6. sunnuntai loppiaisesta, pöytälaatikkosaarna 13.2.2011

Matt. 24: 1-14

Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: "Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle."
    Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: "Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?"
    Jeesus vastasi:
    "Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: 'Minä olen Messias', ja eksyttävät monia. Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua.
    Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden. Monet silloin luopuvat, he kavaltavat toisensa ja vihaavat toinen toistaan. Monta väärää profeettaa ilmaantuu, ja he johtavat useita harhaan. Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee. Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu."

Aikamoista säpinää päivän evankeliumissa! Temppeli lyödään maan tasalle, on sotaa, nälänhätää ja maanjäristyksiä, ihmisiä vainotaan heidän uskonsa tähden. Aatteiden sekamelska pistää päät sekaisin; mihinkä tässä on uskominen? Niin pahasta asiasta kuin evankeliumissa onkin kyse, viihdeteollisuus on osannut tälläkin asialla panna rahoiksi. Se, mikä mieliä järkyttää ja pelottaa, se myy. Miesten kiinnostavimpia lukemisia ovat sotakirjat ja katsotuimpia elokuvia lännen filmit, jossa kuolema kyttää joka nurkan takana. Millä hetkellä tahansa voi tulla loppu. Filmiteollisuudelle katastrofien kuvaaminen on rahasampo. Maailmanloppuakin on kuvattu. Muistan nähneeni jo 60-luvulla filmin Viimeisellä rannalla. Se kertoi ydinsaasteen aiheuttamasta tuhosta, joka pikku hiljaa levisi kaikkiin maailman kolkkiin. Elokuva päättyi kuitenkin toivon sanomaan: ”Vielä on aikaa, veljet.”  Niin kauan kuin vielä elämää jossain oli jäljellä, elettiin toivossa, että tuho ei olisi totaalinen, vaan johonkin jäisi elämän siemen jäljelle. Nykyään tämä 50-luvun elokuva on kevyttä kamaa. Väkivallan ja kauhun määrä on kasvanut kolmanteen potenssiin.

Maailmanloppu ei ole kuitenkaan pelkkää virtuaalitodellisuutta. Luonnontieteilijätkin tietävät, että aurinkokunnallamme on ikänsä – se on tosin niin pitkä, ettei sillä perusteella kannata elää minkäänlaisissa maailmanlopun tunnelmissa. Mutta tosiasia se on, että joskus kaikki päättyy. Monet nykyiset maapallon uhkakuvat ovat meitä lähempänä kuin auringon sammuminen. Niitä ovat maan veden ja ilman saastuminen, pandemiat eli kokomaailman kattavat tartuntataudit, luonnonkatastrofit ja sodat, joissa käytetään myrkkykaasuja, ydinaseita tai neutronipommia.  Monet katastrofit aiheutuvat ihmisen toiminnan seurauksista. Ei vain sekopäisten hörhöjen toilailuista, vaan meidän jokaisen vastuuttomasta elämäntavasta. Suomalaisen hyvinvointi-ihmisen hiilijalkajälki on niin suuri, että jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat yhtä paljon, tarvittaisiin parin kolmen maapallon verran luonnonvaroja.

Jeesuksen ja hänen oppilaidensa vuoropuhelu tuntuu meistä siis kaiken tämän jälkeen tutulta, etten sanoisi ajankohtaiselta, mutta taidamme lukea niihin sanoihin paljon enemmän sisältöä kuin mitä niihin on tarkoitettu. On toki sellaista uskonnollisuutta, jossa mielellään maalaillaan maailmanlopun tunnelmia. On pelotteluakin. Niihin voi löytyä aihetta päivän evankeliumista, joka itse asiassa heijastelee kirjoitusajankohtansa uhkakuvia. Aikana, jolloin uskonnonvapauden käsite oli tuntematon, piti olla tarkkana, ettei laistanut yhteiskunnan vaatimia uskonnollisia menoja. Ne olivat pelkkiä muotomenoja, mutta kristityt tekivät niistä kynnyskysymyksiä, joilla he mittasivat omaa uskonkuuliaisuuttaan Jumalalle, ainoalle Jumalalle, joka ei sietänyt rinnalleen muita jumalia, ei tarunomaisia jumalhahmoja yhtä vähän kuin hallitsijoita, jotka vaativat itselleen jumalallista kunnioitusta ja kuuliaisuudenosoituksia. Tämä piirre kristityissä oli yhtäläistä juutalaisuuden kanssa ja sukua sille. Ajanlaskumme alussa juutalaisuus oli kehittynyt ehdottoman monoteistiseksi. Sama asenne periytyi kristinuskoon. Kristitty voi kyllä rukoilla hallitsijoiden puolesta, mutta ei hallitsijoita, olkootpa mielestään kuinka suuria herroja tahansa. Historiasta tiedämme, että kristityille koitti paljon vaikeampia aikoja kuin mitä ensimmäisen sukupolven kristityt kohtasivat. Nykyään länsimaissa ehkä ajatellaan, ettei uskon puolesta paljon kannata riskeerata eikä kiivailla. Uskomme horjuu – tuntuu siltä kuin uskon puolesta kiivaileminen olisi hengen tai rauhallisen elämän tarpeetonta riskeeraamista. Samoin eivät koe ne tämän päivän kristityt, jotka elävät vaikeissa oloissa, usein islamin, hindu-uskonnon tai ateismin puristuksessa. Monissa Lähi-idän maissa ei paikallinen asukas saa kääntyä kristityiksi eivätkä ulkomaalaiset saa harjoittaa uskoaan julkisesti. Siellä ei keskustella, saako kaupunkiin rakentaa kirkkoa niin kuin täällä keskustellaan, saako tänne rakentaa moskeijaa minareetteineen. Egyptissä, Intiassa ja Indonesiassa poltetaan kirkkoja. Pakistanissa kristitty saa helposti syytteen profeetan pilkasta ilman syytä. Siitä seuraa kuolemantuomio. Ilmiantajan ei tarvitse todistaa väitettään todeksi, vaan kristityn on pystyttävä todistamaan häntä vastaan nostettu syyte valheelliseksi. Pohjois-Korea lienee tämän päivän ankarin ateistinen valtio, jossa kristinuskon harjoittamista seuraa vankeustuomio, joskin valtion propagandakoneisto lavastaa kuvia vapaasta kristittyjen uskonharjoituksesta peittääkseen tosiasialliset olosuhteet.. Tällä haluan sanoa sitä, että Jeesuksen sanat toteutuvat myös tänä päivänä. Uskon harjoittamisesta on maksettava kallis hinta. Mutta kristityt eivät luovu uskostaan uhkailun, painostuksen eikä kuolemantuomioidenkaan edessä. Niissä olosuhteissa herää varmasti toive siitä, että Kristuksen toinen tuleminen tapahtuisi pian. Se merkitsisi vainojen ja kärsimysten päättymistä. Tällaisessa elämäntilanteessa, missä vainotut kristityt elävät, maailmanloppu ei ole uhkakuva, vaan kaivattu sorrettujen vapautuksen hetki. Vaikkei meidän uskomme olisikaan yhtä vahva kuin tämän päivän vainotuilla kristityillä, voisi meiltä edellyttää toimia sen puolesta, että ankaran totalitaarisissa, kristityille vihamielisissä maissa saatettaisiin valtaan ihmisoikeudet, joihin kuuluu myös uskonnonharjoittamisen vapaus.

