Kasvien tuntemista preppaamaan!

Kirsti Aapala & Marja Aapala: Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia. OTAVA 2007. 239 s.

SANA-lehdestä 13.8.20 bongasin FM Kirsti Aapalan haastattelun. Hän on kirjoittanut luonnonkasveja esittelevän kirjan, jonka hänen taiteilijasisarensa Marja on kuvittanut. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa työskentelevä kirjoittaja on perehtynyt erityisesti kasvien nimiin alkaen kasvien tieteellisistä nimistä, jotka ovat usein antaneet aiheen eurooppalaisten kielien kasvinimiin. Suomalaiset nimet ovat ehkä useimmiten saaneet vaikutteita ruotsinkielisistä nimistä, mutta osa niistä on ihan omaperäisiä supisuomalaisia nimiä. Eri puolilla Suomea ja eri murrealueilla ja kansan suussa nimet ovat saaneet pitkän sarjan kansankielisiä nimiä. Samalla nimellä kutsutaan välillä useaa eri kasvia. Kasvien nimeen ovat vaikuttaneet ainakin kasvin käyttö, väri, kasvupaikka, ulkonäkö ja tuoksu kuin myös mytologia, kansanusko ja kristinusko.

O TAVA on julkaissut tämän kirjan jo vuonna 2007. Minä en tavallisesti enää arvostele näin vanhoja (?) kirjoja, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Ainakin tämä kirja on minulta jäänyt aikanaan lukematta – olinhan silloin vielä virkatyössä. Kirja viehätti suuresti. Tuli mieleen kouluaika, jolloin piti kerätä kesällä 120 kasvia herbaarioon. Tämä kasvien keruu lopetettiin myöhemmin, joten Kirsti Aapalakaan ei enää kerännyt kasveja, mutta oli niistä luonnostaan kiinnostunut. Yksi hänen sisaruksistaan on biologi. Hänen nimeään ei ole mainittu kirjan julkaisijana, mutta luulisin tälle spesialistille olleen käyttöä monien kasvien kuvaamisessa tai kirjan tietojen tarkistamisessa.

Sallassa syntyneet sisarukset ovat lapsuudessaan oppineet tuntemaan kotiseutunsa kasveja. Myöhemmin kasveihin tutustustumisen reviiri on laajentunut ympäri Suomen. Tämä kaikki ei ole varmaan tapahtunut ihan luonnostaan, vaan se on vaatinut määrätietoista perehtymistä sekä kasvien nimiin että niiden levinneisyyteen ja kasvien käyttöön. Kirjan kannessa on kolme kukkaa, joista kahden nimet on esitelty hauskasti kansankielisen lempinimensä muodossa. Sekä ketoneilikkaa että metsäkurjenpolvea on kutsuttu pääskynhatuiksi. Sama lempinimi on annettu myös harakankellolle. Lapin maakuntakukkaa kulleroa on kutsuttu mm. pulpurakukaksi ja pulpukaksi, juhannuskukaksi, keltakukaksi ja mäkiulpukaksi. Päivänkämmenenä on tunnettu päivänkakkaran lisäksi metsätähti ja ruiskaunokki.

Suomenkielisiä kasvinimiä on tallentanut esimerkiksi Elias Tillandz, joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen kasvitieteellisen julkaisun Turussa vuonna 1673. Niin kuin hyvin tiedetään, kasvien tieteellisten nimien järjestelmän kehitti ruotsalainen Carl Linnaeus 1700-luvulla. Hän antoi kasveille kaksiosaiset nimet, joista ensimmäinen on isolla alkukirjaimella kirjoitettava sukunimi ja jälkimmäinen lajinimi. Minä en alussa menestynyt koulussa luonnontieteessä, mutta sain myöhemmin arvosanaani korotettua opettelemalla kasvien tieteellisiä nimiä, joista olin kovasti kiinnostunut. Viime vuosisadan lopulla ja uuden vuosituhannen alussa tieteellisiin nimiin tehtiin korjauksia, niin että minun on syytä päivittää muistissani olevat tiedot – vai ovatkohan ne enää muistissa?

Suomalaisia kasvinimiä on julkaissut H.A. Reinholm vuonna 1850 ja vuosikymmen myöhemmin Elias Lönnrot, joka lääkärinä oli erityisesti kiinnostunut kasvien rohtokäytöstä. Tähän aihepiiriin perehtyi 1900-luvun lopulla Toivo Rautavaara. Monet kansan lääkintään käyttämät kasvit ovat olleet myrkyllisiä, useat uskomuksiin perustuvia ilman mitään todennettua näyttöä niiden parantavasta vaikutuksesta. Useilla kasveilla on myös oikeasti parantava vaikutus, toisilla sisäisesti, toisilla ulkoisesti käytettyinä.

Koulukasvion julkaisi A.J. Mela vuonna 1895. Minun käyttämääni Eino Kärjen Värikuvakasviota ei mainita kirjallisuusluettelossa ollenkaan. Muuten kirjallisuusluettelo kyllä sisältää hyvin runsaan kattauksen kasveihin liittyvää kirjallisuutta. Niistä minulle on erityisen tuttu Pentti Lempiäisen (1992) Sano se kukkasin, sillä kirja keskittyy esittelemään niitä kukkia, joihin liittyy kristillistä symboliikkaa ja tarinoita. Näiden kukkasten joukossa on runsaasti myös puutarhakukkia, joita Aapala ei sisällytä luonnonkukkien valikoimaansa. Lempiäinen esittelee myös useita puita, joihin liittyy kristillistä symboliikkaa. Ei Aapalakaan uskonnollista viitekehystä ignoroi, vaan kertoo kasviin ja sen nimeen liittyviä kristillisiä tarinoita, varmaan osin samoja kertomuksia kuin Lempiäinen.

Kirjan esittelemät kasvit ovat Suomessa luonnonvaraisina esiintyviä putkilokasveja täydennettynä muutamilla muinaistulokkailla eli arkeofyyteillä, jotka ovat levinneet maahamme ihmisen toiminnan myötä ennen 1600-lukua. Kasvikertomuksia kirjassa on 70, ja niissä saa sijansa satakunta kasvilajia. Kirja alkaa keväällä kukkivista kasveista ja etenee kesän kautta kohti syksyä. Marjakasvit on ripoteltu joukkoon marjojen kypsymisen mukaan. Lopuksi on kukattomien itiökasvien, sanikkaisten vuoro. Näitä viimeksi mainittuja ei löydy minun värikuvakasviostani.

Vaikkei herbaarioita enää koulussa kootakaan, ei tarkoitus ole, ettei kasveja tunneta. Annetaan niiden kasvaa omilla kasvupaikoillaan, mutta pysähdytään niiden kohdalle ja yritetään tunnistaa. Kasvien tunteminen on yleissivistystä.

Etusivu    Kirja-arvioinnit