Elämän juonta etsimässä

KATEKISMUS TUTUKSI –keskustelusarja Lappeen ja Lappeenrannan kirkossa syksyllä 2000

Lappeen kirkko, 1.10.2000 klo 16. Ilpo Perttilä.

Jumalan tekijänoikeus, käskyt 1-3

 

Miksi uusi katekismus?

Kirkon riemuvuoden 2000 kohokohta on Katekismuksen jako kirkon lahjana jokaiseen suomalaisen kotiin. Katekismus tulee kreikan kielen kasteopetusta tarkoittavasta sanasta. Katekismuksen jakoa voi verrata aiempaan uuden perustuslain jakamiseen suomalaisiin koteihin. Perustuslaki kertoo kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet sekä aseman yhteiskunnassa. Katekismus on kristillisen kirkon peruskirja. Raamatun yläpuolelle se ei tietenkään nouse, mutta nostaa Raamatusta esille keskeiset teemat, tuo ne esille kuin kiveen hakattuina opasteina kertoen, mitä kirkko Raamatun pohjalta opettaa. Raamattuhan on suuri kirjasto, jota nykyajan ihminen ei ehkä jaksa kahlata läpi tutkiakseen, mitä Raamattu opettaa. Äkkinäinen ei Raamatusta erota metsää puilta. Katekismus yrittää sanoa asiat lyhyesti ja ytimekkäästi. Joku voi uuden Katekismuksen äärellä todeta pian, että tämä kirja sanoo kovin puisevasti uskon perusasiat. Eikö edes ilmaisutapa voisi olla mukaansa tempaavampi ja moderneja kysymyksenasetteluja huomioon ottava? Tässä suhteessa uusi katekismus on valinnut perinteisen yksitotisen linjan. Katekismus esittää tiivistetysti uskon perusasiat; muiden tahojen tehtäväksi jää asiakaslähtöisten oppimateriaalipakettien laatiminen, joissa kirjan sisältö ammennetaan sopivasti maustettuina annoksina erilaisille kohderyhmille. Tämä Lappeenrannan seurakuntien katekismussarja on yksi yritys tarjoilla kirjan sanomaa keskustelun ja pohdinnan aiheeksi. Tarkoitus on avata kirjan sisältöä sillä lailla ymmärrettäväksi, että sen sanoma koskettaa nykyaikaa. Toiveena on auttaa postmodernia ihmistä peilaamaan yksilöllistä ja suhteellista totuuskäsitystään raamatullisiin totuuksiin. Nykyajan ihminen ilmoittaa henkilökohtaisesti ”uskovansa eri tavoin kuin kirkko opettaa.” Tämä lausuma saattaa olla puolustelu sille, ettei oikeastaan tiedä tarkalleen, mitä kirkko opettaa. ”Periaatteessa vain vastustan vanhoja auktoriteetteja.” Katekismus- sarjamme antaa otsikossaan erityisoletuksen: etsitään elämän juonta. Yhden kokoontumisen aiheena on elämän eväät. Tämän keskustelusarjan päämääräksi asetamme tosiaan haasteen, että katekismus on avuksi etsittäessä tarkoitusta elämään ja opastusta kohti yksityistä ja yhteistä hyvää.

 

Katekismuksen lyhyt historia

Katekismuksen historia alkaa jo Raamatusta siinä samassa kuin se perustuu Raamattuun. Esim. varhaiskirkon arvokkaimpana pitämä kirja, Matteuksen evankeliumi, sisältää kaikki katekismuksen keskeiset elementit, käskyt Jeesuksen terävillä ja purevilla selityksillä ryyditettyinä, uskontunnustuksen typistetyssä alkumuodossa Pietarin tunnustuksena Jeesuksen merkityksestä ( 2. uskonkohta) ja Jeesuksen vastauksessa, jossa tulee jossain muodossa esille 3. uskonkohta. 1 uskonkohta periytyy itsestään selvänä uskon kohteena jo Vanhasta testamentista. Myös Herran rukous ja kasteen sekä ehtoollisen asetussanat löytyvät Matteuksesta. Uskonpuhdistaja Luther oli aikanaan kovasti huolestunut kansan, jopa pappienkin kristinopin taidosta ja kirjoitti sen tähden kaksi katekismusta, joista Vähä katekismus –niminen suppeampi laitos oli tarkoitettu perheenisille avuksi näiden opettaessa perheväelleen uskon ydinkohdat.

