15. sunnuntai helluntaista, Lappeenrannan kirkko

Virret: 327, 700, 334: 5-8, 324,  330: 1-, 479, 229..

2.vsk         Joh 5:1-15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: »Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.» Mies vastasi heille: »Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'» Silloin juutalaiset kysyivät: »Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?» Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: »Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.» Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

 

Ajatellessani liikuntakyvytöntä miestä Betesdan lammikolla tuli mieleeni ensin tapahtuma, ainakin paikallisesti kaukaa, Addis Abeban kadulta. Ajoimme autolla rinnettä ylös ja väkeä oli sekä tiellä että tien vieressä kuin muurahaisia polulla. Oli väisteltävä toisia autoja ja kuoppia sekä ihmisiä. Autolla pääsi suurin piirtein kävelyvauhtia. Sitten oli edessä alaraajaton mies, joka liikkui käsiensä varassa käyttäen vartaloaan kolmantena kätenä (vai jalkana?). Itse asiassa käsiensä varassa liikkuva mies kulki ketterästi, mutta ei riittävän ketterästi. Hänen kohdallaan oli auto pysäytettävä, että hän ehti pois alta. Tämähän on tuttu näky Addiksessa. Ei kyseinen mies ole ainoa, joka liikkuu liikenteen seassa ilman alaraajoja. Mutta ajattelin kuitenkin, että tässä on päivän evankeliumissa kerrotun miehen kohtalotoveri. Hän saattoi olla vähän yli viisikymppinen joka oli nuoruudessaan loukkaantunut - mene ja tiedä. Ehkä tämäkin oli jo kolmekymmentä vuotta kulkenut käsiensä varassa pitkin kaupungin katuja kerjätäkseen itselleen elatustaan. Tuskinpa hän osaa toivoa mitään paranemista eikä ainakaan inhimillisesti katsoen hänellä olekaan mitään paranemisen mahdollisuutta. On vain odoteltava jonkun armeliaisuutta saadakseen päivittäisen ravintonsa. Kova kohtalo.

Olemme tällaisten kohtaloiden edessä neuvottomia. Pitäisi auttaa, mutta millä tavalla? Kuinka paljon näitä autettavia onkaan? Kristillinen elämä on sitä, että yrittää aina asettua toisen ihmisen - lähimmäisen - asemaan ja ajatella asiaa hänen kannaltaan? Entä jos minä olisin tuo mies tuossa, raahaisin itseäni päivästä toiseen käsieni varassa ja katselisin sammakkoperspektiivistä, kun rikkaat ulkomaalaiset ajavat ohitseni kovalla vauhdilla. Yritän henkeni kaupalla väistellä, etten jäisi tuon valtavan peltihirviön alle, mikä ei ehkä tuntuisi niin hirveältä sitä taustaa vasten, ettei elämä ole järin mukavaa täällä tomun ja kuran tasallakaan. Jos elämä sattuisi päättymään ns. onnettomasti, niin voisiko Jumala armahtaa tätä raihnaista tomumajaani niin että antaisi minulle paremman osan ajan rajan toisella puolella.

