12. su helluntaista, 1.vsk       Kirkko 19.8.07, vaalisaarna Lappeen kirkkoherran virkaan

Luuk 18:9-14,

Virret: 207, 132, 409, 373:1, 299:1- , (225, 289), 394:8-9

 

Mitä varten olet tullut kirkkoon? Tänään varmaan vaalinäytettä kuulemaan! Mutta jos tämä ei olisi ollut syynä, niin miksi olisit tullut kirkkoon? Kuulemaan saarnaa (kuolleiden, kuulutettujen ja kastettujen nimien lukemista) vai hiljentymään ja rauhoittumaan? Vai oletko tullut rukoilemaan?

Evankeliumi kertoo kahdesta miehestä, jotka tulivat temppeliin rukoilemaan. Huom! temppeliin.  Oikeastaan Jerusalemin temppeli oli uhrijumalanpalveluksen paikka, meille sinänsä outo käytäntö, että syntien tähden ja Jumala-suhteen hoitamiseksi uhrattiin uhreja. Jeesuksen esimerkkikertomus antaa viitteen siitä, että uhrijumalanpalveluskäytäntö on jo takanapäin, historiaa, nyt ollaan uudessa ajassa. ”Minun huoneeni on kutsuttava rukoushuoneeksi”, sanoi Jeesus ajaessaan temppelistä ulos kaupustelijat ja rahanvaihtajat.

Kaksi miestä tuli temppeliin rukoilemaan. Silläkin voisi olla merkitystä, että he olivat miehiä. Sehän melkein säpsähdyttää: miehet tulivat rukoilemaan. Eikö tämä ole niitä naisten hommia? Miehillä ei ole sellaiseen aikaa eikä motiivia. Nyt nämä olivat kuitenkin miehiä. He tulivat rukoilemaan. Edellä jo kävi ilmi ettemme me ehkä usein miellä jumalanpalvelusta rukoushetkeksi. Toista on islaminuskossa sikäli, että nimenomaan miehet täyttävät moskeijan, eivät kuunnellakseen opetusta, puheita, vaan rukoillakseen yhdessä. No, se on vähän eri asia – ja rukouksella eri sisältö! Mutta silti: tulemmeko me rukoilemaan? Tajuammeko, että tämä on rukoushetki, jossa rukouksella on keskeinen sija.

Siinä olisi jumalanpalvelusuudistus, että tästä hetkestä tulisi rukoushetki – ei sellainen, jossa pappi rukoilee toisten puolesta ja toiset vilkuilevat kelloa odottaen rukouksen päättymistä herätäkseen uneliaisuudesta papin lausumaan aameneen, mitä sanaa ei oikeastaan papin pitäisi sanoakaan, vaan seurakunnan. Se tarkoittaisi, että seurakunta on yhtynyt papin rukoukseen sydämessään: aamen, näin tapahtukoon! Apostolien teoissa kerrotaan, että kun seurakunta rukoili, niin koko paikka vavahti. Rukouksessa on voimaa. Sitä Apostolien tekojen kirjoittaja tähdentää.

Jos seurakuntaelämää tarkastellaan päivän evankeliumin valossa, niin voidaan todeta, että miehiä täällä on aina vähemmistö, toisin kuin evankeliumin kertomuksessa, jossa seurakunnan käyttäytymistä kuvaa kaksi miestä. Kokoontuneelle seurakunnalle luonteenomaista on ollut herännäisyysmielinen alatien kristillisyys: omaa uskonnollista erinomaisuutta ei kukaan tohdi tuoda esille. Vanhat hengelliset laulut ja virret ovat sisäistäneet uskomme ehkä liiaksikin oman syntikurjuuden esille tuomiseksi. Kirkko ei ole meille ehkä ollut riittävästi rukoilemisen paikka. Tänne tullaan hyvin paljon kuulemaan saarnaa. Vaalinäytettäkin kutsutaan yleisesti vaalisaarnaksi.Se nyt vielä puuttuisi, että tätä nimitettäisiin rukousnäytteeksi! Kirkossa olisi syytä olla enemmän tilaisuutta henkilökohtaiselle rukoukselle ja hiljentymiselle. Muodissa olevasta tiekirkkoilmiöstä on sanottu, että se vastaa hyvin ihmisten tarpeeseen vierailla kirkossa. Ei kaivata mitään ohjelmaa, ei varsinkaan saarnoja, mieluiten vain hiljaisuutta. Kun evankeliumin kaksi miestä tulivat temppeliin nimenomaan rukoilemaan eikä uhraamaan uhreja, niin kuin temppelin päätarkoitus oli, niin se antaa osviittaa siitä, mikä voisi olla kristillisen jumalanpalveluksen tarkoitus.