Lutherilta on peräisin meillä edelleen käytössä oleva käskyjen jako kymmeneen kohtaan. Uskonpuhdistuskirkko on tullut tunnetuksi kristillisestä kasvatuksesta, johon mm. puhdasoppisuuden aikana tartuttiin oikein kovalla kädellä. Tuli Seitsemästä veljeksestäkin tunnettu lukkarin koulu, jossa lukutaidon lisäksi yritettiin takoa kansan päähän kristinopin tuntemus hyvällä ja pahalla. Kirkollisen vihkimisen sanktio oli yksi kiristyskeino, millä kovakalloisimmatkin pakotettiin oppimaan uskon ydinkohdat. Myöhemmin nykyaikaan tultaessa rippikoulussa ovat vallinneet lempeämmät kasvatusmenetelmät ja ulkoa oppimista on vähennetty asioiden ymmärtämisen hyväksi. Rippikoulun oppikirjana katekismus on jäänyt taustamateriaaliksi. Oppikirja yrittää esittää samat asiat havainnollisesti, mielenkiintoisesti ja keskusteluttamalla.

 

Jumalan 10 käskyä ja yleinen moraalitajunta

Katekismus alkaa perinteiseen tapaan käskyillä. Puhutaan Jumalan käskyistä. Luterilainen itseymmärrys näkee käskyt luonnollisena lakina, elämän omana lakina, joka pitäisi joka tapauksessa säätää, ellei sitä olisi korkeammalta taholta meille annettu. Paavalin opetuksen perusteella ymmärrämme Jumalan piirtäneen lakinsa sisimpäämme, omaan tuntoomme, joka useissa kielissä ymmärretään yhteistunnoksi, kaikkia moraalisuuden tiedostavia olentoja, ihmisiä koskevaksi, ihmiskunnan yhteiseksi moraalitajunnaksi. 10 käskyä ovat kaikkia ihmisiä, jopa uskontoja yhdistävä maailmanethos. Käskyt eivät erota kristinuskoa ja juutalaisuutta muista uskonnoista, vaan yhdistää niihin. Moraalista voidaan keskustella kaikkien ihmisten kanssa ja soveltaa sitä nykyajan eettisiin kysymyksiin. Kirkko ei anna valmiita vastauksia moraalikysymyksissä. MUTTA kirkko ottaa kantaa moraalikysymyksiin sekä yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Sanotaan, että kirkon pitäisi pysyä omalla reviirillään eikä puuttua asioihin, jotka eivät kirkolle kuuluu eivätkä kirkonmiehet ymmärrä niistä hölkkäsen pöläystä. Mitä tulee uusliberalistisiin aatevirtauksiin, kirkko on tosiaan älähtänyt ja kun kirkko älähtää se tarkoittaa sitä, että piispat älähtävät kollegiaalisesti. Silloin kun piispat lausuvat jotain yhdessä se on luterilaisen kirkon ex cathedra puhetta ehkä sillä erotuksella paavin ex cathedraa –lausumiin, että moraalikysymyksissä kirkko tarjoaa vain puheenvuoroja, näkemyksiä, joista halutaan avata keskustelu ja ottaa kantaa. Raamatun käskyjä tulkitaan Jeesuksen vuorisaarnassaan viitoittamalla tiellä, ei niitä vesittäen eikä kiertäen, vaan pysyen ehdottamana siinä, mikä näyttää oikealta. Voisiko ehkä sanoa, että kirkolla on sen verran asiantuntemusta moraalikysymyksissä, että Raamattu ohjaa kristityn omaa tuntoa. Asioista ei päätetä pelkän järjen avulla, vielä vähemmän opportunistisen edun haun ja hetken mielihyvän perusteella. Asioita punnitaan aina yhteisen hyvän nimissä. Tämä kokoontumissarja on myös keskustelusarja. Dogmejakaan ei kaadeta valmiina pakettina – ota tai jätä – vaan herätellään keskustelua ja pohdintaa. Tyhmiäkin kysymyksiä saa täällä kysyä ja kyseenalaistaa. Puhujan tehtävä on kysyjää nolaamatta perustella kirkon oppia puolusteleva vastaus, jos se nyt puolusteluja kaipaa.

