Jumalanpalvelus– symbolikieli             

v. 194: 1-3, 490:1-3, 309

 

Seurakuntamme jumalanpalveluskasvatusaiheena tällä viikolla on symbolikieli. Suomalaisessa kristillisessä perinteessä on pitkään uskottu puhutun sanan voimaan. Paljon sanoja, pitkä saarna on ollut tehokkaaksi koettu kristillisen julistuksen väline. Nykyään on sanoja liikaa. Ainakin niin koetaan. Ei kukaan jaksa kuunnella pitkiä puheita. Ei lapsi eikä aikuinen. Siksi halutaan palata symbolikielen, vertauskuvien käyttöön julistuksessa. Vertauskuvien kieli lähtee jo Jeesuksen julistuksesta, ellei haluta palata Vanhan testamentin profeettoihin, jotka tekivät hauskoja, tai ainakin näyttäviä tempauksia puhumatta mitään. Mm. Jeremia puki pellavavyön ja opetti sen avulla.

Virressä ihminen taipuu pyhän eteen ja vaipuu Kristuksen katseen alle. Emme ota sitä kirjaimellisesti. Sitä paitsi se on muslimien rukousasento, joka alun perin on sittenkin ollut kristittyjen rukousasento. Kirkossa on nykyään kaksi vaihtoehtoa: istuminen ja seisomaan nouseminen.. Istuminen ei ole jumalanpalvelusasento. Perusasento on seisominen, jota ortodoksisessa kirkossa harrastetaan, ei ole edes penkkejä. Jumalan edessä tehdään siis aina kunniaa. Kasteet ovat ainoita kirkollisia toimituksia, joissa seisomisesta pidetään vielä kiinni. Istuminen ei johdu mistään muusta kuin että mukavuudenhalullemme annetaan periksi. Ollaan luovuttu siitäkin, että kirkon penkit ovat vähintäinkin epämukavia istuttavia. Nykyään penkit saatetaan jopa pehmustaa. Joissakin Luonais-Suomen kirkossa näin istuintyynyjä kirkon perällä. Vanhoissa keskiaikaisissa kirkoissa ei ole mukava istua, siksi pehmikkeet - pefletit. Joka tapauksessa meillä on paljon seisomista jumalanpalveluksen aikana, kunnian, kiitosvirsien, evankeliumin lukemisen, uskontunnustuksen, Pyhä – ja Jumalan Karitsa –hymnin siinä kuin päätössiunauksenkin aikana. Sammonlahtelaiset seisovat alkusiunauksenkin aikana, mikä tapa on vähän sekoittava, kun sitä ei tunneta muualla eikä Jumalanpalveluksen opas anna sellaista neuvoa.

Polvistuminen on harvoin tapana, kun meiltä on poistettu penkeistä polvistumiskaiteet. Mikään ei tietysti estä lattialle polvistumista, mutta kirkon istuinpenkkivälissä se onnistuu huonosti. Iäkkäälle ihmiselle se on mahdotonta. Monissa kirkoissa, anglikaanisessa ja katolisessa on paljon polvistumista. Mutta se kuuluisi asiaan. Polvistuminen osoittaa syvää nöyrtymistä, se tapahtuu mm. synnintunnustuksen aikana. Papista voisi yleensä katsoa polvistumisen mallia. Silloin kun pappi voi polvistuu, silloin voi niin menetellä seurakuntalainenkin.

Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Näiden merkitystä täytyy opettaa. Merkit vahvistavat sanojen sanomaa. Kaikki nähtävä, kuultava ja tapahtuva, jopa itse ihmiset ja paikka viestivät. Jumalanpalvelus on jokaista aistia varten. Ja päinvastoin: ihminen on kutsuttu palvelemaan ja ylistämään Jumalaa koko olemuksellaan.

Kreikan kielen sana symballein merkitsee kahden toisistaan erotetun puoliskon yhteen liittämistä, rinnakkain asettamista ja toisiinsa vertaamista. Symboli paljastaa, millainen tuo jossain muualla, salassa oleva osapuoli oikein on. Siten symboli on aisteillemme ja ajatuksillemme ”signaali, vertauskuva, esimaku ja merkki” siitä toisesta todellisuudesta, joka on näkyvän maailman tuolla puolen. Tästä syystä symbolit eivät ole jumalanpalveluksen kaunistajia eikä niitä käytetä vain tunne-elämän ja kokemuksien vuoksi, vaikka sitäkään tarkoitusta ei tule väheksyä. Karismaattisissa liikkeissä ja muissa herätyksissä on omia näkyviä tunne-elämän ilmauksen muotoja, kuten hyppelyä ja huutamista, kirkumista, jopa vapisemista ja kaatumista. Symbolit kuuluvat liturgian ja uskon olemukseen. Jo itse seurakunta koolle tulleena ihmisjoukkona on mitä voimakkain symboli yhteen kuulumisesta ja yhteyden etsimisestä. Jumalanpalvelukseen kokoontuva seurakunta on merkki maailman keskellä, se on kohti ikuisuutta vaeltava ja ylistävä Jumalan kansa.