3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Septuagesima) – pöytälaatikkosaarna 27.1.13

Matt. 20: 1-16

Jeesus sanoi:
"Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?'

Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi."

 

Jeesuksen kertoma vertaus osoittautuu aiheeksi, jota nykyään seurataan päivät pitkät tiedotusvälineistä. Välillä ei uutisista muuta kuulekaan kuin talouteen liittyvää palkka- ja hintasotaa. Moni kuulija ehkä säikähtää, että tätä samaako kirkossakin toitotetaan. Rutinoitunut sanankuulija tietää jo valmiiksi, mitä odottaa. Eihän Jeesus puhukaan hinnoista ja palkoista, paitsi hengellistetyssä merkityksessä. Tässä maailmassa työnantajan ja työntekijän edut ovat ristiriidassa. Jumalan valtakunnassa asiat ovat ihan toisin.

Ennen kuin menemme näin pitkälle tekee mieli sanoa, että Jeesus osasi valita esimerkkikertomukseensa aiheen niin, että se taatusti herätti kuulijoissa säpinää. Monesta kuulijasta tuntui tutulta ankea työllisyystilanne. Kun aamulla nousi sängystä ei vielä ollut tietoa, oliko tänä päivänä työtä odotettavissa vai seisottaisiinko koko päivä torilla tyhjiä jupisemassa. Monella ihmisellä ei ollut varmuutta siitä, saadaanko illaksi leipää pöytään. Riittävätkö rahat? Elettiin käytännöllisesti katsoen kädestä suuhun. Toimeentulo oli tiukalla. Jeesuksen opettama rukouskin oli elävästä elämästä nouseva: anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Kun töitä sai päiväksi kerrallaan ja palkka maksettiin päivän töiden päätteeksi, työsuhde päättyi joka päivä.

Jeesuksen kuulijat odottivat mielenkiinnolla kertomuksen edistymistä, kun työnantajalla näytti pyyhkivän hyvin. Oli sadonkorjuuaika ja työtä tuntui olevan yllin kyllin. Luulen kuulijoiden yllättyneen siitä, että työnantaja tulee pestaamaan työntekijöitä kesken päivän. Ehkä Etiopiassa kokemani työllistämistapa 60 -luvun lopulla muistutti aika paljon evankeliumikertomusta. Rakennustöihin oli varminta tulla heti aamulla, mieluusti ensimmäiseksi. Jos tuli myöhässä, niin kiintiö saattoi olla täynnä. Palkka maksettiin työpäivän jälkeen. Jokainen tiesi saavansa päivän palkan, palkan suuruus ei yllättänyt eikä kenelläkään ollut varaa esittää vaatimuksia. Jos ei yhdelle työ kelvannut, tilalle astui aina toinen. Sillä tavalla palkkataso pysyi alhaisena. Niissä olosuhteissa oltiin kuitenkin tyytyväisiä, jos töihin pääsi. Koko ajan oli tiedossa, ettei monella ole mitään työtä eikä niin ollen ansioita. Palkka saatiin puumerkkiä vastaan, jonka jokainen merkitsi paperiin kastamalla etusormensa ensin leimasintyynyyn. Työntekijät olivat luku- ja kirjoitustaidottomia päivätyöläisiä. Etiopian kokemukset antavat minulle myös perspektiiviä siitä, mihin lukemiin työttömyys saattaa pahimmillaan nousta. Kun katsoi pitkin päivää pääkadulla nelijonossa maleksivia nuoria miehiä toimettomina hortoilemassa, ymmärsi, ettei töitä riitä kaikille. Tätä työttömyysastetta lähelle nousevat Kreikan ja Espanjan nykyiset työttömyysluvut. Nuorista miehistä työttömiä saattaa olla joka toinen. Evankeliumin kuvaamissa olosuhteissa työttömyys merkitsi myös sitä, että rahapussi oli tyhjä.

Jeesuksen kertomuksen yllätysmomentti sijoittuu palkanmaksuun. Kaikki odottivat saavansa ajassa mitattavan työpanoksen mukaisen palkan, mutta tämä isäntä maksoikin kaikille saman palkan. Isäntä ei ollut oikeudenmukainen. Eikö palkka pitäisi maksaa työmäärän ja vaivan mukaan?

