3. sunnuntai loppiaisesta, pöytälaatikkosaarna 24.1.2010

Matt. 8: 5–13

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee."
    Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani.

”Minä en usko Jumalaan”, totesi 8-vuotias nuori mies. ”Millaiseen Jumalaan sinä et usko?” ”Sellaiseen pilven reunalla lojuvaan ukkoon.” No, en minäkään sellaiseen usko”, oli pakko todeta. Nuoren miehen kokemus tuli hyvin lähelle omaa elämänkokemustani. Olin varmaan juuri siinä 8-9 –vuotias lopettaessani iltarukouksen. Se alkoi tuntua tyhjältä lorulta koko rukous. Kesti melkein toiset kahdeksan vuotta, kun rukoilin uudelleen Jumalaa. Silloin minulla heräsi halua rukoilla Jumalaa omakohtaisesti. ”Jumala, jos olet olemassa. Auta minua, johdata minua, opeta minua elämään sinun johdatuksessasi!”

Puhe Jumalaan uskomisesta tai uskomatta jättämisestä on usein hyvin löyhää puhetta. Se, mihin ihminen turvautuu, on hänen jumalansa. Jos ihminen ei turvaudu Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, niin sitten hän turvautuu johonkin muuhun, nimittää hän sitten turvautumisensa kohdetta jumalakseen tai tiedostaako edes sitä, että joku asiaa hallitsee hänen mieltään yhtä paljon kuin toiselle Raamatun ilmoittama Jumala. Uskonnollisuus ei ole Suomessa eikä muuallakaan vähentynyt sitä myötä, kun ihmiset ottavat etäisyyttä klassiseen kristinuskoon. Uskominen on vain muodostunut monimuotoisemmaksi ja yksilöllisemmäksi. Jokainen muovaa itse itsellensä Jumalan.

Tämä on nyt vähän liian pitkä esipuhe sille, että evankeliumikertomus marssittaa eteemme oikein esimerkillisen uskovan. Hänen rinnallaan jo ammattiuskovainenkin tuntee uskonsa heppoiseksi. Tämä mies ei ilmennä uskoaan minkäänlaiseen jumalaan, ei roomalaisten, niin roomalainen kuin hän onkin, eikä edes juutalaisten Jumalaan. Hän näyttää selvästi uskovan Jeesukseen. Hän ei muotoile uskoaan opinkappaleisiin eikä uskontunnustuksiin, vaan pelkästään hänen tulemisestaan Jeesuksen luo ja asiansa esittämisestä voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän uskoo suuresti Jeesukseen.Usko on turvautumista ja luottamista Jeesukseen. Parhaimmillaan tavallinen uskovainen voisi varmaan uskoa, että Jeesus voi tulla sairaan luo ja antaa tälle jotakin ihmettä tekevää rohtoa, niin että tämä yhtäkkiä paranee.

Mutta tällä roomalaisen armeijan komppanian päälliköllä on paljon suurempi usko. Hän uskoo, että Jeesus voi kaukoparantaa hänen sairaan palvelijansa yhdellä sanalla. Kuinkahan tällainen voi olla mahdollista? Tätä on yritetty selittää nykyaikaisilla kokemuksilla selvän näkemisestä ja telepatiasta. Ne ovat selittämättömiä ilmiöitä, jotka ovat kokemuksellisesti tosia. En kuitenkaan haluaisi viedä evankeliumin kertomuksia sellaisen tiedon alueelle, joka on itselleni vierasta ja joka ei ehkä kuitenkaan ole vastaus evankeliumissa esiintyvään ilmiöön.

