Huutia ennakkoluuloille ja väärinkäsityksille

Juha Pihkala: Uskon ja rakkauden tie. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi. Kirjapaja 2017. 211 s.

 

Suomen ev.lut kirkko ja Venäjän ortodoksinen kirkko ovat käyneet ekumeenisia keskusteluja vuodesta 1970 alkaen. Puolet niistä on käyty neuvoshallinnon aikana, toinen puoli sen jälkeen. Neuvotteluja on käyty pääsääntöisesti kolmen vuoden välein, vuoroin kummankin osapuolen maaperällä. Vuodeksi 2014 suunniteltu neuvottelukierros peruuntui, koska venäläinen osapuoli piti luterilaisen kirkkomme sisällä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliitosta oman ekumeenisen profiilinsa kannalta ongelmallisena. Neuvottelut ovat sittemmin jatkuneet, mutta vähemmän virallisella tasolla. Juha Pihkalan kokoama kooste on neljästätoista neuvottelukierroksesta. Teoksen alussa on eritelty ekumenian tarvetta ja neuvottelujen taustoja, menettelytapoja ja tuloksia. Sitä seuraa Pihkalan laatima ”katekismus”, johon on koottu kirkkojen yhteinen oppipohja. Kirjan jälkipuoliskossa on julkilausumia kultakin kokouskierrokselta ja viralliset teesit.Uskon ja rakkauden tie

Juha Pihkala on ollut mukana neuvotteluprosessissa vuosina 1975-2005, osan ajasta jopa suomalaisen työryhmän sihteerinä, joten hänellä on erinomainen kokemus prosessista. Toisaalta hänen tieteellinen kompetenssinsa mahdollistaa asian luotettavan esittelyn.  On hyvä, että tällainen teos on saatavilla ja että se on saatavissa suomeksi. Ekumeenista prosessiahan on usein luonnehdittu ylätasolla tapahtuvaksi teologiseksi keskusteluksi, jonka ulkopuolelle jää kirkkokansa kuin myös seurakuntien työntekijät. On vaikea arvostaa sellaista ekumeenista kanssakäymistä, joka tuntuu junnaavan paikallaan vuosikymmeniä eikä sen sisällöstä ole selvää käsitystä. Oma lukunsa ovat erilaiset käsitykset ekumeniasta. Pitääkö ylipäänsä etsiä opin yhteyttä, eikö hengen yhteys ja yhteinen toiminta riitä? Erilaisia ekumeenisia lähestymistapoja ei kai pitäisi nähdä toisensa pois sulkevina vaihtoehtoina. Ylätason ekumeenista kanssakäymistä ei kuitenkaan ole syytä väheksyä. Tämä on todella vakavaa pyrkimystä kohti yhteyttä. Todellisia erottavia asioita ei lakaista ”maton alle”. Ne pulpahtaisivat kuitenkin pintaan ennemmin tai myöhemmin. Rehellisintä siis toimia ”pitkän kaavan” mukaan. Jo ekumeenisen keskustelun alkuvaiheessa näyttää käyvän ilmi, että kirkkojen välillä on hämmästyttävän suuri yhteinen pohja. Ekumeenisen keskustelun hyöty tulee siis nopeasti esille. Vuoropuhelussa tulee esille, mitä vastapuoli todella ajattelee asioista. Käy myös ilmi se, että vastapuolella on usein aiheettomia ennakkoluuloja, eräänlaisia ”viholliskuvia”, jotka antavat oikeuden väheksyä toista kirkkoa. Oppikeskusteluissa on korjattu väärinkäsityksiä ja pyyhitty pois ennakkoluuloja. On myös tultu siihen tulokseen, että vaikka kirkot ilmaisevat uskonsa eri sanoilla, kumpikin tarkoittaa liki pitäen samaa asiaa. Näitä voivat esimerkiksi vanhurskauttamisen ja jumalallistamisen teologiset käsitteet. Aika lähelle on päästy myös opissa hyvistä teoista, jotka alkuun ovat näyttäneet erottavilta tekijöiltä. Luterilaiset ovat kuitenkaan täsmentäneet omaa opillista ymmärtämystään siinä, ettei vanhurskauttaminen ole vain ihmisen ulkopuolelta tulevaa syyttömäksi lukemista, ”vierasta vanhurskautta”, vaan Kristus on itse läsnä uskovassa.  Imputatiivinen vanhurskauttaminen on hieman Lutherin jälkeistä teologiaa. Ekumeeninen työskentely on pakottanut itsetutkisteluun ja palaamaan alkuperäiseen Lutherin opetukseen.

