Jumala elää, usko kuolee?

Karen Armstrong: Jumalan historia. 4000 vuotta juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. Ajatus kirjat 2007. 669 s.

Tuli luettua aika järeä tiiliskivi, yli 600 –sivuinen mahtailevalta kuulostava Jumalan historia. Kirjoittaja on entinen englantilainen roomalaiskatolinen nunna, jota kysymys Jumalan olemuksesta on kiinnostanut enemmän kuin käytännön kurinalainen uskonharjoitus. Tiettävästi kirjoittaja antautui tutkimukselle Oxfordissa ja yritti väitelläkin, mutta tohtorin väitöskirja ei mennyt läpi. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että tutkija ei ole luopunut tutkimisen intohimostaan, vaan sisuuntunut entistä räväkämmin näyttämään tieotaitoansa. Hän kahlaa läpi kolme kirjauskontoa, Abrahamin perilliset, ja ottaa vielä välillä esille liittymäkohtia Intian uskontoihin. Huolimatta ylitse pursuavasta materiaalista kirja säilyttää jännitteensä ja johdonmukaisen esitystapansa. Kirjan kirjoittaminen ajoittuu viime vuosituhannen viimeiseen vuosikymmeneen, mutta suomeksi teos ilmestyi vastaa 2007. Professori Heikki Räisänen ilmoitetaan kirjan asiatekstin tarkastajaksi. Tarkoittaakohan tarkastus vain suomenkielisen käännöksen oikeellisuutta vai muutakin asiatekstiä? Valitettavasti minulle ei ole tiedossa laajasanaisempaa tieteellistä arvostelua kirjan sisällöstä.

Muuten asiat ovat muusta Raamatun- ja teologianhistorian tutkimuksesta tuttuja. Antiikin filosofeista ja uskon oppineista alkaen käydään läpi koko filosofian ja teologian historia tästä näkökulmasta, että millaiseksi määriteltiin Jumala, mitä nimeä hänestä sitten käytetäänkin. Kirjan alaotsikosta käy kuitenkin ilmi, että tutkimuksen alkukohta on tavanomaista kauempana, ehkä ihan uskonnon alkuhämärässä. Olisiko siinä jonkinlainen olettamus, että alussa ei ollut uskontoa, vaan tietyssä kehitysvaiheessa ihminen loi Jumalan? ”Ihmiset alkoivat palvoa jumalia heti, kun alkoivat saada ihmismäisiä piirteitä. Ensimmäisiä uskontoja perustettiin samoihin aikoihin, kun ensimmäiset taideteokset luotiin.” Joutuu siis kysymään, onko ilmoitususkontoinakaan tunnetut uskonnot ihmisen ulkopuolelta tullutta ilmoitusta vai ihmisen tulkintaa omista jumalakokemuksistaan. On selittämättäkin selvää, että tässä teoksessa ei ole kysymys kristillisen uskon puolustuksesta eikä edes Jumalan olemassaolon todistelusta. Eikä valitettavasti itse Olevasta saada mitään tietoa eikä todistusaineistoa, vaan ainoastaan ihmisten kokemuksia. Tästä tullaan siihen yleiseen ajatukseen, että lähtökohtaisesti kaikki uskonnot ovat tasavertaisina tarkastelun kohteina samalla viivalla eikä toista uskontoa voi määritellä paremmaksi ja edistyneemmäksi kuin toista. Tämä on suuri pettymys niille, jotka toivoisivat saavansa edes hieman vahvistusta oman uskonsa paremmuudelle ja sen tieteellisesti todistettavalle etevämmyydelle. Kirjoittaja näyttää suhtautuvat kriittisimmin niihin, joilla on tarkoitushakuinen oikeassa olemisen pyrkimys. Kirjoittaja suhtautuu kriittisesti myös niihin, jotka pitävät islamia kristinuskoa alempiarvoisena ja sotaisena uskontona, mistä näyttöä näyttää olevan tämän päivän maailmassa. Pohjimmiltaan islam on kirjoittajan mukaan kuitenkin ollut huomattavasti kristinuskoa rauhanomaisempi uskonto.

