Kristuksen kuninkuuden sunnuntai  (Pöytälaatikkosaarna 21.11.2012)

Matt. 25: 31 - 46

Jeesus sanoi opetuslapsille:
»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.'
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?' Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'
Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?' Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.'
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

 

Kun avaamme iltauutisten aikaan television ruudun, niin melko takuuvarmasti pääsemme käräjätalon eteen ja sisäaulaan, ehkä ihan saliinkin asti. Siellä istuu etupenkissä henkilö, joka on vetänyt hupun kasvojensa suojaksi. Hänen vierellään on puolustusasianajaja, joka vastailee syytetyn puolesta tuomarin kysymyksiin. Harvalle meistä tulee käräjäsali henkilökohtaisesti tutuksi, ainakaan sillä tavalla, että istumme syytetyn penkissä. Mutta monin verroin enemmän tutustumme käräjöintiin televisiouutisten ja elokuvien kautta. Ihan tavallisten pulliaisten rikkomuksia ei näytetä uutisissa. Täytyy olla joku julkisuuden henkilö syytettynä ennen kuin media kiinnostuu asiasta. Pappienkin rikkomukset herättävät aina suurta kiinnostusta. Papilta näet odotetaan tavallista korkeampaa moraalisuutta. Katselijat tuntevat myös helpottunutta oloa, kun moraalisia vaatimuksia esittävä henkilö on itse hairahtunut. Media uskoo ihmisiä kiinnostavan tämä oikeuden tuomiolla oleminen. Haluaisimme mielellämme nähdä syytetyn kasvot, millä mielellä hän kuuntelee syytteitä. Näyttääkö hän syylliseltä vai viattomalta? Havaitseeko hänessä katumuksen merkkejä? Media panee usein liikkeelle koko oikeusprosessin. Media on neljäs valtiomahti, joka tutkii kulissien takana vallan väärinkäyttöä. Tutkimukset julkaistaan usein suurella riskillä, koska aiheettomat rikosepäilyt voivat kääntää vahingonkorvauskanteet epäilyjen aiheuttajan päälle. Rikosepäily saa poliisin tutkimaan asiaa. Aina ei ylity syytöskynnys. Epäilyille pitää löytyä riittävät perusteet ennen kuin ryhdytään syytteen laatimiseen. Tämä on minulle tuttua, koska isäni oli yleinen syyttäjä. Käräjäoikeuden edessä en ole esiintynyt muuten kuin käräjäsaarnaa pitäessäni. Syytettynä olemisen oikeuden edessä olen välttänyt tunnustaessani rikoksen, jonka peltipoliisi on havainnut. Linnunpöntön näköinen poliisi on varmemmaksi vakuudeksi ottanut valokuvan ylinopeutta ajaneen auton kuskista.  Seurauksena on kutsu poliisilaitokselle. Siellä kysytään, kiistänkö vai myönnänkö ajaneeni ylinopeutta. Tekisi mieli kiistää, kun syytetyksi joutuminen on niin noloa. Mutta minä tunnustan syyllisyyteni toisin kuin ne käräjäoikeuden eteen haastetut, jotka pääsääntöisesti aina kiistävät syyllisyytensä. Parempi minun onkin tunnustaa. Selviän pelkillä sakoilla. Kiistäjä joutuu käräjäoikeuteen, jonka edessä totuuden kiistäminen ei auta. Edessä ovat paljon suuremmat kustannukset ja nolompi julkisuus kuin poliisilaitoksen pieni puhuttelu.

