1.adv.   Jumalanpalvelus Piiluvan seurakuntakodissa 23.12.01

2.vsk    Mark.11: 1-10

Virret: 2: 1-3, 13:1, 135, 4:1-3, 1, 15:1- , 60:1, 5-6.

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.»

Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: »Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?» He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan

Kristuksen saapuminen Jerusalemiin. Christ's Entry into Jerusalem, Albrecht Dürer, 1511. Web Gallery of Art. http://www.kfki.hu/~arthp/art/d/durer/2/12/7smallp/1/06_small.jpg

Albrecht Dürer 1471-1528)oli renessanssiajan monipuolisin ja merkittävin saksalainen taiteilija. Graafikkona Dürer saavutti vielä merkittävämpiä tuloksia kuin maalarina.

 Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

- Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!

Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa!

 

Rakkaat Kristiveljet ja – sisaret.

”Olemme eläneet suurten mullistusten aikaa”, aloitti Johannes Markus puheensa Callixtuksen katakombissa Roomassa eräänä päivänä 40 vuotta Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemisesta. ”Eilen ajoi sotapäällikkö Titus vaunuinensa yläpuolellamme olevaa tietä pitkin Forumille”, hän jatkoi.  ”Voittosaaton etunenässä kannettiin Jerusalemin temppelin seitsenhaaraista kynttilänjalkaa ja näkyleipäpöytää voittosaaliina. Voittoisaa sotapäällikköä seurasi valtava määrä kahlehdittuina Roomaan tuotuja sotaorjia.  Raskaalla tavalla ovat toteutuneet Vapahtajamme ennustukset temppelin tuhoutumisesta.

Siitä päivästä on tosiaan 40 vuotta, kun 16-vuotiaana poikana istuskelin temppelin itäportilla katselemassa pääsiäisjuhlille saapuvia pyhiinvaeltajia. Se oli päivä, joka muutti elämäni. Näin valtavan määrän pyhiinvaeltajia soljuvan Öljyvuorelta alas Kidronin laaksoon. Tunnelma oli korkealla. Valmistauduttiinhan suurimpaan juhlaamme, Egyptistä vapautumisen muistojuhlaan. Suurin ihmisjoukko oli kerääntynyt erään aasilla ratsastavan tulijan ympärille. Kuului laulettavan Psalmia 118, missä ei ollut mitään outoa, sehän kuului tämän juhlan seremoniaan. Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa! Tämä oli kansallisen vapautumisemme perusrukous. Sana Hoosianna on hepreaa, isiemme kieltä, jolla pyhät kirjoitukset on kirjoitettu, se tarkoittaa: Jumala, auta ja pelasta meidät. Meidän kansamme ei pohjimmiltaan uskonut oman käden voimaan eikä sotaan, vaan Jumalan voimaan. Toivoimme isämme Davidin valtakunnan uudelleen perustamista Messiaan, Jumalan lähettämän ja voiteleman Pelastajan hahmossa. Monia messias-kandidaatteja oli ilmaantunutkin, mutta aikojen saatossa he osoittautuivat voimattomiksi ja kykenemättömiksi suureen tehtävään. Tämän minulle tuntemattoman ratsastajan tullessa lähemmäksi huomasin, kuinka kansa levitti voitonmerkkeinä palmunoksia tielle, jopa vaatteitaankin henkilökohtaisen ihailunsa ja alamaisuutensa merkiksi. Kansan hurmos tarttui minuunkin. Yhdyin lauluun, joka kaikui kuin suurten vetten pauhu. Toivoin todella, että Messias-toivomme ei osoittautuisi turhaksi. Tämä ratsastaja tuli aasilla ratsastaen. Tuntui kuin Sakarjan profetia olisi toteutunut hänessä: Katso sinun kuninkaasi tulee sinulle, hän ratsastaa aasilla, ikeenalaisen aasin varsalla. Tämä tulija oli rauhanruhtinas. Hän ei tullut hevosella, sotaratsulla, vaan aasilla.

