14. sunnuntai helluntaista (pöytälaatikkosaarna 29.8.2010)

Luuk. 10: 25-37

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.»
    Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?»
    Jeesus vastasi hänelle näin:
    »Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
    Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»
    Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.»

Eihän sitä tiedä, vaikka Jerikon tieksi osoittautuisi yhtenä kauniina päivänä Oleksin ja kauppatorin välinen maasto. Helsingin Mannerheimintie on ainakin osoittautunut paikaksi, johon Romanian romaanit ovat linnoittautuneet kerjuulle joutumatta kuitenkaan ryöstön uhriksi. Toisin päin on kuitenkin saattanut käydä: siten että auttaja on tullut huomaamattaan ryöstetyksi. Samaa saattoivat pelätä evankeliumikertomuksen hengenmiehet, että autettava onkin valekuollut. Palatakseni kuitenkin kotikaupunkimme maisemiin voin hyvin kuvitella mielessäni tavallisen kadun miehen, olkoon hän vaikka nimeltään Kalle Suomalainen. Hän on periaatteen mies, joka ei pelkää kauppatorin kahvikojussa julistaa vakaumustaan, joka lyhykäisyydessään kuuluu näin: ulkomaalaisia ei täällä tarvita; Suomi kuuluu suomalaisille. Pakolaiset, olivatpa he kiintiö-sellaisia, elintasopakolaisia tai muita, ei pidä tänne päästää. Pidettäköön heistä huolta heidän omissa kotimaissaan. Hoitakoot mummonsakin kotimaassaan. Eikä perheenjäseniä pidä tänne kärrätä. Oleskelulupa ja turvapaikka olkoon henkilökohtainen. Kerjäläisyys ei kuulu meidän kaduillemme, sanoo Kalle vihaisena. Tekisivät työtä eivätkä odottaisi, että heille ilmaiseksi jaetaan rahaa.  Kuulemma vielä varastavat. Suomalaiset ovat rakentaneet omaa maataan työllään ja taistelleet maansa itsenäisyyden puolesta antaen kalliin uhrin; sotakorvauksetkin on maksettu raskaalla työllä. Kehitysapuvaroja on vähennettävä, sillä omassa maassammekin on paljon köyhiä ja autettavia. Näin Kalle ajattelee, ja myös sanoo suoraan. Kalle on kuullut, että kirkko on luonut oman turvapaikkaohjeistonsa. Joissakin seurakunnissa on jo hyyssätty turvapaikanhakijoita ja piiloteltu seurakunnan suojissa. Sehän on aivan ennen kuulumatonta. Voiko enää olla sen jälkeen kirkon jäsenenä, kun se ei tottele Suomen lakeja? ajattelee Kalle närkästyneenä.

Jatkaakseni vielä hieman Kalleen tarinaa totean, että hänellä alkaa ikä jo kovasti painaa, minkä seurauksena Kalle joutuu hoivakotiin. Ensimmäiseksi hänen luokseen astuu tummaihoinen, suomea mongertaen puhuva nuori mies. Kalle säpsähtää. Hyvä, ettei ala mutakuonoksi nimittelemään. Daniel on Chilestä muutama vuosikymmen sitten kiintiöpakolaisena saapunut valoisa mies, lähihoitaja, ainoa miespuolinen koko hoitohenkilökunnassa. Hän hoitaa ripeästi tehtävänsä, mutta kyselee myös kuulumisia. Joskus hän soittelee kitaraa ja laulaa koko hoivakodin yhteisissä tilaisuuksissa. Kallen ajatus ulkomaalaisista alkaa muuttua, ainakin mitä tulee Danieliin. Jos kaikki ulkomaalaiset olisivat kuin Daniel, niin saisivat he sitten tulla tänne. Ei hän kyllä ole kehenkään muuhun ulkomaalaiseen koskaan tutustunutkaan.