Tämän päivän evankeliumi kertoo, että kerran aikojen lopulla joudumme kaikki korkeimman oikeuden eteen. Olemme kirkkovuoden kierrossa käyneet pelastushistoriaa läpi. Meidän jumalanpalvelusjärjestelmässämme ei Raamattua pidetä tasapaksuna Jumalan sanana, jossa kaikilla kohdilla olisi yhtä suuri merkitys. Raamattua luetaan kirkkovuoden kierossa sen ns. punaista lankaa seuraten. Kirkkovuosi muodostaa eräänlaisen katekismuksen, kristinopin, jossa kerrataan kristillisen uskon ydinkohdat. Oleellista on myös se, ettei kristillisessä jumalanpalveluksessa vain tarkkailla ulkopuolisina mennyttä historiaa. Jumalanpalveluksessa pelastushistorian tapahtumat nykyistyvät, puhutaanpa sitten menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Se, mikä kerran tapahtui tai tulee tapahtumaan, se koetaan tässä hetkessä. Monet pelastushistorian tapahtumat toistuvat jokaisessa jumalanpalveluksessa. Tällaisia asioita ovat ennen kaikkea pääsiäinen ja joulu, ehkä myös tuomiosunnuntai, jota nykyään kutsutaan ensisijaisesti Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi. Joku varmaan luulee, että tuomio-sanaa halutaan välttää sen synnyttämien kielteisten mielikuvien vuoksi. Muotoilisin päätelmän hieman toisin: halutaan välttää tuomion ylikorostusta ja yksipuolistumista. Eihän tässä ole kysymys vain tuomiosta, vaan siitä että Kristus on saanut kuninkuuden. Tänään eletään todeksi uskontunnustuksen kohtaa: ”…(Kristus) istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.” Katolisissa kirkoissa tämä on usein visuaalisesti ilmaistu Kristus, Kaikkivaltiasta esittävässä maalauksessa tai mosaiikissa, joka on sijoitettu alttarin yläpuolella olevaan kuoriholviin. Tällä kuvalla halutaan viestiä sitä, että jokaisessa jumalanpalveluksessa olemme jo ennakoivasti Kristuksen tuomioistuimen edessä. 

Kristus Kaikkivaltias (Pantokrator) Milanon Pyhän Ambrosiuksen basilikan apsiksessa. Mosaiikki 1200-luvulta.

Lappeen kirkossa Kristus Kaikkivaltiaan paikalla on Jumalaa edustava abstraktinen kolmio, jonka keskellä on silmän sijasta Jumalan nimeä kuvaava pyhä tetragrammi. Jumalan katsoo  valvoen seurakuntaansa. Tänä päivänä se tuo mieleen liikenteen valvojan tai valvontakameran, joka tallentaa kuvan tapahtumapaikasta. Myöhemmin kuvaa voidaan käyttää mahdollisen rikoksen selvittämiseen. Ehkä siinä on vähän tätä tuomiopäivänkin ajatusta: Jumalan silmä on tallentanut meidän tekemisemme; se on on todistusaineisto joka vyörytetään eteemme filminauhan tavoin elämästämme säilyneenä kuva-aineistona. 

Synnintunnustuksessa tunnustamme rikkoneemme sekä lähimmäisiämme että Jumalaa vastaan ajatuksin, sanoin ja teoin kuin myös laiminlyönnein. Tiedämme ansainneemme iankaikkisen kadotuksen, jos Herra meitä tuomitsee sen mukaan kuin syntimme ansaitsevat. Synnintunnustusrukouksessa turvaudumme Jumalan armon ja rakkauteen, jota hän on osoittanut meitä kohtaan Kristuksessa. Pyydämme, että Jumala Kristuksen sovitustyön tähden armahtaisi meitä. Synninpäästössä saamme kuulla tässä viimeistä tuomiota ennakoivassa oikeudenkäynnissä sanat: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.”

