15. sunnuntai helluntaista, perhejumalanpalvelus Voisalmen koulu 16.9.2001 1.vsk        

  Lk 17: 11-19

Virret: 490, 135, 326: 1-3, 341, 462.

 

 Jeesus parantaa kymmenen spitaalista

 

11 Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. 12 Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän 13 ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" 14 Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. 15 Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, 16 lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. 17 Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? 18 Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" 19 Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."

 

Yksi asia meinaa helposti unohtua. Se on se, mistä äiti

usein joutuu kotona muistuttamaan ruokailusta poistuvaa lasta. ”Mikäs unohtui?” ”Hä, mitä?” ”Että mikäs unohtui?” ”Jaa, unohtui??? Ai niin – kiitos.”

Yhtenä sana se on pieni sana, ”kiitos”, mutta asiana se on iso asia, ”kiitollisuus”. Elämä näyttää ihan erilaiselta, jos sitä katselee ”kiitollisuuden silmälaseilla” verrattuna siihen, että sitä katselisi ”tyytymättömyyden linsseillä”.

Evankeliumi kertoo, miten Jeesuksen luo tuli kerran 10 spitaalista, jotka pyysivät, että Jeesus parantaisi heidät. Spitaali tarkoittaa Raamatun kielenkäytössä erilaisia ihotauteja. Vaikein niistä oli lepra, hermosairaus, jossa ihminen menettää tuntoaistinsa, eikä tunne kipua, minkä seurauksena hän voi polttaa jäsenensä tai kolhia itsensä tuntematta kipua. Jeesus huusi heille jo kaukaa vastauksen: ”Sen kun menette ja näytätte itsenne papeille (että he voivat todeta teidät parantuneiksi, minkä jälkeen voitte palata karanteenistanne, metsästä takaisin ihmisten ilmoille normaaliin elämään).” Papit olivat sen ajan lääkäreitä, jotka saattoivat julistaa tarttuvaksi oletettua tautia sairastavat puhtaiksi. 10 spitaalista lähtivät ja huomasivat yhtäkkiä itsensä parantuneiksi. Yksi heistä, huomattuaan parantuneensa, kääntyi hetkessä takaisin, polvistui Jeesuksen jalkojen juureen kiittämään häntä. Jeesus sanoi: ”Missäs ne muut yhdeksän ovat; eivätkö he parantuneetkaan? Sinun uskosi on sinut pelastanut. Mene kertomaan Jumalan suurista teoista!”

 

10 on täydellisyyden luku. Se tarkoittaa, että kaikille on pelastus ja hyvä elämä tarjolla, mutta vain harva sen löytää! Yksi kymmenestä. Meitä suomalaisia on onnistanut. Meillä on paljon hyvää, sellaista, mistä moni muu maailmassa vain uneksii. Mutta olemmeko tyytyväisiä ja onnellisia? Ei, vaan me olemme tyytymättömiä, meillä ei ole kiitollista mieltä. Kapinoimme, iskemme ikkunoita säpäleiksi, katkomme kaupunginpuutarhurin istuttamat lehmuksen taimet, vihaamme koulua ja opettajia, moitimme ruokaa. Olemme hapannaamoja. Meiltä puuttuu kiitollisuus. Se on mielenlaatu, joka syntyy usein puutteen, hädän ja kärsimyksen keskellä. Kun kaiken menettää, silloin näkee sen arvon, mitä vielä omistaa. Joka osaa iloita vähästä, se on kiitollinen.

