre Zeit. Alueella on paljon kultaa ja platinaa kuin myös rautamalmia ja liuskekiveä. Valtiolla ei ole pääkaupunkia, vaan aluetta hallitaan Addiksesta (oromoksi Finfine) käsin.

 

SOMALIA

Valtion asukkaat ovat 95 % somaleja. Alue on laaja autiomaa tai puoliautiomaa. Asukkaita on vajaat 4 miljoonaa. Pääkaupunki on Jijiga, Hararista itään. 99 % väestöstä on muslimeja, ammatiltaan paimentolaisia. Merkittävä alueen halkaiseva joki on Wabi Shebelli.

 

ETELÄISTEN KANSOJEN VALTIO

Alue on monien kulttuurien sekamelska: 11 miljoonaa asukasta ja 45 kansa/kieliryhmää, joista mikään ei ylitä 20 % osuutta. Vain sidamoja, gurageja ja wolamoja on yli 10 %. Pääkaupunki on Awasa samannimisen järven rannalla. Seutu on enimmäkseen alavaa, päätuotteena kahvi. Nähtävyyksiä ovat suuren rotkolaakson järvet ja eteläisen Omo -vyöhykkeen eksoottiset heimot.

 

TIGREE

Pohjoisen valtion pääkaupunki on Meqele. Asukkaita on 3,5 miljoonaa, 95 % ortodokseja ja loput muslimeja. Asukkaat ovat etupäässä maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Maa on hyvin kuivaa. Valtion on Etiopian tärkeiden historiallisten tapahtumien näyttämö: Aksum otti ensin vastaan kristinuskon 300-luvulla, italialaiset kärsivät Aduassa tappion 1896. Aksum on turistinähtävyys. Tigreessä sijaitsevat arkeologiset paikat sekä noin 120 kallioon hakattua kirkkoa.

 

KULTTUURI JA HISTORIA

Etiopia eroaa kulttuurisesti, historiallisesti ja kielellisesti merkittävästi muusta Afrikasta. Se on elänyt pitkään erillään muista. Etiopia on siellä, missä antiikin maailma ja Afrikka kohtaavat. Pohjois-Etiopialla, muinaisella Aksumilla ja nykyisellä Tigreen osavaltiolla, on vahvat yhteydet muinaiseen Egyptiin, Lähi-idän juutalaiseen ja kreikkalaiseen sivistykseen, mikä käy ilmi muinaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista. Tigreen esikristillisessä sivistyksessä oli 7 aikakautta. Aksum oli kaupunkikulttuuri, sekoitus klassista kulttuuria ja afrikkalaisia vaikutteita ainakin 600-luvulta eKr. tai sitä edeltävältä ajalta.

Nykyaikaisessa Etiopiassa on paljon juutalaisia vaikutteita, jotka tulevat esille varsinkin Aksumissa 300-luvulla perustetussa ortodoksisessa kirkossa. Maahan on levinnyt juutalaisia vaikutteita jo esikristillisellä ajalla. Gojamin ja Wollon maakunnissa oli juutalaisia yhteisöjä. Islamkin levisi Etiopiaan alusta lähtien. Se on Tigreestä etelään ja itään hallitseva uskonto. Myös Etelä-Etiopialla oli yhteyksiä juutalaiseen maailmaan. Oromot (aiemmin galloiksi nimitetyt) on Etiopian suurin kieliryhmä. He olivat pakanoita tullessaan Etiopiaan suurta rotkolaaksoa pitkin 1400-luvulla., mutta nyt heimo on pääasiassa kristittyjä, ulkomaisen lähetystyön tuloksena syntyneitä katolisia ja protestanttisia yhteisöjä, joiden vaikutus ei näy Pohjois-Etiopiassa. Etelä-Etiopian yhteiskunta ja kulttuuri on afrikkalaisempaa kuin pohjoisessa. Omon-joen laaksossa ja Sudanin raja-alueen alankomailla elävien kansojen elämäntapa on joka suhteessa hyvin afrikkalaista. Yhtä afrikkalaista, nykyaikaisesta länsimaisesta elämäntavasta poikkeavaa elämäntapaa ei paljon löydy muualta Itä-Afrikasta.

Termi Etiopia ei alun perin tarkoita samaa asiaa tai aluetta, mitä sillä nykyään ymmärrämme. Etiopia tuli käyttöön muinaisessa Kreikassa ja se tarkoittaa ”palaneita kasvoja”. Sanaa käytettiin Saharan eteläpuolella asuvista tummaihoisista ihmisistä. Etiopiasta käytetään myös Nubia-nimitystä. Se on toinen tummaihoisten asuttama alue Niilin laaksossa, nykyisessä Sudanissa. Keskiaikana ja renessanssiajalla eurooppalainen ei tarkasti tiennyt, mistä Afrikka alkoi ja mihin se päättyi. Keskiajan kirjallisuus käytti Intiaa ja Etiopiaa sekaisin, mutta Euroopassa Prester John (pappi Johannes) –nimisenä tunnetun henkilön kuvaama varakas ja eristäytynyt kuningaskunta on yhdistetty Etiopiaan. Keskiajalla Etiopian kristillinen kuningaskunta ulottui Tigreestä aina Shoaan, nykyisen Addis Abeban eteläpuolelle asti. Kun eurooppalaiset viimein löysivät Etiopian, siitä käytettiin myös vaihtoehtoista nimeä Abessinia, joka tulee arabian kielen sanasta habesha.

Etiopialaiset olivat kristillisen kuningaskunnan asukkaita, jotka olivat usein sodassa itäisten ylänköjen muslimikuningaskuntia ja galloja vastaan. Siirtomavallan aikana Etiopia yhdistyi 1800-luvulla niin, että siihen kuuluivat Hararin muslimivaltio yhtä hyvin kuin oromojen valloittamat kaakon somalit, afarit ja boranat sekä etelän oromot. Lännessä valtioon liitettiin osia kreikkalaisten Nubiaksi määrittelemästä alueesta. 1800-luvun hallitsijat Teodros, Johannes IV ja Menelik II yhdistivät Etiopian nykyaikaiseksi valtioksi.

 

ETIOPIALAISET NIMET

 

Nimien antojärjestelmä poikkeaa länsimaisesta käytännöstä ja muistuttaa islamilaista järjestelmää. Jos jonkun nimi on Abebe Bikila, niin ensimmäinen nimi on tämän miehen oma nimi ja toinen on hänen isänsä nimi. Voidaan käyttää myös kolmatta nimeä, jolloin se on henkilön isoisän nimi. Koska tässä tapauksessa Bikila ei ole suvun nimi, niin häntä ei koskaan kutsuta tällä nimellä, koska silloin häntä puhuteltaisiin väärän henkilön, isän, nimellä. Lisäksi jokaista henkilöä on tapana tituleerata herraksi – Ato, tai rouvaksi – Weizero, tai neidiksi – Weizerit, mikä on myös länsimaissa tapana, vaikkakaan ei meillä suomalaisilla.  Jos Ato Abebella on tytär Turunesh, niin hänen koko nimensä titteleineen on Weizerit Turunesh Abebe. Naimisiin mennessään hänen nimensä ei muutu, vaan ainoastaan titteli vaihtuu Weizeroksi. Jos etiopialaiset kysyvät länsimaalaiselta tämän isän nimeä, siihen ei vastata isän nimeä, vaan sukunimi. Eihän passissammekaan lue isämme nimeä, vaan sukunimi. Etiopialainen tituleeraa minua nimellä Qes Ilpo, jossa Ato korvautuu papin arvonimellä ja sukunimen sijasta minua puhutellaan etunimelläni, mikä ei ole epäkohteliasta, vaan maan tapa.

 

KIELI

 

Etiopiassa puhutaan noin 70 eri kieltä. Toiset kuuluvat afro-aasialaisen kieliperheen kuusilaisiin, toiset seemiläisiin kieliin. Tärkeimmät kielet ovat amara ja tigree, jotka molemmat polveutuvat muinaisen Aksumin ge’ezin kielestä, jota ortodoksinen kirkko yhä käyttää jumalanpalveluskielenään. Eteleä-Etiopian gurage ja zai ovat semiittisiä kieliä yhtä hyvin kuin idän harar. Amara on säilynyt Etiopian lingua francana varsinkin niissä osissa maata, missä turistit vierailevat. Semiittisiä kieliä kirjoitetaan etiopialaisilla aakkosilla, joita on 231 (oikeastaan 33 karakteeria ja niissä kussakin 7 vokalisointimuotoa – eli se on siis tavukirjoitusta).

Kuusilaisia kieliä puhutaan lähinnä Etelä- ja Itä- Etiopiassa. Näistä huomattavin oromo (entinen galla). Somali kuuluu myös kuusilaisiin kieliin, joita kirjoitetaan roomalaisilla aakkosilla. Omo-joen laaksossa puhutaan afro-aasialaista alkuperää olevia kieliä, Sudanin rajalla niloottisia kieliä. Kieli yhdistää Etiopiassa kansoja (heimoja), kullakin kansalla on oma kielensä toisin kuin Euroopassa. Ulkomaisista kielistä hallitsevin on englanti, vaikkakin Djboutin lähimaastossa puhutaan jonkin verran ranskaa, ja Tigreessä sekä Addiksessa jotkin vanhat ihmiset puhuvat italiaa.

Yllä olevassa kuvassa näkyvät Etiopian kielialueet. Vasemmassa alakulmassa oleva neliö on alla suurennettuna kuvaamassa lähinnä Eteläisten kansojen osavaltiota, jossa kieliryhmien määrä on erityisen suuri. Tämän alueen heimot ovat ilmeisesti eläneet sen verran toisistaan eristyneinä, että jokaisella heimolla on oma kielensä.

 

USKONTO

 

Etiopian pääuskonnot ovat kristinusko ja islam. Gojamissa ja Wollossa on tavattu merkittävä juutalaisyhteisö, felashat, jotka ovat varmaan olleet aikanaan merkittävä vähemmistö, mutta sodat ja vainot ovat pienentäneet yhteisöä, kunnes loputkin (?) siirrettiin Mengistun aikana salaisissa operaatioissa ilmateitse Israeliin. Wollossa Lastan alueella lienee vielä jäljellä pieni felashayhteisö. Arviot kristittyjen ja muslimien määristä vaihtelevat siten, että muslimeja arvioidaan olevan 25 % - 50 %. Joka tapauksessa suuri osa Wolloa, Harargea ja Balea on muslimien asuttamaa maata.

Enemmistö kristityistä kuuluu Etiopian ortodoksiseen kirkkoon, jota monet erheellisesti kutsuvat koptilaiseksi kirkoksi. Kopti on muinaista egyptinkieltä tarkoittaen egyptiläistä. Tämä kansa vaikutti Aleksandrian ympäristössä 100-200-luvuilla j.Kr. ja erosi muusta kristikunnasta Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 omaksuen monofysiittisen kristologian. Etiopian ortodoksinen kirkko syntyi Aksumissa 300-luvulla. Kirkon ensimmäinen piispa, Frumentius, sai vihkimyksensä Aleksandriassa. Etiopian kirkko oli kautta aikojen Aleksandrian patriarkaatin alainen, kunnes se itsenäistyi viimein 1950-luvulla.

Vuonna1959 Etiopian ortodoksinen kirkko sai oikeuden nimetä itse oman patriarkkansa. Jo sitä ennen Debre Libanoksen luostarin apottia pidettiin kirkon todellisena primaksena. Kirkko on Kirkkojen Maailmanneuvoston perustajajäseniä. Kirkko siis harrastaa vakavasti ekumeniaa, vaikka toisaalta kunnioittaa vahvasti omia perinteitään ja perustelee niitä perinteen lisäksi Raamatulla. Keskiajalla kirkko oli eristyksissä läntisestä kristikunnasta. Vasta portugalilaisten tulo toi uusia vaikutteita, katolisen kristinuskon, jota portugalilaiset yrittivät väen vängällä tarjota entisen uskon tilalle. Portugalilaiset jesuiitat onnistuivat kyllä aiheuttamaan sekasortoa ortodoksiseen kirkkoon, mutta kun Portugali harjoitti häikäilemätöntä siirtomaapolitiikkaa, siis kauppapolitiikkaa, kuitenkaan miehittämättä maata, heidät lopulta ajettiin maasta ulos, ja vähitellen katolista ajattelua myötäilevät uskonkäsitykset vaimenivat.
Juutalaisia vaikutteita Etiopian kirkko on imenyt itseensä felashoilta ja muilta maassa asuneilta esikristillisiltä juutalaisyhteisöiltä. Juutalaisia vaikutteita on havaittavissa paastosäännöissä, eläinten lihan oikeaoppisissa teurastustavoissa, sianlihan syöntikiellossa, maito- ja lihatuotteiden sekoittamiskiellossa, kuukautistilassa olevien naisten kirkonkäyntikiellossa, naisten velvoitteessa peittää päänsä huivilla kirkossa, naisten ja miesten erottelu kirkkotilassa, jalkineiden käyttökiellossa kirkossa, sapatin ja sunnuntain pyhittämisessä vaikka sunnuntaita varsinaisena pyhäpäivänä pidetäänkin, ja liitonarkkua kuvaavan tabotin käytössä. Ympärileikkaus ei välttämättä edellytä juutalaisuutta, vaan edustaa ikivanhaa kansallista kulttuuria, johon liittyy myös tyttöjen ympärileikkaus eli klitoriksen silpominen, mitä ei tiettävästi juutalaisuudessa harjoitettu. Paastopäivät muistuttavat juutalaisuudesta, mutta kun viikoittaiset paastopäivät ovat keskiviikko ja perjantai, niin itse asiassa ne noudattavatkin kristillistä paastoperinnettä. Naisia koskevat kuukautissäännöt voivat olla juutalaista perintöä tai sitten nekin seemiläis - haamilaista kulttuurista perua. Lauantain pyhittäminen sapattina taitaa nykyään rakoilla. Rituaalinen tanssi jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa juhlissa voi hyvin edustaa juutalaista perinnettä. Etiopian ortodoksikirkon mukaan Aksumissa sijaitsevassa vuonna 1665 rakennetussa Pyhän Siionin Marian kirkossa on Raamatussa kuvattu liitonarkku (tabot) ja sen sisällä alkuperäiset taulut, joihin kymmenen käskyä on kaiverrettu. Jokaisessa kirkossa on tabotin kopio, joka on kirkon pyhin esine. Siihen on kirjoitettu kirkon tunnusmerkit, oleelliset ko. kirkkoa koskevat tiedot. Tabotia säilytetään kirkon Kaikkein pyhimmässä, kirkon keskiosassa alttarilla, johon vain papeilla on pääsy. Kirkkorakennus muistuttaa siis Jerusalemin temppeliä rakenteeltaan. Juhlapäivinä tabot voidaan kantaa ulos kirkosta. Silloin se on peitetty liinalla. Papit kantavat sitä päänsä päällä.

Ortodoksinen kirkko on hallitseva kirkkokunta Pohjois-Etiopiassa. Etelä-Etiopiassa ovat edustettuina monet muut kirkkokunnat, sekä katoliset että protestantit. Erityisesti oromot ovat omaksuneet protestanttisen uskonnon, mihin syynä voi olla ortodoksisen uskon mieltäminen amaraheimon uskonnoksi.