SANA-lehden haastattelussa (21.1.10) kerrottiin lapsettomasta pariskunnasta. Rouva sai lääkärin ennusteen, jonka mukaan hänellä ei ole toivoa saada omaa lasta muuten kuin keinohedelmöityksellä tai adoptiolla. Pariskunta osallistui vuonna 1990 rukouskokoukseen, jossa oli rukoiltu lapsettomuuden puolesta. Puhuja kehotti kutakin tuomaan asiansa rukouksessa Jumalalle. ”Puhu mitä puhut”, ajatteli lapseton nainen. Hän oli puolisonsa kanssa rukoillut asian puolesta jo vuosia – turhaan. Rukousavustaja oli kuitenkin tullut pariskunnan luokse ja kysynyt, minkä asian puolesta he haluaisivat rukoiltavan. Lapseton nainen vastasi: ”kyllä Jumala tietää”. Muutaman viikon päästä nainen tunsi kummallista oloa. Hän meni ultraäänikuvaukseen, jossa hänen todettiin odottavan lasta. Hedelmöityminen oli tapahtunut 10. viikkoa sitten. Se oli täsmälleen se ajankohta, jolloin oli tapahtunut esirukous sen asian puolesta, jonka Jumala kyllä tietää. Raamatun kertomukseen verrattuna tässä oli vain se ero, että ihmettä odottanut henkilö ei jaksanut uskoa rukouksen toteutumiseen. Raamatun kertomuksessa sen sijaan mies uskoi siihen yhteen parantavaan sanaan. Kaikkiin meidän rukouksiimme ei ehkä tule toivomaamme vastausta, mutta joskus tulee sellaisiakin vastauksia, joita ei voisi todeksi uskoa. Rukouksessa voi jättää kaikki asiat Jumalan huomaan. Jos ihmeen tapahtumatta jääminen johtuu siitä, ettemme ole rohjenneet pyytää, voimme syyttää vain itseämme

Evankeliumikertomuksen merkitystä voi kuitenkin etsiä vielä muualta kuin rukousihmeistä.

Evankeliumi kertoo siitä erosta, mikä on hyvin toimeen tulevan ja hädässä olevan ihmisen välillä. Kun elämä pyyhkii hyvin, on nuori, terve ja voimakas, ehkä vielä hyvännäköinen, ihminen on itseriittoinen. En hän kaipaa mitään ulkopuolista tukea eikä turvaudu mihinkään muuhun kuin itseensä. Länsimainen hyvinvoiva ihminen kokee olonsa niin turvalliseksi, ettei tarvitse muiden apua. Silloinkin hän kyllä turvautuu itseensä, työhönsä ja saavutuksiinsa sekä tavoittelee valtaa, voimaa ja kunniaa. Mutta yhtäkkiä tämä itseriittoinen herra jääkin työttömäksi tai sairastuu. Silloin hänen tukirakenteensa romahtavat ja usko omaan itseen ja mahdollisuuksiinsa häviää. Sillä hetkellä hätää kärsivä etsii myös elävää Jumala eikä välttämättä enää tyydy korvikkeisiin. On näet tosi kysymyksessä. Apua pitää saada ja sitä pystyy antamaan vain se, jolla on todella kaikki valta ja voima. Turvautuessaan elävään Jumalaan ihminen saa sisäistä tyydytystä, saa levon sielullensa. Minä uskon, että pikku hiljaa hän on valmis myös siihen rukoukseen, jonka Jeesus rukoili Getsemanessa: tapahtukoon sinun tahtosi. Ei elämässä tärkeintä ole edes oma menestymiseni ja parantumiseni. Terveenä ja sairaana voin jäädä turvallisin mielin Jumalan käsiin.

Toiseksi tarina kertoo siitä, että Jumalaan uskominen on kristitylle uskoa Jeesukseen. Alussa kerroin nuoren miehen toteamuksesta, ettei hän Jumalaan usko. Jumala on tosiaan niin suuri ja käsittämätön, että hänestä ei voi puhua paljon muuten kuin kielteisin määritelmin. On helpompi sanoa, millainen hän ei ole kuin millainen hän on. Kristillisen uskon mukaan kaikki muu puhe Jumalasta on vaikeasti ymmärrettävää paitsi se, kun puhutaan Jeesuksesta. Jeesuksessa, hänen persoonassaan kuin myös hänen opetuksessaan Jumala saa hyvin ymmärrettävät piirteet.