Jeesuksen vertausta ei tosiaankaan voi ottaa nykyaikaisen palkkapolitiikan malliksi. Sitä Jeesus ei tarkoittanut eivätkä Raamatun kirjaimelliseen tulkintaankaan sitoutuvat fundamentalistit liene vaadi tämän kertomuksen ottamista kirjaimellisesti palkkapolitiikan ohjenuoraksi. Mutta jotain kiehtovaa ja houkuttelevaa siinä on ihan elävää elämääkin ajatellen. Vertauksen jalomielinen isäntä ei maksimoi omaa menestystään. Olen taipuvainen näkemään tässä kristityn työnantajan prototyypin, joka ei tahkoa voittoa itselleen eikä osakkeenomistajille käyttäen ahdingossa olevan työvoiman heikkoutta hyväkseen. Työntekijäthän jäävät tässä vain passiivisiksi isännän suopeuden vastaanottajiksi. Onni on potkaissut jo aamusta varhaisesta työhön tulleita. He ovat saaneet työtä ja palkka on normaali työmiehen päiväpalkka, ei tosin yhtään enempää, mutta juuri sen verran kuin on sovittu. Tosi 'jytky' osui niille, jotka saivat täyden palkan ilman vastaavaa työmäärää. Tämä hyvä isäntä, jolle ei taatusti löydy elävästä elämästä vastinetta, maksoi viimeiseksi tulleille palkkaa vain sillä perusteella, että hän ymmärsi heidänkin kodeissaan tarvittavan jokapäiväistä leipää. Isäntä laski, että hänellä on varaa menetellä näin, varsinkin kun ensiksi tulleille maksettiin myös vain perustoimeentuloon riittävä raha. Hän siis tasasi tulotason enemmän ja vähemmän työtä tehneiden kesken. Hyväsydäminen isäntä katsoi oikeudekseen katkaista omia tulojaan. Hän tunsi tulevan toimeen vähemmälläkin. Kun tasavallan presidenttimme teki vastaavan tempun, eivät kaikki katsoneet asiaa hyvällä. Se koettiin provokaatioksi, jolla presidentti yrittää vaikuttaa kevään tulosopimusneuvotteluihin. Pelättiin presidentin ajavan yleistä palkanalennusta tai vaativan ainakin korkeapalkkaisten pidättymistä palkankorotuksista. Paheksuttiin myös sitä, että hän hyvätuloisena näyttää muka esimerkkiä toisille. Pahastuminen muistuttaa evankeliumikertomuksen tapausta. Etteikö muka saisi ehdottaa oman palkkansa alentamista? Sitä paitsi presidentti lunasti toimellaan vaalilupauksensa. Palkkakeskustelu herättää usein pahansuopaisia mielenilmauksia.

 Viime vuosina on Suomessa otettu esille ajatus kansalaispalkasta. Se ei tosin tarkoita sitä, että kaikille maksettaisiin sama palkka, vaan sitä että kaikkien perustoimeentulosta huolehditaan. Toinen puoli tuloista riippuisi työn laadusta ja ahkeruudesta. Jeesuksen vertauksessa ahkeruudesta ei makseta mitään. Ihan kansalaispalkkaan asti ei ihmisen perustuloa ole Suomessa toteutettu, mutta monilla tavoilla helpotetaan pienituloisten asemaa. Merkittävin tulontasaus suoritetaan verotuksen kautta.