 

HISTORIA

Etiopia on ainoa Saharan eteläpuolinen maa, jolla on ollut kosketus muinaisen Välimeren kulttuureihin. Luulisi, että Etiopiassa olisi myös säilynyt menneitä aikoja kuvaavia historiallisia dokumentteja, mutta sellaisia ei kuitenkaan ole. Etiopian historiallista menneisyyttä kannattelee ortodoksisen kirkon legendaarinen historian kuvaus, jolla perustellaan Etiopian salomonilaista dynastiaa. Tämä keskiaikainen dokumentti Kibre negest (Kuninkaiden historia) kertoo Etiopian kuningassuvun polveutuvan kuningas Salomon ja Saban kuningattaren suhteesta. Heille syntyi poika, Menelik, josta tuli Etiopian hallitsija. Keskiaikaisen hallitsijasuvun katsottiin polveutuvan kuningas Salomosta kuin myös keisari Haile Selassie I:n. Historia on pantu todistamaan kirkon ja valtion liittoa, jossa valtion päämies on toiminut oikeauskoisen kirkon suojelijana. Graham Hancock julkaisi vuonna 1992 kirjan The Sign and The Seal (Merkki ja sinetti), jossa hän tukee etiopialaista legendaarista historiankirjoitusta olettaen, että liitonarkkua säilytettiin pitkään Epyptissä ja Sudanissa, kunnes se tuotiin Etiopiaan Niiliä pitkin. Sitä säilytettiin Tana-järven saarella 400 vuotta, minkä jälkeen se tuotiin viimein Aksumiin. Tarina kuulostaa etiopialaiselta Da Vinci –koodilta.

Ihmiskunnan kehto?

Itä-Afrikan suuri hautavajoama lienee todella nykyaikaista ihmistä edeltäneiden ihmisapinoiden syntymäpaikka. Hominidit ovat jakautuneet ammoin kahteen australopithecus ja homo - haaraan, joista ensimmäinen hävisi jo vähintään miljoona vuotta sitten ja jälkimmäistä haaraa edustaa vain homo sapiens (nykyaikainen ihminen). Ennen 1960-lukua tehdyistä harvoihin fossiililöytöihin perustuvista arkeologisista tutkimuksista tehtiin johtopäätös, että australopithecus Africanus oli varhaisin tunnistettavissa oleva nykyihmisen esi-isä. Leakey päätyi tutkimuksissaan, jotka hän oli tehnyt Tanzanian Olduvain rotkossa 1930-luvulta alkaen, vuonna 1959 tulokseen, että oli ollut olemassa kaksi lajia australopithecusta, joista jälkimmäisellä, A. robustuksella, oli vähemmän yhteistä nykyihmisen kanssa kuin kevytrakenteisemmalla esi-isällään A. africanuksella. Vuonna 1972 löydettiin Kenian Turkana-järveltä kaksi miljoonaa vuotta vanha pääkallo, joka kuului aiemmin tuntemattomaan lajiin Homo habilis. Tämä löytö todisti, että Australopithecus ja Homo elivät suuressa rotkolaaksossa samaan aikaan ainakin miljoona vuotta. Kun enemmän fossiileja, mm. Homo erectus (nykyaikaisen ihmisen suoraan polveutuvaa esi-isä) -lajia tuli päivänvaloon, kävi selväksi, että monta eri hominidilajia oli elänyt rinta rinnan suuressa rotkolaaksossa vielä puoli miljoonaa vuotta sitten. Näytti siltä kuin tunnetut Australopithecus ja Homo –lajit kuuluisivat evoluution kahteen eri haaraan oletettavasti yhdessä yhteisen esi-isän kanssa, jota ei oltu vielä löydetty. Ainoa ongelma oli ajan lyhyys: aika ei olisi riittänyt siihen, että vanhimmasta tunnetusta Australopithecuksesta olisi ehtinyt kehittyä Homo habilis.

Vuonna 1974 Donald Johansen löysi melkein täydellisen hominidiluurangon Hadarista, Danakilin autiomaasta Pohjois-Etiopiasta. Nimensä tämä naarashominidi sai Beatlesin kappaleesta ”Lucy in the Sky with Diamonds”, joka soi radiossa löytöhetkellä. Lucy eli noin 3.2 miljoonaa vuotta sitten. Luurankoa tutkittaessa selvisi, että 20-vuotias, metrin korkuinen ja parikymmenkiloinen Lucy oli menehtynyt Etiopian savanneilla noin 3,2 miljoonaa vuotta sitten. Lucylla oli ollut pitkät, hyvin kehittyneet kädet ja lyhyet jalat. Vaikka Lucyn kädet olivat selvästi kiipeilyyn tarkoitetut, osoittivat lantio ja polven rakenne, että hän oli kävellyt myös kahdella jalalla. Näillä perusteilla uskottiin hominidien kehittyneen aikaisemmin kuin ennen oli oletettu. Tämän löydön uskottiin olevan entistä todennäköisempi myöhemmän Australopithecuslajin esi-äiti ihmislajin kehitysketjussa. Kun löydettiin lisää kappaleita A. afarensiksesta, monet paleontologit väittivät Danakilissä eläneen siihen aikaan monia Australopithecuslajeja, mutta vain yksi niistä tai kenties yksikään ei ollut nykyihmisen esi-isä. Vuonna 1994 löydettiin alle kymmenen km päässä Lucyn löytöpaikasta miespuolinen afarensiksen pääkallo. Silloin selvisi, että miehet olivat melkein kaksi kertaa naista painavampia ja siten kookkaampia. Ennen kuin uusia fossiililöytöjä ilmaantuu, on pysyttävä oletuksessa, että Lucy ja hänen miespuolinen kumppaninsa olivat Homolajin ja myöhempien Australopithecuslajien yhteinen esi-isä. Lucy on näytteillä Addis Abeban Kansallismuseossa.

Vuonna 2000 Dikikasta, niin ikään Etiopiasta, löydetty Selam ('rauha') on kenties kaikkien aikojen merkittävin hominidilöytö. Selam eli noin 3.35 miljoonaa vuotta sitten. Tästä 3-vuotiaana tulvivaan jokeen hukkuneesta etelänapinasta olivat jäljellä kokonainen kallo, leuka- ja niskaluut, ylävartalo selkärankoineen, suuri osa käsien ja jalkojen luista, polvi- ja lonkkaluita, osa kämmenestä ja käpertynyt sormi. Yksi merkittävimmistä säilyneistä luista on kuitenkin kieliluu (kurkunpään luu, joka tukee kurkun ja kielen lihaksia), jonka löytyminen on äärimmäisen harvinaista.

Vuonna 1997 etiopialainen jatko-opiskelija Johannes Haile Selassie löysi Pohjois-Etiopian rotkolaaksosta 5,8 miljoonaa vuotta vanhan hominidifossiilin, johon kuului leukaluu ja muita kappaleita. Nämä on tunnistettu Arpipithecus –nimiselle uudelle lajille kuuluviksi. Tämä laji on sukua simpansseille ja ihmisolennoille, ilmeisesti puuttuva lenkki hominidien ja niiden apinaa muistuttavien esi-isien välistä.

Onko Etiopia siis inhimillisen kehityksen kehto? Suoraa vastausta ei voi antaa, mutta sen johtopäätöksen voi tehdä, että tietyssä paikassa Etiopiassa olivat edellytykset olemassa fossiilien säilymiselle ja paleontologit onnistuivat löytämään ne. Uusien löytöjen tekeminen ei kuitenkaan ole pois suljettu mahdollisuus. Näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että ihmiskunnan kehto on Afrikassa suuren hautavajoaman alueella, missä sijaitsevat Etiopia, Kenia ja Tansania. Siellä kehittyi homo sapiens homo erectuksesta.

Esihistoria

Ensimmäiset Etiopian ylänköjen tunnetut asukkaat olivat kivikauden aikaisia metsästäjä-keräilijöitä, jotka olivat läheistä sukua Etelä-Afrikan Khoisaneille. Kivikauden aikaisia kalliomaalauksia on säilynyt mm. Dire Dawassa ja Eritrean Cascasessa, ja monin paikoin on löytynyt työkaluja, kuten Melka Kunturesta läheltä Addis Abebaa.

Esihistoriaa ajatellen eniten on tutkittu pohjoisinta osavaltiota, Tigreetä, ja hiljan itsenäistynyttä Eritreaa. Millainen yhteiskunta vallitsi aikaa ennen vuottaa 1000 eKr, on vaikea päätellä. Voidaan olettaa, että ennen vuotta 4000 eKr. maassa asui paimentolaisia. Hirssin viljelemisestä on säilynyt varmoja todisteita vuoden 3000 eKr. aikoihin Gobedrasta, läheltä Aksumia, mistä on löytynyt myös saman ajan saviastioita. Pohjois-Etiopialla oli muinoin yhteyksiä Egyptiin. Egyptiläisten alkuperää etsitäänkin Afrikasta. Jotkut jopa väittävät, että Egyptin sivistys oli Etiopiasta sinne tuotua: kreikkalaisen jumalan Osiriksen johdolla etiopialaiset toivat sivistyksen Egyptiin 300 eKr. Varmempaa on se, että muinaiset egyptiläiset tekivät 2500 eKr. tutkimusmatkoja etelään Puntin maahan, jota he pitivät esi-isiensä kotimaana. Puntin maata on yritetty sijoitettu Somaliaan, Aksumin satamaan Adulikseen ja niinkin kauas kuin Tansaniaan. 720 eKr. Egyptiin perustettu etiopialainen dynastia oli varmuudella nubialaista alkuperää. Siitä ei kuitenkaan ole todisteita, että ensimmäisellä esikristillisellä vuosituhannella Egyptillä olisi ollut yhteyttä (Nubiassa sijaitsevan) Meroen eteläpuolella olevaan Afrikkaan.

Arkeologiset ja kirjalliset lähteet todistavat, että vuoteen 1000 eKr. mennessä Pohjois-Etiopiassa oli melko suuri ja luultavasti sivistynyt ja kaupunkilaistunut maatalouskulttuuri. Tämä niin kutsuttu esi-aksumilainen yhteiskunta loi pohjan tulevalle Aksumin kuningaskunnalle. Esi-aksumilainen ajanjakso jaetaan usein kahteen vaiheeseen, etelä-arabialaiseen eli sabalaiseen aikakauteen 1000-400 e.Kr. ja lähinnä ensimmäisellä vuosisadalla j.Kr. perustettua Aksumin kuningaskuntaa edeltäneeseen väliaikaiskauteen. Useat arkeologit aikaistaisivat Aksumin valtaamisen jo aikaan 500 eKr. Yksi suurista esi-aksumilaisista paikoista on Jeha, josta on löydetty vähintään 2500 vuotta suuri, hyvin säilynyt, kivinen temppeli. Sieltä on löydetty kivestä rakennettuja asumuksia ja katakombeja muistuttavia hautoja. Muista paikoista on löydetty pienempiä temppeleitä, joissa on ollut suuria ja vaikuttavia veistoksia (ne ovat nähtävillä Kansallismuseossa Addis Abebassa) ja lukuisia vapaasti seisovia alttareita. Jehasta on löydetty vahvoja uskonnollisia ja kulttuurisia yhteyksiä tämän päivän Jemenissä sijainneeseen Saban kuningaskuntaan. Tällä kulttuurilla oli laajoja yhteyksiä ja kaupankäyntiä muiden sen aikaisten suurten kulttuurivaltioiden kanssa. Paikalliset saviruukkulöydöt todistavat kreikkalaisesta vaikutuksesta. Tigreen ja Eritrean alueella on vielä runsaasti kaivaustyötä meneillään, joten kaivausten jatkotuloksia jäämme odottelemaan.

Perinteinen historia

Etiopialaiset eivät ole ihan varmoja omasta varhaishistoriastaan. Suullisen tradition mukaan Nooan pojanpoika Etiopialainen asutti Etiopian. Etiopialaisen poika Aksumai perusti pääkaupungin, Aksumin ja myös hallitsijasuvun, jonka kesto arvioidaan 52-97 sukupolven haarukkaan. Viimeinen ja joidenkin mielestä suurin näistä hallitsijoista oli kuningatar Makeda, joka omisti 1000-900 –luvuilla 73 laivan laivaston ja 520 kamelin karavaanin ja kävi kauppaa aina Palestiinassa ja Intiassa asti. Makeda hallitsi Etiopiaa ja Jemeniä 31 vuotta muutaman km päässä nykyisestä Aksumista sijaitsevasta pääkaupungistaan käsin, joka oli nimeltään Sabea.

Sabean/Saban kuningattaren väitetään jo hallituskautensa alussa vierailleen Jerusalemissa kuningas Salomon luona. Hän vie mukanaan lahjana kultaa, norsunluuta ja mausteita, ja vastineeksi hän sai majoittua kuninkaan palatsiin. Kahden hallitsijan välille kehittyi läheinen ystävyys, jonka seurauksena Makeda palasi kotiinsa juutalaisena käännynnäisenä odottaen lasta Ibn-al-Malikia (kuninkaan poikaa), äpärää, jonka nimi kääntyi muotoon Menelik. 22 vuoden iässä Menelik palasi Jerusalemiin vierailemaan isänsä luo. Hän sai iloisen vastaanoton ja viipyi Jerusalemissa kolme vuotta oppien Mooseksen lakia. Päättäessään palata kotimaahansa hänelle tarjottiin mahdollisuutta tulla kruununperijäksi, koska hän oli Salomon esikoinen, mutta hän kieltäytyi. Salomon salli Menelikin palata Etiopiaan, mutta määräsi korkeimmat virkamiehensä lähettämään esikoisensa Menelikin mukaan ja kutakin Israelin 12 sukukuntaa kohti 1000 henkilöä.

Menelikiä seurasi matkalla myös Jerusalemin temppelin ylimmäisen papin esikoispoika Azariah. Hän sai unessa määräyksen ottaa mukaansa kaikkein pyhimmän juutalaisen käsityön taidonnäytteen, liitonarkun. Kun Menelikille kerrottiin asiasta, hän ensin suuttui, mutta sitten vakuuttui unessa, että näin oli Jumalan tahto. Kuningas Salomo havaitsi arkun katoamisen ja päätti lähettää sotilaansa Menelikin perään, mutta hänkin näki unen, jonka mukaan hänen pojallaan oli oikeus pitää arkku, muta silti hän vaati, että arkun katoaminen on pidettävä salaisuutena. Siitä lähtien arkku on sijannut Etiopiassa, missä sitä säilytetään Aksumin Pyhän Siionin Marian kirkossa. Menelikin palattua hänen äitinsä luopui kruunusta poikansa hyväksi. Menelikin perustama Salomonilainen dynastia hallitsi Etiopiassa melkein katkeamattomana aina vuoteen 1974 asti, jolloin vallankumous syöksi 237. salomonilaisen hallitsijan, Haile Selassien, vallastaan.

Useimmat etiopialaiset hyväksyvät perinteisen historiankirjoituksensa kyseenalaistamatta tapahtumien kulkua, mutta länsimaiset historiankirjoittajat eivät ole ottaneet perimätietoa vakavasti. Makedaa koskevan legendan vanhin versio sisältyy 1300-luvulla kirjoitettuun ge’ezinkieliseen mielikuvitukselliseen teokseen Kibre Negest. Kirja väittää olevansa 300-luvulla tai sitä ennen kirjoitetun dokukentin käännös. Väite on epäuskottava ottaen huomioon, että teos on kirjoitettu aikana, jolloin Salomonilainen dynastia oli ottanut vallan usein vuosisatojen Zague-hallinnon jälkeen. Suuri osa Kibre negestiä on keskiaikaista kuninkaallisen myytin sepitystä sabalaisista legendoista, jotka pyrkivät täyttämään Raamatun kertomuksen aukkoja. Tarkan toimitustyön takana voi kuitenkin olla totuuden siemen. Jos kieltää tyystin Kibre Negestin historiallisen merkityksen, joutuu myös kiistämään, ei vain monet raamatulliset, Etiopiaan liittyvät viittaukset, vaan Etiopian kulttuuriin sisältyneet huomattavat juutalaiset vaikutteet.

