Piispa ei piiskaa

Seppo Häkkinen: Rohkeasti kristitty. Paimenkirje 2019. Kirjapaja 2019.

Piispan tehtäviin on laskettu Paimenkirjeiden kirjoittaminen. Tälle käytännölle on olemassa itse asiassa raamatullinen esikuva Uuden testamentin kaanoniin kuuluvien nk. Paimenkirjeiden muodossa. Esipaimenen on kaikin tavoin ohjattavia toisia kaitsijoita kristillisen perinteen säilyttämiseen hiippakunnassaan. Paimenkirje ei tietenkään ole piispan ainoa eikä pääasiallinen tapa ohjata hiippakuntaansa, mutta tämä lienee edelleen merkittävä piispallinen vaikutustapa. Puhutut sanat menevät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, painettu sana jättää pysyvämmän jäljen näköaistihavainnon vaikutuksesta. Armeijassakin on tapana jakaa kirjallisia käskyjä. Ne ovat usein hyvin yksityiskohtaisia. Kaikkea ei tarvitse kerralla muistaa, vaan kirjallista ohjetta voi tarpeen tullen tarkastella uudelleen. Kirjalliseen ohjeeseen voi lisätä monenlaista yksityiskohtaista tietoa, jota ei kannata sisällyttää suulliseen käskyyn.

Piispan kirjoittama paimenkirje ei liene tarkoitettu vain piispan välittömille alaisille, joille se varmaan putoaa postiluukusta sisään. Silloin se on niin kuin pakkoa myös lukea. Se ei ole kehotus vaan käsky. Mutta kirjasta voi koitua vaikutusta asiasta kiinnostuneelle lukijakunnalle, enkä nyt tarkoita vain eläkeläispappeja, joiden luukkuun kirja ei näköjään putoakaan, vaan muita seurakunnan työntekijöitä sekä tavallista kristikansaa. Monet hengellisen herätyksen kokeneet etsivät suorastaan ahmimalla hengellistä opetusta. Monet kaipaavat erityisesti väkeviä julistajia, joiden sanoissa on intomielistä kiivautta elävän uskon puolesta. Intomielisyyden korostunut puoli on fanaattisuus, jossa jalat nousevat hieman maan pinnan yläpuolelle eikä julistus aina pysy puhtaan opetuksen raameissa, mitä Raamatun Pastoraalikirjeetkin painottavat.

Piispa Häkkinen on saanut Suomessa hieman konservatiivisen leiman perustuen hänen samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkollista vihkimistä koskeviin kannanottoihinsa. Minusta se on hieman valitettavaa, sillä hänen julistuksena on mielestäni, ainakin muilta osin, hyvin avaraa, lämmintä ja jopa humoristista.  Piispa ei piiskaa. Piispan itse valokuvina ottamat kuvat kirjan kuvituksena edustavat osaltaan tätä huumoria. Kirjassaan piispa ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin, mikä ei tosin tule esiin kirjan väliotsikoinneissa. Ehkä otsikointi noudattaa juuri piispan tavoittelemaa hengellistä ohjausta piispan keskeisenä tehtävänä. Melkein kaikki luvut ovat kuin saarnoista poimittuja otteita, joissa lähtökohtana on hengellinen ohjaus Jumalan tahdon mukaiseen elämään.  Etusijalla ei kuitenkaan ole lain, vaan evankeliumin julistus. Piispa noudattaa ennen kaikkea suurimman ylimmäisen pappimme Jeesuksen opetusta ja julistusta, koska aina asetutaan heikkojen ja  sorrettujen puolelle. Diakoninen lähimmäisen auttamistehtävä kulkee aina edellytyksettömän armon julistuksen rinnalla. Piispan opetus perustuu kristilliseen perinteeseen ja vielä enemmän, Raamattuun ja Katekismukseen, joita siteerataan ahkerasti joka luvussa. Lisäksi siteerataan myös toisia kristillisen kirkon opettajia, lähellä tai vähän kauempana olevia. Tällä käytännöllä piispa osoittaa arvostavansa virkaveljiensä opetusta ja asiantuntemusta. Kirkon opetus on yhteistä pääomaa ja yhteisymmärrystä, jonka leviämistä edistetään yhteisrintamassa. Kirkon kanta tulee esille rauhan kysymyksissä ihmisarvon ja yhteisvastuun merkityksen korostamisessa, kuin myös nälänhädän ja ilmastonmuutoksen suhteen. Kirkkojen yhteys eli ekumenia on painavana asiana piispan agendalla. Ehkä hieman yllättävää on, että tämä kirja ei kuitenkaan puutu juuri kirkkoamme parhaillaan pahiten hiertävään, jo mainittuun seksuaalisen suuntautumisen aiheuttamaan ongelmaan.  Onko tämä tulkittava viisaaksi vaikenemiseksi asiasta, josta sanominen aiheuttaisi hässäkän ja isot lööpit, koska siinä tulisi sanotuksi sellaista, mikä tässä ajassa voi herättää vastalauseiden myrskyn. Kävisikö niin, että yksi tabun käsittely sulkee toisten osapuolten aistit kaikelta muulta, mikä on myös tähdellistä sanottavaa? Olisiko seksuaalikysymysten käsittely niin iso kysymys, ettei sen käsittelyä pysty yhdessä luvussa valottamaan riittävästi? Aiheesta pitäisi kirjoittaa kokonainen monografia eikä rajoittaa sen käsittelyä yhteen lukuun. Vai onko niin, että kun asian käsittely on kirkossa parhaillaan kehkeytymässä, pitää  odottaa asiasta tehtäviä yhteisiä päätöksiä? Onhan toki niinkin, etteivät kirkkovuoden saarnatekstit välttämättä anna aihetta juuri seksuaalisen suuntautumisen kysymyksiin. Niin että jos tekstissä pysytään, niin sitten ei puhuta sen ulkopuolelta.

Näillä kommenteillani en halua väheksyä kirjan sanomaa. Piispa pitää sattuvia saarnoja ja pysyy asiassa. Hän lähestyy arkaa ja uskossaan heikkoa ihmistä alhaalta päin ja rohkaisevasti. Hän ei ilmoittaudu ensisijaisesti maailman parantajaksi, vaan Jumalan sanan julistajaksi. Usko siihen on vahvaa, että kun toimitaan Jumalan ohjauksessa, niin kyllä siitä myös maailma paranee. Ihmisten hoidossa tämä maailma on valitettavasti menossa pilalle. Piispa on huolissaan kaikesta. Lehtiotsikkona asia sai jo hieman harhaanjohtavan käsityksen piispan ajatuksista. Saarnoissaan piispa uskaltaa jättää asiat suurempaan käteen, Jumalan huomaan, väistämättä kuitenkaan ihmisten vastuuta.

Kirjan nimi – Rohkeasti kristitty -vastaa hyvin sisältöä siinä kohtaa, että yksi keskeinen huolenaihe on uskon ja kristityn nimen häpeäminen. Nyt olisi uskovien aika astua kaapeista tunnustamaan uskoaan. Eihän tästä mitään tule, jos häpeämme nimenomaan uskoamme. Kirkon on uskallettava puhua uskonnosta mediaseksikkäämpien aiheiden sijasta. Jos kirkko ei puhu uskosta, niin kukas siitä sitten puhuu!

Etusivu    Kirja-arvioinnit