Meillä on myös Jumalan sana. Jo pienenä meidät on liitetty kasteessa Jumalan omiksi. Saamme omistaa evankeliumin rikkauden seurakunnassa. Yhdeksän kymmenestä kääntää selkänsä kirkolle, ei piittaa Jumalan lahjoista. Ei osallistu seurakunnan jumalanpalvelukseen, vaan marmattaa kotona ja kapakassa tyytymättömänä ja onnettomana noituen elämän tylsyyttä. Yksi kymmenestä huomaa Jumalan pelastustyön, haluaa kiittää häntä, tulee takaisin Jeesuksen luo, elää hänen yhteydessään ja seuraa häntä. Noihin toisiin voi soveltaa Raamatun sanoja: Heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” Pelastus taitaa olla rengas, joka on meille heitetty, mutta moni jättää tarttumatta siihen ja hukkuu, kun hylkää Jumalan. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Yleisin kiittämättömyyden laji on lasten kiittämättömyys vanhempiaan kohtaan. Muutamia viikkoja elämästämme olemme olleet täysin vanhempiemme varassa. Ihminen tarvitseekin eläinkuntaa pidemmän ajan tullakseen itsenäisesti toimeen. Mutta kun aika kuluu, lapset kokevat ikääntyneistä vanhemmistaan pelkkää harmia. Vain harvat nuoret näkevät asiakseen maksaa takaisin kiitollisuudenvelkaansa. 4. käsky on unohdettu. Ehkä jotkut ajattelevat käskyn jo vanhentuneen. Vanhemmat ovat varmaan tehneet paljon kasvatusvirheitä ja vanhetessaan he voivat tuntua ärsyttäviltä. Mutta kuoltuansa heitä jäädään kuitenkin kaipaamaan. Moni herää vasta liian myöhään tajuamaan menetyksensä. SANA -lehdessä oli kerran todistajien ketjussa kirjoitus, jossa tyttö kiitti Jumalaa vanhemmistaan. Hän luetteli todistuksessaan, mitä kaikkea hän oli saanut vanhemmiltaan ja kertoi nyt miettivänsä, mitä voi antaa vanhemmilleen. Siinä oli aikuistuneen nuoren kypsyyttä nähdä asioita uudella tavalla.

Toiseksi olemme usein kiittämättömiä toisia ihmisiä kohtaan. On ollut joitakin ihmisiä, ystäviä, joille olemme jääneet suureen kiitollisuudenvelkaan. Silloin ajattelimme, ehkä sanoimmekin, ettemme koskaan unohda tätä ystävyyttä ja palvelusta. Se saattoi olla ystävän, opettajan tai lääkärin palvelus, joka painui unohduksiin. ”Tuule, tuule kylmä talvituuli, et sinäkään ole niin epäystävällinen kuin kiittämätön ihminen”, sanoo runoilija.

Kolmanneksi olemme kiittämättömiä Jumalalle. Spitaalitaudista parantuneen kiitollisuudenvelka kohdistui ystävälle, joka osoittautui lääkärejäkin mahtavammaksi parantajaksi. Hän paransi sanansa voimalla toivottomia tapauksia. Olipa kyseessä sitten vaikka vain kiitollisuudenvelka tuntemattomalle ystävällismieliselle muukalaiselle, olisi parantuneiden luullut jo matkalla palaavan pian takaisin, mutta niin ei käynyt. Heidän ensisijainen tarpeensa oli ollut tulla terveeksi ja palata sen jälkeen kotiinsa, omiensa pariin, jokapäiväiseen elämään. Ehkä he olivat joskus rukoilleet palavasti Jumalalta parantumista, luvanneet elää hänen ominaan ja olla hänelle ikuisesti kiitollisia, jos Jumala heidät parantaisi, mutta nyt lupaus unohtui kerta heitolla. Samarialaisen tarpeet olivat syvemmällä. Hän ei halunnut ensisijaisesti palata omiensa pariin, vaan parantajansa luo ja Jumalan luo. Hän kuuli Jeesukselta tärkeät sanat, että usko oli hänet pelastanut. Hän ei vain parantunut. Hän pelastui. Se tarkoittaa: hän löysi uuden ja aidon yhteyden Jumalaan. Hänen silmänsä avautui Jumalan hyvyydelle.