3. sunnuntai helluntaista, pöytälaatikkosaarna 13.6.10

Luuk. 14: 16-24

Jeesus kertoi:
    "Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina.' Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. 'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 'Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.'
    Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"

Jeesus on esimerkki tervehenkisestä uskonnon harjoituksesta, jossa on tilaa juhlimiselle ja leikinlaskulle. Hän vertaa Jumalan valtakuntaa pitoihin. Jeesuksen ajan Palestiinassa elämä oli ankeaa ja alkeellista. Toimeentulo oli heikkoa. Jatkuva nälän tunne oli monille tuttu asia. Sen tähden kutsu pitoihin oli hienointa, mitä ihminen saattoi toivoa. Suurten juhlien aikaan monet kyllä panivat parasta pöytään omista vähistä ruokavarastoistaan, jos se suinkaan oli mahdollista, mutta sitten juhlien välinen, monen kuukauden mittainen jakso, piti tullakin toimeen vyön kiristyksellä.

Jeesus ei keksinyt vertausta Jumalan valtakunnan pidoista omasta päästään. Se oli jo vahva juutalainen perinne. Uskonnollisen odotuksen kohteena oli messiaaninen aika, jolloin Jumala ottaa kaiken vallan, ja silloin ihmisille tulevat hyvät oltavat. Nälästä kärsivät, sairaat, heikot ja syrjityt ihmiset odottivat kaikkein hartaimmin Jumalan valtakunnan tuloa, sillä he uskoivat silloin viimeinkin oikeuden voittavan ja pääsevänsä osalliseksi iloista, jotka tässä maailmassa on tavallisesti vain hyväosaisten ulottuvilla. Jeesus toimi niin kuin Jumalan valtakunta olisi jo hänen mukanaan läsnä kaikessa.

Onko Jumalan valtakunta todellisuutta, jossa kaikki hauska on syntiä? Ei ole. Jumalan valtakunta muistuttaa iloisia pitoja. Pidoissa on hauskaa; on mukavat kekkerit, eikä kenenkään tarvitse jäädä nälkäiseksi. Vastoin tavanomaisia mielikuvia Jeesus oli oikeasti ilonpidon ystävä. Hän ei sylkenyt lasiin eikä pitänyt uskonnonharjoituksen keskeisenä sisältönä katumusharjoituksia. Hänen edeltäjänsä Johannes Kastaja eli askeettisesti paastoten ja kieltäytyi maailman huveista. Juutalaisten uskonnolliset johtajat olivat totisia torvensoittajia, jotka paastosivat ja rukoilivatkin oikein näyttääkseen surkeilta. Mitä säälittävämmältä näytti, sitä parempaa hurskautta edusti Jumalan silmissä. En tiedä, pitääkö tämä luonnehdinta ihan täysin paikkaansa, mutta kristillisessä perinteessä askeettinen ihanne on ollut voimakas.

Suomalaisen perinteisen kristillisyyden kielteisestä suhtautumisesta kulttuuriin, taiteeseen, värikkääseen pukeutumiseen ja ehostamiseen sekä tanssiin, on vedetty yksioikoisesti johtopäätös, jonka mukaan kristillisyys on elämänkielteistä. Arviointi ei ole täysin oikea. Leikinlasku ja ilo ovat kuuluneet myös herätysliikkeiden elämään. Usein se on ollut todellista ja aitoa iloa, syvällisempää kuin ilakointi ja tekonauru, jota maailmassa iloksi kutsutaan. Mutta on toki syytteessä ollut vähän perääkin.

Nyt kun virsikirja, Raamattu ja jumalanpalveluskin on uudistettu, on kirkossa ihan toinen tilanne. Ja myös herätysliikkeissä. Näytelmiä ellei peräti oopperoita on seurattu hengellisillä kesäjuhlilla ja sananjulistusta on siivitetty nykyaikaisella pop-musiikilla, jopa koomikoiden esityksillä. Virsikirjauudistus vaihtoi virsikirjan painotuksen elämänkielteisyydestä, ahdistuksesta ja synninhädällä piehtaroimisesta elämänmyönteisiin uskon iloa vaikuttavaan ja vapauttavaan voimaan. Sävelmistö vaihtui tasatahtisesta melodisempiin ja laulullisempiin sävelkuvioihin eikä tätä uudistusta tehty suinkaan perinteen kustannuksella, niin kuin kaikesta marisevat valittavat, että kaikki se mikä on vanhaa ja hyvää, on hylätty. Uudistus päinvastoin palasi vanhoihin ja ilmeikkäisiin melodiamuotoihin. Eikä virsiä ole tarkoitus nykyään enää veisata, mikä tarkoittaa hidasta sävelkulkua, vaan laulaa, mikä tarkoittaa reipasta menoa. Jos kerran uskon ilo on vapauttavaa riemua, niin pitää toki melodian vastata tekstiä. Eikä kirkossa tarvitse laulaa vain virsiä; myös muunlaisen (sanoitetun) musiikin käyttö on luvallista.

