24. sunnuntai helluntaista (Pöytälaatikkosaarna 11.11.2012)

Matt. 17: 24-27

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" "Maksaa kyllä", hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" "Vierailta", vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta."

Kirkossa ollaan ajan hermolla. Juuri kun ensimmäinen osa lisäveroa lankeaa maksettavaksi, kerrotaan päivän evankeliumissa veron maksamisen velvollisuudesta ja Uuden testamentin lukukappaleessa kuuliaisuudesta esivallalle. Tällä hetkellä herättää kiivasta keskustelua veronkierto; myös suomalaisilla eläkeyhtiöillä on merkittäviä sijoituksia veroparatiiseissa. Suomalaisten eläkevaroja on sijoitettu veroparatiiseihin jopa miljardeja euroja. Se ero toki nykyisen suomalaisen kulttuurin ja 2000 vuoden takaisen Palestiinan välillä on, että Suomessa veronmaksu on epäilemättä isänmaan hyväksi tapahtuvaa toimintaa. Muinaisessa Palestiinassa veronmaksu oli epäisänmaallista, vieraan miehittäjävaltion tukemista.

Pyhän kirjan verotusepisodin on meille tallentanut entinen korruptoitunut tulli- ja verovirkailija herra Matteus. Lähdekirjamme ei tosin kerro Matteuksen ottaneen vastaan lahjuksia Kapernaumin kaupungin tullimiehenä, mutta halveksittuna publikaanina häntä pidettiin joka tapauksessa, koska hän toimi miehittäjävaltion palveluksessa. Evankeliumin kertomassa tapauksessa on kysymys temppeliveron kokoamisesta. Sitä ei pidetty epäisänmaallisena, koska asia koski juutalaisten oikeutta kantaa veroa temppelipalveluksen ylläpitämiseen. Järjestelmään kuului henkilöstön palkkojen maksu papeille ja leeviläiselle. Jeesus antoi pienen näpäyksen temppeliveron kantajille ilmoittaessaan, että tapana on kantaa veroja vierailta eikä omilta kansalaisilta. Ehkä veronkantajat etsivät syytä ryhtyä käräjöimään Jeesuksen kanssa, mikäli tämä kieltäytyisi maksamasta veroa. Kertomus antaisi aiheen puhua kirkollisverosta, joka myös on parhaillaan ajankohtainen puheenaihe. Marraskuussa on viimeinen tilaisuus erota kirkosta voidakseen hyödyntää kirkon palvelut siten, että välttyy jatkossa kirkollisveron maksulta. Hyötysuhde on siis maksimoitu.

Kirkollisvero ei näytä olevan nykyään tärkein syy erota kirkosta. Kirkon nelivuotiskertomuksen ja muidenkin tutkimustietojen mukaan syynä on kirkon kokeminen merkityksettömäksi. Ei haluta olla tukemassa sellaista toimintaa, mistä ei välitetä ja mikä ei kiinnosta. Toisaalta suuri osa niistä, jotka ovat kirkon jäseniä, haluavat olla jäseniä, koska kirkko tukee köyhiä, syrjäytyneitä, työttömiä ja vanhuksia. Kirkko on se hyväntekeväisyysjärjestö, jonka apu ylittää vielä yhteiskunnallisen veronmaksun sisältämän hyvän vaikutuksen. Kun joku tapauksessa jäsenkato on aiheuttanut kirkon talouden heikkenemisen, on ryhdytty etsimään säästöjä. Varsinkin kiinteistöt ovat osoittautuneet rasitteiksi, kun kirkolliset kiinteistöt ovat usein vajaakäytössä ja sitovat kohtuuttomasti varoja. Investointeja on minimoitava ja toiminta keskitettävä kirkon varsinaisiin tehtäviin, joihin myös diakonia kuuluu. Joku voisi sanoa, että kirkkojakin olisi rakennettava vähemmän ja halvemmalla. Kirkkoja taidetaan kuitenkin rakentaa nykyään niin halvalla, että huoltoasema ja markettikin ovat kirkkoa komeampia. Joku tolkku on oltava tässä säästämisvimmassa.

