Elämä ei ole vain työtä varten

Rina Mae Acosta – Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset. Kasvatus hollantilaisittain. Siltala 2017.

Ammattikasvattaja en ole enkä enää kasvata lapsia, mutta mielenkiintoisia kirjoja voi silti lukea ihan huvikseen.

Aasialaisamerikkalaista ja englantilaista syntyperää olevat, hollantilaisten miesten kanssa avioituneet, Hollannissa asuvat äidit kertovat kokemuksistaan hollantilaisesta kasvatuskulttuurista. ”Maassa maan tavalla” periaatteen mukaan he yrittävät omaksua hollantilaisen kulttuurin. Aika vaikea olisikin elää jotenkin muuten, vaikkapa yrittämällä uida koko ajan vastavirtaan eli vastustamalla paikallisia tapoja ja yrittää soveltaa kotimaansa kasvatustapoja siihen kulttuuriin, jonka keskellä kuitenkin on elettävä. Mikään ei tietenkään estä soveltamasta omia hyviä lapsuudenperheestä opittuja käytänteitä joissakin asioissa, mutta asettuminen koko maan perinteistä kulttuuria vastaan on mahdotonta.

No, mikä siinä hollantilaisessa systeemissä sitten poikkeaa Englannista ja Yhdysvalloista. Ennen kaikkea Hollannissa ei olla kilpailuhenkisiä eikä lähdetä jo lapsesta pitäen ohjaamaan lasta tavoitellun menestyksen oravanpyörään. Jos nyt Britanniaa ja Yhdysvaltojakaan voi asettaa joka suhteessa samaan kategoriaan kasvatuskysymyksissä, niin tässä kohden niillä tuntee olevan sama toimintatapa. Nuoria pitää jo pienestä pitäen opettaa pyrkimään menestykseen. Heitä on kilpailutettava ja heidän oppimistuloksiaan pitää koko ajan vahtia. Siitä seurauksena oppimismotivaatio on heikko ja oppilaiden koulusaavutukset heikkoja. Nuorille syntyy vastareaktio, jossa heidän on vaikea kestää ahdistava kilpailukulttuuria. Hollannissa ei siis pyritä himo-oppimiseen eikä oppilaita arvostella eikä tarkkailla jatkuvasti. Nuorista ei pyritä tekemään huippuja. Ihan tavallinen riittää, ”käyttäydy vain normaalisti”. Lasten tulee ennen kaikkea saada leikkiä, ei oppia tulostavoitteiden saavuttamisen mielessä. Toki jokainen oppii koko ajan, mutta lapsi oppii leikissä enemmän kuin nopeassa oppimistavoitteiden ohjatussa tavoittelussa. Lapset oppivat leikeissä sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja ihan luonnostaan ja ne ovat ihmisenä kasvamisessa tärkeämpiä kuin tiedolliset tavoitteet. Ei haittaa, jos lapsi oppi lukemaan ja laskemaan vasta toisella luokalla oppivelvollisuuskoulussa. Lasten väliset oppimiserot tasautuvat itsestään koulun käynnin myötä. Kenestäkään ei kasvateta huippuosaajaa eikä kenenkään tarvitse olla naapurin lasta etevämpi. Hollantilaislapsista ei kasva kouluvihaajia, sillä koulussa on mukavaa. Siellä saa olla ja viihtyä eikä läksyjen paljoudella väsytetä ja ahdisteta nuoria.

Lapset saavat kasvaa melko vapaasti. Heitä ei alituisesti tarkkailla eikä kuskata kouluun autolla. Lapset oppivat ajamaan pyörällä hyvin varhain. Heille opetetaan liikenteessä selviämistä. Siihen on tullut avuksi tietysti hyvä pyörätieverkosto, mutta lisäksi tarvitaan ennen kaikkea keskustelua lasten kanssa, että he oppisivat itse havainnoimaan vaarallisimmat liikennepaikat. Vanhemmat eivät ole lasten viihteellistäjiä. Jos on tylsää, niin sitten vika on kokijassa. Lapsen tulee itse oppia käyttämään mielikuvitustaan ja etsiytyä kaveriporukoihin, joissa voi toimia itsenäisesti ikäistensä seurassa. Vanhemmat voivat toki ottaa selville, mitä lapset puuhaavat, mutta heitä ei tarvitse koko ajan valvoa. Pedofiileistä voi keskustella asiallisesti lapsen kanssa, mutta järjestelmää ei pidä rakentaa sellaiseksi, että lasten elämä olisi rakennettu pahimpien uhkakuvien mukaan. Se olisi vähän samaa kuin antaisi terroristien määritellä, miten maassa tulee elää. Perheen yhteisillä aterioilla luodaan perheen sisäistä yhteyttä, toisin kuin amerikoissa, joissa on on vallalla yksilökulttuuri: kukin käy ottamassa jääkaapista hodarinsa ja häipyy sen jälkeen omille teilleen. Hollannissa on aamuruokailu yhdessä ja kello 18 päivällinen yhdessä. Siinä opetellaan ruokailutapoja ja kohdataan toiset perheenjäsenet. Vapaaseen kasvatukseen sisältyy toki joitakin arveluttavia piirteitä, kuten salliva suhtautuminen huumekokeiluihin ja alkoholiin, mutta on huomattava, ettei hollantilaisnuorten keskuudessa ole muita maita suurempia huumeongelmia eikä teiniraskauksia. Opetuksessa ongelmia tietysti käsitellään ja nuorten annetaan itse ratkoa omia ongelmiaan. Järkevä nuori osaa käyttäytyä oikein. Seksuaalielämän kokeilut pyritään ohjaamaan oman kodin seinien sisälle sen sijaan, että nuoret ajettaisiin vanhempien ulottumattomiin ja sitten pitäisi vielä samanaikaisesti yrittää kontrolloida heitä. No sittenhän se vasta vaikeaa olisikin.

Hollantilaista systeemiä ei tietenkään voi siirtää Suomeen eikä mihinkään muuallekaan, jos nyt joku sattuisi ihastumaan tähän menestykselliseksi havaittuun kasvatusmenetelmään. Toisaalta ottavathan hollantilaiset myös oppia Suomesta ja varsinkin Suomen koululaitoksesta, jos niikseen tulee. Mutta ehkä oppiminen voisi olla hyvinkin molemminpuolista. Kulttuurien välinen vuorovaikutus on hedelmällistä. Pidetään se, mikä on hyvää, opitaan tapoja, jotka voivat rikastuttaa omaa kulttuuriamme. Sen tärkeämpää tavoitetta ei kuitenkaan ole kuin maailman onnellisimmat lapset. Hollanti asettaa lasten edun yhteiskunnan ulkoisen vaurastumisen ja talouskasvun edelle. Maassa on vallalla osa-aikatyön suosiminen. Monet tekevät vain kolmipäiväistä työviikkoa tai muuten lyhennettyä työaikaa. Vanhemmilla pitää olla aikaa perheelle ja lapsille. Kaikki tarvitsevat lepoa kovan työn vastapainoksi.

Uskonnollisesta kasvatuksesta tämä kirja ei puhu mitään. Hollantilainen kasvatus lienee pitkälle maallistunutta. Mutta tuskinpa se poikkeaa tässä suhteessa Suomesta.

Etusivu    Kirja-arvioinnit