Vanhassa testamentissa on yli 30 viittausta Etiopiaan (tai Kuusiin, millä nimellä heprealaiset maan tunsivat). Mooseksen, heprealaisten uskon perustajan, kerrotaan menneen naimisiin etiopialaisen naisen kanssa (4 Moos. 12:1). 1 Mooseksenkirja sisältää viittauksen Gihon-jokeen, jonka se väittää ” kiertävän koko Nubian maan” (1 Moos 2:13). Vaikka Etiopiaa ja Kuusia voi pitää epämääräisinä maantieteellisinä käsitteinä, jotka viittaavat Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan, ovat ne kuitenkin parhaiten saavutettavissa olevia alueita, joissa heprealaiset olisivat todella voineet käydä. Gihon-joki on yksinkertaisesti nykyisin Sinisenä Niilinä tuntemamme joki, joka kaartaa sen alueen eteläpuolitse, missä juutalaisia vaikutteita on havaittu eniten. Sinisen Niilin lähteet tunnetaan edelleen Gihonina.

Jesajan kirjassa kerrotaan Nubiasta ”virtojen takaisena maana: Sinä lähetät edustajasi Egyptin virtaa pitkin, lähetät heidät ruokoveneillä vesien yli. – Palatkaa te nopsajalkaiset sanansaattajat! Palatkaa kookaskasvuisen ja kiiltäväihoisen kansanne luo.” (Jes. 18:2). 600-luvulla Herra puhuu profeetta Sefanjan kautta seuraavat sanat: ”Nubian jokien takaa hajallaan asuvat palvelijani tuovat minulle uhrilahjoja” (Sef. 3:10); sanat viitannevat jonkinlaiseen juutalaiseen haja-asutukseen Etiopiassa.

Muutenkin on havaittu, että Etiopian ortodoksinen kirkko on ainutlaatuinen juutalaisine vaikutteineen, mikä tulee korostetusti esille Riemuvuosien kirjassa (joka sisältää 1 Mooseksen kirjan ja 2. Mooseksenkirjan alun). Puhtain juutalainen vaikutus Etiopiassa ilmenee felashakansassa, jonka perimätieto kertoo Makedasta ja Salomosta pääosin kristillisen version kanssa yhtä pitävästi. Nykyinen länsimainen mielipide kallistuu sen puolelle, että felashat ovat saapuneet alueelle suhteellisen myöhään. Heitä pidetään Jemeniin noin vuonna 70 jKr. asettuneen juutalaisyhteisön jälkeläisinä. Tämän teorian heikkous on siinä, että se ei ota huomioon felashojen ritauaalien vanhanaikaisuutta, rituaalien, jotka viittaavat Josian noin 640 eKr. toteuttamaa reformia edeltävään aikaan. Ei ole perusteltua sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että felashojen esi-isät olisivat saapuneet Etiopiaan suoraan Jerusalemista Niiliä ja Tekaze-jokea pitkin. Pikemminkin tätä teoriaa voi pitää todennäköisenä, koska felashojen kotimaa on aina sijainnut Tekazen ja Tana-järven välissä siitä lähtien, kun se on ollut mahdollista perustaa.

Syy, miksi felashoja ei ole huomioitu nykyaikaisten historiankirjoittajien laskelmissa, voi johtua siitä, että arviot heidän lukumäärästään ja merkityksestään ovat vähentyneet viime vuosisatojen aikana (muutamat tuhannet viimeiset felashat siirrettiin ilmakuljetuksin Israeliin vuonna 1991) ja heidän perimätietoaan on tutkittu nykyaikana hyvin vähän. Mutta varhaiset tutkimusmatkailijat, kuten James Bruce, joka viipyi pitkän aikaa felashojen parissa silloin, kun heitä oli paljon ja heillä oli poliittista merkitystä, merkitsivät selkeästi muistiin heidän perimätietoaan. Silläkin täytyy olla suuri merkitys, että Jerusalemin päärabbi tunnusti vuonna 1973 felashat tosi juutalaisiksi. Hän selitti felashojen vanhat, juutalaisista poikkeavat tavat sillä, että nämä olivat olleet niin pitkään erossa juutalaisuuden valtauomasta, joka aikanaan on hyvin saattanut noudattaa näitä tapoja, jotka myöhemmin poistuivat käytöstä.

Toisen, perinteistä tapahtumien kulkua vastustavan näkemyksen mukaan Tigreen esi-aksumilaiset sivilisaatiot näyttävät olleen pääosin pakanallista auringon ja kuun palvontaa, johon sekoittui myöhemmin hellenistisiä vaikutteita. Vuorikaurista esittävät kalliopiirrokset tuovat mieleen ajatuksen, että näillä eläimillä on ollut erityinen merkitys esi-aksumilaisille samoin kuin sabalaisillekin. Suuret, naisia esittävät patsaat, joita on löydetty monin paikoin, todistavat feminiinisestä kultista, joka oli vierasta yksijumalaisille juutalaisille traditioille. Mutta jos felashat saapuivat lännestä ja asuttivat suurin piirtein samaa aluetta kuin historiallisena aikana (Tigreen lounaisosaa), juutalaisten kädentuotteiden puuttuminen Tigreestä ei sulje pois juutalaisten ja pakanallisten kulttien samanaikaisen vaikutuksen mahdollisuutta Etiopiassa ennen kristinuskon saapumista. Ehkä juutalaisuus levisi Tigreeseen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli saapunut Tana-järven ympäristöön. Ehkä aksumilaiset eivät olleet olleenkaan juutalaisia, mutta heidän omaksumassaan kristinuskon muodossa oli paljon heidän juutalaisten naapureidensa tapoja, tai juutalaisuudesta kristinuskoon kääntyneet toivat entisiä tapoja mukanaan. Mistään ei käy ilmi, että Kibre Negest perustuisi felashaperimätietoon, jonka Aksum olisi myöhemmin omaksunut. He olisivat luultavasti vääristäneet sen ja lisänneet siihen omia legendojaan.

Etiopialaisia legendoja ajatellen on keskeistä kysymys siitä, kuka oikeastaan oli Raamatussa mainittu Saban kuningatar. Vaikka hänen alkuperäänsä ei tarkkaan tiedetä, monet tutkijat uskovat, että hän oli Sabean (nykyisen Jemenin) kuningatar Bilkis. Tällä perusteella he kiistävät etiopialaisen legendan Aksumin kuningatar Makedasta ja olettavat Kibre Negestin olevan kertomus, joka on ovelasti lainattu kuningatar Bilkiksestä kertovista arabialaisista legendoista. Saban kuningattaren sabealainen alkuperä ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että yksi hänen pojistaan perusti Etiopian hallitsijasuvun, varsinkin kun muutamat etiopialaiset, esi-aksumilaiset piirtokirjoitukset mainitsevat Sabean hallitsijan, mikä vahvistaa tiedon, että Etiopiassa oli Saba - niminen paikka 500 eKr. Olettaen, että sabalaisella sivilisaatiolla oli läheisiä yhteyksiä esi-aksumilaiseen Etiopiaan ja että etiopialaiset legendat väittävät kuningatar Makedan hallinneen sekä Jemeniä että Etiopiaa, se näyttää melko todennäköiseltä. Perinteistä kertomusta on vaikea hylätä kokonaan, paitsi jos pitää sitä vain allegoriana todellisesta sabalaisten tai juutalaisten muuttamisesta Etiopiaan.

Salomonilainen dynastia

 Salomonilaisen dynastian kerrotaan hallinneen Etiopiaa 3000 vuotta. Hallitsijasuvun väitetään olevan melkein katkeamaton ketju, joka

alkoi Salomon ja Saban kuningattaren pojasta Menelikistä ja jatkui Haile Selassieen asti. Niin kuin muutenkin Etiopian historiassa, tämä on myyttinen kuva todellisuudesta. Kaikkein imperialistisimmatkin etiopialaiset myöntävät, että Salomonista alkanut ketju katkesi useiksi vuosisadoiksi Zaguen dynastian aikana, joka jatkui 1200-luvun lopulle, jolloin keisari Jikuno Amlak muka perusti sen uudelleen. Ei ole mitään takeita siitä, että Jikuno Amlak olisi ollut Salomon jälkeläinen. Päinvastoin akateemisen käsityksen mukaan Jikuno Amlakin aikana keksittiin legenda, jolla haluttiin perustella uuden hallitsijan oikeutta kruunuun. Tähän tarkoitukseen sepitettiin legenda, joka väittää Salomon ja Saban kuningattaren pojan, Menelikin perustaneen Aksumin kuningaskunnan. Tämä akateeminenkin näkemys on pelkkä arvaus, jolta puuttuu dokumentoitu perustelu. On äärimmäisen epätodennäköistä, että Jikuno Amlak olisi ollut Salomon kaukainen jälkeläinen, mutta milläpä sen todistat. Salomonilainen dynastia osoittautuu pelkäksi myytiksi jo sillä historiallisella tiedolla, että Menelik II ei ollut sukua edeltäjälleen Johannes IV:lle, joka ei liioin ollut sukua Teodros I:lle eikä tämä Gondarin viimeiselle hallitsijalle. Päättelyketjun tulos on siis, ettei Haile Selassie I ollut 237. Salomon sukuun kuulunut keisari.

 

Liiton arkku

Aksumin Siionin Marian kirkossa sijaitsee pyhä esine, joka lisää uuden luvun Etiopian ihmeellisyyksiin, jos esinettä pidetään aitona. Valitettavasti vain yksi elävä on koskaan nähnyt tämän esineen. Etiopian kristittyjen mukaan liitonarkku on lukkojen takana Siionin Marian kirkossa. Vain virassa oleva vartija voi astua sisään pyhän esineen luo. Etiopialaiselle kristillisyydelle arkulla on todella suuri merkitys ja vain harva epäilee legendan todenmukaisuutta. Mutta kun pannaan jäitä hattuun, niin koko tarina vaikuttaa keinotekoiselta ja tarkoitushakuiselta legendalta.

Vanhan testamentin mukaan liitonarkku rakennettiin Israelin kansaa varten, jotta siinä voitaisiin säilyttää pyhiä esineitä, Jumalan Siinain vuorella antamia kymmenen käskyn laintauluja ja Aaronin versonutta sauvaa. Raamatun mukaan Jumala antoi Moosekselle tarkat ohjeet siitä, millainen arkun tulisi olla. Pyhällä esineellä oli taikavoima, jota kuljetettiin mukana taisteluissa, koska sen avulla pystyttiin voittamaan viholliset. Juutalaisten asetuttua Jerusalemiin, kuningas Salomo rakennutti 900-luvulla eKr. temppelin, jonka kaikkein pyhimpään asetettiin liitonarkku. Siellä se sijaitsi niin kauan, kunnes babylonialaiset hävittivät temppelin vuonna 587 eKr. Niin kauan kuin arkkua säilytettiin Jerusalemissa, se oli juutalaisen uskon tarkimmin varjeltu aarre, itse asiassa Jumalan persoonallisen läsnäolon ilmentymä. Siinä oli Jahve itse seurakuntansa keskellä. Salomon temppelin hävityksen yhteydessä arkku katosi. Vuosisatojen mittaisen etsinnänkään jälkeen liitonarkkua ei ole löydetty.

Graham Hancock tutki etiopialaisten liitonarkkua koskevia väitteitä selostaen niitä kirjassaan Merkki ja sinetti. Hän taipuu uskomaan tarinan todenperäisyyteen. Hän uskoo arkun kadonneen Jerusalemista jo paljon ennen vuotta 587 eKr. Raamatussa ei ole mainintaa, että babylonialaiset olisivat vieneet arkun. Arkun merkityksen huomioiden se olisi kaiken järjen mukaan mainittu, jos niin olisi tapahtunut. Kuningas Josian hallitusaikaan (640 eKr.) mennessä arkku lienee hävinnyt. Hancock arvelee arkun kadonneen temppelistä kuningas Manassen hallitusaikana (687-642 e.Kr.). Manasse saastutti temppelin asettamalle sinne epäjumalankuvan. Vihastuneet papit veivät arkun pois temppelistä ja kuljettivat sen ulkomaille. Tämän havaittuaan Josia päätti salata asian maallikoilta. Hancock yrittää kiertää etiopialaisen tarinan porsaanreiän, Salomon ja Aksumin ajan välisen kuilun olettamalla, että arkku tuotiin Etiopiaan vasta 300-luvulla, kuningas Ezanan kristityksi kääntymisen aikaan. Tana –järven saarella sijaitsevan Tana Kirkos –luostarin munkit väittävät omistavansa todisteita siitä, että arkku oli siellä luostarissa säilössä 800 vuoden ajan ennen kuin se siirrettiin Aksumiin. Tätä väitettä tukee tosiasia, että Tana Kirkoksessa on useita pyhiä kiviä, jotka ovat oletettavasti juutalaista alkuperää.

Hancock havaitsi, että lähelle Assuania, Niilillä olevalla Elefantinen saarella sijaitsi suuri juutalainen asutus ja siellä oli Salomon temppelin mallin mukaan rakennettu temppeli. Yleisesti hyväksyttynä näkemyksenä pidetään, että tämä temppeli on rakennettu kuningas Manassen aikana. Elefantinella oli samoja pappeja kuin Jerusalemissa. Papit noudattivat siellä samanlaisia riittejä kuin felashoilla on tapana, mikä vahvistaa oletusta, että felashojen tavat erosivat juutalaisuuden valtauomasta ennen kuningas Josian aikaa. Egyptiläiset hävittivät temppelin noin 410 eKr. Elefantinen juutalaisyhteisön oletetaan paenneen saarelta, mutta ei tiedetä, minne. He yksinkertaisesti katosivat tietymättömiin. Hancock luonnollisesti olettaa heidän muuttaneen Etiopiaan. Hän lisäksi väittää tämän teorian sopivan hyvin yhteen erään vanhan felashapapin kertomuksen kanssa, jonka hän tapasi Jerusalemissa. Tämä pappi hylkäsi kertomuksen Makedasta ja väitti sen sijaan esi-isiensä eläneen vuosisatoja Egyptissä, jonne he olivat muuttaneet Israelista. Hänen mukaansa liitonarkkua säilytettiin Tana-järven seudulla vielä pidempään ennen kuin aksumilaiset kristityt varastivat sen.

Hancock julkaisi kirjansa vuonna 1992, joten kriittiset historioitsijat eivät ole vielä ehtineet ottaa asiaan kantaa. Vaikkei liitonarkku sijaitsisikaan Aksumissa, voi Hancockin teoria silti valaista felashojen alkuperää koskevaa kysymystä. Stuart Munro-Hay on esittänyt varteenotettavia liitonarkun sijaintiin liittyviä ajatuksia. Hän tähdentää, ettei Ezanan kääntymisestä kertovissa tarinoissa mainita mitään liitonarkusta, ei liioin kertomuksissa yhdeksästä pyhästä tai kuningas Kalebin suorittaman Jemenin valloituksen yhteydessä, jolloin Jemenissä oli muuten juutalainen kuningas! Liitonarkkua ei mainita myöskään siinä yhteydessä, kun kuningatar Gudit (tunnetaan myös nimellä Judith tai Esato) hyökkäsi maahan 960 jKr. tai Zaguen hallitsijasuku astui valtaan. Ensimmäinen viittaus liitonarkun sijaitsemiseen Etiopiassa on kuningas Lalibelan hallitusajalta, Abu Salibin maininta noin 1210 jKr. Jos maassa olisi jo kauan ollut liitonarkku, Jumalan läsnäolon ihmeitä tekevä symboli, miksi siitä olisi vaiettu?