Kun kristityt siis armahdetaan, niin tarvitseeko syntiä vastaan taistella? Kyllä tarvitsee. Syntiä ei voi koskaan tehdä hyvällä omalla tunnolla. Ei pidä paaduttaa omaatuntoansa. Joku sanoo, että aika masentavaa olla joka pyhä Kristuksen tuomioistuimen edessä. Asiahan on juuri päinvastoin: joka pyhä olemme Kristuksen armoistuimen edessä. Päivän evankeliumi haastaa meidät elämään kristillistä uskoa todeksi elämän arjessa. Kristillisen uskon tähtäyspisteenä ei ole oman sielun pelastuminen, kävi toisille ihmisille sitten kuinka kävikään. Juuri tästä lähimmäisestä välittämisen tärkeydestä evankeliumi puhuu. Kristittyä ei tässä kehoteta olemaan ahkeria Kristuksen todistajia sanoin, vaan teoin. Ja teot ovat hyvin yksinkertaisia. Jos joku luulee, että kristillisen uskon toteuttaminen elämässä on jotakin arjelle vierasta ja että se on etupäässä jumalisten uskonharjoitusten suorittamista, niin erehtyy ainakin päivän evankeliumin valossa. Jeesus haastaa seuraajiaan rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, jossa heikoista pidetään huolta ja kaikkien ihmisten perustarpeet tyydytetään. Ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa on pidetty näitä Jeesuksen jaloiksi kuvaamia tekoja hyvinvointiyhteiskunnan tehtäväksi. Meille ei riitä se, että heikkojen auttaminen perustuu pelkkään armeliaisuuteen. Ei Jeesuksellakaan olisi ollut mitään sitä vastaan, että miehittäjävaltio Rooma olisi jakanut hyvinvointia tasapuolisesti kaikille alueellaan asuville ihmisille. Sen ajan yhteiskunnassa vain sellainen ei ollut mahdollista. Tuloerot olivat valtavia ja elettiin suurten luokkaerojen aikaa. Ihmisten sortaminen ja pompottaminen oli normaali käytäntö. Kyllä vapaaehtoiselle hyväntekeväisyydelle tulee vielä olemaan tilaa. Niin kuin Jeesus kerran totesi, ”köyhät oavt aina keskuudessamme.” Näyttää jopa siltä, että huono-osaisten auttaminen on jälleen kaatumassa vapaaehtoisten armoille. Kristillisillä yhteisöillä ja kansalaisjärjestöillä riittää haastetta diakoniseen auttamistyöhön, kun hyvinvointiyhteiskuntaa puretaan. Mutta yhä tuntuu olevan yleisenä tavoitteena se, että yhteiskunta takaa jäsentensä perustarpeiden tyydyttämisen. Siihen ei voida olla tyytyväisiä, että ihmiset seisovat ruokajonoissa puhumattakaan siitä, että he kerjäisivät ruokaa kaduilla. Ihmisen perustarpeisiin kuuluvat myös vaatteet ja asunto. Sairaista on pidettävä huolta, tähdentää Jeesus, eikä se tunnu meistä yllättävältä, paitsi vain siinä tapauksessa, että luulemme kristillisyyden olevan jotakin elämälle vierasta hihhulointia. Jeesuksen ja apostolien toiminta osoitti, ettei sairasta huolehtiminen tarkoita almujen jakamista, vaan sairaiden parantamista. Vankien luona käyminen kertoo siitä, että humanitaarista rakkautta on osoitettava myös rikoksen tekijöitä kohtaan, niitä kohtaan, jotka kaikkein vähiten ansaitsevat siitä, että heitä muistetaan. Tosin Jeesuksen aikana vankeudessa lienee ollut paljon poliittisia vankeja, jotka kapinoivat miehittäjiä vastaan ja ajoivat siis kansallisen itsemääräämisoikeuden asiaa. Vaati suurta siviilirohkeutta osoittautua niiden ystäviksi, joita miehittäjähallinto piti yhteiskuntarauhan häiritsijöinä.

Viimeistä tuomiota esittävä kuvapuhe osoittautuu loppujen lopuksi rohkaisuksi eettiseen toimintaan. Usko Jumalan merkitsee aina pyrkimystä sellaiseen hyvään elämään, jossa kaikilla ihmisillä on hyvä olla ja yhteiselo sujuu sopuisasti. Tämä hyvä yhteiselo ei rajoitu vain oman maan kansalaisiin, ei omaan rotuun eikä omaan uskontoon. Kristillistä ei ole hyvä veli –järjestelmä, jossa kristityt auttavat toisiaan ja suhtautuvat kylmäkiskoisesti  muiden uskontojen edustajiin. Suomessa havaittiin, että Thaimaan tsunamiapu ja haitilaisten hätä herätti suuren suomalaisen avustusinnon, kun sen sijaan Pakistanin maanjäristys ei paljon koskettanut. Onko niin, että muslimimaan kärsimys ei herätä samanlaista myötätuntoa kuin kristittyjen ja oman maamme kansalaisten hätä?

Viimeisellä tuomiolla elämämme joutuu tiukkaan katsastukseen, niin me kristityt joka tapauksessa ajattelemme. Sillä tuomiolla ei kukaan selviä omin avuin ja ansioin. On pakko vedota häneen, jolla on armahdusoikeus. Tämä ajatus on tullut meille jo tutuksi monesta jumalanpalveluksesta, jossa pyydämme: Tuomitse minut, Jumala, mutta älä hylkää minua. Minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa kuin sinun sanomaton laupeutesi.

Helluntaijakso    Etusivu