Jumalanpalvelusuudistus, viikko 42/02.         Virret:  409, 454, 211.

 

Kohderyhmänä aikuiset

 

Vuoden 2000 adventtina otettiin kirkossamme käyttöön uudistettu jumalanpalvelus. Sitä oli jo vuosikymmenen ajan kokeiltu enemmän tai vähemmän. Kokeilun tarkoituksena oli totuttaa seurakuntaa uudistukseen ja samalla testata uudistuksen toimivuutta ja vastaanottoa. Uudistusta ei tehty pintaraapaisuna eikä muodollisena uudistuksena, ikään kuin itse tarkoituksena, että kun elämä kehittyy, niin meidänkin täytyy muuttaa jotakin, samoin kuin posti logoaan. Uudistus lähti liikkeelle epäkohdista, jo pitkästä vieraantumisesta varhaiskirkollisesta perinteestä ja hengellisestä laiskuudesta, jonka kääntöpuoli oli nykyaikainen tehokkuuslaskelma. Jumalanpalveluksen voi toteuttaa halvimmin ja tehokkaimmin, kun pappi, kanttori ja suntio tekevät sen nopeasti. Kuvaavaa olikin, että pappi vasta lauantai-iltana tai sunnuntai-aamuna alkoi tutkia käsikirjaa, mikähän on tämän pyhän teksti. Vielä huonommin meni, jos hän katsoi sitä vasta sakastissa kymmenen minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua. Tästä toimintatavasta ei kärsinyt vain saarna, vaan koko jumalanpalvelus. Sitä paitsi ihmisten osallistuminen jumalanpalveluksiin oli vähentynyt viime vuosikymmenien kuluessa. Joku ehti jo laskea, että tällä osallistujien määrän laskulla ei muutaman vuosikymmenen kuluttua ole kirkossa enää yhtään kuulijaa.

Samanaikaisesti on otettu itseä niskasta kiinni ja todettu, että ylimmän ohjenuoramme, Raamatun mukaan seurakunnan koolle kokoontuminen on keskeinen kristillisen uskon ilmentymä. Jumala toimii sanan ja sakramenttien kautta. Vaikka Jumala on henki ja toimii vapaasti, hän on kuitenkin sitoutunut sanaansa ja sakramentteihin. Alkuseurakunnassa yhteinen jumalanpalvelus oli kaikille tärkeä. Joskus Raamatun kirjoittajan piti kyllä muistuttaa yhteisen kokoontumisen tärkeydestä. Esim. Heprealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa, ettei pitäisi hylätä seurakunnan yhteistä kokoontumista tai muuten käy hullusti. Uskokin kuolee. Yksinäinen puu ei pala. Tarvitaan kokoontumista. Eikä millaista kokoontumista tahansa, vaan sellaista, mihin kaikki tahot seurakunnassa sitoutuvat, kaikki työntekijät, luottamushenkilöt ja myös seurakuntalaiset.

Tässä tarkoituksessa haluttiin uudistaa jumalanpalvelus niin, että siitä tulee seurakunnan yhteinen juhla. Juhlaan pitää saada myös iloinen ilme. Jumalanpalvelus on ilojuhla, sillä siinä Jumala jakaa meille lahjojaan. Ja armoaan. Pääasia ei ole synnissä piehtaroiminen, vaan vapauttavan sanan kuuleminen ja Jumalan hyvyydestä iloitseminen.  Tällaista iloa emme voi saada itse aikaan. Jumalanpalvelus edellyttää hengellistä uudistumista, jonka Jumala vaikuttaa meissä. Jumala voi ja haluaa vaikuttaa meissä, jossa meissä on yhtään avoimuutta hänen toiminnalleen. Vaikka emme voikaan myönteisessä mielessä saada Hengen uudistusta aikaan itsessämme emmekä toisissa, voimme jarruttaa Jumalan vaikutusta sulkemalla mielemme häneltä, olemalla ylpeitä, haluttomia ja kylmäkiskoisia. Jumalaa jakaa erityisesti lahjojaan niille, jotka sitä häneltä pyytävät avoimin ja halullisin mielin.