Tällä, ehkä hieman karrikoidulla esimerkkikertomuksellani haluan tuoda Jeesuksen tunnetun esimerkkikertomuksen tähän päivään. Tätä pyhäpäivää kutsutaan kirkossamme usein lähimmäisen sunnuntaiksi, mikä minulle viestittää ajatusta, että lähimmäisyys kirkollisena aiheena supistuu erityisesti tai vain yhteen pyhään. Käsitykseni kristinuskosta on ihan toinen: joka pyhä on lähimmäisen sunnuntai. Joka pyhän kolehti menee lähimmäisten auttamiseen. Eikä kolehti ole mikään jumalanpalvelukseen huonosti sopiva osa, vaan yhtä välttämätön vastaus saarnaan kuin uskontunnustuskin. Uskoa seuraa rakkaus – tai sitten ei ole uskoakaan!

Juuri nyt ei näytä olevan muodikasta muukalaisystävällisyys. Maassa maan tavalla tai maasta pois –ajattelu nostaa päätään. Kuka on meidän lähimmäisemme? Onko hän vain suomalainen heimoveljemme, lähellä asuva oman maan valkoihoinen kansalainen, vaan voisiko olla myös kaukana oleva? Voiko pakolainen ansaita lähimmäisen statusta tavallisen suomalaisen lähimmäisen rakkauden kohteena? Entäpä mitä tulisi ajatella niistä, jotka elävät kaukana maamme rajojen ulkopuolella, joita Kalle toivoo autettavan heidän omissa maissaan? Ulottuisiko hänen apunsa myös heihin vai olisiko heidät jätettävä heimoveljiensä hyvätahtoisuuden armoille?

Ihan ensimmäiseksi Jeesus esimerkkikertomuksellaan kääntää päälaelleen koko perinteisen lähimmäisajattelun. Lähimmäinen ei ole auttamisen kohde - apua tarvitseva henkilö, vaan lähimmäinen on subjekti - ihminen, joka tarjoaa auttavan kätensä pulassa olevalle. Lähimmäinen olet sinä ja minä, jotka emme jätä kärsivää ihmistä heitteille, vaan annamme tälle tukemme. Jos lähimmäinen on objekti, niin häntä voi katsella ylemmyyttä ja paremmuutta tuntien. Häneen voi kohdistaa säälinsä ja antaa hänelle harkinnan mukaisen almun. Kun toiminnan subjektina en enää tutki arvostelevin silmin kärsivän ihmisen avun suuruutta ja tarvetta, vaan oman sydämeni laatua, en voi katsoa toista ihmistä ylemmyyden tunteella. Nyt kysytään pikemminkin sitä, osoittaudunko sellaiseksi lähimmäiseksi, joka toimii sen mukaan mitä rakkaus vaatii, vai osoittaudunko ihmiseksi, joka pihtailee rakkaudessaan ja toimii vain, mikäli laki sitä vaatii.

Toiseksi lähimmäisyys ei rajoitu rotuun, heimoon, uskontoon, kieleen eikä ihonväriin. Lähimmäinen ei enää tarkoita vain lähellä olevaa. Kaukaisellekin olen lähimmäinen auttaessani häntä. Avun tarvitsijoita ei luokitella eikä jaotella syntyperänsä ja asemansa puolesta kelvollisiin ja reviirimme kuulumattomiin. Jeesuksen kuulijoille teki kipeää esimerkkikertomuksen maininta, että se, joka pysähtyi auttamaan, oli samarialainen. Samarialaisethan olivat vääräuskoisia, joiden kanssa ei pitänyt olla edes puheväleissä. Heihin piti suhtautua samalla tavalla kuin pakanoihin ja epäisänmaallisiin veronkantajiin – he eivät ansaitse oikeiden ihmisten kunnioitusta eivätkä avunantoa. Jeesuksen mukaan sen sijaan oikea uskonto tunnistetaan teoista eikä oikeasta opista eikä oikeassa olemisesta.

Hädänalaista ihmistä on autettava, vaikka avunannosta seuraisi riski joutua itse vaaralle alttiiksi tai takki ryvettyisi tai olisi kiire omia asioita toimittamaan. On autettava, vaikka joutuisi maksamaan kulut omasta pussistaan. Korvausta ei pidä kysellä eikä edes lähettää laskua jälkikäteen, opettaa Jeesus.