Aksumin valtakunta

Nykyisen Etiopian juuret ovat Aksumin valtakunnassa. Valtakunnan synty ja Aksumin kaupungin ikä jää historian hämärään, mutta Aksum oli epäilemättä hyvin tärkeä ja teknologisesti edistynyt aikansa sivilisaatio. Se oli myös merkittävä kauppavalta 1-7. vuosisadoilla jKr. Aksumista tuli huomattava kaupan keskus 1.vuosisadalla jKr. Aksum mainitaan ensimmäisen kerran nimeltä kreikkalaisessa, 1.vuosisadalta peräisin olevassa dokumentissa Muinaisen meren purjehdus(Periplus); sen varhaisemmalta ajalta ei ole kirjallisia todisteita kaupungista. Aksumin satama Adulis lienee sisämaan kaupunkia varhaisempi. Muinaisen meren purjehduksen mukaan Aksumin valtakunta ulottui nykyisestä Port-Sudanista etelään Berberaan asti ja sisämaahan melkein Niilille asti. Näyttää epätodennäköiseltä, että näin mahtava valtio olisi syntynyt yhtäkkiä. Aksumin arkeologiset kaivaukset ovat alkaneet niin myöhään, ettei vielä ole löytynyt kaupungin historiallista menneisyyttä valottavaa ainesta. Munro-Hayn Chittickin kaivauksia kuvaava selostus olettaa kaupungin syntyneen 1.vuosisadalla eKr. Vuoden 1992 kaivauksissa löytyi kiveen louhittuja katakombeja, jotka lienevät peräisin 400-luvulta eKr. Aksumin kaivaukset jatkuvat parhaillaan; vasta murto-osa on kaivettu ja suuri osa Tigreetä on vielä kokonaan tutkimatta.

Adulis sijaitsee Eritreassa 50 km päässä tämän päivän Massawasta. Peripluksen mukaan matka Aduliksesta Koloen kauppakeskukseen kesti kolme päivää ja siitä edelleen Aksumiin vielä seuraavat viisi päivää. Aksumilaiset kävivät kauppaa Intian, Arabian, Persian ja Rooman kanssa Aksumin kuningas tunsi kreikkalaista kirjallisuutta. Muista kirjallisista lähteistä käy selville, että 2. vuosisadalla jKr. Aksum laajeni osiin tämän päivän Jemeniä kuningas Gadaratin aikana. Kolmannella vuosisadalla kirjoittanut persialainen Manni luki Aksumin neljän suurvallan joukkoon, johon kuuluivat sen lisäksi Persia, Kiina ja Rooma.

Aksumilaiset olivat lukutaitoisia. he kehittivät ainutlaatuisen ge’ezin kielen, jota kirjoitettiin ainutlaatuisilla sabalaisilla aakkosilla. He olivat taitavia muurareita päätellen Aksumissa maan alla olevista muuratuista hautarakennelmista. Vaikuttavin aksumilaisten teknologinen saavutus oli yhdestä kivestä veistettyjen, valtavien graniittipylväiden (steelojen) pystytys. Korkein pylväs, joka sittemin on romahtanut, oli 33 m korkea eli korkeampi kuin vastaavat Egyptin graniittiobeliskit. Kukaan ei tiedä, millä konstilla nämä valtavat kivipaadet saatiin pystyyn. Aksumilaisen perimätiedon mukaan pystytys tapahtui liitonarkun voimalla.

Voimakkain ja vaikutusvaltaisin Aksumin kuningas oli Ezana, joka hallitsi maata 300-luvun alkupuolella yhdessä kaksoisveljensä Seizanan kanssa. Kaksi syyrialaista kristittyä, Frumentius ja Aedesius, vaikuttivat Ezanaan, joka teki kristinuskosta valtion virallisen uskonnon 337-340 j.Kr. Muilta osin tutkijat ja etiopialaiset ovat asiasta yksimielisiä, mutta jotkut etiopialaiset aikaistavat tapahtuman vuoteen 320 jKr. Ezanan kääntymisen on dokumentoinut roomalainen kirjailija Rufinus. Vanhoissa aksumilaisissa kolikoissa auringon ja kuun symbolit vaihtuivat ristiin vuoden 341 jälkeen. Ezana oli hyvä sotapäällikkö, joka teki voittoisan sotaretken Jemeniin ja alisti hallintovaltaansa maa-alueen, joka ulottui lännessä Niilin ja Atbara-joen yhtymäkohtaan. Siihen hän pystytti steelan. Aksumin tienoilta on löydetty monia steeloihin, ge’eziksi, kreikaksi ja sabaksi kirjoitettuja piirtokirjoituksia, jotka kertovat Ezanan ryöstöretkistä ja hänen kiitollisuudestaan Jumalalle.

Merkittävin Ezanan toimenpide oli varmasti hänen kääntymisensä kristinuskoon. Perinteisen uskomuksen mukaan etiopialainen sanansaattaja toi tiedon kristinuskosta Aksumiin Kandaken kuningattaren aikaan (noin 50 jKr.), mutta siitä ei ole tietoa, oliko tiedolla mitään vaikutusta. Ezanan uskotaan rakentaneen Aksumiin ensimmäisen kirkon, johon myöhemmin sijoitettiin liitonarkku etiopialaisen käsityksen mukaan. Hänen neuvonantajansa, Frumentius, nimitettiin Aksumin ensimmäiseksi piispaksi, joka sai piispallisen nimen Abba Salama. Ezana ja hänen veljensä, jotka hallitsivat Etiopiaa monta vuotta kahdestaan, olivat melko varmasti ne Abreha ja Atsheba joiden väitetään rakennuttaneen monia kallioon hakattuja kirkkoja ympäri Tigreetä ja jopa Addis Abebassa asti. Todennäköisesti kristinusko varsinaisesti juurtui Etiopiaan vasta 400-luvulla, jolloin yhdeksän munkkia (joita kutsutaan syyrialaisiksi, mutta olivat luultavasti lähtöisin eri puolilta Rooman valtakuntaa) pakeni Etiopiaan. Yhdeksän munkkia saarnasi evankeliumia ympäri valtakuntaa ja he rakensivat monia kirkkoja, joihin kuuluu myös Debre Damon luostarin yhä käytössä oleva kirkko. Etiopian kirkko on kanonisoinut heidät ja heille kullekin on pyhitetty oma muistopäivänsä. Moni kirkko on saanut nimensä heidän mukaansa; he olivat Abba (pyhä) Aregawi tai Mikael, Abba Alef, Abba Tsama, Abba Aftse, Abba Gerima, Abba Liqanos, Abba Guba, Abba Jemata sekä Abba Panteleon.

Toinen merkittävä aksumilainen kuningas oli Kaleb, joka nousi valtaistuimelle 500-luvun alussa ja hallitsi ainakin 30 vuotta. Luultavasti valtakunta oli rikkaimmillaan Kalebin aikana, joka taisteli Jemenin valtaistuimelle astunutta juutalaista vallananastajaa vastaan voittaen alueen takaisin Aksumille, vaikkakin raskain kustannuksin. Kalebin kukkulalla, kaupungin yläpuolella oleva palatsi oli tiettävästi hyvin kaunis. Bysanttilainen matkailija Kosmos, joka vieraili Aksumissa 525 jKr., ihaili sen kulmilla olevia yksisarvisia patsaita ja palatsin pihalle suljettua kesyä norsua ja kirahvia. Kalebin poika, Gebre Meskel lienee hallinnut samasta palatsista käsin. Gebre Meskel muistetaan enemmän hänen panoksesta Etiopian kristinuskolle kuin sotilaallisesta urhoollisuudestaan. Hän oli Pyhän Jaredin suojelija, jonka (siis Jaredin) kerrotaan keksineen etiopialaisen uskonnollisen musiikin lajit ja nuotittamisen tavan ja kirjoittaneen monia, yhä tänä päivänä käytössä olevia lauluja sekä runoja.

Aksum on tähän päivään asti säilyttänyt asemansa etiopialaisen kristinuskon keskuksena. Muissa suhteissa sen merkitys väheni heti Kalebin hallitusajan päätyttyä. Tähän kehitykseen on monta syytä: paikalliset tekijät, kuten metsien hävittäminen ja eroosio, sisäiset levottomuudet sekä valtakunnan itäpuolella olevan alueen vaurastuminen. Päätekijät olivat kuitenkin ne, jotka liittyivät yleiseen olosuhteiden muutokseen Aksumissa, onnen kääntymiseen: islamin nousu ja sitä seurannut kehitys, jossa arabit anastivat Aksumin Punaisen meren kauppatiet vuonna 640 jKr. sekä se kasvava merkitys, joka oli persialaisten löytämällä meritiellä Persianlahdelta Mogadishusta etelään olevalle suahilirannikolle. Vuoteen 750 jKr. mennessä Aduliksesta oli tullut aavekaupunki, minkä jälkeen Aksum vajosi historian hämärään. Siitä ajasta lähtien Aksumia alettiin kutsua nimellä Abessinia aina 1900-luvulle asti, jolloin siitä alettiin käyttää nimeä Etiopia.

Etiopian pimeä aika

Vain länsimaisesta perspektiivistä katsoen voi väittää, että Aksumin meritse tapahtuneen kaupankäynnin romahtaminen johti Aksumin merkityksen vähenemiseen. Tarkemmin sanoen Aksum kohdensi huomionsa valtansa laajentamiseen Lastassa (lähellä Lalibelaa) ja Tanajärven seudulla oleviin juutalaisyhteisöihin sekä etelään, nykyisen Shoan alueelle. Vuosina 750-1270 j.Kr. Aksumin kuningaskunta (mikä käsitti sekä Tigreen että nykyisen Etiopian alueen) muuttui lähemmäksi sitä, minkä nykyisin tunnemme Etiopiana: Etiopian ylängöt käsittäväksi kristilliseksi valtakunnaksi. On syytä olettaa, että tämä eristäytymisen jakso kehitti Etiopian kirkon sellaiseksi koossapysyväksi erikoisuudeksi, jollaisena se tänään tunnetaan. Uudesta uskonnollisesta toimeliaisuudesta todistaa se, että useimmat Etiopian 300:sta kallioon hakatusta kirkosta on peräisin tältä ajalta.

Toisaalta kasvava eristyneisyys merkitsi sitä, että siltä ajalta tunnetaan heikosti sisäpolitiikkaa, mille vertauskohtana voi pitää Britanniaa aikana, jolloin Rooman valtakunta heikkeni ja romahti. Ei esimerkiksi ole tietoa siitä, hallitsivatko Aksumin kuninkaat valtakuntaansa enää Aksumista käsin vuoden 750 jälkeen vai ottivatko he käyttöön useita pääkaupunkeja, joiden paikka vaihteli. Arabialaisista kirjallisista lähteistä saa käsityksen, että Kubar oli pysyvänä pääkaupunkina 800-900 –luvuilla. Tätä pääkaupunkia ei ole koskaan pystytty paikallistamaan. Paikka sijaitsi luultavasti Aksumin eteläpuolella ja se hylättiin 900-luvun lopulla.

Ensimmäisen vuosituhannen loppua kuvaavaa etiopialaista perimätietoa hallitsee kuningatar Judit (tai Gudit tai Esat, mikä tarkoittaa hirviötä). Juditin sanotaan syntyneen Lastassa. Hän oli Gideon –nimisen felashakuninkaan tytär. Hän syntyi aikana, jolloin vallitsi voimakas uskonnollinen jännite. Kristinuskon leviäminen kohti etelää johti niiden felashajuutalaisten vainoamiseen, jotka kieltäytyivät maksamasta veroja Aksumin kuningaskunnalle. Heitä vastaan järjestettiin säännöllisiä kostoretkiä. Juditin uskotaan koonneen felashat yhteen yksiköksi, joka marssi Aksumia vastaan ja yritti ajaa kristinuskon ulos Etiopiasta. Pyhä kaupunki jyrättiin kivikasaksi ja tusinoittain muita kirkkoja ja kristillisiä asutusyhteisöjä poltettiin maan tasalle. Juditin kerrotaan hallinneen Etiopiaa koko jäljellä olleen elämänsä 40 vuotta, minä aikana hän tuhosi monet Aksumin sivilisaation hienoimmat saavutukset. Tuhannet kristityt saivat surmansa.

Juditia voi pitää todellisena historian henkilönä. Toinen kysymys on sitten, milloin hän mahtoi elää? Etiopialainen perimätieto ajoittaa hänen nousunsa vuoteen 852 jKr. ja väittää hänen hyökkäyksensä ennakoineen Aksumin monarkian muuttoa Shoaan. Tämä näyttää epätodennäköiseltä. Arabialaiset kirjalliset lähteet edellyttävät Jemenin ja Arabian hallitsijoiden pitäneen satunnaista yhteyttä aina 900-luvulle asti. Nubian ja Etiopian kuninkaiden välinen kirjeenvaihto vuoden 980 tienoilla toteaa vaatimattomasti, että aluetta hallitsi siihen aikaan vihamielinen kuningatar. Niin ollen Juditin terrorihallinnon aika lienee ollut 900-luvun loppupuoli, mikä – edellyttäen hänen olleen hirmuhallitsijan - selittää sen, ettei sen aikaista pääkaupunkia Kubaria ole löydetty (jos sellaista on koskaan ollutkaan).

Zaguen hallitsijasuku

Perimätieto kertoo Juditin kuolleen vuonna 892, kun pyörretuuli puhalsi hänen ylitseen. Hänet haudattiin lähelle Adi Kawehia, jossa kivikasa on haudan merkkinä. Kun tieto hänen kuolemastaan kiiri Shoaan, Salomon sukuun kuuluva Anbessa Wudin riensi Aksumiin. Hän voitti felashat vaatien itselleen kruunua. Aksum oli kuitenkin rauhaton, ja vuonna 922 yksi kuningas D’il Neadin kenraaleista, Tekle Haimanot syrjäytti kuninkaan ja otti itselleen kuninkaallisen nimen Zague, josta häntä seuraava hallitsijasuku sai nimensä. Tämä perimätieto ei laske Juditin mahdollista hallintoaikaa. Zaguen hallitusajan on arveltu seuranneen välittömästi Juditia ja sen perustajien olleen kristinuskoon kääntyneitä juutalaisia. Olosuhteet tukevat tätä oletusta, koska zaguet asettuivat Lastaan, joka oli siihen aikaan voimakkaasti juutalaisvaikutteinen seutu ja melko varmasti Juditin syntymäpaikka.

Mutta Zaguen dynastian ajoitus jää epäselväksi. Eri lähteet ajoittavat heidän vallananastuksensa vuosien 922 ja 1150 aikavälille useimpien lähteiden asettuessa myöhemmän ajoituksen kannalle. On olemassa monia Zaguen hallitsijasuvun luetteloja, mutta kaikissa luetteloissa mainitaan vain seitsemän kuningasta ja viimeistä hallitsijaa lukuun ottamatta heidän sanotaan hallinneen 40 vuotta, mikä ei vaikuta uskottavalta. Vaikka Zaguen hallitusajan ajoittaminen jää epävarmaksi, heidän hallitusaikanaan Etiopiassa vallitsi vakaus ja yhtenäisyys. Kuuluisimman Zague-kuninkaan, Lalibelan aikana, Etiopian kristinusko saavutti fyysisen ilmentymänsä huipun Rohaan rakennettujen, kallioon hakattujen kirkkojen muodossa (Rohan nimi muuttui myöhemmin Lalibelaksi kuninkaan mukaan). Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan Zaguen dynastia päättyi Salomon jälkeläisen, Jikuno Amlakin noustua valtaistuimelle vuonna 1270. Jotkut lähteet väittävät, että Zaguen-kuningas luopui vallasta vapaaehtoisesti; toisten lähteiden mukaan hän sai surmansa taistelussa salomonilaista seuraajaansa vastaan. Olipa niin tai näin, uusi kuningas antoi Zaguen jälkeläisille maata ja useita muita perintöön liittyviä myönnytyksiä, jotka ovat säilyneet heidän hallussaan nykyaikaan asti.  

