Minä uskon (Jumalaan)

Katekismus/uskontunnustus keväällä 2001

Virret: 36: 1-5, uskontunnustusvirsi 134, 389: 1-3.

 

1. Minä uskon

Jatkamme sinisen kirjan, riemuvuoden lahjan, tutkimista. Vuorossa on uskontunnustus. Se alkaa sanoilla: ”minä uskon”. Tällä viikolla on aiheena tämä tunnustuksen alku ja kysymme siis vanhasta katekismuksesta tutulla tavalla: ”Mitä se on? Mitä se tarkoittaa?” Uskontunnustus on yhteisöllinen ja henkilökohtainen, samalla kertaa kumpaakin. Se lausutaan melkein aina yhdessä. Yksityiskonfirmaatiossa vain minä pyydän konfirmoitavaa lausumaan itse henkilökohtaisesti uskontunnustuksen.  Nikean uskontunnustus, jota nykyään käytetään messussa pääsääntöisesti, lausutaan monikon ensimmäisessä persoonassa. Suurissa kirkkomusiikkiteoksissa uskontunnustus tunnetaan latinankielisestä nimestään credo (= minä uskon).

 

2. Minä uskon Jumalaan

Minä uskon Jumalaan on uskontunnustuksen peruslause, ens. uskonkappale. Ei ole itsestään selvää, että uskoo Jumalaan. Entisaikaan ehkä oli, mutta ei ole enää. Moni käyttää Jumalasta vain nimeä ”korkein” tai jotain muuta ilmaisua, ”elämän syvyys” tai ”perusta”, ”elämän lähde”. Kristillinen usko ei edellytä, että jokainen luonnostaan uskoisi Jumalaan. Päinvastoin: me kristityt ajattelemme, että luonnostaan meidän tietomme Jumalasta on hyvin hämärää ja luonnostaan olemme vastahakoisia sekä uskomaan Jumalaan että noudattamaan hänen tahtoaan. Olemme syntymästämme asti selin Jumalaan. Se on syntiinlankeemuksen seurausta. Ihan ilman aavistusta jostain korkeammasta voimasta emme ole. Syntiinlankeemus on turmellut meidän jumalantuntemuksemme, muttei ole hävittänyt sitä tyystin. On ajatus, ettei tässä nyt ihan yksin olla eikä tyhjästä tultu nyhjäistyiksi, vaan kaiken takana on joku meitä paljon suurempi voima, korkeampi olento. Me kristityt ajattelemme, että Jumala on kaiken lisäksi persoona. ”Minä uskon Jumalaan”. Jos sanoisimme: Minä uskon jumaluuteen” tai ”alkuvoimaan” tms. , silloin uskomme kohde ei välttämättä olisi persoonallinen olento, vaan jotain epämääräisempää.

Jotkut ihmiset ilmoittautuvat ateisteiksi. He kieltäytyvät uskomasta Jumalaan. Tarkkaan ottaen ateismi edellyttäisi tarkempaa määrittelyä maailmankuvasta, että kävisi ilmi, mitä jumalaan uskomattomuus tarkoittaa. Useimpien ihmisten ateismi tarkoittaa itse asiassa agnostisimia – olla uskomatta jumalaan tarkoittaa, ettei hänestä ole mitään tietoa tai vaikka olisi, niin ei sillä ole väliä. Kristillinen usko Jumalaan ei ole mitään luonnollista, synnynnäistä jumalantuntemusta. Synnynnäinen on lähinnä agnostisismia. Kristillinen usko on opittua, opetettua, kodin, pyhäkoulun, rippikoulun ja seurakunnan toiminnan, jumalanpalveluselämän tulosta. Sen perusteella sanomme uskovamme Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen.  Jumala on ilmoittanut itsensä. Jumala on aloitteentekijä näissä sinu- ja tuttavuuskaupoissa. Jumalantuntemus ei siis ole jatkoa ja täydennystä luonnolliseen jumalantuntemukseen. Uskon perusta on Jumalan ilmoitus. Agnostikko sanoo, ettei ole mitään tietoa eikä’ havaintoa jumalasta. Kristitty sanoo: ”Minä tiedän, kehen uskon. Hän on kolmiyhteinen Jumala, jonka olen oppinut tuntemaan Jeesuksen Kristuksen ilmoituksen perusteella. Ihmisen luonnolliset jumalakäsitykset ovat uskoa omaan uskoon –siis oikeastaan uskoa itseensä. Ihmisellä on kyllä synnynnäinen uskonnollinen vaisto. Ihminen on homo religiosus – uskonnollinen ihminen, jolla on riittämättömyyden tunto ja tarve saada uskoa ja luottaa johonkin, sisäinen ikävä ja kaipaus. Tämä kaipaus on kuitenkin vain hapuilua Jumalaa kohti, jota ei tunne. ”Ei ole ketään ymmärtäväistä; kukaan ei etsi Jumalaa” (Room. 3:11). Vasta kun Pyhä Henki ryhtyy toimimaan, niin ihmisen jumalakaipuu alkaa siirtyä kohti oikeaa osoitetta. Oma luonnollinen uskonnollisuus, niin harrasta kuin se voikin olla, voi viedä ja vie harhaan.