Postmodernin ajan hengelle on luonteenomaista, että ihminen kyseenalaistaa kaikki aiemmat auktoriteetit, joihin myös aiemmin vallinneet moraalikäsitykset liittyvät, tästä esimerkkinä saksalainen Blaskin kirja, joka opettaa ”häikäilemättömyyden etiikkaa” Sen mukaan sanavarastossamme ei tarvita sellaisia sanoja kuin hyvä ja paha. “Ryhtykää siihen, mikä tuottaa teille suurimpia etuja. Asettukaa pelkojenne ja tarpeen vaatiessa myös omantuntonne yläpuolelle. Ei hätää, että kaikki osoittautuisivat yhtä häikäilemättömiksi, mihin tämä ohje kaatuisi! Aina on riittävän paljon tyyppejä, jotka lapsellisesti noudattavat rehellisyyden sääntöjä.” Venäjällä pääsi neuvostoideologian aikana syntymään arvotyhjiö, minkä täyttämiseen kirkotkin on kutsuttu apuun. On huomattu, että toimiva yhteiskunta edellyttää kymmenen käskyn kaltaista moraalin kivijalkaa. Saman huomasi jo vähän aikaisemmin puolalainen elokuvaohjaaja Krzysztof Kieslowski, joka ohjasi vuosina 1987-1988 kymmenen televisioelokuvan sarjan Dekalogi.

 

Ensimmäinen käsky

Ns. ensimmäinen laintaulu eli käskyt ensimmäisestä kolmanteen poikkeavat ns. toisesta laintaulusta siinä, että nämä käskyt koskettavat ihmisen jumalasuhdetta eivätkä siten kaikilta osin edusta yleistä moraalitajuntaa, mutta uskontoja ne toki yhdistävät. Ensimmäisen laintaulun asiat on sijoitettu yksilöetiikan ja uskonnon piiriin yksityisasioiksi. Ne ovat ikään kuin makuasioita, joista ei sovi kiistellä. Kirkko yrittää vielä tarjota kolmatta käskyä julkisen elämän piiriin elämää suojelevana asiana, mutta uusliberalistinen ajattelu sysää senkin yksityisyyteen.

Raamatun dekalogi sisältää johdannon, jossa puhuja esittelee itsensä kuulijoille: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta.” Dekalogin ensimmäinen sana on ”minä” (Jumala) ja viimeinen – alkutekstin mukaan – ”lähimmäisesi”. Kaikki, mitä tässä käskykokoelmassa sanotaan, sijoittuu näiden kahden, Jumalan ja lähimmäisen, jänneväliin. Kaiken lähtökohtana on suuri vapautus, johon Israelin koko olemassaolo perustuu. Ennen kuin Jumalaa vaatii ihmiseltä mitään (laki), hän on jo ratkaisevalla tavalla toiminut heidän hyväkseen (evankeliumi). Kuuliaisuus Jumalalle ei ole Vanhassa testamentissa väline, jolla Jumalan suosio ansaitaan, vaan vastaus hänen suureen pelastustekoonsa. Kymmenen käskyä on vapautettujen orjien elämänjärjestys.

