Itämaa vuonna 1400


Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. Atena 2016. 256 s.

Sattuipa käteeni suomalaista keskiaikaa kuvaava kirja. Kiinnostus keskiaikaa kohtaan on viime vuosikymmeninä lisääntynyt. Varmaan siihen on vaikuttanut Turussa tehdyt arkeologiset kaivaukset, jotka ovat olleet tutkijoita innostavia, kuten vuonna 1986 Aurajoen rannalta tuomiokirkkoa vinosti vastapäätä löytynyt Pyhän Hengen talo ja ja 2003 Ristimäestä löydetty Ravattulan kirkko. Keskiaikainnostusta on ylläpitänyt vuosittain vuodesta 1996 alkaen Turun vanhalla suurtorilla kuin myös muualla Suomessa pidetyt keskiaikaiset markkinat. Larppaajat ovat myös tuoneet keskiaikaa nykypäivään harrastuksensa kautta.

Arkeologin keskiaikainnostus ei kaipaa suurelle yleisölle nähtäviksi järjestettyjä tempauksia. Jokainen kaupungin maanpinnan alta tehty löytö innostaa miettimään, millaista elämä on ollut siihen aikaan, kun tämän kamman tai savipytyn käyttäjä eli. Niinpä arkeologi Ilari Aalto päätti kirjoittaa aiheesta kansantajuisen arkeologisen tietokirjan, jonka on kuvittanut hänen puolisonsa Elina Helkala. Kirjailija herättää mieleensä kuvan 1400-luvun Suomesta. Hän perustaa teoksensa tieteellisen tutkimuksen antamaan tutkittuun tietoon, mutta ehkä hieman mielikuvitustakin vaaditaan välillä kuvan täyttämiseen. Jaksavatko arkeologin mietteet kiinnostaa myös tämän päivän ihmistä, en tiedä muuta kuin omalta osaltani. Kyllä se kiinnostaa. On mukavaa tietää, mitkä olivat keskiajan kolme ensimmäistä kaupunkia, joista Turun kyllä arvaa joka iikka. Ulvilaa eivät arvaa muut kuin sieltä kotoisin olevat. On kiva tutea Suomen keskiaikainen tieverkosto ja miten sekä miksi niillä teillä kuljettiin.

Varsinais-Suomi oli nimensä mukaisesti se Suomi, josta tuleva maa sai nimensä. Ruotsalaisille Suomi oli Ruotsin Itämaa. Tämä Suomi oli ennen Ruotsin valloitusta heimoihin jakautunut itsenäinen maa, mitä nyt Novgorod maata omakseen havittelikaan tai ainakin vaikutteita idästä levitti. Sveanmaa päätti valloittaa maan omakseen liittämällä se osaksi Uppsalan arkkihiippakuntaa. Ensimmäisen piispansa Suomi sai Englannista kotoisin olevasta Henrikistä, jonka tarunomainen henkilökuva on vailla uskottavaa dokumentointia. Legenda on kuitenkin niin vahvasti iskostunut tajuntaan, että pitää ainakin kuvitella asioiden menneen kerrotun tarinan mukaan. Turun katedraalikirkosta tuli Henrikille ja Autuaalle Neitsyt Marialle pyhitetty kirkko. Kirkkoa on kutsuttu myöhemmin latinan kielen ymmärtämättömyydestä johtuen tuomiokirkoksi, mutta kirkon vieressä oleva katedraalikoulu sen sijaan säilytti piispanistuimeen ja pappiskoulutuslaitokseen viittaavan nimensä. Maahan juurrutettiin Euroopan laaja roomalaiskatolinen kirkko, jonka päämies asui Roomassa. Kirkko tuli olemaan jokaisen kaupungin ja kylän keskus, josta kansaa johdettiin. Kirkossa piti olla pyhäinjäännös (reliikki), joka antoi kirkolle sen tarvitseman arvovallan ja toivon mukaan myös ihmeitä tekevän voiman. Juuri sopivasti sattunut neljäs ristiretki (1202-1204) ja sen myötä Konstantinopolin valloitus antoivat ruhtinaallisen reliikkien pesämunan eikä tarvinnut huokailla, mistähän rakennettavaan uuteen kirkkoon löytyisi se tarvittava reliikki. Turun katedraalikirkon reliikki saatiin kuitenkin omasta takaa, Henrikin maallisesta tomuläjästä ja hänen vaatetuksestaan.

