Psalmi

Iltapäivähartaudet: Sammonkoti, Kanavakoti 5.2.02        

Virsi 490

Seurakuntamme painopisteaiheeksi tälle vuodelle olen ehdottanut jumalanpalveluskasvatusta ja yritänkin nyt tunkea sitä joka rakoon. Tavoitteena on saada aikaan kokonaan uudenlainen jumalanpalveluskulttuuri. Aihe on valtavan laaja. Niinpä joudumme käsittelemään asiaa vain pätkittäin. Esim. tällä viikolla on vuorossa Psalmi. On kysymys Psalmien käyttämisestä jumalanpalveluksessa. Yksityisessä raamatun lukemisessa varmaan psalmeja on käytetty paljon. Psalmit ovat Vanhan testamentin virsikirja ja sisällöllisestikin ne palvelevat samaa tehtävää: ne heijastavat tavallisen ihmisen elämää: iloa, tuskaa, kiitosta, ahdistusta, koko elämän kirjoa. Psalmeissa on vihaa, jopa kostomieltäkin. Sen takia varmaan jotkut vieroksuvatkin psalmeja, että niissä on jopa vanhatestamentillista mieltä, mikä ei sovi meille kristityille. Ei tosiaankaan kostomieli sovi meille esikuvaksi. Mutta voisiko asiaa ajatella niin päin, että psalmit heijastavat juuri tätä inhimillistä kokemusta, jossa ei ole vain hyviä ja hyväksyttäviä tunteita, vaan myös ilkeää ja pahansuopaa kuin myös omahyväistä ajatusta: ”Autuas on se, joka ei istu siellä kussa pilkkaajat istuvat”, Sinisessä Laguunissa tai muusa kapakassa. Pitää oppia erottamaan psalmeista ajatukset, jotka eivät oikein sovi kristityn esikuvaksi ja toisaalta ne, jotka puhuvat syvästä luottamuksesta Jumalaan ja turvautumisesta: Minun onneni on olla Herraa lähellä.

Uskonpuhdistajamme Martti Luther luennoi ahkerasti yliopistossa psalmeja. Ne tiettävästi olivat provosoimassa häntä uskonpuhdistukseen. Psalmit olivat hänelle VT:n uustestamentillisin kirja. Suomen uskonpuhdistaja Agricolakin käänsi suomen kielelle sekä Uuden testamentin että psalmit. Mutta jumalanpalveluksessa psalmit jäivät pitkäksi ajaksi taka-alalle. Niistä kyllä muokattiin suomenkielisiä virsiä, mutta puhtaana raamatun sanan niitä ei käytetty. Muutos tässä asiassa tapahtui vasta siihen aikaan, kun minä sain kunnian palvella seurakunnan nuorten kuorossa, 1960-luvulla. Silloin alettiin jumalanpalveluksessa käyttää ns. introituksia eli johdantolauluja, jotka olivat säveleltään gregoriaanisia, peräisin keskiaikaisesta kirkkomusiikista. Kirkkokansa vierasti näitä lauluja. Kanttorin johdolla kuorot niitä kuitenkin käyttivät eikä nuorten kuorossa ainakaan kukaan mukissut niitä vastaan.

Olisi hyvä että tietäisi, ei vain sen että tällaisia lauluja käytetään kirkossa, vaan sen miksi niitä käytetään ja miltä ajalta ne ovat peräisin. Johdantopsalmilaulu tunnetaan läntisessä jumalanpalveluskäytännössä jo 600-luvulta. Tähän johdantovuorolauluun kuuluu neljä osaa: antifoni, psalmi, pieni kunnia ja antifonin kertaus. Antifonissa ilmenee kirkkovuoden ajankohta. Sen teksti on useimmiten psalmeista, mutta se voidaan valita muustakin Raamatun kirjasta. Pieni kunnia sisältää ylistyksen kolmiyhteiselle Jumalalle. Se ilmaisee jumalanpalveluksen alussa koko jumalanpalvelukselle ominaisen ilon sävyn. Paastonaikana pieni kunnia jätetään pois, sillä ilmennetään paastonaikaan sisältyvää katumusmieltä. 60-luvulta asti jp oli mahdollista aloittaa joko ns. johdantolauselmalla eli lyhyellä raamatunjakeella ikään kuin muistolauseella, joka lausuttiin heti jumalanpalveluksen alussa tai sitten introitus –vaihtoehdolla. Jumalanpalvelusuudistuksessa on haluttu vahvistaa Raamatun käyttöä, niinpä siihen halutaan sisällyttää psalmi. Nykyään on siis uudessa kirkkokäsikirjassa joka pyhälle oma psalminsa. Psalmin sijasta voi myös olla psalmivirsi, jos virsikirjasta löytyy kysein pyhän psalmivirsi. Psalmi voidaan laulaa tai lukea. Yleensä introitus lauletaan vuorokuoroisesti tai kertosäemuodossa. Laulamisen sijasta introitus voidaan myös lukea.