Mutta muuten Zaguen dynastian ajoittaminen jää historian hämärään. Useat lähteet ajoittivat Zaguen valtaannousun vuosien 922 ja 1150 välille, useimpien lähteiden kallistuessa jälkimmäisen ajankohdan puolelle. On olemassa useita Zaguen suvun hallitsijaluetteloita, mutta kaikissa niissä mainitaan vain seitsemän kuningasta ja kaikkien niiden sanotaan hallinneen 40 vuotta, mikä tuntuu uskomattomalta. Vaikka Zaguen suvun hallitusaika jää epäselväksi, suku toi Etiopiaan uuden vakaan ja yhtenäisyyttä luovan hallinnon. Kuuluisan Zague-kuninkaan, Lalibelan aikana Etiopian kristinusko oli ulkonaisen ilmentymänsä huipulla Zaguen pääkaupunkiin, Rohaan rakennettujen kallioon hakattujen kirkkojensa ansiosta; Rohaa alettiin myöhemmin kutsua kuninkaansa mukaan nimellä Lalibela. Yleisen käsityksen mukaan Zaguen dynastian aika päättyi Salomon sukuun kuuluneen jälkeläisen, Jikuno Amlakin astuttua valtaistuimelle vuonna 1270. Joidenkin lähteiden mukaan kuitenkin Zaguen viimeinen hallitsija luopui vallastaan vapaaehtoisesti; toisten lähteiden mukaan taas hän sai surmansa Salomonin sukuun kuuluvan seuraajan kannattajien taistelussa häntä vastaan. Olipa niin tai näin, kuningas lahjoitti maata ja muita perintöön liittyviä oikeuksia Zaguen suvulle ja ne ovat yhä edelleen voimassa.

Salomon hallitsijasuku uudelleen valtaan

Salomonin suvun hallitsijoiden ajalta, 1200-1500-luvuilta, on melko varmasti peräisin suuri osa Etiopian historiaa hallitsevista myyttisistä tarinoista. Kibre Negest, joka sisältää Saban kuningattareen liittyvän legendan kirjallisen version ja Salomon sukuun liittyvät valtavaatimukset, kirjoitettiin pian Salomon dynastian valtaan astumisen jälkeen, tarkoituksena luultavasti hankkia uskottavuutta uusille hallitsijoille vastauksena Zaguen suvun valtavaatimuksille, jotka väittivät polveutuvansa Mooseksesta. Monissa suhteissa vuonna 1270 alkanutta aikaa voi pitää Etiopian renessanssina. Vuotta 1270 seuraavasta historiasta voi puhua paljon varmemmalta perustalta kuin sitä edeltäneestä ajasta. Kirjallinen ja uskonnollinen taide kukoisti, varsinkin Zar’a Ja’ikobin aikana (1434-68), jota on pidetty yhtenä Etiopian suurimmista vaikutusvaltaisimmista kuninkaista. Valtakunta laajeni kohti etelää. Hallituspaikka vaihteli pääkaupungin muuttaessa jatkuvasti paikasta toiseen Shoassa ja myöhemmin Tana-järven alueella. Hidasta laajenemista ja suhteellista vakautta seurasi kasvava jännite kristillisen valtakunnan ja itäisenä rajanaapurina olevien muslimien välillä. Valtakuntaa huojutti sykäyksittäin etenevä konflikti, johon kuului useita, yleensä epäonnistuneita hyökkäyksiä, aiemmin Aksumiin kuluneiden Punaisen meren satamien valtaamiseksi.

Pappi Johanneksen maa

Luultavasti juuri Zaguen dynastian hallitusaikana syntyi legenda pappi Johanneksesta. Legendan alkuperä on hämärän peitossa, mutta se näyttää syntyneen 1100-luvulla. Se teki Euroopan papistoon niin suuren vaikutuksen, että paavi Aleksanteri III lähetti vuonna 1177 sanoman pappi Johannekselle (sanoman viejä ei ilmeisesti koskaan palannut). Tutkimusmatkailijoiden, kuten Marco Polon, huolellisesti laatiman legendan sisältö oli, että jossakin Intian suunnalla on laaja ja rikas kristillinen kuningaskunta, jota hallitsi pappi Johannes, joka oli sekä kuningas että ylimmäinen pappi ja itämaan tietäjien jälkeläinen. Intia tarkoitti siihen aikaan epämääräistä ilmaisua, jolla tarkoitettiin melkein koko Euroopan ulkopuolista maailmaa, jota eurooppalaiset eivät vielä tunteneet. Itämaan tietäjät viittaavat persialaisiin maageihin, joiden Matteuksen evankeliumi mainitsee vierailleen katsomassa vastasyntynyttä Jeesuslasta Betlehemissä.

Pappi Johannekseen liittyvä tarina on vaikeasti tavoitettava, kuten monet Etiopian historiaan liittyvät vivahteet. Yleisesti legendaa pidetään Etiopiassa syntyneenä, mutta jää avoimeksi, kuinka tieto Etiopiassa olevasta kristillisestä kuningaskunnasta levisi Eurooppaan. Erään etiopialaisen legendan mukaan kuningas Lalibela vieraili Jerusalemissa ennen Etiopian kuninkaaksi tulemistaan. Jotkut nykyaikaiset lähteet arvelevat pappi Johannesta kuvaavan legendan perustuvan kirjeeseen, jonka Johannes-niminen kuningas lähetti Eurooppaan. Juuri tähän kirjeeseen paavi vastasi. Etiopian kirkko oli tiettävästi säilyttänyt yhteytensä Aleksandrian patriarkaattiin koko historiansa ajan, joten tiedot Eurooppaan ovat voineet tihkua sitä kautta. Tai ehkä pappi Johannesta koskeva legenda ja Etiopiassa harjoitettava kristinusko osuvat yhteen vain sattumalta. Mikä liekin legendan tausta, pappi Johannes oli keskiaikaisen perimätiedon varjomainen sivupersoona.  Aikakauden hajanaiset uskonnolliset ja muut mystiset kirjoitukset sisältävät viittauksia häneen. Näyttää siltä, että hänen valtakuntansa vauraus ja hänen halunsa olla keskusteluyhteydessä toisen kristillisen valtakunnan kanssa olivat syynä portugalilaisten Afrikkaan suuntautuviin tutkimusmatkoihin, joiden seurauksena he saapuivat Etiopiaan vuonna 1520.

Muslimien ja kristittyjen välinen sota (1528-60)

Islamilla on ollut vaikutusta Etiopiassa jo Muhammedin ajasta alkaen. Vuonna 615 useita Muhammedin seuraajia, mukaan lukien hänen vaimonsa, pakenivat Aksumiin, jossa kuningas tarjosi heille turvapaikan ja antoi luvan asettua asumaan Negashiin. Muhammed itse arvosti suuresti etiopialaisia ja kielsi seuraajiaan koskaan aiheuttamasta heille vahinkoa. Useiden vuosisatojen ajan Etiopian ja islamilaisen maailman välillä vallitsi väkinäinen rauha, vaikkakin kasvava määrä islamilaista asutusta levisi kristillisen kuningaskunnan itälaidalle. Zaguen hallituskauden loppuun mennessä islaminusko oli levinnyt Somalian ja Afarin alueiden kautta eteläisille ylängöille Hararin, Balen ja Arsin ympäristöön samalla, kun pieniä muslim-ryhmiä oli levinnyt perinteisiin kristillisen valtakunnan osiin. Etiopian kristityt käynnistivät hyökkäyksen Adalin muslimeja vastaa vuoden 1290 tienoilla koettuaan valtaherruutensa ja Punaisen meren kauppareitit uhatuiksi. Manööveriä seurasi sarja kahakoita ja sotia ja viimein 120-luvun puolivälissä kristillisen valtakunnan leviäminen syvälle Etelä-Etiopiaan. Yrityksessään säilyttää valtaherruutensa Etiopia yritti määrätietoisesti käännyttää ylänkömaan pakanoita ja felashoita kristinuskoon. He lähettivät myös lähettiläitä ulkomaille vahvistaakseen yhteyksiään Sudanissa, Egyptissä, Aleksandriassa ja Armeniassa oleviin kristillisiin yhteisöihin.

Vuonna 1528 Ahmed Gragnina (Ahmed Vasenkätisenä) tunnettu muslimijohtaja otti hallintaansa Hararin muslimikaupungin itäisellä ylänkömaalla. Hararista käsin Gragn johti afareista ja somaleista koostuvan muslimiarmeijansa vuosittaiselle kostoretkelle kristittyjen asuttamalle ylänkömaalle; kostoretken ajoittui tarkoituksella kristittyjen heikkoon hetkeen, paastonaikaan. Gragnin aiheuttama tuho on hyvin verrattavissa Juditin aikaansaamaan tuhoon useita satoja vuosia aiemmin. Monet kallioon hakatut kirkot ympäri Etiopiaa kantavat yhä hänen sotaretkensä aiheuttamia arpia. Kevytrakenteisimmista kirkoista jäi tuskin edes jälkeä, kuten Juditin jälkeen uudelleen rakennetusta Aksumin kirkosta. Gragn ajoi takaa sen aikaista kuningasta, Libne Dingiliä ympäri valtakuntaa, kunnes tämä luultavasti kuoli pakolaisena vuonna 1540. Vuoteen 1535 mennessä Gragn piti hallussaan Shoaa, Lastaa, Amaraa ja Tigreetä, ts. suurinta osaa kristillisestä Etiopiasta.

Gragnin sotaretki osui samaan aikaan ensimmäisten Euroopan ja Etiopian välisten kontaktien kanssa. Portugalilainen tutkimusmatkaryhmä saapui Etiopiaan vuonna 1520 ja otti yhteyttä Libne Dingiliin; matkakuvauksen merkitsi muistiin pappi Fransesco Alvares klassisessa kirjassaan Pappi Johanneksen maan todellinen tila. Vähän ennen maanpaossa tapahtunutta kuolemaansa Etiopian hallitsija ehti kirjoittaa Portugaliin kirjeen, jossa hän pyysi apua kuningaskuntansa pelastamiseen. Ilman portugalilaisten väliintuloa etiopialainen kristinusko olisi voinut hautautua muslimien hyökkäyksen alle. Vuonna 1543 portugalilaisten tukema keisari Gelaudeosin armeija surmasi Gragnin ja voitti hänen armeijansa Tana-järven lähellä käydyssä taistelussa. Gragnin vaimon ja veljenpojan järjestämät kostoretket tekivät tyhjiksi Gelaudeosin yritykset rakentaa uudelleen hajalleen joutunut kristillinen valtakunta. Vuonna 1559 keisari sai surmansa ja hänen irti katkaistu päänsä asetettiin näytteille Harariin. Pitkät sotavuodet kuluttivat yhtä lailla sekä kristittyjen että muslimien voimavarat. Sodasta hyötyivät pakanalliset gallat (jotka nykyään tunnetaan oromojen nimellä), jotka levittäytyivät rotkolaakson ulkopuolelle taistelujen autioittamille seuduille. Vuoteen 1560 mennessä gallat olivat itse asiassa piirittäneet Hararin ja olivat ottaneet haltuunsa suuren osan Shoaa jättäen jäljelle vain puskurivyöhykkeen uupuneiden kristittyjen ja muslimien välille, mikä samalla merkitsi molemmille ryhmille uutta uhkaa.

Gonderin aikakausi (1635-1855)

Kristittyjä kohtasi uusi hävitys kun entiset portugalilaiset sotilaat asettuivat väliaikaisen pääkaupungin ympärille lähelle Tana-järveä. Vuonna 1622 portugalilaiset saivat keisari Susneioksen kääntymään katoliseen uskoon; ortodoksinen usko julistettiin laittomaksi ja perinteiset kirkon virkailijat pantiin pois virasta. Nämä toimenpiteet eivät nauttineet etiopialaisten kristittyjen suosiota, varsinkin kun monet tuhannet joutuivat vainotuiksi ja kuolemaan tuomituiksi kieltäydyttyään luopumasta vuosisatoja vanhasta uskostaan. Keisari joutui yhä enemmän erilleen alamaisistaan, minkä tähden hän oli pakotettu luopumaan vallasta poikansa Fasilin hyväksi vuonna 1632. Uusi keisari saattoi jälleen ortodoksisen kirkon valta-asemaan ja karkotti maasta vierasmaalaiset. 1640-luvulta alkaen aina James Brucen vuonna 1770 toteuttamaan matkaan asti vain yksi eurooppalainen, eräs ranskalainen lääkäri, sai luvan käydä Etiopiassa.

Etiopialla ei ollut pysyvää pääkaupunkia vuoden 1270 jälkeen. Tarkoituksenaan kirkon ja valtion jälleenyhdistäminen Fasil katkaisi perinteen asettumalla pieneen Gonderin kaupunkiin, Tana-järven pohjoispuolelle. Gonder nimettiin vuonna 1636 Etiopian pysyväksi pääkaupungiksi, mitä arvonimeä se kantoi yli 200 vuoden ajan. Muutto Gonderiin merkitsi suhteellisen rauhallista vahvojen ja suosiota nauttivien hallitsijoiden ajanjaksoa, huomattavimpia heistä itse Fasil ja Ijasu I. Ijasu II (1730-55) aikana Ras (prinssi) Mikael Tigrestä kaivoi maata valtaistuimen alta. Maan kehitys otti taka-askelia, kun Ras Mikael teloitti kahteen kertaan keisareita ja asetti toisia valitsemiaan heidän tilalleen. Gondarin ajanjakson aikana oli kristittyjen ja gallojen välinen sodankäynti iso ongelma, mihin liittyivät pappien pelot hovin ja eksoottisten kristillisten tunnustuskuntien välisestä yhteenotosta. Kuningas Joas (1755-69) menetti melkein kokonaan kannatuksensa naimalla gallanaisen ja vaatimalla, että hovissa tulee puhua gallan kieltä. Vuoteen 1779 mennessä, Tekla Giorgiksen astuttua valtaan, kuningas oli pelkkä nukkehallitsija. Vuosien 17984 ja 1855 välistä aikaa kutsutaan ”prinssien ajaksi”; Gonderia asuinpaikkanaan pitävät kuninkaat muistetaan pelkkinä varjohallitsijoina.

Etiopia keisari Teodros II:n aikana (1855-69)

Vuonna 1855 Etiopia ei ollut niinkään yhtenäinen valtakunta kuin löysähkö feodaalitilusten liitto, mitä ylläpitivät paikalliset rikkaat feodaaliherrat, joita puolestaan hallitsi vaikutusvallaton keisari. Valtakuntaa eivät uhanneet vain sisäiset valtataistelut, vaan myös Egyptin aiheuttama ulkoinen uhka; Egypti tahtoi hallita Niiliä sen Tana-järvellä sijaitsevilta lähteiltä alkaen. Etiopia olisi voinut romahtaa, ellei olisi ollut erästä Kasa Hailea, jolla oli näky.

