Ei ainakaan pohjimmiltaan paha ihminen

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. Atena 2020. 441 s.

Viime aikoina on herättänyt paljon huomiota tämä Hyvän historia. Täytynee myöntää, että kristillinen uskomme on vähän syypää siihen, että näemme ihmisen toiminnan pessimistisessä valossa. Augustinus jätti ensin läntiseen kristinuskoon vakaumuksen ihmisen pohjimmaisesta pahuudesta, perisynnistä. Luterilainen usko on perinyt tämän näkemyksen ellei vähän syventänytkin sitä: armahdettunakin ihminen on jatkuvasti syntinen. Pyhitys ei ole muuta kuin lisääntyvää synnintuntoa. Pietistinen herätysliikejulistuksemme on ollut synnintunnossa piehtarointia. Tekisi mieli puolustautua, että viime aikoina kotikirkkomme julistus on vähän pehmentynyt. Joidenkin mielestä tosin se on merkinnyt takapakkia. Julistus on laimentunut ja menettänyt alkuperäisen teränsä.

Papin poikana kirjan kirjoittaja Bregman on ottanut etäisyyttä kotinsa uskonkäsityksiin, niin ymmärrän. Mutta hän on myös selvästi ymmärtänyt, millainen vaikutus kristillisellä julistuksella on ollut. Ja hän osaa myös poimia niitä paloja kristinuskosta, jotka tukevat hänen käsitystään ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Mitä tulee perisyntioppiin, niin sitä ei nykyään ymmärretä yleisesti geneettisesti periytyväksi ihmisluonnon pahuudeksi, vaan jonkinlaiseksi perussynniksi, luontaiseksi taipumukseksi pahaan.Bregman

Olipa niin tai näin, Bregman näkee ihmisellä olevan pohjimmaisena taipumus hyvään. Hän kahlaa läpi tunnettuja historian tapahtumia ja toteaa, etteivät asiat aina ole ihan sellaisia, miltä ne näyttävät.

Bregman lähtee liikkeelle filosofian historiasta, jossa vastakkain ovat brittifilosofi Thomas Hobbes (1588-1679) ja ranskalainen Jean-Jaques Rousseau (1712-1778). Hobbes on pessimisti, joka uskoi, että ihminen on luonnostaan paha. Hänen mielestään vain sivistys voi pelastaa meidät eläimellisiltä vaistoiltamme. Rousseau uskoi, että syvällä sisimmässämme olisimme muuten hyviä, mutta sivistys on pilannut meidät. Maanviljelys, kaupunki ja valtio ovat orjuuttaneet meidät. ’Luonnontilassa’ elävä ihminen olisi kykenevä myötätuntoisuuteen. Kyyninen egoisti, jollaiseksi olemme tulleet, on menettänyt myötätuntoisuutensa.

Näiden kahden filosofin ääripäitä edustava ajattelu on havaittavissa historian tulkinnassa. Bregman tuo esiin mielenkiinoitia kertomuksia, joista toiset ovat tuttuja, toiset ehkä sellaisia, joista emme ole kuulleet. Wiliam Goldingin Kärpästen Herra on monille tuttu seikkailutarina. Sen mukaan autiolle saarelle haaksirikkoutunut poikalauma ajautui ajan myötä keskinäiseen sotaan. Tarinan opetus on se, että vaikeissa oloissa pahuus saa ihmisessä demonisen vallan. Goldingia ylistettiin realistisen kertomakirjallisuuden edustajana. Bregman sai kuitenkin selville, että oli olemassa tosiasioihin perustuva haaksirikkotarina Tongan saaren seuduilta vuonna 1966. Nämä kuusi poikaa eivät ajautuneet keskinäiseen sotaan, vaan uhkaava kohtalo toi heissä hyvät puolet esille. Kun australilainen laivuri sattumalta löysi pojat reilun vuoden kuluttua, hän tapasi heidät päättäväisesti yhteen liittyneenä kurinalaisena ryhmänä.

Ihminen onkin pohjimmiltaan hyvä. Hän on domestikoitunut apina, Homo puppy, josta luonnonvalinta on valinnut pentumaisimmat ja kilteimmät yksilöt jatkoon. Ikävä kyllä tämä Homo puppy   pystyy pahaan. Siitä on historia todisteita väärällään. Siihen Bregman löytää selityksen lajimme ominaisuudesta luottaa tuttuun ja varoa vierasta.Se on ominaisuus, joka meihin on jalostuksemme aikana jäänyt. Kuin häntäluu. Jotain mitä ei enää tarvita, mutta jonka ajamana kuuntelemme häpeämättömiä johtajiamme, jotka johtavat meidät toisia vastaan.

Ja siksikin me haluamme uskoa pahaan ihmiseen. Se on vapauttavaa, se on helppoa. Pahaa tapahtuu, koska olemme pahoja. Mutta ei se ole niin. Me voimme valita.

Bregmanin tutkimuksissa tulee ilmi hämmästyttviä seikkoja yliopistollisista tutkimuksista. Tällainen oli Stanfordin yliopiston vankilakoe vuonna 1971. Kokeen lopputulema oli, että jokainen pystyy pahaan. Tarvitaan vain oikeat olosuhteet, vaikkapa univormu. Koe ei täyttänyt tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Se oli vahvasti johdateltu. Philip G. Zimbardo  painosti vankilakokeessaan vanginvartijoiksi valittuja opiskelijoitaan käyttäytymään julmasti. Zimbardo kuitenkin väittää koehenkilöiden muuttuneen sadisteiksi omaehtoisesti. Toinen tarina on Stanley Milgramin   tottelevaisuuskoe vuodelta 1961, jonka kauhistuttava lopputulema oli, että ihan tavallinen ihminen suostuu tappamaan viattoman sivullisen, jos häntä käsketään. Siinä koehenkilöiden piti antaa sähköisku ”opiskelijalle”, jos hän vastasi väärin. Lopussa sähköisku oli tappava. Koehenkilöt luulivat olevansa Yalen yliopiston oppimiskokeessa ja sähköiskun piti edistää oppimista. He eivät tienneet, että sähköä ei ole ja opiskelija on näyttelijä.

Uskoa ihmisen luontaiseen pahuuteen on yritetty todistella vippaskonsteilla. Historian tulkintavirheet on korjattava. Uskonnolliset opintulkinnatkin kaipaavat kriittistä tarkastelua. Ei sen puoleen: saahan sitä suhtautua kriittisesti Bregmanninkin tutkimuksiin, mutta parasta pysyä sitten manipulaatioita ja tarkoitushakuisuutta karttavissa perusteluissa.

Etusivu    Kirja-arvioinnit