 

Jumala saa näkyvän hahmon Jeesuksessa. Parantamalla sairaita Jeesus ilmaisee jumalallisen kirkkautensa. Hänen ihmetekonsa ja niiden ihmisten todistukset, jotka ovat saaneet tuntea hänen voimansa, herättävät kansallisuudesta riippumatta uskon häneen auttajana ja Vapahtajana.

Roomalainen komppanian päällikkö on esimerkkinä meille lapsenuskosta, turvautumisesta Jumalan apuun ilman, että miettii sopivaisuuden ja järkevyyden rajoja. Aikuinen usko ei ole Jeesuksen opetuksen mukaan uskomisen päämäärä, vaan lapsen usko. Lapsi heittäytyy uskonsa sen varaan, mihin hän tuntee luottamusta. Yksinkertainen usko on hyvä usko. Ei tarvitse ole oppinut eikä teologi löytääkseen todellisen turvansa ja pelastuksensa. Monimutkaisista uskonnollisista järjestelmistä voi olla enemmänkin haittaa. Yksinkertainen lapsen usko on riittävä ja vie perille.

Uusi testamentti kertoo yllättävän monesta sadanpäämiehestä, jotka olivat hartaita uskovia, malliesimerkkejä toisille. Sellainen oli Jeesuksen ristiinnaulitsemista valvovan osaston päällikkö, ensimmäinen kristityksi kääntynyt pakanan sadanpäällikkö Kornelius ym.

Kolmanneksi herättää huomiota, että pakana uskoo Jeesukseen, kun taas Jeesuksen oman kansan jäsenet hylkäävät hänet. Jo Jeesuksen harjoittaessa julkista toimintaansa kansan uskonnolliset johtajat, erityisesti kaikkein hurskaimmat ihmiset hylkäsivät Jeesuksen. Heidän rakentamansa hurskausjärjestelmä oli niin aukoton systeemi, ettei siinä ollut tilaa Jeesukselle. Pakana uskoo juutalaiseen Jeesukseen. Siitä kertoo jo varhaiskirkon historia. Kristinusko julistettiin Jeesuksen omaisuuskansalle, mutta he eivät ottaneet häntä vastaan. Sana hänestä levisi pakanalliseen maailmaan Rooman valtakunnassa ja sinne se juurtui. Tänään on siirrytty tässä asiassa uuteen vaiheeseen.

