Vertaistukea ikätovereille

Antti Eskola: Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino 2016. 230 s.

Sosiaalipsykologian professori Antti Eskola ei kaunistele asiaa sievistelevin kiertoilmauksin puhuessaan elämästään yli 80-vuotiaana. Vanhuudesta voi kirjoittaa sitä tarkoittavalla sanalla häpeilemättä. Vanhuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi tarkkarajaisesti työelämän vastakohta. Voihan vanha ihminenkin osallistua monenlaiseen toimintaan ja olla aktiivinen. Pakkoaktivoinnista ei Eskola kuitenkaan tykkää.

Kirjan ala-otsikko määrittelee vanhuutta kolmella adjektiivilla, jotka hyvin kuvaavat kirjan sisältöä. Ensiksikin on helpottavaa, kun pääsee eroon pakkotahtisesta ja stressaavasta työelämästä. Työkin voi olla kutsumus ja suuri ilon lähde. Voi se olla kunniakastakin ja arvoa antavaa – kokee itsensä tärkeäksi. Mutta jaksamisella on rajansa ja iän myötä sen pian huomaa. Jos ei ihan vielä ole huomannut, niin sitä parempi, ei ole tarvinnut pusertaa ihan viimeisiä voimiaan työelämän alttarille.

Vanhuus on huolestuttavaa. Vanhuus tuo tullessaan epämiellyttäviä oireita. Kohta on mentävä lääkäriin ja aloitettava tutkimukset. Työnnetään letkua mahalaukkuun ja toista ujutetaan verisuoneen. Tulee häijy olo ja pitää ottaa vähän lukua. Mitähän on odotettavissa seuraavaksi? Lääkkeitä on otettava useampaa sorttia. On kestettävä sivuvaikutukset. Kuinkahan kauan sitä pärjää kotona? Hoitotestamentti on laadittava, ettei jää virumaan letkuihin toimettomana vihanneksena, niin että elämää pidetään yllä keinotekoisesti. Tämä kirja on kirjoitettu juuri viimeisen eutanasia-keskustelun edellä. Aihe on siis tältä osin hyvin ajankohtainen. Tähän kirjaan ei kuitenkaan ole vielä eutanasiakeskustelu ehtinyt. Tulkitsen Eskolan ajatuksia niin, että hänelle riittää hyvä saattohoito ja hoitotestamentissa määritelty hoitotahto. Siihen sisältyy tuju kipulääkitys tarpeen tullen, ettei tarvitse pelätä sitä, minkä voi lääkkeillä hoitaa. Erityisen seikkaperäisesti Eskola pohtii vanhusten huoltoa, miten se on yhteiskunnassa hoidettu. Kysymysmerkki asetetaan sen mantran kohdalle, jossa todetaan ”vanhuksen viettävän elämänsä mahdollisimman pitkään kotonaan”, millä perusteella hoitolaitoksia voidaan purkaa. Aika moni joutuu virumaan hoitopaikan puutteessa kotonaan, vaikka tarvitsisi tehostettua hoitoa, mihin lähihoitajan pikavisiitit eivät tuo riittävää apua. Voihan sitä käydä niinkin, että hoitolaitoksessa pitää viettää koko yön pöperöt pöksyissä. Varsinkin muistisairaille on Eskolankin mielestä tärkeää ympärivuorokautinen sisävalvonta. Vasemmistolaisena hänelle on mieluisinta julkinen terveydenhuolto. Hän siis vastustaa kaikkea maksukykyisille tarkoitettua yksityislääkintää ja parhaillaan poliittisen riitelyn aiheeksi noussutta valinnanvapautta, jossa julkisen terveydenhuollon rinnalla on useita toimijoita. Kaikkein eniten häntä sapettaa vanhusten terveydenhuollon siirtymisen ulkomaisten suurta voittoa nettoavien yritysten ketjuihin. Tässä kohtaa lukija puolueorientoitumisesta riippuen saattaa olla hyvinkin toista mieltä. Jos joku haluaa käyttää rahojaan kalliimpiin palveluihin, niin miksei hän saa niin tehdä? Toinen asia on tietysti se, että suunnitellussa terveydenhuoltouudistuksessa terveydenhuoltopalvelut ovat samanhintaisia, valitsee asiakas terveydenhuoltonsa mistä tahansa.

Vanhuus on kiinnostava. Tämä viimeinen attribuutti on yllättävin. Siinä herää ammatillisen tutkijan kiinnostus erilaisten ilmiöiden analysointeihin. Tärkein tutkimuslähde on tässä tapauksessa oma kroppa ja kaikki muu kokemus, mitä vanheneminen tuo tullessaan. Voi vain havainnoida, mitä asioita ikä tuo tullessaan. Havainnointia ei tietenkään tehdä vain fyysisestä olemuksesta, vaan kaikesta elämästä sen henkinen puoli mukaan lukien. Eskola tutkii melkein tieteellisellä mielenkiinnolla valitsemaansa aihetta. Hän käy läpi runsaasti aiheeseen perehtynyttä kirjallisuutta. Kirja ei tyydy tavanomaiseen löysään pakinointiin, vaan porautuu aihepiiriin tutkijan tarkkuudella. Tästä tulee tietokirja eikä pakinakooste. Lukija saattaisi kyllä tyytyä kirjoittajan omiin tuntemuksiin. Toiselle vanhukselle tämä on vertaistukea. Eskola nimenomaan rohkaisee ja suhtautuu positiivisesti elämään.

Tämän kirjan myötä Eskola sanoo hyvästit uskontoaiheelle, josta hän ehti jo kirjoittaa kokonaisen trilogian. Työelämässä ollessaan uskonto oli hänelle vieras aihe eikä hän on ollut silloin edes kirkon jäsen, koska kirkko edusti vanhoillista elämänkatsomusta ja oli poliittiselta katsannoltaan liian oikeistolainen. Eläkkeelle siirryttyään Eskola liittyi takaisin kirkkoon ja oli kiinnostunut uskonnosta, joka oli hänelle tuttu kodin perintönä. Vaikka hän ilmoittaa jo kyllästyneensä uskonnosta kirjoittamiseen, ei aihe näytä kuitenkaan poistuneen hänen mielestään. Hän käy jopa läpi omia hautajaisiaan ja kertoo, millaisin siunaussanoin hänet voisi saattaa haudan lepoon. Kuoleman pohdinta ei mene ohi ihan ilman uskonnollisia ajatuksia. Pappien puheet ja toimet saavat kirjoittajan aina välillä ärsyyntymään, ja vielä enemmän lukijoiden palauteposti, jossa hänen toivotaan kääntyvän oikeaan uskoon. Hänen on vaikea suostuu sellaiseen lammasmaiseen uskoon, jossa ihmisen aivotoiminta on kielletty käytöstä. Erityisesti papeille tämä kirja olisi tarpeellista luettavaa, sillä Eskola edustaa juuri sitä tavallista rivikristittyä, joka on kyllä uskonnosta kiinnostunutta ja tukee kirkkoa verovaroillaan, mutta vierastaa opillista ahdaskatseisuutta. Pappi ei aina ehdi eikä jaksa valmistaa riittävästi puheitaan. Siksi tulee usein puhuttua löysää hartauspuhetta, joka täyttää ehkä perinteisen hartauskuulijan, mutta ei enemmistöä edustavan omintakeisen ajattelijan tarpeita. Jos kuulee omaleimaisen ajattelijan ääntä, siitä voisi luoda ystävällisen tavan tulla kuulijaa vastaan. ”Raamatulla päähän” –menetelmää olisi syytä välttää.

Etusivu    Kirja-arvioinnit