Jeesuksen tullia ja veroa koskeva vastakysymys, jonka hän esittää Pietarille, vie pohtimaan veronkannon merkitystä. Niin ikävältä kuin verot tuntuvatkin, jokainen tajuaa, että hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee järkevää verotusta. Veronkierto, harmaa talous ja korruptio eivät kuulu hyvin järjestyneeseen yhteiskuntaan. Juutalaisessa ympäristössä veronkanto oli ymmärrettävistä syistä erityisen ikävä velvollisuus. Veroa kerättiin pakanalliselle miehittäjävaltiolle, joka oli luultavasti erittäin korruptoitunut. Suuri osa veroista saattoi mennä miehittäjän kotikunnaille. Varoja käytettiin myös pakanallisen uskonnon pönkittämiseen, Rooman Capitoliumin kukkulalle rakennettavaan Jupiterin temppeliin. Kristittyjen uskonnollinen vakaumus joutui kovalle koetukselle. Tästä huolimatta Paavali kehotti kirjeessään roomalaisille kristittyjä olemaan esivallalle kuuliaisia. Varhaiskirkon aikana varmaan oli niitä kristillisiä suuntauksia, joissa ei kannatettu kuuliaisuutta esivallalle, vaan oltiin hyvin epälojaaleja. Juutalaiset olivat tunnetusti sotapalvelusta vapautettuja. Aluksi tämä oikeus saattoi kuulua kristityillekin, koska heitä pidettiin vain juutalaisena lahkona. Kun kristityt alkoivat erottautua omaksi ryhmäkseen, heräsi kysymys, pitäisikö heidän palvella armeijassa. Se ei ehkä ollut kristityille kovin vaikea kysymys sen tähden, että Jeesus suhtautui hyvin ennakkoluulottomasti roomalaisiin sotilaisiin. Evankeliumeissa sekä apostolien teoissa puhutaan roomalaisesta sotilashenkilöstöstä hyvin pieteettisin äänenpainoin. Nykyään vain Jehovan todistajat ovat sellainen uskonnollinen ryhmä, joka suhtautuu kielteisesti yhteiskunnalliseen toimintaan. He pitävät itseään varmaan kristittyinä, mutta erottuvat kristillisen kirkon valtauoman toimintatavoista sekä suhteessa itse uskon sisältöön että sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen.

Reformaation aikaan pohjautuu länsimainen hyvinvointiyhteiskunta. Niissä Saksan kaupungeissa, jotka 1500-luvulla omaksuivat luterilaisen reformaation, toteutettiin perusteellinen yhteiskunnallinen uudistus. Ensimmäisenä toimenpiteenä perustettiin kaupungin yhteinen kassa. Kassoihin siirrettiin kirkon omaisuutta ja kerättiin rahaa kaupungin varakkaalta väeltä. Joissakin kaupungeissa koottiin vapaaehtoisia lahjoituksia, toisissa säädettiin pakollinen vero.  Kerjääminen kiellettiin. Ihmisten toimeentulo pyrittiin järjestämään niin, ettei kenenkään tarvitse kerjätä. Aikaisemmin oli ajateltu, että köyhyys ja almujen antaminen vievät ihmistä lähemmäksi Jumalaa, köyhää sen tähden, että hän on pakotettu anomaan Jumalan apua ja almujen antajaa, koska hän kerää itselleen uskonnollisia ansioita. Luterilaisen vanhurskauttamisopin kannalta köyhyys ja köyhäinhoito olivat puhtaasti tämänpuoleisia asioita, jotka tuli hoitaa järkeä käyttäen ja hurskastelematta. Köyhyyden poistaminen ei ole ansio vaan velvollisuus. Almukulttuuri ei sitä paitsi poista köyhyyttä vaan ruokkii sitä. Saksan luterilaisten kaupunkien ideat levisivät nopeasti Pohjoismaihin.