 

Mutta rukoileminen on aina vaikeaa. On suuri vaara, että varsinkin yhteisessä rukouksessa joku rupeaa näyttelemään hienoa rukousta. Sen välttämiseksi on kaksi mahdollisuutta. 1) Vältetään yhteisiä rukouksia ja vetäydytään yksityisyyteen ja rukoillaan yksin. Näin Jeesus kehotti tekemään ulkokultaisuuden välttämiseksi. 2) Delegoidaan yhteinen rukous papin tehtäväksi. Tämä vastaa hyvin pitkälle meidän luterilaisen kirkkomme käytäntöä. Ei ole kauan siitä, kun merkittiin oikein viralliseen ohjelmaan, että varuskunnassa tarvitaan tietyllä kellonlyömällä pappi pitämään ruokarukousta! Se on tietysti hyvä, että ruokarukous nähdään niin tärkeäksi, että se on ohjelmaan merkitty. Mutta kun pappi tarvitaan ruokarukouksen pitäjäksi, niin ruostuuko seurakunnan jäsenten oma rukoustaito. Minä haluaisin, että kaikkien seurakunnan jäsenten valmiutta rukoilemiseen lisättäisiin.

Jeesuksen kertomus kahdesta itsenäisestä rukoilijasta on malli meille: jokainen voi ja hänen tulee rukoilla yksin ilman pappia. Kirkon tulisi olla avoin rukousta varten muulloinkin kuin yhteisen jumalanpalveluksen aikaan, ja tällaista yksityistä rukousta pitäisi lisätä. Näin tapahtuu roomalaiskatolisissa maissa. Siellä on jatkuvasti yksityisiä rukoilijoita kirkossa, aamusta iltaan.

Kuinka vaikeaa rukoileminen itse asiassa on, käy ilmi evankeliumista. Ensimmäinen esimerkkikertomuksen mies ei itse asiassa rukoillut ollenkaan, vaan hän kertoi Jumalalle, kuinka hyvä hän on. Erästä amerikkalaista saarnamiestä mainostettiin "kaunopuheisimpana rukoilijana, joka koskaan on esiintynyt  Bostonin kuulijakunnalle.” Kaunopuheisuus ja nöyrä asenne Jumalan edessä viihtyvät huonosti saman puseron alla. Fariseus ylisti itseään vertaamalla omaa virheettömyyttään toisten lankeemuksiin. Hänen rukouksensa oli minäkeskeinen. Hänellä ei ollut ainuttakaan syntiä tai laiminlyöntiä tunnustettavaksi Jumalalle. Hän teki parannusta toisten rikkomuksista. Hän ei ollut velkaa Jumalalle, vaan Jumala hänelle. Ansioita oli vaikka muille jakaa.

Toinen rukoilija oli murtunut mies. Hänen rukouksessaan oli vähän sanoja. Hän tunsi olevansa suunnattoman kaukana Jumalasta. Mitään erityistä syntiä ei mainita, mikä olisi painanut hänen omaatuntoaan. Mies tunsi aidosti, ettei hän kunniallisenakaan kelvannut Jumalalle eikä ollut minkään arvoinen Jumalan edessä. Hän ripittäytyi yksinkertaisessa rukouksessa ja sai kertomuksessa Jeesuksen julistaman synninpäästön: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Näin uusi raamatunkäännös tulkitsee alkukielen vertausmuotoa, että Jeesus julistaa vain toisen vanhurskaaksi.

