Katekismus/Uskontunnustus/ruumiin ylösnousemisen         78:1,6-7, 63:36                           

Kristilliset eläkeläiset 5.4.01

Minä uskon Pyhään Henkeen… ruumiin ylösnousemisen…

 

Peruskoulun oppilas kirjoitti kokeissa muistellen opettajan kertomusta ortodoksisesta pääsiäisestä: "Kirkkokansalla on kädessä vahakynttilä; keskiyön jälkeen pappi ilmoittaa, että Kristuksen ruumis on löytynyt!"

Ulkoa opitut totuudet voivat olla vähän sinne päin, minne piti, mutta samalla täysin päin mäntyä. Pappi ilmoitti tiettävästi: ”Kristus on ylösnoussut.” Siihen seurakunta vastasi: Totisesti ylösnousi.

Ensimmäisen kristillisen pääsiäisen tapahtumat ovat alkuna sille, mitä me uskontunnustuksessa lausumme: Minä uskon Pyhään Henkeen…ruumiin ylösnousemisen, iankaikkisen elämän. Tänä talvena olemme Lappeenrannan seurakunnassa tutkistelleet Katekismusta, sitä kirjaa, joka putosi syyskuun 17. päivä vuonna 2000 postiluukuistanne. Se oli kirkon riemuvuoden lahja jokaiseen suomalaiseen kotiin. Jos nyt otamme tämän lahjan käyttöön ja pohdimme, mitä tarkoittaa ruumiin ylösnouseminen, niin se on varmaan kaikkein käsittämättömin asia, mitä kukaan voi koskaan lausua. Ylösnousemususko on eri asia kuin intialaisten jälleensyntymisoppi. Sen mukaan ihminen on osa elämän kiertokulkua, loputonta jälleensyntymisen ketjua, mitä intialainen ei toivo. Hän toivoo pääsyä pois koko jälleensyntymisten noidan kehästä, olemattomuuteen tai olemisen toiselle puolen, jumalalliseen olotilaan. Kristillinen ylösnousemususko on eri asia kuin antiikin usko sielun kuolemattomuuteen. Kreikkalaisessa kulttuurissa kehkeytyi ajatus, että sielu on jaloin osa ihmistä, se ei kuole koskaan. Ruumis sen sijaan on ei vain maatuvaa jätettä, vaan alhainen ja halveksittava. Sielun pitäisi päästä pois ruumiin vankilasta, silloin se vapautuu ja lentää taivaan kirkkauteen. Kristillinen ylösnousemususko nousee juutalaiselta taustalta, jonka mukaan ihminen on kokonaisuus, ruumis ja sielu. Ruumista ei voi erottaa sielusta eikä ole tarpeenkaan. Koko ihminen on jaloa Jumalan luomistyötä. Vasta myöhäisjuutalaisuudessa kehkeytyi usko kuolleiden ylösnousemiseen aikojen lopulla.

Me kristityt uskomme kuolleiden ylösnousemiseen sillä perusteella, että Jeesus nousi ensimmäisenä pääsiäisenä kuolleista. Se on kristinuskon ”alkuräjähdys”. Koska Kristus on noussut kuolleista, meilläkin on iankaikkisen elämän toivo. 1 Kor. 15:20. 1 Tess. 4:13-14. Tätä uskoa ei valitettavasti voi järjellä todistella, kuten matemaattista yhtälöä. Voiko sitä ylipäänsä pitää totena, on aiheellinen kysymys. Meille uskontunnustus on sikäli kokonaisuus, että se alkaa uskolla Jumalaan, joka on luonut tämän koko hela hoidon, siis maailman. Hän, joka antaa elämän, voi myös herättää kuolleen, eli antaa kuolleelle elämän. Uskomme, että aikojen lopulla Jumala on tekevä uuden suuren luomistyön, johon liittyy myös kuolleiden herättäminen eloon. Room. 8:21.

Uusi katekismuksemme sanoo tästä asiasta mm. näin: ”(Kuolemassa) ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle….Me saamme uuden kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuu meissä.”

 

Tästä kirjoittaa UT:n professori Aejmelaeus viimeisessä kirjassaan Kristinuskon synty:

 

Vertaus kylvösiemeneen: ”Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana”, 1 Kor 15 42.

 

Missä kuolleet nyt ovat?

Johanneksen evankeliumi esittää kaikkein selvimmin kuolemaa ajattomuutena tai että Jumalan todellisuus on ajatonta: Ikuista elämää eletään jo tässä elämässä uskossa Jeesukseen, Joh. 17:3). Lasaruksen kuolleista herättämisepisodissa esiintyy yhtaikaa eksistentiaalinen ja pelastushistoriallinen usko. Martan usko oli pelastushistoriallista, Jeesuksen usko eksistentialistista. Kuinka nämä kaksi näkemystä voidaan sovittaa yhteen? Meidän kirkossamme vallitsee ainakin hautaan siunaamisessa keskeisesti pelastushistoriallinen näkemys: Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Vapahtajamme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä. Koen, että Johanneksen evankeliumi on kuin kaksoisvalottunut filmi. Tässä puhutaan nykytodellisuudesta ja Jeesuksen ylösnousemisen jälkeisestä iäisyystoivosta samaan aikaan. Siksi hätä ei ole tämännäköinen. Apu on lähellä, kun uskomme Jeesukseen. Jeesus ei ole Herra vasta viimeisenä päivänä, vaan myös tänään. Hän on ylösnousemus ja elämä. Voimme jättää omaisemme turvallisesti Jumalan huomaan. Ei tarvitse ainakaan surra niin kuin niiden, joilla ei ole mitään toivoa.