 

3. Kolme, mutta silti yksi

Jumala on yksi. Emme usko kolmeen Jumalaan, vaikka uskommekin kolmiyhteiseen Jumalaan. Kolminaisuusoppi ei ole mikään järjen tuotos, sehän on ristiriitainen ja paradoksinen ajatus. Islamille ja juutalaisuudelle kristillinen jumalakäsitys on kauhistus. He kokevat, että kristityt ovat luopuneet monoteismistä. Kolminaisuusoppi on syntynyt ilmestyksen kautta eikä mielikuvituksen tuotteena. Koska se on syntynyt ilmestyksen kautta, se on luovuttamaton jumalallinen totuus – niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Jehovan todistajat ja mormonit, jotka omasta mielestään ovat kristittyjä eroavat kuitenkin kristityistä mm. jumalakäsityksessään. Juuri tämä kolminaisuusoppi ja kolme persoonaa muodostavat ratkaisevan eron. Emme tunnusta olevamme polyteistejä emmekä panteistejä. Emmekä sitä, että kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia.

Raamatussa ei ole valmista ja selkeää kolminaisuusoppia. Tarkkaan ottaen oppi on muotoiltu myöhemmän teologisen pohdinnan seurauksena. Raamatussa vain kerrotaan, että Jumala on yksi, mutta että hän toisaalta esiintyy Isänä ja Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuusoppia ei voi ajatuksellisesti selittää. Se ei ole matematiikkaa eikä geometriaakaan. Tavallisesti puhumme Jumalan kolmesta persoonasta. Tämä sana on lähtöisin kirkkoisä Augustinukselta. Hän käyttää sanaa persoona, kun ei ole parempaakaan vastinetta asialle löytänyt. Sana persoona tarkoittaa yksilöä, kaikista muista rajattua ja irrotettua. Karl Barth, sata vuotta sitten elänyt teologi ehdottaa, että puhuttaisiin Jumalan olomuodosta. Jumalan olemus on olemassaoloa.  Hän on ehdoton olemassaolo. Sitä tarkoittaa myös se nimi, jonka Jumala ilmoitti itsestään Moosekselle: ”Minä olen se, joka minä olen” (2 Moos. 3:14). Myös nimi Allah (Jumala arabiaksi) tarkoittaa olevaa.