Tällä vuosikymmenellä ovat sekä Afrikka että Latinalainen Amerikka ohittaneet Euroopan kristittyjen lukumäärässä. Jeesus avasi toiminnallaan oven pakanoille sellaiseen yhteisöön, jossa kaikki kansat palvelevat yhtä ainoaa elävää Jumalaa. Mikään kansa ei ole etuoikeutettu Jumalan lapsi syntymänsä perusteella. Tähän joukkoon kuulutaan uskon perusteella. ”Joka huutaa avukseen Herran nimeä, se pelastuu!” Juutalaisuudessa oli totuttu ajatukseen, että Jumala on mieltynyt vain tähän yhteen kansaan. Muiden kansojen jäsenet voivat kyllä kääntyä juutalaisiksi puhdistautumisriitin ja ympärileikkauksen kautta, mutta eivät ehkä silloinkaan saavuta ihan samanlaista asemaa kuin syntyperäinen Abrahamin jälkeläinen. Jeesukselle ei syntyperä painanut paljoakaan eikä hän suhtautunut pakanoihin halveksivasti niin kuin hänen heimoveljillään oli tapana. Jeesus suhtautui ihmisiin hyvin ennakkoluulottomasti. Koko maailma oli hänelle Jumalan maailma. Kaikki, jotka turvautuvat yhteen elävään Jumalaan, otetaan hänen lapsikseen, ei ympärileikkauksen merkin eikä puhdistautumisriitin, vaan kasteen kautta. Pakanamies tunsi sen verran juutalaisuutta, että hän ei tohtinut kutsua Jeesusta kotiinsa. Juutalainen ei olisi astunut pakanan kotiin, se olisi merkinnyt saastumista. Ehkä tämä kapteeni ei kuitenkaan tiennyt Jeesuksesta sitä, että tälle pakanakotiin astuminen ei olisi ollut ongelma. Samaan aikaan kun muut juutalaisrabbit kokivat saastuvansa astuessaan pakanakotiin, Jeesus koki asian toisinpäin, että astuessaan pakanakotiin hän puhdisti kodin saastutukselta. Hän oli immuuni saastumiselle toisin kuin muut opettajat. Sen sijaan hän levitti pyhyyttänsä ja puhtauttansa kaikkialle, minne hän meni. Hänestä tarttui ja levisi paraneminen. Saastaisuuden pandemia ei tarttunut Jeesukseen, mutta hän tartutti puhtauden terveyttä kohtaamiinsa ihmisiin. Sadanpäämies ei ollut vain toisuskoinen ja muukalainen. Hän oli miehittäjävallan edustaja, joka orjuutti Jumalan omaisuuskansaa. Jeesus oli kuin Punaisen ristin lääkäri, joka ei kysele haavoittuneelta, kenen joukkoihin kuulut. Hätää kärsivä on se henkilö, jonka lähimmäinen Jeesus on.

 

Kristillisessä jumalanpalveluselämässä sadanpäämiehellä on merkittävä vaikutushistoria. Edellisessä jumalanpalvelusjärjestyksessä oli synnin tunnustusrukous, jossa sanottiin: Herra, en ole sen arvoinen, että tulisit sydämeni saastaiseen huoneeseen. Tämä synnintunnustusvaihtoehto on nyt jätetty pois, mutta sijaan on tullut seurakunnan vastaus ehtoolliskutsuun: ”Herra, en ole sen arvoinen, että tulet luokseni. Sano vain sana, niin minä paranen.” Virsikirjassa se on virsi tai rukouslaulu No. 815. En ole kuullut tätä mahdollisuutta käytettävän ainakaan Lappeenrannan kirkossa kertaakaan, mitä pidän hyvin valitettavana. Tuomasmessussa on tapana, että seurakunta lausuu tämän lauseen vastauksena ehtoolliskutsuun. Soisin sen olevan osa jokaista messua. Siinä on sitä sadanpäämiehen nöyrää asennetta Herran edessä, mitä mekin tarvitsemme.

 

Sadanpäämiehestä on todettava vielä yksi hämmästyttävä seikka. Hän ei tullut Jeesuksen luo oman sairautensa takia, minkä luulisi olevan ainoa syy korkea-arvoiselle upseerille tulla juutalaisen opettajan luo. Hän tuli pyytämään Jeesuksen apua palvelijansa sairauteen. Ei tämä ollut mikään palvelija, jonka sairauskulut menisivät työnantajan piikkiin. Hän oli orja, jolla ei ollut ihmisarvoa. Orja voisi verrata kotieläimeen tai työkaluun. Työkuntoisen orjan saattoi myydä markkinoilla kuin hevosen. Saattoi myös ostaa toisen orjan. Ammattitappajalta ei voisi odottaa minkäänlaista hellyydentuntoa.

Luulen Jeesuksenkin huomanneen sen ja ihmetelleen sitä. Tällä miehellä ei ollut vain Israelissa ennen kuulumatonta uskoa, vaan myös ennenkuulumaton rakkaus. Niinhän se onkin, että usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Jos sinusta uskon puute on ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää, niin ehkä rakkaudesta ajattelet toisin, että sitä tämä maailma kaipaa ja tarvitsee. Mutta muista: rakkaus on uskon hedelmä.

Joulujakso