Me kristityt emme voi täysin samaistua israelilaisiin, mutta meidänkin uskomme perustuu Jumalan ratkaisevaan pelastustekoon, ristiinnaulitun Kristuksen herättämiseen kuolleista. Kristityillekin dekalogi on vapauden laki: joka tietää ja tunnustaa ainoastaan yhden, todellisen Herran ja auktoriteetin olemassaolon, hän ei saa eikä hänen tarvitse alistua näennäisten auktoriteettien valtaan. Luther jätti ensimmäisen käskyn johdannosta pois maininnan Egyptin orjuudesta, koska se koski vain juutalaisia. Siten käsky alkaa sanoilla/lupauksella; ”Minä olen Herra sinun Jumalasi.” Jatkossa ensimmäinen käsky kieltää pitämästä muita jumalia. Viimeistään maanpakolaisuuden jälkeen monoteismi ymmärrettiin hyvin ehdottomana. Ei ollut mitään mieltä palvella muita jumalia, koska sellaisia ei katsottu edes olevan olemassa. Ne olivat vain ihmisen mielikuvituksen luomuksia, omatekoisia jumalakuvia. Viittaus muihin jumaliin saattaa tuntua nykyaikana tarpeettomalta. Ainakin Luther oivalsi kuitenkin hyvin sen, ettei muiden jumalien palvonta pääty nimelliseen monoteistiseen uskoon. Eikä edes ihminen, joka kiistää uskon kaikkiin mahdollisiin jumaliin välty kuitenkaan luomasta itselleen jumalankuvia auktoriteetteja, jotka määrittävät elämäntapaa ja ohjaavat käyttäytymistä. Monelle nykyajan epäjumalat ovat tiedostamattomia arvoperusteita, oman itsensä, teknologian, tieteen ja ideologioiden asettamista kaiken yläpuolelle, ylimmiksi arvoperusteiksi, joiden mukaan elämän ratkaisuja tehdään. Tamperelaisten katekismus määrittelee seuraavia nykyaikaisia epäjumalanpalveluksen muotoja: ”Kaikkiha nyj johonkil luattaa! Jokaisellahan on kyä joku jumala: kellä se or raha, kekä taas on olevinaan kun ov vähä lukenu ja om miälestääv viksumpi kum muut. .. Morernin ihmisen epäjumala saattaa olla myäs tiäre. Tiäteen kaikkivoipasuuteen uskoo yllättävänkim moni.” Savolaisten katekismus vääntää uuden katekismuksen ilmaisut suoraan savon kielelle: ”Jonnii sokasoo valta, toesen raha, kolomannella eijjoo kun oma napa mielessä, eikä ne jumalat vielä siihe´ lopu, vuan itekuhhii palavoo ommoo epäjumaloosa, joka hallihtoo ja vallihtoo.” Nykyaikainen epäjumalanpalveluksen muoto on saatananpalvonta. Saatananpalvojien hirmuteot ihmisuhreineen ja hautojen häpäisyineen ovat lähtöisin itse Saatanasta. Vaikka muuten ajattelen epäjumalista, että ne ovat mielikuvituksen tuotetta, niin Saatanaa pidän kuitenkin persoonallisena olentona. Leikittelystä pimeyden voimien kanssa ei seuraa hyvää. Elämän pettymykset ja kapina vallitsevia arvoja vastaan voi houkutella palvontamenoihin, joiden seurauksia ei etukäteen tiedä. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Jumalamme ovat toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.

Ensimmäinen käsky on ristiriidassa postmodernin suhteellisuuden ja suvaitsevaisuuden arvostukselle. Ensimmäisen käskyn mukaan elävä Jumala, kaiken Luoja, on absoluuttinen korkein olento. Tämä ei tarkoita, että kristittyjen pitäisi olla sotajalalla toisin uskovia vastaan, mutta antaa kyllä lujan perustan, miltä pohjalta voi käydä keskustelua toisin uskovien kanssa. Uskontojen vakaumusten purkaminen ei ole keino rakentaa yhteyttä uskontojen ja kansojen välille.