Jos Jeesuksen vertausta yhtään soveltaisimme palkkapolitiikkaan, niin luulen, että juuri niitä sovelluksia tekisimme, mitä Suomessa on jo toteutettu. Hyvinvointiyhteiskunta tarkoittaa juuri sitä, että kaikista pidetään huolta. Ihmisen toimeentulo ei riipu vain hänen omasta tehokkuudestaan ja hyödyllisyydestään. Pelkkä kansalaisuus riittää syyksi, joka oikeuttaa määrättyyn tulotasoon. Kukaan ei tässä järjestelmässä jää yksityiselle ihmiselle kiitollisuuden velkaan eikä ole vaarassa, että joutuisi hyväksikäytön kohteeksi. En voi väittää, etteikö pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta olisi voinut syntyä ilman kristinuskoa enkä sitä, etteikö muiden uskontojenkin vaikutuspiirissä voitaisi toimia näin. Mutta sen väitän, että tällainen yleisestä hyvinvoinnista huolehtiminen sopii hyvin yhteen kristillisen julistuksen ja eritoten Jeesuksen opetuksen kanssa. On myös pakko todeta, että reformaation myötä hengellinen tyhjäntoimittaminen väheni huomattavasti. Kaupunkivaltioiden tehtäväksi katsottiin huolehtia väestönsä hyvinvoinnista ja pitää kaikista huolta niin, että kerjääminen tulee tarpeettomaksi. Yksityiseltä laupeudentyöltä poistettiin ajatus sen hengellisestä ansiollisuudesta. Muuten Luther ei kuitenkaan ollut mikään työn ihannoija, mitä jälkileimaa häneen on yritetty istuttaa, kun on väitetty meidän yhteiskunnassamme vallitsevan tunnontarkka ja ahkera työmoraali. Lutherille työ tarkoitti toimintaa yhteiseksi hyväksi, ei sitä että joku yrittää korjata taskuunsa mahdollisimman suuria ansioita ja painaa töitä niska limassa. Luther kannatti aika paljon oleskelemisen, elämisen ja hauskanpidon kulttuuria. Ihminen ottaa itselleen vain sen minkä tarvitsee. Loput hän voi käyttää lähimmäisten hyväksi, jos rahkeet riittävät.

Kuten edellä on jo käynyt ilmi, Jeesus ei itse asiassa puhu palkkapolitiikasta, mutta hänen sanojaan voi ja olisi syytä soveltaa siihen(kin). Varsinainen opetus koskee jumalakuvaa. Hengelliset työt eivät ole ansioita emmekä voi kerätä pisteitä, joilla ansaitsemme Jumalan rakkauden puhumattakaan että saisimme paremman taivasosuuden, jos olemme enemmän ahertaneet Herran elovainiolla. Kristillinen usko pyyhkii pois kaikenlaisen suoritususkonnollisuuden, ihmisen tarpeen yrittää ansaita pelastusta omilla toimillaan. Joka astuu sisälle Jumalan valtakuntaan nautittuaan pitkään maailman iloista ja käännettyään selkänsä Jumalalle, pääsee samaan riviin pitkään ahkerasti kilvoitelleen tuhlaajapojan vanhemman veljen kanssa. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Publikaanit – epäisänmaalliset korruptoituneet verovirkailijat – ja portot – häpeällisillä seksuaalipalveluilla rikastuneet (vai hyväksikäytön kohteeksi joutuneet ?) siveettömät pääsevät Jumalan valtakuntaan ennen fariseuksia ja kirjanoppineita – uskon tiellä kilvoitelleita hurskaita ja kunniallisia kansalaisia. Reformaation kirkoissa tähdennetään kyllä Jumalan armoa, mutta uskonnosta tulee helposti suorittamista. Jo se, että määritellään tietynlainen uskoon tuleminen ja hengellinen kokemus standardiuskovaisen normiksi, synnyttää painetta etsiä voimakkaita uskonnollisia kokemuksia. Siitä syntyy ahdistus, kun huomaa oman uskonelämän olevan harmaata puurtamista ja leipääntymistä eikä voi havaita itsessään minkäänlaista uskonvarmuutta. Pietistisessä julistuksessa on se vaara, että armo pitää ansaita ja löytää hengellisistä harjoituksista. Pelastus pitää kokea armonjärjestyksen kaavan mukaan. Siinä tulee tätä ”täytyisi”- ja ”pitäisi”-uskonnollisuutta, jossa pelkkä armossa kelluminen ei riitä. Sanoisin, että luonnollinen uskonnollisuus ja järkiuskonnollisuus ei voi hyväksyä pelkkää armoa. Mutta näin Jumala toimii. Hän ei aseta kynnyksiä eikä ehtoja rakkautensa edellytykseksi. Kun hän kutsuu luokseen, niin kaikki saavat tulla armoa omistamaan. Kun hän ottaa omakseen, niin heikko ja ansiotonkin kelpaavat. Sinun ei tarvitse mitata uskosi riittävyyttä inhimillisten herätysliikkeiden makutuomareilla, vaan Vapahtajan omilla sanoilla, jotka eivät vaadi, vaan kutsuvat ilman edellytyksiä. Jumalan ARMO on ansaitsematon rakkaus minun osakseni ja sinun osaksesi.

Pääsiäisjakso    Etusivu

 

 

 

.