4. sunnuntaina loppiaisesta,  Joutsenon kirkko 1.2.2009

Virret: 379, 128: 2-4, 482, 310:1- ,(228, 179), 307: 1-2, 6.

Joh. 6:16-21

Mutta kun ilta tuli, menivät hänen opetuslapsensa alas järven rantaan, astuivat venheeseen ja lähtivät menemään järven toiselle puolelle, Kapernaumiin. Ja oli jo tullut pimeä, eikä Jeesus ollut vielä saapunut heidän luokseen; ja järvi aaltoili ankarasti kovan tuulen puhaltaessa. Kun he olivat soutaneet noin viisikolmatta tai kolmekymmentä vakomittaa, näkivät he Jeesuksen kävelevän järven päällä ja tulevan lähelle venhettä; ja he peljästyivät. Mutta hän sanoi heille: "Minä se olen; älkää peljätkö".

Elämänhallinnasta tässä on kysymys. Pystynkö aina olemaan tilanteen herra vai käykö niin, että täytyy vain toivoa, että ihme pelastaa? Minulla on aina silloin tällöin painajaisunia, joissa olen pahassa pälkähässä. Olen katastrofin partaalla. Roikun vaikka kuilun reunalla vai lienenkö myrskyssä? Sitten minä putoan. Herään tähän painajaiseen ja huomaan olevani omassa sängyssä – lienenkö joskus pudonnutkin sängystä, mutta en onneksi kovin korkealta.

Kuviteltu ja luuloteltu hätä on usein paljon suurempi kuin todellinen hätä. Useimmiten pelko perustuu vain kuviteltuun uhkaan. Silloin täytyy opetella antautumaan Jumalan huomaan. Täytyy vain uskoa, että hyvin käy eikä hätää ole. Aina ei ole vaikeaa saada pois kuviteltua pelkoa. Sellainen on esimerkiksi lentopelko. Järjellä tiedämme, että lentokoneella lentäminen on kaikkein turvallisin tapa matkustaa. Autot, laivat ja junatkin ovat riskialttiimpia kuin lentokone. Kaikkein vaarallisimpia onnettomuusvehkeitä ovat moottoripyörät ja moottorikelkat, jos en erehdy. Mutta järkipuheet eivät aina auta pelosta kärsivää. Yksi pelko on pimeän pelko. Se on lapsuudessa yleistä. Pitää laittaa pieni valo lastenhuoneeseen. Jos pimeän pelkoon liittyy vielä yksinäisyyden pelko, silloin ei edes valo riitä avuksi. Jonkun pitää olla lähellä. Pimeään ja yksinäisyyteen voi liittyä kuoleman pelko: jään yksin eikä kukaan auta. Nykyään turvattomuutta voivat lisätä aggressiiviset elokuvat ja tietokonepelit. Jopa uutiset voivat olla niin järkyttäviä, että lapsia pitää suojella järkyttäviltä kuvilta. Lapsen ymmärrys ei kestä väkivaltaisten kuvien katsomista. Hän ei pysty erottamaan totta ja tarua eikä sitä, mikä meitä voi todella uhata ja mikä taas on niin kaukana meistä, että pelko on aiheetonta.

Yksi turvallisuudentunnetta lisäävä tekijä voi olla iltarukous. Siinä jätämme itsemme Jumalan huomaan ja pyydämme, että hän varjelisi meitä yön kauhukuvilta, niin todellisilta kuin kuvitelluilta. Ei ole kivaa eikä edes mahdollista nukkua, jos pelkää. Ja kun ei ole nukkunut, ei jaksa tehdä päivän töitä, vaan on nuukahtanut.