 

Ensimmäinen käsky on kaikkein tärkein. Jos se pidetään, niin kaikki muut käskyt seuraavat perässä.  Tamperelainen sanoo näin: ”…tää ensimmäinen käsky sanoo, että ainoo torellinen suaja ja turva oj Jumala, joka on luanu täh hela hoiron. Om meinaav vähä ninku tekijänoikeus…” Useimpien käskyjen eettinen vaatimus on kaikkien ihmisten helposti hyväksyttävissä, mutta mistä saadaan voimaa niiden noudattamiseen? Siihen tarvitaan ensimmäisen käskyn edellyttämää ehdotonta uskoa ja luottamusta Jumalaan.

 

Kuvakielto

Muinaisessa Israelissa siinä kuin muualla maailmassa, yhä tänäänkin, monet palvovat Jumalan kuvia. Tosin patsaita ei pidetty jumalina, vaan niiden uskottiin välittävän yhteyden jumaluuteen. Israelin uskonto kielsi ehdottomasti jumalankuvien käytön samoin kuin myöhemmin islam. Tämän ajatuksen mukaan Jumalaa ei voi kuvata; Hän on luonteeltaan niin totaalisti maailmasta erottuva. Jumalan koettiin kuitenkin ilmoittavan itsensä sanassaan ja historian tapahtumissa. Israelin vahva usko Jumalaan horjui joskus kansaa kohdanneissa koettelemuksissa. Israelin usko edellytti vahvaa jumalaa, joka varjelee kansansa ja takaa poliittisen vaikutusvallan. Sen tähden kansa vaati erämaassa pystytettäväksi kultaista sonnia kanaanilaisen pakanauskonnon malliin. Nykyajan kultaisia sonneja ovat kovat taloudelliset arvot, markkinatalouden laki, joka ei salli arvostelua, ei muita jumalia rinnalleen. Varsinkin sosialismin romahduksen jälkeen on kuviteltu markkinatalouden todistaneen ylivertaisuutensa. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voida uusliberalistisen ideologian mukaan pönkittää sosiaalipoliittisilla päätöksillä. Vapaa markkinatalous takaa lopulta hyvinvoinnin, joka koituu kaikkien osaksi. Hyvinvointiyhteiskunnan purkamisen välittömänä vaikutuksena on kuitenkin ilmiselvästi ollut tuloerojen suureneminen ja yhteiskunnan jakautuminen, jossa pientuloiset osoittautuvat pankeillekin huonoiksi asiakkaiksi. Vallitsevan kehityksen arvostelijoita lyödään markkinatalouden lakikirjalla päähän.

Luther jätti kuvakiellon pois laista. Sitä edelsi jo kehitys, jossa kuvan, nimenomaan kuvataiteen käyttö kirkossa oli saanut suuren sijan. Katsottiin, että kuvakielto kumoutui siinä, että Jumala tuli kuvattavaan muotoon inkarnoituessaan ihmiseksi Jeesuksessa. Jeesustahan pitää voida kuvata tai muuten annetaan sijaa doketismille, että Jeesus olikin vain näennäisesti ihminen. Uskonpuhdistuksen reformoitu siipi piti voimassa kuvakiellon ja raastoi kirkoista pois kuvat. Luther piti kuvataidetta ehdonvallan asiana, jota ei tarvinnut ehdottomasti kieltää.

 

Toinen käsky

Vanhempi polvi joutuu opettelemaan toisen käskyn uudessa muodossa. Uuden käännöksen voi sanoa olevan huolellisen tutkimuksen tulosta. Täyteen yksimielisyyteen toisen käskyn sisällöstä ei ole päästy. Se on kuitenkin selvää, että Jumalan nimi on pidettävä pyhänä; Jumalaa ei saa pilkata.