Jumala on ilmestynyt Kristuksessa. Voisi siis puhua Jumalan ilmestymismuodosta. Kun meillä on siis vaikeuksia kuvata Jumalaa, niin se ei vähennä jumalakuvauksen uskottavuutta. Kuinka ihminen pystyisikään kielellään kuvailemaan jotakin, joka ylittää kaiken ymmärryksemme ja joka on mittaamaton ja määrittelemätön, jota inhimillinen kieli ei pysty kuvaamaan. Pieni ja simppeli Jumala olisi kuvattavissa. Epäjumaliin uskovat tekevät jumalistaan näköispatsaita. Meidän Jumalamme ei ole kuvattavissa. Ehdoton ei mahdu suhteellisiin käsitteisiin. Kolmiyhteisyys – sanakin on tarkkaan ottaen epätarkka ilmaisu: Pitäisi sanoa kolmiykseys. Uskontunnustuksen jaottelu kolmeen uskonkohtaan pilkkoo jumaluuden kolme persoonaa ehkä liian erilleen. Ens. uskonkohta Luomisesta, toinen: pelastuksesta, kolmas pyhityksestä. Onko jokaisella persoonalla oma tontti, reviiri, joka ei toiselle persoonalle kuulu? Ei, kolme persoonaa vaikuttaa koko ajan kaikessa. Jumala on Luoja, hän luo sanallaan, Kristuksessa, ja Henki välittää elämän (1 Moos. 1 ja Joh. 1:1- ). Lunastuksessa Jeesus oli Sovittaja, mutta samalla toimi Jumala itse: Jumala sovitti itsensä maailman kanssa (2 Kor. 5:19).

UT:ssa on kaksi kohtaa, jotka mainitsevat Jumalan kolme persoonaa samassa jakeessa: kastekäsky Matt. 28:19 ja apostolinen siunaus 2 Kor 13:13. Kirkkoisät korostivat, ettei kolmea persoonaa saa sekoittaa toisiinsa eikä erottaa. Heitä on yksi ja kuitenkin kolme. Jeesus sanoo UT:ssa usein: ”Minä olen Isässä ja Isä minussa (Joh. 14:11). Samalla Jeesus osoittaa olevansa erillään Isästä. Isä kuulee hänen rukouksensa. Jeesus ilmoittaa myös olevansa yhtä Hengen kanssa. Kun Henki tulee ihmiseen, asettuvat Isä ja Poikakin häneen asumaan (Joh. 14:23).

 

4. Salattu Jumala

Ilmoitettu Jumala on samalla salattu Jumala. Jumala ei kuitenkaan ole joulupukki, joka haluaisi huijata meitä. On vain kysymys ihmisen ymmärryksen rajoittuneisuudesta. Usko on ihmettelemistä. ”Nyt me näemme Jumalan kasvot kuin himmeänä peilikuvana” (1 Kor. 13:9-12). Jumala ilmoittaa itsensä luonnossa ja historiassa (Room. 1:20). Monelle luonto puhuu kuitenkin tuhosta ja kärsimyksestä. Onko Jumala sellainen? Kun Jumala ilmoitti itsensä Moosekselle, hän näyttäytyi palavassa pensaassa. Mooses ei nähnyt Jumalaa itseänsä. Siinaillakin Jumala ilmestyi, mutta näyttäytyi vain kuin takaapäin. ”Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Jumalan ainoa Poika on osoittanut, millainen hän on” Joh. 1:18). Jumalan itseilmoitus saavutti huippunsa Golgatalla. Ns. menestysteologia sanoo tuntevansa Jumalan. Se pitää puhetta salatusta Jumalasta heikkona kristillisyytenä. Kun oikein uskoo, niin silloin ei jää enää salaisuuksia. Me luterilaiset olemme alatien kulkijoita. Koemme tietävämme Jumalasta vain vähän, mutta ihan riittävästi pelastuksemme kannalta. Se on yksin Jumalan armon varassa. Vasta kun Jumala avaa taivaan oven, saamme nähdä hänet kirkkaudessaan ja kasvoista kasvoihin.

 

5. Pelastava usko

Uskossa ihminen pääsee osalliseksi pelastuksesta. Mikäs ihme se usko oikein on? Ensiksi se on totena pitämistä. Se ei ole oletusta tai toiveita. ”Uskon, että sää tästä kylmenee.” Usko on uskoa siihen, että Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista (Room. 10:9). Pidämme kristinuskon sisältöä totena. Tämä ei ole tarua eikä filosofiaa tai metafysiikkaa, spekulointia. Totena pitäminen ei riitä pelastukseen. Riivaajatkin uskovat (Jaak. 2:19). Usko ei ole järjen, vaan sydämen asia.