Päivän evankeliumi kertoo Jeesuksen oppilaista, kalastajista Galilean järvellä. Oli ilta, oikeastaan ilta jo kääntymässä yöksi. He olivat olleet Mestarinsa kanssa järven toisella puolella. Jeesus oli opettanut hänen luokseen kokoontunutta kansaa. Oli tapahtunut ruokkimisihme. Autiolle seudulle kokoontunut kansa löysi pienen pojan eväistä riittävät tykötarpeet 5000 ihmiselle. Illan tullen kansa lähetettiin koteihinsa ja Jeesus vetäytyi autiolle vuorelle rukoilemaan. Hän halusi olla yksin, mutta ei pelännyt yksinäisyyttä. Eikä hän oikeastaan ollutkaan yksin. Hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, Isään, että tämä ei anna hiuskarvankaan katketa päästä hänen sallimattaan. Oppilailla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin soutaa vene järven pohjoisrannikon kohdalta kotikaupunkiin. Matka oli noin 5 km , eli Pulpin rannasta Päihänniemeen Joutsenon mittakaavassa. Saaria vain ei ollut välissä, niin että matka oli autiota järven ulappaa. Evankeliumin rinnakkaiskertomuksissa, esimerkiksi Markuksessa, pääosaan nousee järvenselällä  kohonnut myrsky. Silloin Jeesus on mukana veneessä, tosin nukkuen. Johanneksen kertomus on erilainen. Jeesus ei ole veneessä. Hän on vuorella. Voi olla, että tässä kertomuksessa myrsky ei ole oleellista. Ainakaan oppilaat eivät pelänneet myrskyä. Ehkä maininta myrskystä on vain rinnakkaisevankeliumista peräisin oleva tieto, mutta sillä ei ole muuta merkitystä Johannekselle. Oppilaat eivät pelkää myrskyä, He säikähtävät sitä, mitä he myrskyn keskeltä pimeästä näkevät. Joku tulee vettä pitkin heitä kohti. Kun Johanneksen evankeliumi on monella tavoin kuin kaksoisvalotettu filmi, niin minulle tulevat mieleen muutamat Jeesuksen ylösnousemuskertomukset, joissa oppilaat säikähtävät, kun Jeesus yhtäkkiä ilmestyy heidän keskelleen, jopa suljettujen ovien läpi, ja ne ylösnousemuskertomukset, joissa oppilaat eivät meinaa tunnistaa Herraansa. Tunnetuin tällainen kertomus on Luukaan Emmaus -kertomus. Hämärässä tai pimeässä ei ole helppo tunnistaa kanssakulkijaa. Eikä ylösnoussut Herra ole yhtä helposti tunnistettavissa kuin arjessa kulkeva kärsivä Kristus. Emmaus –kertomuksen mukaan vasta aterialle käytäessä oppilaiden silmät avautuvat tunnistamaan Mestarinsa.

Evankelista ei esitä Jeesuksen veden päällä kävelyä suurena ihmeenä ikään kuin ihme olisi se pääasia. Kertomuksen yllätysmomentti on siinä, että Jeesus ilmestyy heille. Sitä he säikähtävät. Säikähdys on tässä keskeinen kohta. Isot miehet ovat peloissaan ja luulevat näkevänsä aaveen. Toinen yllätys on se, että he samassa jo tulivat rantaan. Se muistuttaa melkein minun painajaisiani. Silloin kun tunnen katastrofin tapahtuvan, huomaankin, että omassa sängyssänihän minä olen. Oppilaat huomaavat jo olevansa rannassa. Jeesuksen sanat ovat koko kertomuksen ydin: ”Minä tässä olen, älkää pelätkö!” Toisaalta ne ovat lohduttavat sanat, kun niistä voi päätellä, kuka tässä pimeydessä ilmoittautui auttajaksi, ja äänenvaristäkin hänet tunnistaa sanoista riippumatta. Toisaalta Jeesuksen sanat voivat säikäyttää. Ainakin Jeesusta Getsemanessa vangittaessa hänen kiinniottajansa pelästyivät suuresti, kun Jeesusta etsittäessä vastaus kuului: ”Minä se olen”. Paavi Benedictus XVI pitää uudessa kirjassaan Jeesus Nasaretilainen tätä tapausta teofaniana, Jumalan odottamattomana ilmestymisenä, joka pelästyttää. Paavin käsitys ei toki ole pelkästään hänen oma havaintonsa, vaan yhtä hyvin monien raamatunselittäjien näkemys asiasta. En tiedä, miten se auttaa sitten itse kutakin raamatunlukijaa ymmärtämään asiaa.