Uudistus koski myös vanhanaikaista uskonnollista kielenkäyttöä. Sen tähden uudistettiin ensin virsikirja ja sitten Raamattu. Virsikirjasta tehtiin valoisampi ja laulullisempi. Virsiä ei enää veisata, vaan ne lauletaan. Uusitus koski siis sekä sävelmiä, laulutapaa että myös sanoitusta. Jumalanpalveluksessa voi käyttää myös muuta musiikkia kuin virsiä, yhdessä laulettavaakin ajatellen. Monet uudet virret ovat jo ennestään tuttuja, kuten Päivä vain ja hetki kerrallaan tai Kiitos sulle Jumalani.

Raamatunsuomennos noudattaa ns. dynaamista tulkintaa. Alkuperäinen viesti halutaan viestittää siten, että nykyajan lukija ymmärtää tekstiin kirjoitetun viestin samalla tavalla kuin alkuperäinen lukija. Tässä tarkoituksessa suoraa käännöstä parempi on siis tulkinta tai pieni selitys. Sellainen Raamattu, jota ymmärtää vain tutkija, ei sovellu kansan käsiin. Viesti täytyy olla niin selvä, että lukija ilman pitkiä selityksiä ymmärtää, mitä sana tarkoittaa. Sanan kuuloon saapuneet ihmiset kuulevat Jumalan sanan elävällä ja tuoreella äidinkielellä. Jumalan sanan lukemista onkin lisätty jumalanpalveluksessa ja monipuolistettu. Luetaan myös Vanhaa testamenttia. Tekstien määrää on muutenkin lisätty, niin että Raamattua luetaan monipuolisemmin. Toisaalta lukukappaleita on vähän lyhennetty, etteivät kuulijat väsyisi. Uudessa käsikirjassa on myös rukoukset uudistettu ja monipuolistettu.

Ehtoollisen viettoa on lisätty. Tässä yhteydessä ehtoollisjumalanpalveluksen nimeksi on otettu vanha ilmaus messu, joka aikojen saatossa on sanottu kirkollisesta elämästä poikkeavia käyttötarkoituksia. Messu on lyhyt ja ytimekäs kirkollinen sana. Se tulee latinankielisestä jumalanpalveluksen päätössanoista: Ite, missa est, vapaasti suomennettuna: Lähtekää, teidät on lähetetty. Messu tarkoittaa siis lähettämistä. Jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta lähetetään elämän arkeen, huolien ja ongelmien keskelle Jumalan voimalla varustettuna. Jumalanpalvelus on kuin akkujen lataustilaisuus. Tyhjällä akulla kulkeva kone pysähtyy. Kun akku on ladattu, vehje toimii. Ihminen saa uuden voiman elää Jumalan tarkoittamalla tavalla, kun hän saa sekä opastuksen että voiman Jumalalta.

Jumalanpalveluksesta on tullut entistä ekumeenisempi. Jotkut sanovat, että se muistuttaa nykyään ortodoksista liturgiaa. Siihen ei ole kyllä määrätietoisesti pyritty. Luterilainen jumalanpalvelus nousee katolisen äitikirkon perinteestä. Sitä se muistuttaa niin paljon, että kun menet messuun vaikka Kanarian saarilla, niin pystyt hyvin seuraamaan messun kulkua ilman puhutun kielen ymmärtämistä. Niin paljon on yhtäläisyyttä. Kuitenkaan kirkkomme oppia ei ole muutettu, vain muoto.

Käsikirja uudistus merkitsee uutta jumalanpalveluskasvatusta, eri työntekijäryhmien sitomista jumalanpalveluksen toimittamiseen ja seurakuntalaisten vastuun lisäämistä. Seurakuntalainen ei ole enää pelkkä kolehdinkantaja niin kuin siinä entisessä vitsissä, jossa seurue oli merihädässä eikä kukaan osannut rukoilla. Yksi ilmoitti, että hän osaa edes kantaa kolehtia. Nyt seurakuntalainen osaa lukea Raamattua ja muistaa sen ikimuistoisesti, kun on saanut kerran kohdalleen sen kunniatehtävän. Seurakuntalainen voi rukoilla. Ei se haittaa, vaikka rukoilee paperiin kirjoitettua tekstiä. Sehän on juuri tätä hetkeä varten valmistettu rukous, ehkä yhdessä valmistettu, mutta tarpeettoman jännityksen poistamiseksi, kirjoitettu. Seurakuntalainen voi kantaa ristiä, kynttilöitä ja Raamattua tai avustaa jopa ehtoollisen jaossa kirkkoherran luvalla. Ne ovat arvokkaita palvelutehtäviä. Ja seurakuntalaisia tarvitaan, sillä ehtoollisella kävijöiden määrä on lisääntynyt huimasti.