Sitten rupesin ajattelemaan toisena ajatuksenani, että voisin olla Betesdan ramman kohtalotoveri ilman etiopialaista tapahtumaympäristöäkin. Kuvitellaanpa, että olisin osapuilleen samanikäinen kuin Betesdan sairas. 38 vuotta takaperin olin hullussa iässä. Lainasin kaverin moottoripyörää ja ajamisen hurma tempasi minut mukaansa. Nyt minulla oli tilaisuus kokeilla, paljonko vehkeestä irtoaa nopeutta. Siitä eteenpäin en sitten enää muistakaan mitään. Ehkä joku silminnäkijä tiesi kertoa, mitä oli tapahtunut: vauhti riistäytyi ajajan käsistä, mutka meni suoraksi, ajaja lensi kuin leppäkeihäs pitkässä kaaressa pellolle, onneksi ei puuta päin. Onni onnettomuudessa? Kun heräsin sairaalan teho-osastolla, kesti tovin, ennen kuin minulle valkeni, missä olin, ja vielä pitemmän ajan tajuta, miksi olin siellä. Olin ollut urheilullinen nuori ja tykkäsin liikunnasta, aina olin hyppäämässä, pituushyppyä, korkeushyppyä, seiväshyppyä. Jalkapallo oli mukavaa ja jääpallo. Nyt minulle poloiselle alkoi selvitä, että tämä äijä ei tästedes hyppää eikä juokse. Ei edes kävele omin jaloin. Olin halvaantunut, molemmista raajoistani. Pääni oli säilynyt ehjänä. Järki minulla oli päässä, mutta olin liikuntakyvytön. Oman töppäilyni seurauksena! Pitiköhän minun nipistää itseäni tunteakseni, hourinko vai onko tämä totta? Kuinkahan kauan minun pitää elää, tällaisena raajarikkona? Eikö olisi ollut parempi, että olisin kuollut, niin ei tarvitsisi murehtia kaikkea sitä, mitä paitsi on jäänyt. Ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä siitä että rikkoi lakia ja aiheutti vanhemmille harmaita hiuksia. Ei tarvitsisi olla toisten huolenpidosta riippuvainen, toisten vaivana. Niin kuluisivat seuraavat elämäni 38 vuotta. Olisin ehkä jo tottunut raajarikkoisuuteeni. Ajattelisin, että voihan sitä näinkin elää. Mutta olenpa tehnyt peruuttamattoman hairahduksen, ihan omaa syytäni.

Tämä esimerkkini ei ole täysin tuulesta temmattu, sillä sanomalehdissä on se harva päivä kuvia onnettomista hurjasteluista. Pahin onnettomuus taisi olla, kun kotikadullani sai surmansa viisi nuorta, joiden auto suistui mutkassa päin "mäntyä", siis koivua. Siitä on jo pitkähkö aika, kun se tapahtui.

 

Suomessa ei kuitenkaan liikuntakyvyttömän tarvitse kerjätä eikä liikkua kadulla käsiensä varassa eikä odotella armopaloja. Voi hankkia motorisoidun pyörätuolin, jolla liikkua, ehkä autonkin, joka toimii pelkällä käsiohjauksella. Asuntooni pääsisi hissillä tai katutasolla olevasta kynnyksettömästä ovesta. Jos olisin oikein tarmokas, liittyisin pyörätuolikoripallojoukkueeseen ja osallistuisin moniin turnauksiin. Muutamat niistä olisivat ulkomailla. Meitä olisi mukava porukka, joukko kohtalotovereita, jotka olisimme kääntäneet invalidisoitumisemme voitoksemme.

Näin voisi tehdä hyvinvointivaltiossa. Mutta en minä silti vaihtaisi tervettä ruumistani tähän rujoon vaihtoehtoon. En mistään hinnasta.

Nyt tajuan, että Jumala on varjellut minua. Silloinkin, kun olen ollut hullussa iässä ja harkitsematon. Painajaiseni ei ole toteutunut. Olen varjeltunut siltä. Jumalan kiitos.

Tämän sunnuntain otsikkona kirkkokäsikirjassa on kiitollisuus. Terve ihminen on usein kiittämätön. On tottunut siihen, että kaikki on hyvin. Se tuntuu itsestään selvältä. Ei tule mieleenkään ajatus, että minulle olisi voinut käydä elämässä paljon huonommin. Kuinka monta kertaa minulle olisi voinut sattua onnettomuus, joko syystäni tai ilman syytäni? Kumpikin vaihtoehto on huono. Katkeruus ja mielipaha jäisi kaivamaan mieltä riippumatta siitä, mistä syystä jouduin onnettomuuteen. Mutta koska Jumala on minut varjellut pahalta, minulla on aihetta kiitollisuuteen. Ei vain sairaan tule olla kiitollinen siitä, että hän paranee. Hän kyllä varmaan tajuaa terveyden arvon. Minun tulee olla kiitollinen vielä suuremmalla syyllä, koska en ole edes sairastanut. Sairaat ovat usein - hämmästyttävää kyllä - hyvin kiitollisia. He tajuavat, että huonomminkin olisi voinut käydä. Siksi he ovat äärimmäisen kiitollisia siitä vähästä, mitä he voivat vaivaisella kropallansa tehdä. He ovat kiitollisia siitä, että hyvinvointivaltio ei jätä ihmistä aivan oman onnensa ja kerjäämisen varaan. Heikoista pidetään huolta.