Kasa Haile kasvoi Kenfu Hailun kodissa, joka näytteli merkittävää roolia taisteluissa Egyptiä vastaan ja hallitsi pienehköä läänitystilaa Länsi-Etiopiassa. Kun Kenfu kuoli vuonna 1839, Kasalta evättiin hänen tavoittelemansa perintöläänitys; niin hänestä tuli rosvo (shifta), vaikkakaan hänestä ei tiettävästi tullut katalaa sellaista, vaan Robin Hoodin kaltainen hyväntekijä, joka jakaa omaisuutta uudelleen; hän taisteli myös yksityisesti egyptiläisiä tunkeutujia vastaan. Vuoteen 1850 mennessä hän sai haltuunsa läänitystilan, jonka hän katsoi itseltään laittomasti riistetyksi. Sen jälkeen hän kävi jatkuvaa sotaa toisia prinssejä vastaan. Vuonna 1855 hän voitti kruununperillisen Gonderin ulkopuolella ja kruunautti itsensä keisariksi nimellä Teodros II.

Historia on pitänyt Teodrosta yhtenäisen Etiopian luojana. Hän on näin ollen yksi maan historian huomattavimpia hahmoja. Syy. miksei hän tullut suosituksi elinaikanaan, oli hänen raakamaisuudessaan ja säälimättömässä uskonkiihkossaan, millä hän jahtasi tavoitettaan, Etiopian yhtenäisyyttä ja itsenäisyyttä. Hän yritti jälleenyhdistää läänitysalueet vahvan keskushallinnon alaisuuteen, missä pyrkimyksessä hän jossain määrin onnistuikin, ja nykyaikaistaa kansallista armeijaa, missä yrityksessä hän onnistui huonommin. Hän perusti asetehtaan lähelle pääkaupunkiaan, Debre Taboria ja vaiheittain kokosi laajan asevaraston Makdalan kukkulalle lähelle Dessietä. Teodroksella oli voimakkaat feodalijärjestelmän vastaiset aikeet, minkä seurauksena hän poisti orjakaupan ja määräsi kirkon pakkoluovuttamaan suuret alueet kirkon omistamia viljelemättömiä maita, jotka hän luovutti maanviljelijöiden käyttöön. Näillä sosiaalisilla uudistuksilla hän ei saanut papistosta ja aatelista montakaan ystävää. Hänen elinaikanaan yksi ja toinenkin entinen läänitysalue oli kapinassa häntä vastaan. Hänen armeijassa käyttöön ottamansa tiukka kuri aiheutti paljon karkaamisia ja jatkuva sisäinen epäsopu maksoi monien sotilaiden hengen; vuoteen 1866 mennessä hänen armeijansa miesluku oli kutistunut 60 000 miehestä 10 000:een.

Kasvavan kotimaisen epäsuosion ohella turhautumista aiheutti Teodrokselle epäonnistuminen eurooppalaisten, varsinkin brittien kannatuksen hankkimisessa hänen pyrkiessään nykyaikaistamaan hankkeitaan ja tavoittelemaan ehdotonta etiopialaista yliherruutta. Vuonna 1867 Teodros vetäytyi katkerana Makdalan kukkulalle. Hän otti mukaansa useita brittivankeja viimeisessä epätoivoisessa yrityksessään hankkia eurooppalaisten tukea, mikä osoittautui suureksi virhearvioksi. Vuonna 1869 Britannia lähetti 32 000 miehen joukot Sir Robert Napierin johdolla vangitsemaan Teodroksen. Makdala piiritettiin. Taistelemisen sijasta Teodros kirjoitti pitkän kirjeen Napierille luetellen epäonniset tavoitteensa sättien maanmiehiään takapajuisuudesta. Sen jälkeen hän päätti itse päivänsä.

Etiopia keisari Johannes IV:n aikana (1872-89)

Vallanperimystaistelu Teodroksen itsemurhan jälkeen sai sotilaallisen muodon huipentuen Assamin taisteluun vuonna 1871, jossa virkaa hoitava keisari Tekla-Giorgis hävisi langolleen Tigreen hallitsijalle Kasa Merchalle, joka oli saanut haltuunsa ylivertaisen aseistuksen vastineeksi Iso-Britannian tukemisesta marssilla Makdalaan. Kasa kruunautti itsensä keisariksi nimellä Johannes IV ja hallitsi vuosina 1872-1889. Johannes oli syvästi uskonnollinen mies, ylpeä nationalisti ja taitava sotilastaktikko, joka kaikesta huolimatta hallitsi diplomaattisemmin kuin edeltäjänsä Teodros.

Monet syyt kaivoivat maata Johanneksen tavoitteen alta luoda yhtenäinen kansa diplomaattisesti mieluummin kuin sotilaallisin keinoin; näitä syitä olivat brittiläinen petollisuus, Egyptin tavoite hallita Tana-järvellä olevia Niilin lähteitä ja hänen kilpailijansa kruunun tavoittelussa, Shoan prinssi Menelik, joka pelasi koko ajan sisäpolitiikkaa samaan aikaan kun Johannes taisteli ulkoisia vihollisia vastaan. Johannes palautti Menelikin alueensa johtajaksi sen jälkeen kun hän oli ollut Teodroksen vankina 10 vuotta. Menelik ’kiitti’ kohteliaisuudesta valloittamalla Wollon ja nimittämällä liittolaisensa Mohammed Alin kuvernööriksi; samaan aikaan Johannes oli sitonut kätensä taisteluun Egyptiä vastaan Gundatissa ja Gurassa vuosina 1875-76. Johanneksen palattua sotaretkeltään Menelik oli haluton ottamaan vastaan Johanneksen ylivoimaista ja kokenutta armeijaa, jolloin Johannes katsoi parhaaksi selvittää asiat diplomaattisesti. Kompromissi saatiin aikaan vuonna 1878 Lechen sopimuksessa, joka määritteli keisarin ja aluejohtajien suhteet.

Sen jälkeen Johannes kiinnitti huomionsa Euroopan ja Egyptin kanssa neuvottelemiseen saadakseen virallisen hyväksymisen Etiopian itsemääräämisoikeudelle. Hänen tehtävänsä helpottui huomattavasti mahdistisodan (Muhammad Ahmed Al Mahdi 1844-1885 oli Sudanin uskonnollinen johtaja) puhjettua Sudanissa vuonna 1882. Britannia, joka oli yksipuolisesti vallannut Egyptin juuri samana vuonna, huomasi tarvitsevansa Etiopian apua voidakseen vapauttaa joukkonsa Sudanista. Johanneksen ja brittiläisen neuvottelijan allekirjoittama Aduan sopimus 1884 tyydytti enimmät Johanneksen vaatimukset. Sopimukseen sisältyi Egyptin valloittaman Bogosin alueen palauttaminen Etiopialle ja oikeus vapaaseen tavaroiden maahantuontiin, mihin sisältyivät aseet ja ampumatarvikkeet. Sopimus sisälsi myös brittien hallintaoikeuden Massawan satamaan. Johannes piti sanansa vapauttamalla brittiläiset joukot Mahdin hallitsemasta Sudanista, pani jopa henkensä alttiiksi tässä hankkeessa, Iso-Britannia rikkoi sopimusta jo vuoden kuluttua luovuttamalla Massawan Italialle.

Italia oli uusi tulokas Afrikassa. Siitä huolimatta Iso-Britannian hiljaisella tuella Italia kasvoi Etiopian itsenäisyyden suurimmaksi uhaksi. Iso-Britannia ei ollut kiinnostunut Etiopiasta, vaan pyrki ainoastaan pitämään Ranskan loitolla Niilin lähteistä. Italian armeija valloitti useita Punaisen meren satamia vuonna 1886. Ennakoiden heidän marssiaan kohti sisämaata Johannes hyökkäsi Saatin satamassa olevaa linnaketta vastaan tammikuussa 1887. Etiopialaisten hyökkäys torjuttiin Saatissa, mutta seuraavana päivänä he hyökkäsivät uudelleen ja tuhosivat 500 italialaista Dogalissa. Sotaretkellä maaliskuussa 1888 Johannes johti 80 000 miestä hyökkäykseen Saatissa, mutta italialaiset kieltäytyivät luopumasta linnakkeestaan ja taistelustaan. Johanneksen oli luovuttava taistelustaan vielä välittömämpien ongelmien takia, sillä samaan aikaan kiiri uutinen Mahdin menestyksellisestä hyökkäyksestä Gonderiin, maan silloiseen viralliseen pääkaupunkiin, ja Menelik suunnitteli ryhtymistä kapinaan keisaria vastaan. Maaliskuun 9. päivänä vuonna 1889 Johannes johti joukkonsa Mahdin Matemassa olevaa tukikohtaa vastaan. Etiopia voitti taistelun, millä hän saattoi loppuun Mahdin aiheuttaman uhan, mutta ei ennen, kuin Johannes oli kohtalokkaasti haavoittunut. Menelik kruunattiin Etiopian kuninkaaksi.

Keisari Menelik II (1889-1913)

Shoassa olevasta tukikohdastaan käsin Menelik oli tehnyt paljon Etiopian yhdistämiseksi Johanneksen hallitusaikana. Hänen syvimmät motiivinsa olivat kylmäveriset: hän pyrki laajentamaan Shoaa, avaamaan vihamielisten feodaaliherrojen tukkimat kauppatiet ja tuomaan esille johtoasemansa ja sotilaallisen urhollisuutensa. Vuosien 1882 -1888 aikana Menelik valloitti Hararin, Arsin ja useimmat lounaassa olevat feodaaliläänitykset sekä laajat Galla-alueet. Vielä Johanneksen ollessa vallassa Menelik siirsi Shoan pääkaupungin Entotton kukkuloille, paikkaan joka oli tunnettu salomonilaisista yhteyksistään ja joka ylpeili kahdesta vanhasta, kallioon hakatusta kirkostaan. Vuonna 1886 Menelik siirsi pääkaupunkinsa Entoton alapuolella olevaan laaksoon, paikalle, josta oli kasvava Addis Abeba.

Menelik astui kansansa johtajaksi aikana, jolloin Etiopia kärsi kirjoitetun historiansa pahimmasta nälänhädästä. Vuosien 1888-92 pahat päivät (kefu qen) olivat suora seuraus italialaisen karjan maahantuonnista, mikä laukaisi karjaruton. Kriisiä pahensi kuivuus ja heinäsirkkavitsaukset. Tätä nälänhätää ei voi irrottaa 1800-luvulla meneillään olleista sodista eikä sitä voi erottaa riitelevien prinssien ahneudesta. Maanviljelijäväestön rahkeet oli venytetty äärimmilleen jo kauan ennen karjaruton tuloa.

Johanneksen aikana Menelik oli ollut ystävällisissä kontakteissa italialaisten kanssa Massawassa, käyden kauppaa rauhansopimuksista, joilla hän hankki aseita laajentaakseen omaa valtakuntaansa ja haastaakseen keisarin. Toukokuussa 1889 hän allekirjoitti Wichalen sopimuksen, jossa hän lahjoitti Italialle sen osan Etiopiaa, joka myöhemmin tunnetaan Eritreana vastineeksi tunnustuksesta, jolla jäljelle olevalle osalle maata myönnettiin itsemääräämisoikeus. Sitä Menelik ei huomannut, että sopimuksen italiankielisessä käännöksessä oli lause, joka puuttui amarankielisestä versiosta. Lauseke edellytti Etiopian solmimaan kaikki ulkomaiset yhteytensä Italian kautta, mikä käytännössä tarkoitti suostumista siihen, että Etiopiaa alistuu Italian holhoukseen. Italia kaivoi myös pohjan sopimuksen perustuksen alta, kun se kosiskeli useita Tigreen prinssejä liittosuhteeseen Eritrean kanssa. Prinssien noustua kapinaan tulevia siirtomaaisäntiä vastaan vuonna 1894, Italialle jäi avoimeksi vain yksi tie Etiopian alistamiseksi siirtomaavaltansa alaisuuteen: sotilaallinen interventio.

Lokakuussa 1895 Italia miehitti Adigratin Tigreen puolella rajaa ja perusti myös linnakkeen Tigreen pääkaupunkiin, Mekeleen. Menelik johti 100 000 miehen joukot Tigreeseen. Parin tuloksettoman kahakan jälkeen kaksi armeijaa kohtasivat toisensa Aduan ympärillä olevilla kukkuloilla. Maaliskuun 1. päivänä vuonna 1896 käydyn Aduan taistelun muisto on jäänyt yhdeksi Etiopian historian kunniakkaimmista hetkistä. Italialaiset olivat tehneet karkean virhearvionnin etiopialaisten puolustuskyvystä. Heidät lyötiin nöyryyttävästi; ensimmäistä kertaa historian aikana afrikkalainen voima voitti eurooppalaiset taistelun seurauksena. Roomassa lähes 100 000 ihmistä allekirjoitti vaatimuksen Italian joukkojen vetäytymisestä Etiopiasta, ja vaikka Italia piti edelleen hallussaan Eritreaa, jonka kanssa rajat oli määritelty vuonna 1900, kesti melkein 40 vuotta, kunnes he taas tulivat vihapäissään Etiopian rajan yli. Etiopia oli vain osa Afrikkaa, joka säilyi itsenäisenä valtiona Euroopan kilvan miehittäessä Afrikkaa.

Menelik saattoi monessa merkityksessä loppuun maan yhdistämis- ja nykyaikaistamisprosessin, jonka Teodros ja Johannes olivat aloittaneet. Hänen hallitusaikanaan otettiin käyttöön sähkö, puhelin, koulut ja sairaalat kuin myös Addis Abebasta Djiboutiin johtavan rautatien rakentaminen. Tähän aikaan kuitenkin, melkein aikojen alusta Etiopiassa vallinnut, orjakauppa elpyi jälleen. Teodros oli sitä hillinnyt ja saanut sen melkein loppumaan. Eurooppa käytti orjakauppaa perusteena, jolla se halusi sulkea Etiopian Kansainliiton ulkopuolelle ja rangaista Etiopiaa aseiden ja ampumatarvikkeiden maahantuonnista. Orjakauppa, johon monet tuhannet etiopialaiset kuolivat, oli tämän aikakauden suurin häpeä. Tämä oli pisin rauhan kausi, minkä Etiopian historia pitkään aikaan muistaa.

Haile Selassien nousu (1913-36)

Menelik kuoli iäkkäänä vuonna 1913. Hänen valitsemansa seuraaja, Ijasu, muistetaan komeana, mutta renttumaisena miehenä, jonka aikaansaannokset jäivät vähiin. Jos Ijasulla olisi ollut tilaisuus, hänestä olisi voinut tulla suhteellisen edistyksellinen johtaja, joka olisi vetänyt Etiopian ylös feodalismin suosta. Ijasu yritti lakkauttaa orjakauppaa. Hän yritti kovasti yhdistää Etiopian laiminlyötyä muslimiväestöä. Useat hänen vaimoistaan olivat muslimeja ja hän rahoitti monien moskeijoiden rakentamista., mutta hän vähät välitti ikääntyneestä ja omillaan toimeen tulevasta Shoan hallinnosta, jonka hän peri Menelikiltä. Toisin sanoen Ijasu onnistui suututtamaan orjia omistavan yläluokan ja ortodoksisen kirkon papiston sekä järkyttämään vallitsevan poliittisen status quon. Hänet syrjäytettiin, kun hän oli vierailulla Jijigassa vuonna 1916, jossa hän yritti parantaa Etiopian suhdetta somaliväestöön. Hänet otettiin lopulta kiinni vuonna 1921 ja pantiin Fichen vankilaan Pohjois-Shoassa.