Kun kirjoittaja aloittaa uskonnonhistorian kuvauksensa 4000 eaa. (tällä ajanlaskutavalla kirjoittaja halua asettaa oman taustauskontonsa samalle viivalle toisten kirjauskontojen kanssa, joilla on omat uskonnolliset ajanlaskunsa), jolloin nykyisen Irakin alueella asui sumereiksi kutsuttu kansa. Tällä alueella kirjoittajan mukaan syntyi ajatus Jumalasta vähin erin 14000 vuotta sitten. Kansa alkoi sepittää myyttejään ja palvomaan jumaliaan ilmaisten ihmetystään elämän mysteeristä symbolisten tarinoiden, luolamaalausten ja veistosten avulla. Kaksoisvirtainmaan varhaista uskontoa kuvaa eeppinen runoelma Enuma Eliš, jossa ylistetään jumalten voittoa kaaoksesta. Missä määrin sumerilaisten jumaltarustot näkyvät Raamatussa, on iso asiakysymys eikä millään lyhyellä kuvauksella kuitattavissa. Siltä alueelta on kuitenkin kotoisin kolmen kirjauskonnon perustaja Abraham. Raamatun syntyhistoria alkaa tunnetun lähdeteorian mukaan Jahvisti ja Elohisti –nimisistä kirjoittajista, jotka loivat pohjan  neljälle Mooseksenkirjalle. Myöhemmin historiankirjoitusta täydensivät Deutoroniumin (5. Mooseksenkirja) ja Pappiskirjan kirjoittajat. Jumalakäsitykseen liittyen on todettava, että varhaisessa Israelin uskonnossa ei Jahvea pidetty ainoana Jumalana, vaan Israelin heimojumalana. Vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen vakiintui profeettojen käsitys, jonka mukaan on vain yksi Jumala ja muut jumaliksi kutsutut palvonnan kohteet ovat ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Raamatun kuvauksesta ei voi päätellä, palvoivatko patriarkat samaa Jumalaa, vaikka myöhemmin Israelin kerrottiin palvovan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa, Eliä. Moosekselle Jumala ilmoitti nimekseen ”Minä olen se joka olen”, joka viittasi Jahvistin käyttämään Jahve –nimiseen Jumalaan. Monijumalaisuus vallitsi Israelissa pitkään. Armstorng nimittää Israelin profeettojen aikakautta akseliajaksi (800-200 eaa.) Tämä on siirtymäaikaa, jolloin syntyvät suuret maailmanuskonnot. Pakkosiirtolaisuuden aikana Israelin uskonto kehittyi juutalaisuudeksi, joka teki pesäeron pakanauskontoihin.