Sain tietää, että ratsastajan nimi oli Jeesus. Kuulosti hyvältä, enteelliseltä, nimihän tarkoittaa Jumala pelastaa. Kiinnostuin Jeesuksesta hyvin perusteellisesti, seurasin häntä temppeliin asti, näin hänen toimivan ja opettavan. Jeesuksessa oli jotain suurta ja henkivoimaista. Tapahtumat saivat hyvin yllättäviä käänteitä enkä ymmärtänyt niiden merkitystä silloin.  Huomasin vain, kuinka kateelliset ja juonittelevat opettajat liittoutuivat Jeesusta vastaan. Seurasin tapahtumia vielä iltamyöhällä sinä yönä, jona Jeesus vangittiin. Minussa oli joka tapauksessa syntynyt usko Jeesukseen eikä sitä pystynyt Jeesuksen ristiinnaulitseminekaan sammuttamaan. Aloin osallistua Jerusalemin seurakunnan toimintaan. Ylösnousseen Herran läsnäolo oli koettavissa seurakunnassa. Ei riittänyt se, että olin yksi aktiivisista seurakunnan nuorista, ei.  Äitinikin uskoi Jeesukseen ylösnousseena Vapahtajana ja niin alkoi seurakunta kokoontua aina silloin tällöin meidän kodissamme. Silloinkin kun apostoli Pietari - rauha hänen muistolleen – vangittiin Jerusalemissa, hänen ystävänsä ja entisen kalastajatoverinsa Jaakob nuoremman mestauksen jälkeen, seurakunta oli koolla juuri meidän kodissamme. Rukoilimme Pietarin vapautumisen puolesta, mutta emme olleet uskovinamme silmiämme, kun näimme hänen yhtäkkiä koputtavan ovellemme. Tämä kaikki vahvisti kuitenkin uskoamme. Sain myöhemmin kutsun Herran todistajaksi ja niissä tehtävissä tulin tänne Roomaankin. Minua on elähdyttänyt Vapahtajamme kehotus viedä evankeliumin sanoma kaikkeen maailmaan. On täällä ollut vaikeita takaiskujakin, erityisesti kunnioitettujen johtajiemme mestaukset, jotka ovat meitä järkyttäneet suuresti, mutta eivät suinkaan murtaneet uskoamme. Päinvastoin. Siitähän vasta seurakunnan jäsenmäärä on oikein lähtenytkin kasvamaan.

Nyt olemme sellaisen järkyttävän tosiasian edessä, että pakanat tallaavat Jerusalemia, sen pyhiä paikkoja. Temppeli on häpäisty ja uhripalvelu lopetettu. Isiemme usko vanhassa muodossa on - siltä näyttää – lopullisesti tuhoutunut. Mutta kristillistä uskoamme nämä mullistukset eivät hetkauta. Meidän uskomme mukaan ei muuta uhria enää tarvita kuin Jeesuksen Kristuksen uhri. Hänen verensä vuoti meidän syntiemme tähden. Hän sovitti meidän syntimme kerta kaikkiaan. Tapahtuipa maailmassa mitä tahansa, uskoamme ei voi tuhota.  Marssikoot vain roomalainen sotapäällikkö päämme yläpuolella, juhlikoon, mutta muistakoon samalla, mitä hänen palvelijansa koko ajan kuiskikin hänen korvaansa: memento mori – muista olevasi kuolevainen. Meidät on kutsuttu Jeesuksen voittosaattoon. Emme ajele sotavaunuilla kyliin emmekä kaupunkeihin, mutta kuljemme Vapahtajamme jalanjälkiä ja julistamme hyvää sanomaa, joka antaa toivoa sorretuille ja maahan lyödyille. Seurakunta on Kristuksen voittamien voittosaatto. Se on saatto, jonka tie kulkee tästä ajallisesti elämästä Jumalan luo ikuisuuteen. Siellä saamme kohdata hänet kasvoista kasvoihin.”

Näin haasteli jo 56 vuoden iän saavuttanut Johannes Markus Roomassa Callixtuksen katakombissa kokoontuneelle seurakunnalle meidän ajanlaskumme mukaan A.D. 70. Paljon on virrannut vettä Tiber-joessa sen jälkeen. Kristillinen kirkko on levinnyt laajuuteen, johon ei Johannes Markus unelmissaankaan yltänyt. Uskon hänen olleen toiveikas vainoista huolimatta. Nyt on meidän vuoromme elää evankeliumin ilosanomasta ja pitää sitä esillä. Niin saamme tehdä onnekkaina, sillä kristillistä uskoa voi levittää vapaasti kirkoissamme, jopa kouluissamme.