Olisi väärinkäsitys luulla, ortodoksinen teologia on tässä se, joka vie ja luterilaisuus vikisee. Nähdäkseni luterilaisuus on tuonut täysin mitoin esille oman opetuksensa ja omat käsityksensä ja käsitteensä eikä niitä ole pitänyt peruuttaa tai lieventää, mutta toisen opin tutkiminen pakottaa ottamaan selvää myös omasta käsityksestään. Lähtökohtaisesti on kuitenkin niin, että lännen ja idän kirkkojen erilaiset perinteet ovat vieneet kirkkoja eri suuntiin. Meillä painottuu enemmän akateeminen tutkimus, idän kirkolla ymmärtääkseni oikea uskon harjoitus, joka kantaa oppia. Lännen kirkon avainsana on usko, idän kirkon rakkaus, mutta ne voidaan nähdä saman asian eri puolina. Rakkauden kautta vaikuttava usko on apostolisen kirjoituksen muotoilema yhdistelmä ortodoksisesta ja luterilaisesta uskosta. Kirkkojen primääriset auktoriteetit tulevat esille.  Kirkkojen näkemysten yhdenkaltaisuus perustuu siihen, että molemmilla kirkoilla on sama uskon perusta, Ramattu ja vanhakirkolliset tunnustukset. Augsburgin tunnustuskin antaa raamit ekumeeniselle työskentelylle: Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Erotukseksi muusta protestanttisesta haarasta luterilaisuus on lähempänä jakamattoman kirkon perintöä. Tämä tulee esille mm. ehtoolliskäsityksestä; molemmille kirkoille Kristus on reaalisesti läsnä ehtoollisella. Ortodoksit tosin ilmaisevat asian ehtoollisaineiden muuttumisena, kun taas tällaista selittävää elementtiä ei käytetä meidän kirkossamme. Luterilaisille tärkein oppi-isä on Paavali, ortodokseille Johannes (evankelista).

Kun ekumeeninen keskustelu perustuu tässä tapauksessa pääasiassa siihen, mikä kirkkoja yhdistää, näyttää olevan niin paljon yhdistäviä seikkoja, että joku voisi erehtyä luulemaan, että kirkoillahan on sama usko. Onko sillä mitään väliä, kumpaan kirkkoon kuuluu, kun uskonoppi on kerran yhteneväinen? Syy yhteisen nimittäjän etsimiselle on positiivinen pyrkimys kohti yhteyttä. Jos etsittäisiin vain erottavia tekijöitä, koko puuhan mielekkyys tulisi kyseenalaiseksi.  Vähintään alaviitteissä Pihkala tuo esille keskustelujen kohtia, joissa yksimielisyyttä ei ole saavutettu ja myös asioita, joista jatkossa olisi tarpeen keskustella. Kirkon jakautumisen aiheuttanutta skismaa (vuonna 1054), filioque –lisäystä Pihkala selvittää, mutta toteaa toivomuksenaan, että molemmat kirkot antaisivat sen verran periksi, ettei ortodoksinen osapuoli pitäisi lisäystä harhaoppina ja katolinen osapuoli suostuisi poistamaan sanan tarpeettomana. Eihän tämä yksi sana sentään ollut se varsinainen skisman aiheuttaja?

Opillisten teemojen lisäksi on keskusteltu sosiaalieettisistä aiheista. Näyttää siltä, että neuvostoaikana ortodoksisen kirkon mieliteema on ollut rauha. Sillä teemasanalla on neuvotteluille saatu valtiovallan hyväksyntä. Neuvostoliitto on halunnut ilmentyä rauhan ja kansainvälisen yhteisymmärryksen puolestapuhujaksi. Lännelle kiintoisampi keskustelunaihe on varmaan ollut ihmisoikeudet, mutta on sitäkin aihetta keskusteluissa sivuttu. Kumpikin osapuoli on kuitenkin ilmaissut tavoitteekseen sen, ettei oppikeskusteluilla tavoitella poliittisia päämääriä. Venäläisille lienee ollut tärkeää myös se, ettei toisen kirkon jäseniä kalasteltaisi yhdestä kristillisestä kuppikunnasta toiseen. Luterilaiselle keskustelukumppanille tämä pyyntö ei ole liikaa vaadittu, mutta tosiasiana on todettava, että keskustelujen alullepanija, arkkipiispa Martti Simojoki, piti tärkeänä Inkerinmaalla asuvien suomalaisten tukemista. Hän halusi päästä kosketuksiin suomalaisten kanssa, jotka olivat olleet karkotettuina Siperiaan, mutta olivat vuosien myötä päässeet palaamaan takaisin kotiseudulleen tai ainakin lähemmäksi sitä. Keitä heitä nyt sitten enää oli elossa! Venäjän kirkon kanssa käytyjen oppikeskustelujen sivujuonteena syntyi sitten Inkerin kirkko, josta inkeriläisten Suomeen paluun jälkeen on muodostunut pääasiassa Venäjän kielellä toimiva luterilainen kirkko. Kirkko on ulottanut haaransa eri puolille Venäjää tai ainakin Siperian suuntaan, missä on myös paljon suomalaisten sukulaiskansoja. Voi olla, että kirkon jäseniin kuuluu nyt myös venäläisiä, ainakin niitä, jotka eivät ole mieltäneet itseänsä ortodokseiksi, vaan uskonnottomiksi. Ei ole yksiselitteistä määritellä, missä kulkee proselytismin raja.

Etusivu    Kirja-arvioinnit