Kristinuskon perustajana voi pitää ensi sijassa apostoli Paavalia, sillä hän jätti jälkeensä merkittäviä kirjallisia luomuksia, jotka olivat jatkossa kehitettävän teologian peruslähteitä. Jeesuksen persoona jää historian hämärään, sillä hän ei itse kirjoittanut mitään eivätkä evankeliumit kuvaa häntä vain historian henkilönä, vaan puolijumalallisena Jumalan sanansaattajana. Armstrongin mukaan kolminaisuusoppia ei ole Uudessa testamentissa, jos nyt kukaan on sellaista ihan vakavasti väittänytkään. No, ehkä Paavalin kohdalla ja Johanneksen evankeliumin perusteella niin on tehnyt mieli väittää. Nikean kirkolliskokous v. 325 oli kolminaisuusopin määrittelijä. Kilpailevat näkemykset tuomittiin ja niitä yritettiin juurittaa pois vaihtelevalla menestyksellä. Gnostilaisuus ja uusplatonismi olivat uskonnollisfilosofisia suuntauksia, jotka kilpailivat ankarasti oikeaoppiseksi määriteltyä valtavirran kristinuskoa. Eipä kestänyt kauan kolminaisuusopin määritelmästä eikä olllut vielä edes päästy kristologisiin kysymyksiin, kun alkoi jo idän ja lännen kirkkojen eriytyminen. Augustinus oli merkittävin kirkkoisä, jonka vaikutuksesta lännen kirkko alkoi erottua omaksi suuntauksekseen. Augustinuksen teologia perustui suoraan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Idän kirkolle vieras oppi perisynnistä muodostui länsimaisen maailmankuvan kulmakivi. Augustinuksen teologiasta sai alkunsa seksuaalisuuden ja naisten tuomitseminen. Kirjoittaja kuvaa myöhemmin Lutheriakin naisvihamieliseksi, mistä kuvauksesta minä en kyllä Lutheria tunnista. Kaiken kaikkiaan kirjoittaja ei pidä Lutheria kovinkaan merkittävänä reformaattorina. Hän näyttäytyy Armstrongille raivoisana yrmynä, joka loi ja ylläpiti viholliskuvia. Niitä olivat katolisen kirkon lisäksi islam ja juutalaisuus sekä naissukupuoli. Calvinin perustama protestanttisen reformaation toinen haara menestyi jatkossa paljon paremmin kuin luterilaisuus.  Tämä kuvaus pitänee todella paikkansa. Luterilainen kirkko on hiipumassa, vaikka meistä luterilaisista sitä on vaikea ymmärtää. Reformaatio käännetään tässä tutkimuksessa vielä uskonpuhdistukseksi. Kirjan kirjoittamisen jälkeen on pyritty sopeuttamaan suomeen kieleen kristikunnassa yleinen sana reformaatio.

En tässä referoi kirjoittajan kuvausta islamista, filosofeista ja mystikoista, mutta se on todettava, että nämä luvut esittelevät monipuolisesti erilaisia jumalakäsityksiä. Jumalasta ei puhuta vain uskonnoissa, vaan myös filosofiassa. Monet käsitykset ovat pilkunviilauksia, mutta kun kaikki katsantokannat otetaan tarkasteluun, ympyrän kehän kaarella mitattuna jumalakäsitykset sijoittuvat kehän jokaiselle osalle. Pimeäksi keskiajaksi kutsuttuna aikana islamilainen teologia kukoisti. Islam oli tuohon aikaan monipuolisen kulttuurin ja tieteellisen tutkimuksen edistyksellisin vaikuttaja. Islam suhtautui suvaitsevaisesti toisiin uskontoihin.

Länsimaisessa teologiassa valistuksen aika merkitsi jumalakäsityksen muuttumista. Alettiin epäillä jumalan olemassaoloa. Syntyi tieteellinen ateismi, joka sekin oli aika monimuotoista. Kaikki ateismi ei ollut uskontoa vastaan taistelevaa. Käytännöllisistä syistä uskontoa pidettiin hyödyllisenä. ”Jos Jumalaa ei ole, hänet pitää keksiä.” Vaikka kirjoittaja päätyy Jumalan historiassaan Jumalan kuolema –filosofiaan, ei se taida kuitenkaan jäädä viimeiseksi sanaksi. Uskonnolla on myös tulevaisuus. Kirjoittaja toivoo, etteivät fundamentalismin epäjumalat pääsisi sotkemaan uskonnon kehittymistä.   Hän näyttää toivovan, että uskonnot eläisivät toinen toistaan kunnioittaen rauhanomaisessa rinnakkaiselossa ja etsien sitä, mikä yhdistää ne toisiinsa. Sitä hän ei kuitenkaan väitä, että uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia.

Teoksen lopussa on sanasto ja nimihakemisto, molemmat erittäin tarpeellisia.

Etusivu    Kirja-arvioinnit