Ruotsi johti valloittamaansa aluetta rakentamalla kirkkojen lisäksi linnaläänejä, joissa oli omat ruotsalaiset vallanpitäjänsä. Linnoilla tarkoitetaan tietysti Turun, Hämeen, Raaseporin, Korsholman, Kastelholman ja Hämeen sekä Aborchin linnoja, joista viimeksi mainitun osalta tunnustan olevani entuudestaan tietämätön. Savoonkin rakennettiin linna ihan keskiajan lopulla. Se rakennettiin saareen niin kuin useimmat muut linnoista. Nykyään ei tule ajatelleeksi, että Turun ja Hämeen linnat sijaitsivat saaressa. Linnojen myötä ruotsalainen vallanpito vahvistui. Piispallakin oli linnansa Kuusistossa. Kristinuskon vaikutuspiiri ulottui Varsinais-Suomen lisäksi Ahvenanmaalle, Hämeeseen ja Pohjanmaalle sekä myöhemmin Savoon ja Karjalaan. Uusimaa oli alun perin osa Hämettä, mutta kun alueelle siirtyi ruotsalaisia maahanmuuttajia, etelärannikko sai oman maakuntanimensä. Ylinen Viipurintie kulki myös Lappeen kautta ja tänne entisten lappalaisten kotimaahan rakennettiin kappeli Kauskilaan. Ortodoksista uskoa pidettiin lännen kirkon puolella pakanuutena, mutta eipä lännen kristinuskokaan pystynyt pakanallisia tapoja nopeasti hylkäämään. Pähkinäsaaren rauhan raja oli ensimmäinen lännen ja idän erottava rajalinja.

Keskiaikaa on pitkään nimetty ”pimeäksi” ajaksi. Siihen mielikuvaan antoivat aihetta taikausko ja ankarat rangaistukset. Varkaudesta katkottiin käsiä ja leikattiiin korvia ja neniä. Henkirikoksesta tietenkin hirtettiin eikä sitä tehty salaa vaan kaikkien kansalaisten nähden. Lähellä asutuskeskusta oli mäellä hirttopaikka ihan tarkoituksella näkyvällä paikalla. Naisia poltettiin roviolla.  Keskiajalle oli ominaista myös ruoan puute, heikot asumisolosuhteet, siis kylmää ja pimeää, sekä turvaton elämä ja lyhyt elinikä. Kirjan kirjoittajan arvion mukaan keskiaikainen ihminen oppi kuitenkin melko hyvin oloihinsa tyytymään. Jos ei talo palanut eikä leipä tyystin loppunut, niin oli hyvä elellä. Kaupungeissa oli jopa huvituksia, jos sitä nyt voi hyvänä elämänä pitää.

Tietokirja opettaa tuntemaan keskiaikaista hierarkiaa, uskontoa ja maailmankuvaa, muinaista rahajärjestelmää, lukemista, kirjoittamista ja käytöstapoja, ruokia ja juomia, pukeutumista, kaupankäyntiä kauppatavaroineen ja Suomessa käytettyjä kieliä, erityisesti omaa kieltämme. Monia outoja sanoja selitetään nykypäivän lukijalle, sellaisia kuin malka, rälssi, soini, drotsi, konventti, pelttari, santti, hostia, leikari, noobeli, aurtua, lästi, leettari, koggi, kyytirättäri, vitaaliveli, humoraalioppi, luura, kurpponen, kukkeli, kesti, kousa, styluspuikko, kilpeinkatselmus, jouhikko, mänkki, keyritär, krooppi, hauste, latokartano, turisas, äyrämöinen ym.

Kirkossa on virinnyt osana hiljaisuuden liikettä uusi pyhiinvaelluskulttuuri. Kuljetaan keskiaikaisia pyhiinvaellusreittejä. Siinä tutustutaan sekä keskiaikaiseen historiaan että vanhaan uskonnonharjoitusmuotoon, jossa hengellinen elämä liittyy ulkoliikuntaan. Kaiken tämän Aalto kertoo ironisen huumorin höystämänä, mikä keventää lukukokemusta, jos pelkää liian pitkästyttävää infoähkyä.

Kirjan runsas kuvitus pukee mielikuvituksen avuksi kuvat, jotka tavoittelevat autenttista tunnelmaa.

Etusivu    Kirja-arvioinnit