Joissakin kristillisissä piireissä suositaan Ilmestyskirjan mukaisia apokalyptisia tulevaisuudenkuvia, joissa suoranaisesti vainoharhaisesti nähdään joissakin nykyajan ilmiöissä merkkejä lopunajan harhoista. Muutama vuosikymmen takaperin Neuvostoliitto edusti lopunajan petoa, joka ryhtyy lopunajalliseen Harmageddonin sotaan. Neuvostoliiton luhistuttua Euroopan Unioni on saanut vastaavia leimoja. Paavinkirkko on ollut uskonpuhdistuskirkkojen epäluulon kohteena kautta aikain. Jeesuksen sanoista on tehty ylitulkintoja, joissa uskonnollisilla perusteilla luodaan poliittisia linjanmäärityksiä. Jeesus ainakin varoittaa siitä, ettei pidä uskoa kaikkia kristuksina esittäytyviä. Minusta hänen sanojansa voisi soveltaa myös muihin ylitulkintoihin, joilla halutaan määritellä kristillistä politiikkaa. Raamatulliset apokalyptiset näyt tarkoittivat ensi sijassa kirjoittamisajankohtansa uhkakuvia eikä niitä pidä ymmärtää kaukaista tulevaisuutta edustavina ennustuksina paitsi siltä osin, että silloin alkanut lopunaika jatkuu yhä edelleen, mutta ei tämä aika varsinaisesti ole sen enempää lopunaikaista kuin entinen aika. Sotia ja maanjäristyksiä ja uskonnollisia harhaoppeja on aina ollut ja tulee varmaan olemaan. Jeesus haluaa kristittyjen seuraavan sitä opetusta, minkä hän on oppilailleen antanut. Jeesuksen opetus huipentuu universaaliseen maailmanlähetyksen velvoitteeseen. Tämä on yksi tuntomerkki, josta kristityt tunnetaan. He eivät tyydy siihen, että ovat itse päässeet pelastuksesta osallisiksi. Heillä on sisimmässä voimakas palo, joka velvoittaa evankeliumin levittämiseen kaikkien kansojen keskuuteen. Lopun aikoina monien rakkaus kylmenee, sanoo Jeesus. Ehkä se tarkoittaa niitä, joiden mielestä toiset saavat pitää omat uskontonsa ja ajattelutapansa. Sen mukaan kristittyjen on pidättäydyttävä oman uskonsa julistamisesta ja toisten käännyttämisestä. Käännyttäminen on mielestäni tosin väärä sana kuvaamaan kristillistä lähetystyötä, mutta uskoa ja rakkauden palvelutyötä ei voi eikä pidä erottaa toisistaan, kun halutaan noudattaa Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä. Uusateistit, jotka paheksuvat voimakkaasti kristillistä lähetystyötä, eivät näe mitään väärää omissa aggressiivisissa vaatimuksissaan, joiden mukaan kahdeksankymmenen prosentin väestöenemmistön pitää mukautua kahden prosentin väestönosan elämäntapaan, jossa minkäänlaisia uskonnon elementtejä ei saa tuoda esiin julkisessa elämässä. Lopun aika on kirkon ja lähetyksen aikaa. Samanaikaisesti kun meillä poistutaan kirkon jäsenyydestä joukoittain, tapahtuu toisella maapalloa vastakkainen liike: suuri määrä ihmisiä liittyy kirkkojen jäseniksi. Etiopiassakin on evankelinen kirkko kasvanut 50 vuodessa 20 000 hengen kirkosta yli viisimiljoonaiseksi. Se trendi, mikä meillä vallitsee, ei ole maailmanlaajuinen. Maailmanlaajuisesti Kristus saa yhä enemmän seuraajia – ja he ovat uskollisia sekä innokkaita. Ei meidänkään parane hävetä kristillistä uskoamme. Usko on elämän kantava voima. Sen on ylenpalttisen ilon lähde.

Joulujakso    Etusivu