Luterilaiseen yhteiskuntanäkemykseen liittyy ajatus Jumalan kahdesta hallintavallasta eli regimentistä: Jumala hallitsee ja pitää huolta maailmasta kahdella tavalla, maallisen ja hengellisen regimentin avulla. Maallisen regimentin välityksellä Jumala lahjoittaa aineellista ja ajallista hyvää, hengellisen regimentin avulla hengellistä ja ikuista hyvää. Usko Jumalaan ei anna mitään lisäviisautta kaupunkisuunnitteluun ja sosiaaliturvakysymyksiin. Luther onkin tokaissut, että viisas ja jumalaton hallitsija on parempi kuin tyhmä ja hurskas. Lutherin kahden regimentin oppia on joskus tulkittu niin, että luterilaisuus antaisi maalliselle esivallalle vapaat kädet, ja kirkon tehtävä olisi keskittyä vain hengellisiin asioihin. Kirkkoa on moitittu siitä, ettei se Saksassa noussut näkyvämpään vastarintaan fasistista Hitlerin hallintoa vastaan. Toisaalta juuri monet luterilaiset nousivat Hitleriä vastaan. Kristityn uskollisuutta valtiolle rajoittaa Jumalan sanaan pohjautuva omatunto. Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Esivaltaa on toteltava Jumalan palvelijana, muttei jumalana. Sellainen tulkinta, että kirkolla ja kristityillä ei olisi oikeutta arvostella vallanpitäjiä, ei tee oikeutta luterilaiselle ajattelulle. Mutta kirkon ei ole myöskään syytä esiintyä besserwisserinä yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa kysymyksissä. Omaa näkemystä on yhteiskunnallisissa asioissa pystyttävä puolustamaan järkiargumenteilla eikä Jumalaan vedoten, kuten reformaation kalvinistinen puoli ajattelee.

Verotus tuntuu ikävältä velvollisuudesta niin kauan kun ihminen menestyy, on terve ja tulee hyvin toimeen. Silloin ei muista sitä, että jonain päivänä onni voi kääntyä. Ei tarvita muuta kuin että terveys pettää. Silloin menee työpaikka ja tulotaso putoaa. Auttajasta tulee autettava. Jos pitäisi valita, kumman ottaisit mieluummin, työn ja korkean elintason sekä siihen liittyvän korkean verotuksen vai sairauden ja yhteiskunnan tuella elämisen? Jos vanhoiksi elämme niin joka tapauksessa itse kullekin meistä koittaa se päivä, jolloin meidän tarvitsee tukeutua toisten huolenpitoon. Silloin kiitämme kädet kyynärpäitä myöten ristissä Jumalaa yhteiskunnasta, jossa pidetään huolta sairaista ja työkyvyttömistä.

Kristityn lähimmäisenrakkauden rajana ei ole verotus. Verotuksella on tyydytettävä ihmisen perustarpeita. Sen yli menevä osuus voisi kohdistua vapaaehtoisesti toteutettaviin ja vapaavalintaisiin kohteisiin. Tällä en tarkoita vain kirkkoa, vaan myös kansalaisjärjestöjä.  Päivän evankeliumin lopussa oleva yllättävä kalajuttu ei välttämättä ole ihmekertomus, vaan kuvaus Pietarin paluusta omaan ammattiinsa, kalastamiseen ansaitakseen rahat veronmaksuun. Kristityt eivät alkukirkossa jättäneet omaa ammattiansa eivätkä halveksineet työntekoa, tai jos niin tapahtui, niin apostoli Paavali varoitti: Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Itse hän harjoitti teltantekijän ammattia toimeentulonsa lähteenä. Telttakankaan poimuista hän kokosi rahat veroihin siinä, mistä Pietari löysi rahan kalan suusta. Kristitty ei siis tee työtä vain omaksi huvikseen tai hyödykseen, vaan tukeakseen verovaroilla koko yhteiskuntaa.

Tänään vietettävän Isänpäivän aihetta ei päivän evankeliumista löydä eikä Isänpäivää ole vietetty kuin viimeiset 40 vuotta Suomessa. Isät ovat perinteisesti olleet suurimpia toimeentulon hankkijoita itselleen ja perheilleen. Isät ovat myös osallistuneet ahkerasti yhteiskunnallisen vastuun kantamiseen. Valitettavasti he ovat sillä varjolla saattaneet laiminlyödä perhettään. Merkittävää yhteiskunnallista osallistumista yhteiskunnan asioiden puolesta on sekin, että kristityt rukoilevat julkisen vallan käyttäjien puolesta, jopa jokaisessa jumalanpalveluksessa.