Gnostilaisuuden salat paljastuvat

Ismo Dunderberg: Jeesus, seksi ja harhaoppiset sekä muita kirjoituksia varhaisesta kristinuskosta. Suomen Eksegeettinen Seura 2015.

Kirja saa mediaseksikkään nimensä ensimmäisestä artikkelistaan. Muut kirjaan kootut artikkelit kertovat etupäässä ilmiöstä, jota kutsutaan gnostilaisuudeksi. Kirjoittaja, Helsingin yliopiston eksegetiikan professori, tekee kuitenkin selväksi sen, että gnostilaisuus on nimi, joka pitäisi oikeastaan kirjoittaa lainausmerkeissä, sillä sanaa käytetään monessa ja usein epäselvässä tai suoranaisesti harhaan johtavassa merkityksessä. Artikkelit on kirjoitettu vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Varsinaisen uutuuden viehätyksensä ne ovat kadottaneet, vaikka tämän kokoomateoksen julkaisuvuosi onkin 2015.

Toisen maailmansodan jälkeen tehtiin kaksi merkittävää käsikirjoituslöytöä, ensimmäinen vuonna 1945 Egyptissä lähellä Nag Hammadin kylää, josta käsikirjoituslöytö sai nimensä, toinen Kuolleen meren rannalta Qumranista vuonna 1947. Löydöillä ei ole mitään keskinäistä yhteyttä, paitsi että löydöt olivat sattumanvaraisia paikallisten asukkaiden havaintoja. Molemmat löydöt meinasivat päätyä uunin lämmittämiseen tai muutoin hävittämiseen, kunnes joku tajusi löytöjen arvon. Kesti aikansa ennen kuin löydöt saatiin arvonsa mukaiseen säilytykseen ja niitä päästiin tutkimaan. Sensaatiohakuiselle medialle löydöissä on riittänyt uutisaihetta. Suurta viehätystä on herättänyt ajatus, että löydöt paljastavat kristinuskon menneisyydestä arkoja paljastuksia, jotka horjuttavat luottamusta kristinuskon historiaan sellaisena kuin sitä on meille tähän asti esitetty.

Siltä osin uutisointi pitänee paikkansa, että viime vuosikymmeninä on tajuttu entistä paremmin, kuinka monimuotoista kristinusko oli alkuvaiheessaan. Ajan myötä moni-ilmeisistä pikku puroista erottui kristinuskon valtauoma, kanonisoitu totuus, mikä merkitsi harhaopeiksi tuomittujen kirjoitusten hävittämistä. Se ero Nag Hammadin ja Qumranin kirjoitusten välillä on, että viimeksi mainitut edustavat enemmän tai vähemmän juutalaisuuteen liittyviä kirjoituksia. Ne eivät ole olleet erityinen uhka kristinuskon totuudelle. Juutalaisuudessakin ne muodostivat sellaisen marginaalin, etteivät ne horjuttaneet juutalaisuutta, mutta auttoivat kyllä ymmärtämään paremmin - aiemmin vähän tunnettua - juutalaista lahkoa Kuolleen meren tuntumassa. Nag Hammadin kirjoitukset ovat auttaneet ymmärtämään paremmin gnostilaisuutena tunnettua ilmiötä, vaikka kuten edellä sanottu, nimi on altis väärinymmärryksille.

Suuri yleisö on päässyt tutustumaan nimenomaan Nag Hammadin löytöihin elokuvataiteen ja kirjallisuuden kautta. Martin Scorsesen elokuvassa Kristuksen viimeinen kiusaus (1988), joka perustuu kreikkalaisen Nikos Kazantzakiksen romaaniin Viimeinen kiusaus, esitetään Jeesus tavallisesta elämästä unelmoivana ihmisenä. Moni on saattanut tehdä sen virheellisen johtopäätöksen, että Jeesus oikeasti rakasti naisoppilastaan ja rakasteli tämän kanssa. Fiktiota on sekin, että Jeesus näki tällaisia valveunia.

Pidemmälle Jeesuksen naissuhteissa meni kirjailija Dan Brown romaanissa Da Vinci-koodi. Kirjailija ei kuvaa vain Jeesuksen mielen liikkeitä, vaan esittää ikään kuin tieteellisenä ja varmana totuutena, että Jeesus meni naimisiin Magdalan Marian kanssa ja tästä suhteesta syntyi jälkeläinen, josta puolestaan polveutui ranskalainen merovingien hallitsijasuku. Ongelma on syntynyt siitä, että kristikunta on salannut tämän arkaluonteisen suhteen, koska Jeesusta on pidetty Jumalan Poikana, jonka kuvaan ei mahdu seksuaalinen toiminta. Tässä kohtaa astuu kuvaan Nag Hammadin löydöt. Näihin sisältyy muutamia käsikirjoituksia, Filippuksen ja Marian evankeliumit, joiden mukaan Jeesuksella oli naisystävä. Tästä on vedetty johtopäätös, että Jeesuksella oli Marian kanssa seksuaalista kanssakäymistä, koska hän suuteli Mariaa. Sensaatiohakuinen kirjailija avittaa mielikuvitustaan pitämällä suutelemista eroottisena ja uumoilemalla, että seksisuhde johti jälkeläisen synnyttämiseen. Dunderberg selvittää perusteellisesti, miksi kirjailijan kuvaus on pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Suuri yleisö ei kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mikä on historiallinen totuus. Kiinnostavampaa on ajatella, että viihdekirjailija  on ainakin vähän oikeassa.