Uusi raamatunkäännös vaihtoi vanhahtavan, arkaaisen juhlakielen nykyajan selkeäksi viestinnäksi, niin ettei jokaisen vanhahtavan sanonnan merkitystä tarvitse selittää, kun asian voi sanoa yhtä hyvin selväksi nykysuomeksi ilman sananselittäjää.

Jumalanpalvelusuudistuksen nimikin on kuvaava: Jumalan kansan juhla. Kun Jumalan kansa on koolla, silloin ollaan iloisessa juhlassa, pidoissa. Ruokaa ei tosin jumalanpalveluksessa nautita, mutta muussa seurakuntatoiminnassa köyhien tarpeet, diakonia, on se toinen jalka, millä seurakunta seisoo julistuksen lisäksi. Jumalan kansan juhlaan kuuluu pukeutumisen vapaus, mutta jumalanpalveluksen toimittajia koskee värikäs liturginen vaatetus, joka ilmentää juhlaa, Jumalan valtakunnan juhlaa ja kuninkaallisia pitoja. Papisto on Jumalan taivaallista hoviväkeä, korkeimman palvelijoita, joiden vaatetus viestii Jumalan kunniaa. Liike ja liikkuminen ei ole jumalanpalveluksessa kiellettyä, vaan se on jopa toivottavaa. Jumalan valtakunnan pidot eivät ole jäykkää istumista puhuvia kasvoja katsellen, vaan seurakunta voi nousta ylistykseen tai polvistua synnintunnustamiseen ja Jumalan kunnioittamiseen. Ristikulkue ei ole tarkoitettu poikkeukselliseksi käytännöksi, vaan pääsääntöiseksi jumalanpalveluksen kulun muodoksi, jossa Jumalan kasvojen eteen tullaan elämän arjesta Kristusta (ristiä) seuraten juhlallisesti elämän valon merkkejä, kynttilöitä ja elämän leipää, Jumalan sanaa, Raamattua, ja ehtoollisaineita, kantaen. Kirkosta, Jumalan juhlapidoista, poistutaan jälleen Kristuksen ristiä seuraten elämän arkeen lähetettyinä palvelemaan häntä kätten töin lähimmäisiä auttaen ja arkista työtä tehden, joka sekin on Jumalan palvelemista. Nimen messu jumalanpalvelus on saanut lopussa olevasta lähettämisestä, jossa Jumalan kansa lähetetään elämän arkeen. Messun keskeinen osa Herran pyhä ehtoollinen, joka on tulevaa taivaallista ateriaa ennakoiva pyhä ateria.

Eivätkö Jumalan pidot kelpaa? Miksi monet estelevät ja kieltäytyvät kunniasta, kun Jumala kutsuu? Vertauskuva pidoista ei nykyään saavuta kohdettaan. Eivät kaikki tarvitse mitään pitoja, kun joka päivä saa muutenkin syödä tarpeekseen. Meistä on sitä paitsi tullut itseriittoisia. Mihin tarvitsemme ylipäätään Jumalaa, kun meillä on jo kaikkea? Väliinputoajat taas ajattelevat, että Jumala on pettänyt heidät, kun he ovat pudonneet menestyksen oravanpyörästä yhteiskunnan huono-osaisten joukkoon. Kristillisen kirkon rooliin kuuluu ainakin huono-osaisten puolustaminen. Heikoista on pidettävä huoli. Kaikille ihmisille on luotava elämisen arvoiset olosuhteet. Yhteiskunnan kahtia jakaantumista ja tuloerojen kasvamista on vastustettava. Uskonto ei saa olla oopiumia kansalle, jolla heikkoja tyynnytellään toisessa, taivaallisessa, elämässä toteutuvalla kompensaatiolla. Ei, ajatusta Jumalan kansan juhlasta on sovellettava jo tähän nykyiseen elämäämme. Kaikki ihmiset ovat Jumalalle arvokkaita, eivät suoritusten ja yhteiskunnalle tuottamiensa suoritusten ja palvelujen perusteella, vaan pelkästään luomisen perusteella. Jokaisella on yhtäläinen arvo. Jumalan rakkaus ja huolenpito eivät rajoitu kristittyjen nimellä kulkeviin. Kaikki ihmiset ovat Jumalalle arvokkaat. Tämä ei ole mitään ”kaikki ihmiset pelastuvat” –oppia, vaan rajat ylittävää etiikkaa. Kristityt eivät olisi kristittyjä, jos he tukisivat vain toinen toistaan. Uskon ydin on siinä, että huolenpidon kohteita ei valikoida.  