Nuoruudessani levitettiin valokuvaa, joka näytti epäonnistuneelta otokselta. Siinä oli valkoisella pohjalla mustia läiskiä mielivaltaiselta vaikuttavassa järjestyksessä. Kun sitten kuvaa katsoi tarkempaa, siinä huomasikin yllättäen hahmottuvan Vapahtajan kasvot. Kerrottiin, että kuvan oli ottanut joku rintamalla taistellut mies, joka oli joutunut suureen hätään, tulitukseen, josta hän ei uskonut selviävänsä hengissä. Tulipa rukouksessa jätettyä itsensä Jumalan huomaan, kun kerran loppu oli edessä. Mutta niin vain kävi, että tulitus taukosi eikä henki mennyt. Niinpä mies otti valokuvan paikasta, jossa ihmepelastuminen oli tapahtunut. Valokuva näytti epäonnistuneelta, mutta mies löysikin siitä Vapahtajansa kasvot, jota hän oli hädässään rukoillut avukseen.

Totta tai tarua, kyynikot älkööt loukkaantuko! Kuinka moni on epätoivoissaan rukoillut apua tänäkin päivänä, mutta on menehtynyt sairauteen tai väkivallan uhrina? Kristitty ei kuitenkaan heittäydy kyyniseksi. Eikä kristitty ajattele, että Jumalaan voi uskoa vasta ihmepelastumisen jälkeen. Ei, kristitty toivoo joskus ihmettäkin, mutta jättäytyy Jumalan huomaan, vaikkei lopputulosta tietäisi. ”Elimmepä tai kuolimme olemme Herran omat”, sanoo apostoli Paavali kuvaten kristillistä kokemusta.

Johannes käyttää evankeliumissaan usein Jumalan Moosekselle ilmoittamaa nimeä ”minä olen”. Näitä lauseita jatkomääreineen esiintyy kotikirkkoni kattoholvissa. Ne ovat siis Jumalan nimiä, jotka muistuttavat Jeesuksen ottaneen käyttöön tämän ilmaisun tai ainakin evankeliumin kirjoittaja esitteli Jeesusta lukijoilleen sen jumaluuden persoonana, jonka jo Mooses kerran kohtasi palavassa pensaassa.

Juutalaisuudessa Jumalan nimeä ei saanut kaiken varmuuden varalta lausua ollenkaan, ettei sitä olisi tullut vahingossakaan turhaan lausuneeksi. Jos joku näin menetteli, että lausui Jumalan pyhän nimen, niin vähemmästäkin säikähti. Meille kristityille Jumalan nimen lausuminen ei siten ole niin pyhä ja arka asia, etteikö sitä saa lausua. Tosin harvoin tunnemme tarvetta käyttää Jumalasta juuri tätä nimeä Jahve, joka löytyy Lappeen kirkon alttarimaalauksen yläpuolella olevasta kolmiosta hepreankielisenä tetragrammina, neljän kirjaimen konsonanttikirjoituksena. Jehovan todistajat käyttävät Jumalasta väärin vokalisoitua nimeä, koska he eivät tiedä, että väärä vokalisointi johtuu tarpeesta varjella lukijaa Raamattua lukiessaan käyttämästä Jumalan Pyhää nimeä. Lukija osaa väistää sen kiertoilmaisulla, jonka vokalisointi nimestä löytyy.