Vanha käännös Jumalan nimen lausumisesta "turhaan" on todettu harhaan johtavaksi. Sana, joka on kreikan ja latinankielen vaikutuksesta käännetty väärin, tarkoittaa hepreassa "petosta, pahuutta, vääryyttä ja valhetta". Sanamukainen käännös kuuluisi: "Älä käytä Herran, Jumalasi, nimeä petokseen, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään petokseen.” Karjalaisii katkismus: Toinen rotokolla: ”Ko haastat ni älä sekota miun nimmein kaikkii juttuheis.” Ilmeisesti toinen käsky kielsi alunperin väärän valan . Näin ainakin Jeesus vuorisaarnan selityksessä tulkitsee toista käskyä. Juutalaisuudessa toista käskyä tulkittiin myös niin, että Jumalan hepreankielisen nimen lausumista piti välttää. Sen tähden jopa nimen alkuperäinen transkriptio on jäänyt hämärään. Toisen Jumalaa merkitsevän sanan, Adonai, vokalisointi siirrettiin Jumalan nimeen, joka oikeastaan piti ääntää suurin piirtein muodossa Jahve (ei siis Jehova). Toisen käskyn käännöksen vaikeaa tulkintaa selostetaan Raamatun alaviitteessä ( 2 Moos. 20:7).

Väärän valan vannomiskielto liittyy ilmeisesti Israelissa yleisesti käytössä olleeseen puhdistusvalan vannomiseen. Mikäli syytettyä ei pystytty todisteiden perusteella osoittamaan syylliseksi, mutta epäilys jäi silti olemaan, syytetty saattoi ratkaista oikeudenkäynnin edukseen vannomalla Jumalan edessä puhdistusvalan. Väärää valaa ei israelilainen uskaltanut kevytmielisesti vannoa, sillä oli olemassa vahva usko siihen, että väärän valan vannojalle Jumala oli itse kostava. Jos joku kuitenkin vannoi väärän valan, ei siitä ollut laissa kuolemanrangaistusta, koska uskottiin senkin olevan Jumalan päätäntävallassa. "Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään petokseen."

Mikä on sitten toisen käskyn merkitys meidän kulttuurissamme, jossa puhdistusvalaa ei tunneta ja syytetty voi vapaasti valehdella niin paljon kuin keksii? Lutherin mielestä vannomiskielto koskee valaa, joka edistää pahaa, sekä tarpeetonta valaa. "Mutta hyvän edistämiseksi ja lähimmäisen auttamiseksi tulee vannoa. Sellainen on todella hyvä teko." Luther uskoi myös siihen, että Jumala oli rankaiseva pettäjää, ennemmin tai myöhemmin. Siitä Luther oli varma, että Jumalaa ei voi pettää. Nykyaikainen valehteleminen ja pettäminen, niin paljon kuin ehtii, perustuu kadonneeseen pyhyyden ja Jumalan valvovan silmän tuntoon. Valehteleminen perustuu ajatukseen, että ihmisiä voi pettää, kun vain keksii sopivat konstit. Jumalasta ei ole väliä. Ei ole havaintoa syy- ja seuraussuhteesta, mistä voisi päätellä Jumalan rankaisevan. Minä uskon tämän asian toisin. Olen vakaasti sitä mieltä, että tavalla tai toisella petosta harjoittanut saa rangaistuksensa ja joutuu joka tapauksessa viimeistään Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan tekosistaan.

 