Millä verukkeilla ihmiset nykyään kieltäytyvät Jumalan kutsusta? Ehkä siinä on jotain samaa kuin evankeliumissakin. Pellon ostamisen sijaan on vain laitettava bisnes. Kun Suomessa on siirrytty seitsenpäiväiseen työviikkoon, mitä käytännössä kahden päivän tai ainakin sunnuntain varaaminen shoppaamiselle tarkoittaa, on kansa äänestänyt jaloillaan materialistisen kulutuskulttuurin puolesta. Härkäkauppoja tekevää voi hyvin verrata sunnuntaina autokauppaan (peltilehmän ostokseen) suuntaavia henkilöitä. On makeaa huristella uudella ajopelillä, varsinkin jos se on hienompi kuin naapurilla.

Toisaalta monet nuoret ja nuoret aikuiset ilmoittavat, etteivät he ole kiinnostuneita omaisuuden kartuttamisesta eivätkä ainakaan ylenmääräisestä työnteosta, jos se on se hinta, mikä omaisuuden kartuttamisesta pitää maksaa. Kannattaa mieluummin panostaa henkisiin arvoihin, mitä ne sitten ovatkaan. Härkäparin ostamisesta on pieni aasinsilta ajatukseen, että uusi viehättää aina vanhaa enemmän. Uudet uskonnot vastaavat nuorison odotuksiin. Uutta on kokemuksellinen ja elämyksellinen ja yksilöllinen uskonnollisuus. Ihminen valitsee itse ne elementit, joista hänen uskonsa koostuu. Vanhat opinkohdat ja laitostettu uskonto saa huutia. Uskonnon ei tarvitse olla aina uusi, että se viehättää. Kunhan se on tarpeeksi eksoottista ja kaukaista, niin se herättää kiinnostusta. Tosin silloin käy usein niin, ettei sitä vanhaa idän uskontoa omaksuta sellaisenaan, vaan siitä otetaan vain joitakin piirteitä ja nekin ymmärretään ihan eri tavalla kuin miten niiden uskontojen aidot harjoittajat asian ymmärtävät.

Nykyaikainen syy Jumalan kutsun torjumiseen ei ole naimisiinmeno, mutta se on ikävaihe, jolloin voimakkaimmin erotaan kirkosta. Se voi tapahtua puolison kanssa tai ilman. Aika usein sinkut eroavat kirkosta, koska he eivät koe tarvitsevansa kirkon palveluja eivätkä siis rahoilleen suoraa vastinetta. Eivät he kuitenkaan sano hylkäävänsä uskontoa, kunhan saavat itse määritellä uskonharjoituksensa muodot. Voi olla kristitty olematta seurakuntalainen. Voi olla henkinen olematta hengellinen. Tässä on erkaannuttu aika kauas kristillisen kirkon perinteistä ja uskonnon yhteisöllisyydestä, jotka kiteytyvät sanontoihin: ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” ja ”jolle Jumala on isä, sille kirkko on äiti.”

Kun siis materialistit ottavat etäisyyttä uskonasioille ja henkisyyttä edustavat ainakin perinteistä kristillisyydettä harjoittavat, löytääkö Jumala kutsulleen sellaisia kohteita, jotka eivät nirsoile, vaan ilahtuvat kutsusta sydämensä pohjasta. Kyllä niin voi sanoa. Syntisten tilalle on vain laitettava vääriin nautintoihin pettyneet, epäonnistuneet luuserit, onnettomuuksia ja sairauksia kohdanneet, elämän tarkoitusta etsivät ihmiset, teitä ja aitovieriä edustavat eteläiset kansat.

Koko länsimainen kristikunta näyttää kääntävän selkänsä Kristukselle. Kirkkojen jäsenmäärät vähenevät Euroopassa samaan aikaan, kun eteläisellä pallonpuoliskolla kristittyjen määrä lisääntyy. Kristikunnan painopiste on siirtymässä yhä etelämmäs. Afrikassa kristittyjen määrä on ylittämässä Euroopan kristittyjen määrän.

Lauseella ”heitä pitää vaatia tulemaan sisälle” on surullinen historiansa? Se on usein ymmärretty väärin, oikeudeksi pakkokäännyttää ihmisiä kristityiksi. Nykyään ei tarvitse ketään pakottaa Jumalan valtakuntaan. Sitä ei pidetä ihmisoikeudellisesti eikä teologisestikaan oikeutettuna eikä mahdollisena. Kääntymys on aito ja todellinen vain, mikäli se perustuu vapaaehtoisuuteen. Pakotettu usko on kuin kannettu vesi kaivossa. Sen takia usko syntyy aidosti vapaasti avatussa ihmissydämessä ja silloin se on myös leviävää sorttia. Uskoon kääntyvästä ihmisestä tulee lähde, joka levittää iloista luottamusta Jumalaan ympäristöönsä.

Helluntaijakso    Etusivu