Voi olla, että emme kaikki ole saaneet ihan täyttä terveyttä. Etiopian kuurojenkoululla on iskulauseita. Ettei kukaan jäisi itsesäälin valtaan, siellä muistutetaan mm., että jokaisella on jokin heikkous ja puute. Ei täydellistä olekaan. Kehutaan myös sitä että kuuro ammattimies on hyvä ammattimies. Kuuroja ei jätetä oman onnensa nojaan, ei kerjäämisen varaan eikä työttömiksi ja tehottomiksi pystyyn kuihtumaan. Osoitetaan, että kuuro voi tehdä töitä ja ansaita elatuksensa ihan siinä kuin kuka muu tahansa. Tuore Lähetyssanomat kertoo etiopialaisesta Lemma Erebosta, joka menetti vasemman jalkansa luusyövän vuoksi murrosikäisenä. Se oli urheilevalle, Hosainan kuurojenkoulua käyvälle nuorukaiselle kova isku. Hän sai proteesin, mutta kulkeminen oli vaivalloista. Koulun suomalaiset opettajat tulivat avuksi. He järjestivät pojalle matkan Suomeen ja rahoituksen proteesiin. Lemmalla oli onnea. Hänellä oli auttajansa, jotka veivät hänet parannuksen lähteelle. Mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Moni jää ilman auttajaa, vaikka paranemisen halusta ei varmasti ole puutetta.

Vammautunut ihminen tarvitsee paranemisen halua, niin kuin Jeesus kysyi Betesdan mieheltä: "Tahdotko tulla terveeksi?" Kysymys voi kuulostaa ensin järjettömältä, mutta miettimisen jälkeen tajuaa sen mielekkääksi. Ihminen tarvitsee ensi sijassa paranemisen halua tullakseen terveeksi. Toki Jeesus voi tehdä ihmeitä ja tekeekin, mutta ei se sulje pois sitä, että sairas itse haluaa parantua. Pitkään sairaana ollut on niin tottunut sairaalloiseen tilaansa, ettei kohta oikein tosissaan edes halua muutosta. Voi masentua niin, että menettää kaiken paranemisen toivon. Mutta kuten sanottu, sairaan ihmisen ei tarvitse olla hyödytön eikä työkyvytön. Kädetön ihminen kiersi ympäri Eurooppaa, kerrottiin eräässä lehdessä. Piirtääkin voi vaikka suullaan tai varpaillaan, kun harjoittelee. Alaraajaton voi käsillään käyttää tietokonetta ja tehdä työtä sinne kuin terveempikin. Tarvitaan vain oivallus, että jos en voi tehdä asiaa yhdellä tavalla, niin toisella tavalla voin. Riippuu tarkastelukulmasta, kumpaa sitten pitää oikeampana tapana toimia!

Kertomus Betesdan miehestä päättyy Jeesuksen sanoihin: "Älä enää syntiä tee, ettei sinulle käy entistä pahemmin!" Tämä sana herättää ajatuksen, että mies oli itse töppäilyt ja aiheuttanut siten vammansa. Toki muutenkin pätee tämä sana, varoitus. Synnin tekeminen on aina riskaabelia. Synnin voi saada anteeksi, mutta synnin arpia ja jälkiä ei voi aina pyyhkiä pois. Siksi on syytä pyytää, että Jumala varjelisi sinua ja minua nimenomaan synniltä. Onnettomuuden lähtökohta voi olla uhkarohkeuteni, ajattelemattomuuteni, ylpeyteni, tottelemattomuuteni, liikennesääntöjen rikkominen tms. Älä enää syntiä tee! En kyllä ajattele, että synnin tekemättömyys olisi kokonaan minun mahdollisuuksieni varassa. Jospa itse yrittäisin elää Herran tahdon mukaan ja sen päälle vielä pyytää, että Herra varjelisi, niin sitten minulla on suurin mahdollisuus varjeltua kaikelta pahalta. Jos Herra on saanut ottaa minut omaksensa, niin se on suuri kiitollisuuden aihe. Silloin ei kohtaloni ole vain omassa varassani, vaan voin luottaa Herran varjelukseen ja saan voimaa kohdata vastoinkäymiset ja kääntää nekin voitoksi.