Toiseksi usko on kuuliaisuutta. ”Jos joku haluaa tehdä, mitä Jumala tahtoo, hän kyllä huomaa, onko tämä oppi Jumalan antama (Joh. 7:17). Usko ei liity järkeen, vaan myös tahtoon. Kuuliaisuuskaan ei ole uskon pelastava aines. Me pelastumme yksin uskosta ilman omia ansioitamme. Tällä on merkityksensä kysymykselle pelastusvarmuudesta.

Kolmanneksi usko on luottamusta ja turvautumista Jumalaan.  Uskon luottamus tekee syntisen ihmisen pelastuksesta osalliseksi. En tiedä pelkistänkö liikaa, jos sanon, että katolilainen painottaa totena pitämistä, reformoitu kuuliaisuutta ja luterilainen luottamusta. Kaikki nämä ovat uskoon kuuluvia asioita eikä mitään kohtaa pidä jättää pois, mutta missä on painopiste? Se on tässä: jään Jumalan huomaan ja hänen armonsa varaan.

 

6. Uskon kohde

Nekin ihmiset, jotka eivät usko kristinuskon ilmoittamaan Jumalaan, uskovat monilla tavoilla. Joskus on pakko uskoa. On esim. usko luonnonlääkkeisiin. Usko hyvyyteen. Usko huumoriin ja sen parantavaan voimaan. Sekin on uskoa, vaikkei kristillistä, että uskoo vääryyden voittavan. Saatananpalvojat uskovat, että paha lopulta voittaa. He haluavat jo nyt astua voittajan purteen, että olisivat sitten voittajan puolella, kun totuus paljastuu. Monet uskovat rukoukseen. Toiset kai uskovat, ettei rukous auta. Kristitty ei usko edes rukoukseenkaan, vaan ainoastaan Jumalaan.. Luonnollisella uskolla on voima itsessään. Usein uskolla on placibo-vaikutuksensa. Kun oikein uskoo, niin kyllä homma hoituu. Kristillisen uskon mukaan ihmisen omavoimainen usko ei viime kädessä auta. Tärkein  tekijä on uskon oikea kohde. Jumala tekee aina kaiken lapsensa parhaaksi, vaikkei rukousvastaus olisikaan pyynnön toteutuminen.

 

7. Uskon voimakenttä

Joillekin usko on helppoa. Se on lapsuuden perintöä. Se voi perustua turvalliseen kotiin, jossa on tuntenut tulleensa rakastetuksi. Puhe Jumalasta on tuntunut luonnolliselta ja ymmärrettävältä perusturvallisuuden kokemuksen pohjalta. Moni joutuu kokemaan epäilyjä Elämän kohtalot asettavat uskon kovalle koetukselle. Tuntuu, ettei kristillinen opetus vastaa elämänkokemusten todellisuutta. Moni luulee, että epäily on kauheaa ja kadottavaa. Se on luvatonta. Minä sanoisin, ettei epäily ole kadottavaa. Se on aika luonnollinen ihmisen asu. Vielä viimeisellä hetkellä voi kiusaaja aiheuttaa epäilyksiä, murentaa luottamustamme Jumalaan.  Meidät on kutsuttu uskon taisteluun. On riiputtava Jumalassa, vaikka jalat helvetissä palaisivat. Olisiko se Lauri Stenbäck, joka tällaisen ajatuksen lausui? ”Auta minua voittamaan epäusko” pyysi kerran eräs mies Jeesukselta (Mark. 9:24. Jeesus sanoi: ”Joka uskoo, sille kaikki on mahdollista. Siihen mies huusi: ”Minä uskon; auta minun epäuskoani.” Vain sellainen kompassineula on kunnossa, joka värisee ja vapisee. Usko on heittäytymistä 70 000 sylen syvyyteen, sanoo ennätysepäilijä Sören Kirkegaard. Joka panee elämänsä alttiiksi ottamalla Jumalan lupaukset todesta, saa elää päivittäin uskon voimakentässä.