Mitä me tästä kertomuksesta opimme? Tulkitsen kertomusta Jeesuksen ylösnousemisen valossa. Jeesus on Johanneksen evankeliumissa vähän enemmän kuin pelkästään kärsivä, janoinen ja väsynyt uuden uskon opettaja. Hän on jo niin paljon Jumala, että hänestä voi käyttää samaa nimitystä kuin itse Jumalasta Vanhassa testamentissa. Sen tähden Jeesus valvoo oppilaitansa niin kuin Jumala meitä ihmisiä. Vaikka hän on mennyt vuorelle rukoilemaan, hän ei suinkaan ole niin sisäänpäin kääntynyt, että sulkee pois kokonaan ympärillään olevan maailman hädän. Hän seuraa oppilaitaan, jotka yöllä myrskyssä ylittävät järven. Yksi raamatunselittäjä on sitä mieltä, että juuri tuohon aikaan oli kuutamo, niin että Jeesus saattoi ihan inhimillisillä silmillä nähdä myrskyävälle järvelle ja nähdä myös veneen. Sen sijaan oppilaiden oli vaikeampi erottaa Jeesusta vuoren rinteeltä, jossa hän sulautui maastoon. Näin Jeesus siis pääsi yllättämään oppilaansa. Jeesus joka tapauksessa valvoo. Se on totta tänäänkin. Silloin kun emme näe häntä ja meistä tuntuu, että hän on kaukana tai peräti meistä välinpitämätön, hän seuraa kulkuamme. Kun luulemme, että hän on hylännyt meidät, hän yhtäkkiä ilmestyy meille ja auttaa meitä.

Kerrotaan, että eräässä maalaiskoulussa opettaja oli juuri opettanut tätä raamatunkertomusta. Kun oppilaiden piti lähteä kotiin, tuli kova lumimyrsky ja opettajan oli pitänyt lähteä auttamaan lapsia kotimatkalla, etteivät he eksyisi ja uupuisi myrskyssä. Opettajan oli oikein tosissaan autettava oppilaitaan nietoksissa. Kun oppilaat tunsivat, että ainakin ilman opettajaa he olisivat hätää kärsimässä, lausahti yksi opetuksen mieleen painanut oppilas vähän kuin itsekseen: ”Tässä me olemme nyt juuri kuin Jeesuksen autettavina.”

Jeesus on apu tänäänkin. Hänen apunsa voi tulla meille myös toisten ihmisten kautta, tai me voimme olla Herran käsinä ja jalkoina. Tänään alkavassa Yhteisvastuukeräyksessä voimme viedä Jumalan apua hädässä eläville ihmisille. Keräyksen kotimainen kohde voi olla monelle koetus, kun varoja kerätään maahanmuuttajien työllistämiseksi. Eikö alkanut taantuma vaatisi meitä kohdistamaan apumme nyt työttömiksi joutuneisiin veljiimme ja sisariimme? Siihen tarkoitukseen on olemassa hallituksen elvytyspaketti. Kristikansaa haastetaan löytämään sellaisia avun kohteita, joita kukaan muu ei auta ja joille ei helposti heru edes sympatiaa. Moni sanookin, että ulkomailta tulleita ihmisiä olisi järkevintä auttaa heidän kotimaassaan. Yhteisvastuukeräys vastaa myös tähän haasteeseen. Suurin osa avusta menee Bangladeshissa asuvien ihmisten toimeentulon parantamiseen ja työllistämiseen. Autetaan erityisesti naisia. Apua ei anneta ilmaisilla ruokajakeluilla, vaan tuetaan ihmisiä, jotta he pääsisivät alkuun siinä, että ansaitsevat itse toimeentulonsa. Tarkoitus ei ole tehdä heitä riippuvaisiksi jatkuvasta auttamisesta.

Pyhän kirjan kuvaus päättyy sanoihin: ”Samassa vene jo tuli rantaan.” Ihmekokemuksista, jos sellaisia on, joudumme palaamaan yleensä nopeasti takaisin elämän arkeen. Ihmeestä tullaan elämän arkeen kuin veneellä yllättäen rantaan tai painajaisunesta äkisti herättäessä.  Teenköhän kertomukselle vääryyttä, jos sanon, että tällä veneen rantaan tulemisella on konkreettista tapauskertomusta syvempi merkitys. Mieleeni tulee Psalmi 107:30: ”He riemuitsivat, kun myrsky laantui ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.” Me kristityt olemme seurakuntalaivalla maailman myrskyissä kulkemassa kohti iankaikkista rauhan satamaa. Kun saavumme perille, Jeesus on meitä vastassa.

Joulujakso    Etusivu