Kerrotaan, että entinen pyhäkoulunopettaja opetti tämän kertomuksen hyvin tarkkaan ja johdatti lapset lopuksi rukoukseen: ”Kiitos Herra, ettemme me ole niin kuin tuo fariseus!” Tapahtui hyppy ojasta allikkoon. Publikaanista tuli fariseus. Tämä on osoitus siitä, kuinka vaikeaa on sisäistää oikea rukous (tai oikea asenne rukoukseen). ”On helppo sanoa toisen mieliksi: minä olen syntinen. Mutta rukoilla publikaanin tavoin totuudessa ’Jumala, armahda minua syntistä’ on vaikeinta maailmassa” (Thomas Wilcox).

Pappi sanoi eräälle seurakuntalaiselle: ”Olisi mukavaa tavata kirkossakin!” Puhuteltu vastasi, ettei hän oikein viitsi tulla kirkkoon, kun siellä on niin paljon omahyväisiä teeskentelijöitä, tekopyhiä fariseuksia. Tähän pappi: ”Mahtuu sinne vielä yksi lisää!” Jumala tuntee meidät itse kunkin läpikotaisin. Hän tietää, mille kohtaa me, sinä ja minä, sijoitumme sillä janalla, jonka toisessa ääripäässä on fariseus, toisessa publikaani. Me emme pysty tätä arviointia suorittamaan, varsinkaan emme toistemme suhteen. Sanotaan muuten, että nykyajan fariseukset istuvat kirkon takapenkissä. Edellä sanotusta lienee käynyt ilmi, että heitä voi olla sekä edessä että takana. ”Jumalan edessä kysytään oikeaa asennetta, nöyryyttä. Se onkin paljon vaikeampaa kuin mitä luulee. Ylpeys ja omahyväisyyskin voidaan pukea nöyryyden kaapuun” (Wilcox).

Lopuksi: todettakoon esimerkkikertomuksen opetukset:

1) Ylpeä ei voi rukoilla, sillä hänen asenteensa ei ole oikea Jumalan edessä. Taivaan portti on niin matala, että siitä ei mahdu sisään muuten kuin polvillaan. 2) Ei kukaan, joka halveksii lähimmäistään, voi rukoilla. Olemme rukouksessa kaikki samaa tasaista syntisten, kärsivien ja surevien joukkoa Jumalan armoistuimen edessä. Tarvitsemme Jeesuksen sovitusuhria syntiemme peittämiseksi. Hurskautemme on kuin saastainen vaate. Se estää rukoustemme kuulemisen. 3) Todellinen rukous ei ole sitä, että vertaamme itseämme toisiin ihmisiin, vaan sitä, että vertaamme itseämme Jumalaan, hänen pyhyyteensä ja puhtauteensa. Professori W Barclay kertoo hauskan kokemuksen omasta elämästään. Hän matkusti kerran junalla etelään nähden matkan varrella nummella pienen sievän valkeaksi kalkitun mökin. Muutamia päiviä myöhemmin hän palasi samaa rataa takaisin kohti pohjoista, Skotlantiin. Uusi lumi oli juuri satanut maiseman ylle käärien sen puhtaaseen, valkeaan vaippaansa. Hän näki saman valkoisen mökin, mutta nyt se ei enää näyttänytkään valkealta, vaan harmaalta, likaiselta, kuraiselta mökiltä verrattuna neitseellisen koskemattomaan valkoisen lumen maisemaan.

Miltä näyttää, riippuu siitä, mihin verrataan. Kun vertaamme itseämme Jeesuksen puhtauteen, pyhyyteen ja viattomuuteen, ei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa nöyrästi: ”Jumala, ole minulle – syntiselle – armollinen!” Syntikurjuus on hyvä tiedostaa kirkkaasti, mutta siihen ei tarvitse jäädä. Tekopyhyydelläkin naamioidun kurjuutensa tunnustavalle rukoilijalle Herra itse julistaa synninpäästön: Älä pelkää, ystävä: vaikka sinun syntisi ovat veriruskeat, ne tulevat lumivalkeiksi ja vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat villanvalkoisiksi.

 

Helluntaijakso    Etusivu