Tuntuu kuin Jeesus menisi esimerkkikertomuksellaan pidemmälle kuin mitä ihmisen luonnollinen oikeustaju pitäisi tarpeellisena. Muuten tekee mieleni sanoa, ettei nykyaikainen humaani käyttäytyminen ole vain kristinuskon seurausta eikä se siis perustu ainoastaan kristillisiin arvoihin. Kyse on yleiseksi käyneestä länsimaisesta ajattelusta, joka on myös kirjattu monen maan lakiin, liekö YK:n ihmisoikeuksien julistukseenkin: hädässä olevaa ei saa jättää heitteille, vaan jokaisen ohi kulkevan on pysähdyttävä auttamaan. Ohi kulkeminen on rangaistava teko. Yleinen humaanisuuskaan ei kuitenkaan vaadi niin pitkälle meneviä uhrauksia kuin mihin Jeesuksen esimerkkikertomus näyttää velvoittavan.  Jeesuksen esimerkkikertomuksen auttaja ei toimi vain täyttääkseen lain vaatiman lähimmäisyyden minimistandardin, jota jokaisen on osoitettava kanssakulkijaansa kohtaan. Samarialaiselle ei mikään uhraus näytä olevan liian suuri, minkä hän tekee pulassa olevaa auttaakseen. Raamatunselittäjät ovat vetäneet siitä johtopäätöksen, että kertomus viittaakin Jeesuksen uhrityöhön, hänen jonka rakkaus oli niin suuri, että hän antoi henkensä toisten ihmisten puolesta. Jeesus on itse se samarialainen, joka pysähtyy auttamaan synteihinsä hukkuvaa elämän tien kulkijaa. Esimerkkikertomuksen hengellistäminen on sikäli ihan oikein, että näin Jeesus tosiaan toimi. Hän kulki tuskien tien sen tähden, että me pelastuisimme syntiemme vaatimasta rangaistuksesta. Mutta esimerkkikertomuksen hengellistäminen, mikä tapa lienee peräisin jo kirkkoisä Origeneeltä, allegorisoimisen mestarilta, voi valitettavasti vesittää velvollisuutemme toimia rakkauden lain mukaan. Parasta siis sanoa, että esimerkkikertomuksella on kahtalainen merkitys. Ensiksi se vaatii meitä toimimaan samoin kuin kertomuksen päähenkilö. Toiseksi se muistuttaa siitä, että Jeesus on se laupias lähimmäisemme, joka antoi täydellisen uhrin puolestamme.

Mitä tulee kerjäläisiin, oppi-isästämme Lutherista alkanut perinne, velvoittaa koko ympäröivää yhteisöä pitämään huolta heikoista. Koko poliittinen yhteisö virkoineen on osa lahjoittavan rakkauden järjestystä, minkä tehtäviin kuuluu ihmisten perustarpeista huolehtiminen eli köyhäinhoito, sairaanhoito ja peruskoulutus. Reformaation uudistustyö ei rajoittunut vain jumalanpalveluselämään, vaan se ulottui sosiaalitoimeen. Pyrkimyksenä oli luoda sosiaalinen järjestys, joka kannustaa työntekoon eikä houkuta elämiseen toisten kustannuksella. Samalla haluttiin päästä oloihin, joissa kenenkään ei tarvitse kerjätä elantoaan. Siellä missä yleinen sosiaalihuolto ei toimi, tulee jokaisen kristityn lähimmäisenrakkauden ja kultaisen säännön eettisen koodin mukaan auttaa lähimmäistään hänen hädässään. Sitä ongelma Luther ei tuntenut, että jostain muuttaa yhteisöön, jossa sosiaalihuolta toimii, joukoittain tuntemattomia ihmisiä kerjäämään.  Emme sen tähden voi löytää Raamatusta emmekä luterilaisesta tapakulttuuristammekaan yksityiskohtaista ohjetta, kuinka nykyisessä tilatessa pitäisi toimia. Toistaiseksi on syytä toimia omantuntonsa ohjaamana.

Etusivu    Helluntaijakso