Ijasun seuraajiksi oli tarjolla kaksi kilpailijaa, kuolleen keisarin tytär, jota tämä oli suojellut, sekä Ras Tafari Makonnen, Hararin kuvernöörin Ras Mekonnenin kunnianhimoinen poika ja erään aiemman Shoan hallitsijan pojanpoika. Shoan aatelisto oli jo varautunut kuolemansairaan Menelikin lähtöön ja suosi Zauditua hänen poliittisen yksinkertaisuutensa ja ilmeisen saamattomuutensa takia. Tehtiin kompromissi, jossa Zauditusta tehtiin kuningatar ja Tafarista virallinen kruununperillinen. Mutta todellisuudessa nuori, sivistynyt maailmanmies Ras Tafari omaksui hallitsijan roolin. He hallitsivat molemmat yhdessä, mutta tilanne alkoi vähitellen jännittyä Tafarin tiukentaessa otettaan vallasta. Tämä epäselvä suhde ratkesi vuonna 1930, kun kuningattaren puoliso sai surmansa melko hämärissä olosuhteissa kansalaissodassa. Kaksi päivää myöhemmin menehtyi Zauditu ilmeisesti kaikkein viktoriaanisimpaan tautiin, sydänkohtaukseen.  Ras Tafari kruunattiin keisariksi marraskuussa 1930 nimellä Haile Selassie.

Haile Selassie ryhtyi laatimaan uutta perustuslakia, jonka tarkoitukseksi asetettiin feodalismin lakkauttaminen ja paikallisten prinssien vallan rajoittaminen. Tunnustettiinpa sitä tai ei, perustuslaki maastoutti paikallisen aateliston ministerijärjestelmän sisälle, joka perustui enemmän perinnöllisyyteen kuin ansioon. Ensimmäinen, vuonna 1931 kokoontunut parlamentti, käsitti senaatin, jonka jäsenet keisari itse nimitti suoraan ja edustajainhuoneen, jonka jäsenet valitsi maanomistaja-aatelisto. Ainoa alueellinen johtaja, joka haastoi perustuslain, oli Ras Hailu Gojamista. Yritettyään vapauttaa Ijasun Fichen vankilasta Hailu tuomittiin elinkautisrangaistukseen vuonna 1932 ja Gojam asetettiin erään keisarin liittolaisen hallintavaltaan. Haile Selassien hyväksi voidaan laskea ensimmäisen selvästi yhtenäisen Etiopian valtion luomisen. Yhtä selväksi kävi, että tämä valtio ei antanut mitään perustuslaillista suojaa tai valtaa suurelle kansalaisten enemmistölle.

Italian miehitys (1936-41)

Ensimmäinen vakava haaste Haile Selassien hallinnolle ei tullut maan sisältä, vaan Italiasta. Aduan taistelun välittömänä seurauksena Italian oli hylättävä haaveet Eritrean rajan eteläpuolella olevan maan saamisesta siirtomaakseen, mutta Italian armeijan Aduassa kärsimä nöyryytys vielä kalvoi mieltä, varsinkin nationalistisessa hehkussa, joka seurasi Mussolinifasistien valtaan astumista vuonna 1922. Mussolinin aloitteet saada Etiopian talous valvontaansa oli naamioitu diplomatian taakse, mutta siihen mennessä kun Haile Selassie oli saanut ehdottoman vallan Etiopiassa, italialaiset olivat enemmän tai vähemmän hylänneet tämän toimintatavan ja valinneet sen tilalle tekosyitä ja voimankäytön.  Aiempi taktiikka sopi hyvin Tigreeseen, joka sijaitsi Pohjois-Etiopiassa ja oli läheisessä historiallisessa ja kulttuurisessa yhteydessä naapurinsa Eritrean kanssa. Italia viehätti Tigreen aatelistoa, jonka vastaus sodan syttyessä vuonna 1935 vaihteli penseästä vastahangasta asettumiseen Italian puolelle Etiopiaa vastaan

Ensimmäinen sodan airut oli Walwalin välikohtaus joulukuussa 1934, jolloin Italian joukot hyökkäsivät syrjäiseen etiopialaiseen tukikohtaan kiistellyllä Italian Somalimaan rajalla. Kahakan aloitti Italia, joka kärsi huomattavasti pienemmät miestappiot kuin Etiopia. Euroopan poliittinen ilmasto oli sellainen, että Iso-Britannian ja Ranskankaltaiset maat halusivat mieluummin uhrata etiopialaisten edut kuin tekisivät tyhjäksi Mussolinin ja Hitlerin välisen liiton. Italia esitti järjettömiä sotakorvausvaatimuksia. Etiopia vei konfliktin Kansainliiton (siitä oli tullut liiton jäsen vuonna 1925) harkittavaksi, mutta sen täydellisen pitäviä perusteita ei otettu huomioon. Näin oli siis Italialle vapaat kädet Etiopian suhteen.

Italian armeija hyökkäsi Eritreasta Tigreeseen lokakuussa 1935. Marraskuun 8. päivään mennessä Italia oli miehittänyt Adigratin, Mekelen sekä, suureksi tyydytyksekseen, Aduan. Etiopian armeija astui Tigreen maaperälle tammikuussa 1936. Joidenkin vähäisten etiopialaisten voittojen jälkeen, erityisesti ensimmäisessä Tembienin taistelussa, Italian ylivoimainen ilmavoima ja sen käyttöön ottama kielletty sinappikaasu osoittautui ratkaisevaksi. Maicheun taistelua maaliskuun 31. päivänä 1936 pidetään yleisesti viimeisenä Etiopian suunniteltuna vastarintana Italian miehitystä vastaan. Vaikka useat pienehköt kahakat häiritsivät Italian voittokulkua Maicheusta Addis Abebaan, keisari lähti maanpakoon heti kuultuaan pääkaupungissa uutisen Italian voitosta Maicheussa, ja kaduille puhkesi anarkia ja silmitön joukkoväkivalta.

Koko Italian miehityksen ajan Etiopian aatelisto yritti voittaa aikaa käyden samalla sissitaistelua kaivaakseen maata hallituksen jalkojen alta. Fasistien vastausta voi luonnehtia raa’aksi. Kun vuonna 1937 tehtiin epäonnistunut murhayritys Italian varakuningasta vastaan, Italian mustapaidat nostivat mellakan pääkaupungissa, polttivat taloja, mestasivat etiopialaisia ja ottivat ulos heidän sisuskalunsa. Raivo kohdistui enimmäkseen satunnaisiin uhreihin, mutta älymystö oli pääkohteena. Harvat selvisivät hengissä riehunnasta. Etiopian vastarinta supistui mitättömiin voittoihin, mutta sen rooli miehittäjien moraalin lannistamisena loi perustan brittien helpolle voitolle Italian joukoista yhteisessä vapaustaistelussa tammikuussa 1941.

Sodan jälkeinen Etiopia Haile Sellasien hallitessa (1941-74)

Haile Selassie palasi valtaistuimelle heti Liittoutuneiden joukkojen ajettua Italian takaisin Eritreaan. Eritrea ja Italian Somalimaa asetettiin Iso-Britannian sotilashallinnon alaisuuteen. Sodan päätyttyä YK:n tehtäväksi jäi päättää niiden kolmen maan asemasta, jotka olivat olleet hallinnossaan Italian alaisia. Haile Selassie luonnollisesti tahtoi, että kaikki alueet liitettäisiin hänen keisarillisen hallituksensa alaisuuteen. Kun päätettiin, että Italian Somalimaan hallinto on 10 vuotta uskotun miehen hoidossa, minkä jälkeen sille myönnetään täydellinen itsenäisyys, tuli Etiopian Eritreaa koskeva vaatimus ja sitä seuraava pääsy Punaiselle merelle neuvottelun kohteeksi. Sen avuksi tulivat USA ja Iso-Britannia, joilla molemmilla olivat hyvät suhteet Haile Sellasieen ja vahva halu pitää hallussaan vähintään yksi Punaisen meren alue ystävän käsissä. Muutamat jäsenvaltiot olivat kyynisempiä, ja pääsemättä mihinkään merkittäviin neuvotteluihin eritrealaisten kanssa YK pakotti Eritrean erittäin epämääräiseen liittoon Etiopian kanssa.

YK:n puuttuminen Eritrean kysymykseen johti Euroopan päätäntävallan vähenemiseen Afrikan asioissa ja paljon vahvempien yhteyksien syntymistä toiselle puolelle Atlanttia. Koska öljystä rikas Lähi-itä alkoi näytellä kasvavaa roolia kansainvälisissä kysymyksissä, näin tekivät myös Etiopia ja sen Punaisen meren satamat Yhdysvaltoihin suuntautuvassa ulkomaan politiikassaan. Vastikkeena Asmaran käyttämisestä Punaisen meren tukikohtanaan Yhdysvallat kehitti Etiopialle sotilaskoulutuksen ja varusteluohjelman, joka imaisi vuonna 1970 yli puolet Yhdysvaltain talousarviosta Afrikan sotilaalliseen avustamiseen. Ei siis mikään ihme, että maailma tuskin huomasi, kun Eritrean liittovaltiosta tuli siirtomaa. Operaatiossa hyödynnettiin edellisenä vuonna sattunutta pientä kahakkaa. Vuonna 1962 Etiopia liitti muodollisesti Eritrean osaksi valtiotaan, irtisanoi Eritrean kansalliskokouksen, ja liittoalue joutui käytännössä sotilashallintaan. Liiton ehdot eivät sallineet Eritrean puolustaa omaa asiansa YK:ssa. Niin alkoi 30-vuotinen sota itsemääräämisoikeuden saavuttamiseksi, joka maksoi yli 100 000 eritrealaisen hengen eikä asia ilmaantunut koskaan YK:n asialistalle.

Harva nykyaikainen valtionjohtaja on niin syvästi ja pitkään liittynyt maansa kuvaan kuin teki Haile Selassie. Ras Tafarina hän käytti valtaa valtaistuimen takana vuosina 1916-1930. Keisarina hän hallitsi vailla haastajaa vuosina 1930-1974, lukuun ottamatta lyhyttä Italian välikohtausta. Kaikesta ympärilleen kertyneestä mystiikasta huolimatta Haile Selassie sai hyvin vähän aikaan maan kehitystä. Vuoden 1931 perustuslaki loi yhtenäisen valtakunnan, jossa aateliston valta piiloutui muodollisen näennäisvallan taakse. Tavallisten etiopialaisten elämä ei ollut parantunut pätkänkään vertaa. Vuoden 1955 uusittu perustuslaki toi yleisen äänioikeuden, mutta vaikutusvaltaisten poliittisten puolueiden puuttuminen ja parlamentin jäsenille maksetut korkeat palkat houkuttelivat enemmän oman uransa luojia kuin todellisia poliitikkoja. Vähäinen muutos vaaleissa antaa ymmärtää poliittisen kasvatuksen olleen olematonta, ja useimmat etiopialaiset pitivät perustuslain uusimista pelkkänä kulissina, mitä se epäilemättä olikin.  Itse asiassa Etiopia ei ollut vuosina 1960 ja 1970 yhtään vähemmän feodaalinen kuin mitä se oli ollut vuonna 1930. Talous perustui pelkkään toimeentuloon kuten ennenkin kaupan ja teollisuuden muodostaessa 10 %  bruttokansantulosta Monissa suhteissa ja itsenäisyydestään ylpeilemisestään huolimatta Etiopiasta puuttui infrastruktuuri, joka oli jopa sitä ympäröivillä alikehittyneillä siirtomailla.

Ei siis ihme, että toisen maailman sodan jälkeen yli Afrikan pyyhkinyt siirtomaavastaisuuden aalto, jonka tuloksena useimmat entiset siirtomaavaltiot itsenäistyivät 1960-luvulla, heijastui nousevana keisarivallan vastustamisena miehityksen jälkeisessä Etiopiassa. Maanalainen keisarin vastainen oppositio alkoi melkein heti Italian miehityksen päätyttyä. Sisukkain toisinajattelija, Takala Wolde-Hawariat, oli tukenut keisaria ennen miehitystä, mutta samoin kuin entiset vastarintajohtajat hän vastusti voimakkaasti Haile Selassien paluuta valtaan sen jälkeen kun tämä oli paennut miehitystä maanpakoon. Takala yritti nostaa yhtä Ijasun poikaa Haile Selassien tilalle, jolloin hänet pidätettiin. Vuonna 1946 hän osallistui toiseen keisarinvastaiseen salaliittoon ja hänet pidätettiin seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi. Takala sai surmansa poliisin kanssa käydyssä laukaustenvaihdossa vuonna 1969. Tähän mennessä suunnitelmallinen imperialismin vastainen liike oli levinnyt; se ei kohdistunut vain ja nimenomaan Haile Selassieen, vaan hänen edustamaansa, muodista poistuneeseen feodaalijärjestelmään.

Ensimmäinen vakava uhka keisarin vallalle oli epäonnistunut sotilasvallankaappaus vuonna 1960. Aloitteen siitä teki vasemmistoälykkö Garwane Nawai, ja sen toteutti hänen veljensä prikaatin kenraali Mengistu Nawai. Vaikka veljekset epäonnistuivat yrittäessään murtaa vallitsevaa järjestelmää ja saivat surmansa vallankaappauksen jälkinäytöksessä, heidän yrityksensä sytytti laajan mekkalan uudistuksen puolesta. Bale oli jatkuvassa vallankumoustilassa vuosina 1963-1970. Vuonna 1968 oli Gojamissa paikallinen, onnistunut vallankaappaus Vallankumouksia oli osassa Sidamoa (1960) ja Wolloa (1970). Opiskelijamielenosoituksia oli säännöllisesti vuodesta 1965 alkaen, ja vuoden 1960 vallankaappaus jakoi armeijan kahteen leiriin. Eritrean vapautusrintama (ELF) ja Eritrean kansan vapautusrintama (EPLF) vaativat provinssilleen täyttä itsenäisyyttä. Vuodesta 1967 alkaen järjestöt militarisoituivat voimakkaasti saadakseen tavoitteensa toteutetuksi.

Ikääntynyt Haile Selassien vastasi tyytymättömyyden ilmauksiin entistä voimakkaammalla sortopolitiikalla. Maareformia vaativat vetoomukset kasvoivat huippuunsa vuoden 1973, Tigreen Wollossa koetun nälänhädän johdosta. Arvioitiin 200 000 ihmisen kuolleen. Useimmat Etiopian maanviljelijät olivat paikallisten maanomistajien oikkujen armoilla. Syyskuun 12. päivänä vuonna 1974, seitsemän kuukautta kestäneiden lakkojen, mielenosoitusten sekä paikallisten maanviljelijöiden ja sotilaiden kapinoiden jälkeen, armeijan jäsenet vangitsivat keisarin.

Kolmetuhatvuotinen salomonilainen hallintovalta päättyi siihen, että 80-vuotias keisari vaiennettiin kuoliaaksi palatsissaan. Hänet haudattiin pikaisesti lähimpään huussiin. Haile Selassien jäännökset kaivettiin esille 1990-luvun alussa, jonka jälkeen niitä säilytettiin useita vuosia Menelikin mausoleumissa Addis Abebassa. Marraskuussa 2000 hänelle suoritettiin muodolliset hautausseremoniat Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa.