Totuutta, puolitotuuksia ja valheita on vaikea erottaa toisistaan. Harhaoppien tutkiminen on ollut vaikeaa sen tähden, että ennen Nag Hammadin löytöjä ei ole ollut kovin paljon alkuperäislähteitä harhaoppien tuntemiseen. Gnostilaisuuden tutkimisessa on pitkään tukeuduttu kirkkoisä Irenaeuksen teokseen Harhaoppeja vastaan. Kun harhaoppeihin tutustutaan siitä näkökulmasta, mitä harhaoppeja vastaan taistelevat kirjoittajat antavat kuvailemastaan opista, joudutaan aina epävarmalle perustalle. Vastustajan antama kuva arvostelemastaan opista on usein kielteinen ja torjuva ja myös vääristelevä. Harhaoppien edustajien moraalia kuvataan mielellään paheksuvasti, vaikka omassa piirissä esiintyisi samanlaisia moraalittomuuksia.

Jos viihdeteollisuus näyttäytyy usein vääriä käsityksiä levittävänä tahona, samanlaista vikoilua voi löytyä myös asiaa paremmin tuntevissa piireissä. Tästä Dunderberg antaa näytön Porvoon piispan Erik Vikströmin antamasta haastattelusta Kyrkpressen -lehdelle vuonna 2005. Vikström moittii Helsingin yliopiston ja Kirkon koulutuskeskuksen eksegetiikan opettajia amerikkalaista Jeesus –seminaarin turmiollisesta vaikutuksesta Suomen papistoon. Vikströmin mukaan Suomen kirkkoa uhkaa ”uusi gnostilaisuus”. Dunderberg korjaa virheelliset tiedot: Helsingin yliopiston eksegetiikan laitos ei ole sitoutunut Jeesus-seminaariin, vaan suhtautuu siihen kriittisesti. Käsitykset gnostilaisista perustuvat heidän vastustajiensa poleemisiin syytöksiin, joilla vastustajista annettiin tarkoitushakuisesti huono kuva.

Termin gnostilaisuus toi esiin englantilainen Henry More vasta 1600-luvulla. Hän käytti sitä kuvauksena Ilmestyskirjassa vastustetusta harhaopista. Gnostilaisuutta on siitä pitäen luonnehdittu joksikin toiseksi, kristinuskon vastapuoleksi, oikean ja alkuperäisen kristinuskon negaatioksi. Lyömäaseena käytetystä gnostilaisuudesta voi oikeasti sanoa vain sen verran, että termillä kuvataan yhtä varhaiskristillisen ajan virtausta. Kirjoittaja antaa seikkaperäisen luonnehdinnan gnostilaisuudesta, millä nimellä voi aiheellisesti kutsua ns. setiläistä gnostilaisuutta. Valentinos- nimistä varhaiskristillistä vaikuttajaa ja hänen seuraajiaan on parempi luonnehtia kristillisyyden edustajiksi, joskin hänen edustamansa kristillisyys sai varhaiskirkossa harhaoppisen leiman. Valentinos oli kotoisin Egyptistä ja näyttää siltä, että seutu, josta Nag Hammadin kirjoitukset ovat peräisin, on aluetta, jossa valtauomasta poikkeavalla kristinuskon muodolla oli hyvä leviämisalusta.

Jos jotkut Dunderbergin artikkelit vaikuttavatkin asiaan perehtymättömältä haastavalta aivovoimistelulta, niin muutamat aiheet ovat kiinnostavia, ymmärrettäviä ja ajankohtaisia. Sellaisena voi pitää esimerkiksi hengellistä johtajuutta käsittelevää artikkelia. Johtajuus merkitsee vallankäyttöä ja sitä on ilmennyt myös kristillisessä kirkossa kautta aikain. Siitä saa esimakua jo Uuden testamentin kertomuksista. Jatkossa hengellisiä vallankäyttäjiä on esiintynyt aina valentinolaisista alkaen pietisteihin asti. Viimeisenä näytöksenä on ollut Matti Väisäsen nimitys ruotsalaisen Lähetysprovinssin piispaksi Luther –säätiön taustalla olevien kristittyjen johtajana. Kansanlähetysläisen Uuden tien päätoimittaja Leif Nummela on ehdottanut viiden suomalaisen, homoseksuaalisuuden hyväksyvän piispan  ”hengellisistä palveluista” luopumista. Vallankäyttö on kirkossakin sodankäyntiä, jossa vastustajaa lyödään tarkoitushakuisin keinoin. Viime kädessä kaikki taitavat kärsiä tämän sodankäynnin seurauksista.

Helsingin yliopiston teologista tiedekuntaa ja sen eksegetiikan laitosta saa tietysti vapaassa maassa vapaasti arvostella, mutta joskus olisi hyvä myös nostaa hattua kunnioituksesta, sillä laitos edustaa maailmanlaajuisesti arvostettua huippututkimusta ja jakaa tietämystään meille omalla kielellämme..

Etusivu    Kirja-arvioinnit