Myöhemmin luvussa kerrottava Lasaruksen kuolleista herättäminen ennakoi sitä, mikä on tapahtuva kaikille Jeesukseen uskoville ja turvautuville. Lasaruksen uskosta ei tosin Raamatussa kerrota, vaan ainoastaan Martan ja Marian uskosta. Mutta ehkä Lasaruksen nimi antaa viitteen siitä, mihin hän uskoo: "Jumala on apuni."

 

Kahden näkemyksen harmonisoiminen tapahtuu perinteisesti opetuksena ns. välitilasta. ”Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää.” (Katek.) Samassa Katekismuksen kohdassa puhutaan myös Jumalan tuomiosta. Siitä puhuu Joh: 5:28-29. Välitilaa kuvaavia raamatunkohtia on useita. Yksi niistä on Jeesuksen sana ristin ryövärille: ”Totisesti, tänä päivänä olet oleva kanssani paratiisissa”, Luuk 23:43. Jeesus lupasi katuvalle rosvolle ikuista elämää ja kunniapaikkaa taivaan puutarhassa. Paratiisi viittaa kehän umpeutumista alku- ja lopputilan välillä. Kun Jumala loi neitseellisen maan, vallitsi paratiisimainen olotila. Loppu on paluuta alkuun. Ehkä lopun paratiisi on kuitenkin ensimmäisen olotilan täydellistymistä. Jeesuksen sanan kärki ei ole iankaikkisen elämän opetuksessa, vaan  tässä: parempi kääntyä myöhään kuin milloinkaan. Sitä paitsi tässä kääntymyksessä viimeisestä tulee ensimmäinen.

Katekismuksen opetus viimeisistä tapahtumista on yhteenveto Raamatun opetuksesta, jota ei voi sanoa harmoniseksi. Raamattuhan on kirjakokoelma, mutta ei systemaattinen opetus kristinopista. Esim. Paavalilla esiintyy ajatus, että välitilaa ei ole, vaan kuolema merkitsee välitöntä siirtymistä iankaikkiseen elämään. Fil. 1:23.  On tyydyttävä siihen, että inhimillisellä mitalla ei voi mitata iankaikkisuutta. Maahan sidotut aistimme eivät pysty irtautumaan ajan ja paikan käsitteistä. Iäisyyden näkökulmasta katsottuna ei väliaikaiselle ja tilapäiselle ole sijaa. Ainakin opetuksemme lapsille, että kuoleman jälkeen ”mummi on taivaassa” on lapsen ymmärrykselle ainut oikea vastaus. Katek.: ”Maallisen elämän aikana ymmärrämme iankaikkisuuden vain vajavaisesti.”

Hep 12:1 sanotaan, että ”meillä on ympärillämme suuri todistajien joukko.” Katolisissa kirkoissa vainajia pidetään esirukoilijoinamme. Pyhimyskultti perustuu tälle ajatukselle. Ei vain Jeesus ole meidän suuri esirukoilijamme, vaan perille päässeet ovat myös sitä. Luterilaisessa kirkossa ei mennä näin pitkälle vieviin johtopäätöksiin. Ehkä perustamme ajatuksiamme enemmän Jeesuksen esimerkkikertomukseen Lasaruksesta taivaassa ja rikkaasta miehestä kadotuksessa. Kumpikaan eivät voinut enää vaikuttaa jälkeläisiinsä ja sukulaisiinsa.

Entä tapaammeko rakkaat omaisemme ajan rajan toisella puolen? Tämä usko ainakin elää vahvasti mm. tutussa hautajaisvirressä 631. Katek.: ”Yhdessä kaikkien pyhien kanssa palvelemme Jumalaa ja iloitsemme hänen ikuisesta rakkaudestaan.” Ilm 21:3-4.

 

Rukous: Kaikkivaltias Jumala. Sinä olet  Poikasi riemullisella ylösnousemisella kukistanut kuoleman ja avannut meille tien ikuiseen elämään. Auta meitä turvautumaan

hänen kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa tuomaan pelastukseen.

 

Kaksi munkkia keskusteli tarinan mukaan, millaista mahtaisi tuonpuoleinen kuoleman jälkeinen elämä olla, olisiko se samanlaista kuin kuviteltiin sen olevan, vai olisiko se toisenlaista. Niin he sopivat keskenään, että ensiksi kuoleva ilmoittaisi jäljelle jääneelle vaikka vain yhdellä sanalla täysin (latinaksi totaliter), jos se oli täysin samanlaista ja toisin (latinaksi aliter) , jos se olisi toisenlaista. Niin toinen munkeista kuoli ja ilmestyi jäljelle jääneelle unessa ja sanoikin kaksi sanaa: Totaliter aliter ~ täysin toisenlaista.