Derg (1974-91)

Välittömästi vallankaappauksen jälkeen valta annettiin sosialismista innoittuneelle Järjestystä koordinoivalle sotilasneuvostolle, joka tunnetaan nimellä derg. Olipa kysymys löyhistä sosialistista aatteista tai ei, derg osoittautui pian vielä raaemmaksi ja petollisemmaksi tavoitteidensa toteuttamisessa kuin edeltäjänsä. Vaikka ELP ja ELPF olivat auttaneet dergiä pääsemään valtaan, se halusi pitää Eritrean ja määräsi, että siitä pidetään kiinni pakkokeinoin. Syyskuussa 1974 derg pyysi huomattavaa kenraali Amania ottamaan johdon käsiinsä ja ryhtymään puhemiehekseen. Kun Aman kaksi kuukautta myöhemmin vetäytyi tehtävästään protestiksi dergin harjoittamaa Eritrean politiikkaa vastaan, hänet pantiin kotiarestiin, minkä jälkeen hänet surmattiin. 57 tärkeää virkailijaa, mukaan lukien kaksi entistä pääministeriä, teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Derg muodosti marraskuussa väliaikaisen sotilashallituksen kenraali Tafari Bentin johdolla. Saatettiin voimaan joukko radikaaleja poliittisia uudistuksia, joista tärkein oli maareformia koskeva laki maaliskuussa 1975, joka tuomitsi yksityisen maanomistuksen laittomaksi ja määräsi maankäytön kollektiiviseen, paikallisten kyläneuvostojen alaisuuteen. Tyytymättömyys Yhdysvaltojen edelliselle hallitukselle antamaan tukeen ja feodaalisesta taloudesta kiinni pitäminen 1970-luvulla teki Etiopiasta sosialismille otollisen maaperän. Useimmat dergin yrityksistä kollektivisoida, rakentaa kyläyhteisöjä ja asuttaa väkeä uudelleen eivät saavuttaneet suosiota eivätkä menestyneet. Maatalouden tuotto kasvoi väestönlisäystä vähemmän dergin hallinnon aikana.

Joukko paikallisia ja kansallisia oppositioryhmiä nousi kuin sieniä sateella vuosina 1975-76. Yksi tärkeimmistä oli Tigreen kansan vapautusrintama (TPLF), joka sai koulutusta EPLF:lta ja liittoutui sen kanssa tavoitteena Eritrean itsemääräämisoikeuden saavuttaminen. Se vaati Etiopian hallitukselta todellista demokratiaa säälimättömän diktatuurin sijasta. Derg vastasi tyytymättömyyden ilmauksiin joukkopidätyksillä ja teloituksilla. Tilannetta käytti armottomasti hyväkseen varapuheenjohtaja Mengistu Haile Mariam, joka hyödynsi sitä dergin sisäiseen puhdistukseen, itsepalveluprosessiin, joka huipistui helmikuussa 1977 seitsemän puoluejohtajan teloitukseen; heidän joukossaan oli kenraali Teferi. Näin Mengistusta tuli väliaikaisen hallituksen vastustamaton johtaja. Ne, jotka olivat olleet häntä vastaan, eivät enää pullikoineet.

Vuoteen 1977 mennessä laajat osat Eritreaa olivat kapinallisten vallassa. Kuului jyrinää vasta perustetusta oromojen vapautusrintaman (OLF) suunnasta, organisaatiosta, joka edusti Etiopian suurinta etnistä ryhmää. Somalien asuttamat Etiopian itäiset osat nousivat Somalian joukkojen tukemina hallituksen armeijaa vastaan ennakoiden venäläisten ja kuubalaisten joukkojen vetäytymistä Somaliasta ja siirtymistä Etiopian tueksi. Tuloksena oli vähäpätöinen, mutta sattumoisin hyvin verinen Somalian ja Etiopian välinen sota (jossa sai surmansa 10 000 sotilasta kummallakin puolella vuonna 1978), joka sulki Djiboutiin johtavan rautatien useiksi vuosiksi. Sota päättyi lopullisesti vasta vuonna 1988. Levottomuus levisi pääkaupunkiin jossa katutaistelut johtivat monien satojen ihmisten kuolemaan. Lisäksi vuonna 1979 arviolta miljoona etiopialaista kärsi nälänhädästä Tigreessä, Wollossa ja Eritreassa; vähintään 10 000 ihmistä menehtyi.

Mengistu mietti, kuinka saisi maansa takaisin jonkin sortin järjestykseen vuonna 1980 käyttäen keinonaan oppositiojohtajien pidättämistä ja surmaamista ja ajamalla vainoista henkiin jääneitä maanpakoon. Armeija surmasi tuhansia ja taas tuhansia etiopialaisia. Hänen hallintonsa julmuudesta todistaa se, että kun perhe haki ruumiin hautausta varten, sen piti lunastaa ruumis kohtalokkaan surmanluodin hinnalla. Huolimatta ulkoisesta rauhan vaikutelmasta suuri osa Etiopian somaliväestöstä oli autonomista. EPLF ja TPLF yrittivät yhä edelleen saada hallitusta satunnaisiin riitoihin.

Etiopia hypähti maailman valokiilaan vuonna 1985. Viimeinen nälänhätä oli ollut pahin miesmuistiin. Sen juuret olivat kolmessa peräkkäisessä kuivuudessa, joka koetteli Tigreetä, Wolloa, itäisiä alankomaita, jopa osia Gonderista ja Gojamista, mutta nälänhätää pahensi politiikka: ensiksikin länsi kieltäytyi avustamasta sosialistista maata ja kun apu viimein saapui, Mengistu oli haluton viemään apua hankaluuksia aiheuttaneeseen Tigreen provinssiin. Yksi viidestä etiopialaisesta käsi nälänhädästä; yksi miljoona kuoli, suurin osa heistä Luoteis-Etiopiasta. Se oli luonnonilmiö, jonka traagiset mittasuhteet olisivat olleet kokonaan estettävissä.

Syyskuussa 1987 Etiopia julistettiin Kansandemokraattiseksi tasavallaksi; palattiin takaisin siviilihallintoon järjestämällä vaalit, jossa kaikki ehdokkaat olivat dergin nimittämiä. Mengistu palasi valtaan. Samana vuonna muodostettiin Etiopian kansan vallankumouksellinen demokraattinen liike (EPRDM), joka liittoutui TPLF:n kanssa, oletettavasti EPLF:n kannattamana; tavoitteena oli tehdä aloite todellisen kansandemokratian luomiseksi, vaihtoehtona alueista luopuminen.  Toukokuussa 1988 hallitus julisti hätätilan Tigreessä ja Eritreassa, kun kapinallisten hallintaan joutui yhä enenevässä määrin suuria kaupunkeja, joista jotkut olivat niinkin kaukana etelässä kuin Wollossa asti. Huhtikuussa 1989 yritetyt rauhanneuvottelut päätyivät surkeaan epäonnistumiseen. Vuosikymmenen loppuun asti Mengistu piti hallinnassaan suurta osaa Etiopiaa, mutta hänen hallituspäivänsä olivat loppuun lasketut.

Etiopia 1990-luvulla

Viimeinen naula dergin arkkuun oli Euroopan sosialismin romahtaminen vuonna 1990. Siitä seurasi Mengistun sotilasavun katkeaminen, ja hänen heikentynyt armeijansa ajettiin ulos Tigreestä ja Eritreasta. Toukokuussa 1991 EPRDM valtasi Addis Abeban ja Mengistu pakeni turvapaikkaansa, Zimbabween. EPRDM:n perustama uusi siirtymävaiheen hallitus, jota johti presidentti Meles Zenawi, hylkäsi Mengistun epäonnistuneen sosialistisen politiikan ja antoi EPLF:lle luvan perustaa siirtymäajan hallituksen Eritreaan. Kansanäänestyksessä, jossa eritrealaiset äänestivät ylivoimaisesti oman valtion puolesta, Eritrealle myönnettiin täydellinen itsenäisyys huhtikuussa 1993.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Etiopia voi hyvin olla ainoa Afrikan maa, joka on välttynyt siirtomaakohtalolta, mutta samalla se on ollut yksi viimeisimpiä, jotka ovat päässeet nauttimaan jonkinnäköisestä demokraattisesta hallinnosta.  Ensimmäinen yritys suunnan muuttamiseksi otettiin joulukuussa 1994, kun siirtymäajan hallitus otti käyttöön liittovaltion mallia noudattavan perustuslain, joka jakoi maan 11 osavaltioon, joille kullekin taattiin oma poliittinen itsehallinto aluettaan koskeviin asioihin ja suhteellinen edustus keskushallintoon. Tämä toimenpide merkitsi askelta kohti ensimmäisiä demokraattisia vaaleja toukokuussa 1995, jolloin Meles Zenawi äänestettiin pääministeriksi presidentti Negaso Gidadan rinnalle. Sama pari jatkoi vallan kahvassa seuraavissa vaaleissa vuonna 2000.  Vuoden 1995 lopulla maa näytti jättäneen vaivalloisen menneisyytensä taakseen, kun sillä oli demokraattisesti valittu hallitus, joka oli ylivoimaisesti tasa-arvoisin ja vähemmän sortava kuin mitä maa on koskaan ennen nähnyt.

Ensimmäiset vuodet Etiopian demokraattista hallintoa tahrasivat kuitenkin vähä vähältä huononevat suhteet naapuriinsa Eritreaan. Ensimmäinen ulkonainen merkki kahden maan kasvavasta taloudellisesta vihollisuudesta oli sinänsä suhteellisen viaton Eritrean päätös vaihtaa yhteinen valuutta, bir uuteen, nacfa-nimiseen valuuttaan. Kaksi hallitusta, jotka olivat vain 10 vuotta aiemmin taistelleet rinta rinnan dergiä vastaan, kasvoivat toisistaan erilleen, mikä sai konkreettisemman ilmaisunsa vuonna 1998. Tähän asti EPLF ja EPRDF olivat hiljaisesti sopineet että Eritrean ja Etiopian välinen raja noudattaisi dergin aikaista aluerajaa Mutta toukokuun 6. päivänä Eritrean sotilaat lähestyivät kuitenkin Badmaa, Etiopian 400 km² suuruisen Jirga-kolmion aluepääkaupunkia ja provosoivat laukaustenvaihdon poliisien kanssa, jolloin molemmat osapuolet kärsivät tappioita. Kaksi päivää myöhemmin Addis Abebassa kokoontunut Etiopian ja Eritrean yhdistynyt komissio ei kyennyt ratkaisemaan tilannetta, jota seurasi sotilaallinen kahakka toukokuun 12. päivänä. Etiopia vaati Eritrean joukkojen välitöntä vetäytymistä Jirgan kolmiosta. Eritrea vastasi väittämällä, että Jirgan kolmion on aina kuulunut historiallisesti Eritreaan;  Etiopia oli miehittänyt sen ennen Eritrean hyökkäystä.

Näytti aluksi epätodennäköiseltä, että äkillinen muutos vapaasta rajasta avoimeen vihollisuuteen -mikä hämmästytti ulkopuolisia tarkkailijoita yhtä hyvin kuin paikallisia asukkaitakin - johtaisi muuhun kuin joihinkin vähäisiin rajakahakoihin siitä, mikä oli ja on suhteellisen merkityksetön pala tuskin viljelyskelpoista maata. Kesäkuun 5. päivänä uhkapelin panoksia oli kuitenkin korotettu, kun Eritrean lentokoneet pommittivat rypälepommeilla Mekelen asuntoalueita mukaan lukien alkeiskoulun; pommituksessa kuoli 55 siviiliä ja 136 haavoittui. Etiopia toteutti nopeasti kostohyökkäyksen kohdistamalla kaksi ilmaiskua Asmaran ulkopuolella oleviin Eritrean sotilaslaitoksiin. Seuraavalla viikolla Eritrea järjesti toisen rypälepommituksen etiopialaisiin siviilikohteisiin, kohteenaan Adigratin rajakaupunki, ja karkotti noin 30 000 Etiopian asukasta Eritreasta. Huolimatta kasvavasta kansainvälisestä paineesta, joka vaati kriisin rauhanomaista selvittämistä, molemmat osapuolet kokosivat joukkojaan rajalle, joidenkin arvioiden mukaan kummallakin osapuolella oli 200 000 taistelijaa. Rajalla oleva jännitys puhkesi täysimittaiseen konfliktiin helmikuun ensimmäisellä viikolla 1999. Kuun loppuun mennessä arvioitiin vähintään 20 000 eritrealaisen saaneen surmansa konfliktissa; Etiopian puolella tappiot olivat samaa suuruusluokkaa. Kuolleiden ja haavoittuneiden kokonaismäärä seuraavien kuukausien aikana jää arvaukseksi.  On mahdotonta mitata humanitaarisia ja taloudellisia kustannuksia, jotka aiheutuivat pakollisista kutsunnoista, molempien maiden kansalaisten joukkokarkotuksista ja tuhansien siviilien sijoittamisesta hajalleen eri puolille maata.

Osittain Etiopian paremmasta diplomatiasta johtuen, osittain siitä, että kiistelty alue oli ollut selvästi Etiopian hallintoaluetta Eritrean itsenäisyydestä alkaen, OAU kehotti Eritreaa vetäytymään kaikilta miehittämiltään Etiopian alueilta kesäkuun 21. päivänä. Eritrea kieltäytyi, minkä seurauksena uusi taistelukierros puhkesi seuraavalla viikolla jättäen jälkeensä tuhansia uusia kuolleita molemmin puolin. Eritrea toimi hyvin heikosti puolustaakseen vähentynyttä puolustuskykyään, kun sen presidentti kieltäytyi osallistumasta OAU:n rauhanneuvotteluun Libyassa heinäkuun 10. päivänä. Etiopia epäonnistui yrityksissään käyttää hyväkseen diplomatiaa, mistä seurasi koko loppuvuoden 1999 kestävä uusi rajasota. Kaikkein tarkoituksettomin sota miesmuistiin oli nyt käyty; sen merkitys ylitti moninkertaisesti sen maapahasen arvon, joka oli riidan aiheuttanut. Monet tarkkailijat kyselivät, oliko kumpikaan osapuolista koskaan halukas vetäytymään. Vuoden 2000 alussa vallitsi rajalla kireä, näennäinen aselepo, mutta Eritrean hallitus ilmoitti julkisesti, ettei se aio vetäytyä, vaan on valmis jatkamaan sotimista. Ensimmäinen diplomaattinen läpimurto tapahtui helmikuussa 2000, kun Yhdysvaltojen lähettiläs Anthony Lake ja OAU:n erityislähettiläs Ahmed Ouyahia sukkuloivat Asmaran ja Addis Abeban väliä yrittäessään vahvistaa neuvotteluratkaisun. Uusi konflikti puhkesi toukokuussa ja kesäkuussa, mutta siihen mennessä Jirgan kolmio oli jälleen Etiopian hallinnassa. Tämän viimeisen Eritrean hyökkäyksen tuloksena oli epäsuora voitto Etiopialle, joka oli oletettavasti se kiihoke, joka sai Eritrean viimein neuvottelupöydän ääreen. Seuranneessa Algerian konferenssissa päädyttiin välittömään tulitaukoon YK:n rauhanturvajoukkojen valvonnan alla. Joulukuun 12. päivänä vuonna 2000 allekirjoitettiin rauhansopimus, jossa Jirgan kolmio palautettiin muodollisesti Etiopian alueeksi.

Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, on vaikea nähdä kumpaakaan osapuolta voittajana episodissa, jonka seurauksena menetettiin niin paljon ihmishenkiä ja jossa kahden läheisesti toisiinsa liittyvän maan talous ja yhteiselämä rapautuivat totaalisesti; maat kuuluvat jo ennestään maailman köyhimpien joukkoon. Molemmille maille sota ennakoi ankeaa tulevaisuutta, jossa ihmiset kummallakin puolella rajaa ovat joutuneet maanpakoon, infrastruktuurit on tuhottu, sivistys on heikkoa. Kaikki se hyvä kehitys, joka seurasi dergin jälkeisiä vuosia, valui tyhjään. Kun kaiken jälkeen Meles Zenawi on yhä vallan kahvassa vuonna 2009, jolloin hänen perustuslaillinen oikeutensa valtaan on mennyt, ei voi muuta kuin valittaa tilannetta: on maa köyhä ja sellaiseksi jää, jollei mene vielä huonommaksi. Etiopian demokratisoituminen antaa vielä odottaa itseään.

Etiopia-materiaali    Etusivu