Kolmas käsky

Kolmas käsky typistetyssä muodossaan “Pyhitä lepopäivä” jättää paljon arvaamisen varaa käskyn varsinaisesta sisällöstä ja tarkoituksesta. Kokonaisuudessaan käsky onkin paljon pidempi ja kahdessa eri muodossa. Jakeissa 2. Moos. 20:8-11 käsky kattaa levon myös alistetussa asemassa oleville ihmisille, orjille ja muukalaisille sekä raskaisiin töihin käytetyille kotieläimille, juhdille. Sapatin pyhittämistä perustellaan sillä, että Jumalankin lepäisi luomistyönsä 7. päivänä. Ehkä jumalakuvaan sopii huonosti väsymisen ajatus, mutta ihmiselle ja eläimille se on tarpeen; Jumala antaa siihen luvan ja velvoitteen.  Savolaisten katkismus: ”Luojae tarvihti yhen päevän urakkasa jäläkeen levätä. Tuntus äkkinäesästä, että immeinen sitä huilinkia vieläe enemmän tarvihtis.” Toisessa kohdassa, 5. Moos. 5:12-15, painotus ei ole Jumalassa, vaan ihmisen tarpeissa. Käsky muistuttaa Egyptin orjuudesta ja sisältää vahva sosiaali-eettisen latauksen. Se luo yhdeksi päiväksi viikossa tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa niin vapaat kansalaiset kuin orjatkin saavat nauttia levosta. Toisena perusteena käskylle on kiitollisuus, Jumalan vapauttava pelastustyö. Vapauteen kuuluu myös säännöllinen vapaa-aika.

Sapattikäsky on dekalogin keskeisin käsky. Monelle se tuo mieleen elämää hankaloittavat rajoitukset, jotka myöhäisjuutalaisuudessa johtivat EU:takin pahempiin direktiiveihin. Kuitenkin ihmishengen pelastamiseen tarvittavat toimenpiteet olivat juutalaisille sallittuja sapattina. Toisaalta Jeesuksen harjoittamat parantamisteot sapattina aiheuttivat närkästystä. Keisari Konstantinuksen käskystä vuonna 321 juutalainen sapatti yhdistettiin kristilliseen sunnuntaihin, jolloin sunnuntaista tuli yleinen lepopäivä. Juutalais-kristillinen lepopäivä on sittemmin levinnyt moniin sellaisiinkin maihin, joissa periaatteellisista syistä vastustetaan Raamatusta peräisin olevia arvoja.

Nykyään esiintyy uusliberalismin nimissä vaatimuksia, joiden mukaan taloudellinen tehokkuus ja kasvava kulutus ei siedä muita jumalia rinnalleen: lepopäivän pyhittäminen saa jäädä menneiden aikojen muistoksi. Kauppojen sunnuntaiaukioloa perustellaan vapauden lisäämisellä; valtio ei holhoa kauppiaita eikä kuluttajia. Tosiasiassa kuitenkin kauppojen aukiolo revitään tilapäisen halpa/(orja?)työvoiman nahasta. Kaupanalan työntekijöiltä riistetään perheiden yhteinen vapaa-aika. Pienyritykset joutuvat tekemään työtä vuorotta, koska heillä ei ole varaa palkata ulkopuolista työvoimaa. Koko yhteiskunta kärsii, kun kaikilla on kiire. On menoa ja liikennettä arjet ja pyhät taukoamatta. Asian takana ei ole edes työllisyyden lisääminen, vaan yhdellä sanalla ahneus. Sapattikäskyn pitäminen on protesti kohtuutonta tehokkuusajattelua vastaan. Kaikille työnarkomaaneille, minullekin, Raamattu antaa käskyn, ei vain lupaa, levätä. Jumala teki työn ensin ja lepäsi sitten. Meidän työmme jää aina kesken ja saakin jäädä. Kaikki elämämme kannalta olennainen on jo täytetty – Golgatan keskimmäisellä ristillä.

Lepopäivän pyhittämisen kannalta ei riitä se, että levätään pyhäpäivänä; tarvitsee myös pyhittää lepopäivä. Siitä Savolaisten katkismus sanoo ytimekkäästi: ”Lepopäevän tarkotus ejjoo aenuvastaan vaaterissa makkaelu, vuan sillon oes tillaesuus aatella uskon asioetae. Parraeten se onnistuu, kun männöö kirkonmeininkiin tae ies itsekseesä lukkoo Ramattuvvaan ja rukkoueloo. Se semmonen teköö eetvarttia ruumiille ja sielulle, ja jaksaa tuas paremmin aressa rehveltee ja oman ohtinasa kantoo.”