Uskontojen vastakkainasettelusta kohtaamiseen

Mikko Heikka: Uskonnot kohtaavat. Mahdollisuus parempaan maailmaan? Gaudeamus 2018.

 

Uskovatko kristityt, juutalaiset ja muslimit samaan Jumalaan? Tunteeko hindulaisuus armon? Mitä on jihad? Onko juutalaislähetystyö oikeutettua? Kuuluuko väkivalta islamiin? Ovatko uskonnot sotien syy vai osa ratkaisua? Onko oikeutettua sotaa? Auttaako uskontojen kohtaaminen rakentamaan parempaa maailmaa? Siinä muutamia kysymyksiä, joihin Mikko Heikka antaa kirjassaan vastauksen. En ole varma, antaisitko saman vastauksen. Et ainakaan, jos et ensin lukisi, kuinka Heikka perustelee vastaustaan. Kaikki Heikan vastauksetkaan eivät ole yhdellä kyllä- tai ei- painalluksella kuitattavia. Asiassa on monta haaraa, ja vasta polveilevan analysointiketjun jälkeen voi antaa vastauksen.

Mitähän varten tarvitaan uskontoteologiaa? Menevätkö asiat turhan monimutkaisiksi? Eikö riitä, että Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä? Se on ainakin varmaa, että keskustelua ja kohtaamista ei näillä eväillä synny. Viime kädessä tässä on kysymys nykyaikaisen lähetystyön metodeista. Patriarkaalisella oikeassa olemisen asenteella esitetään monologeja, joille on vaikea löytää vastaanottavaista mieltä. Jos joku tulee tarjoamaan sinulle vierasta uskonnollista ajatusrakennelmaa, niin etköhän torju päättäväisesti tällaisen yksipuoleisen viestinnän. Tuskinpa edes antaudut vuoropuheluun henkilön kanssa, joka tarjoaa yksipuolisesti omaa tarinaansa. Eksklusivismi, inklusivismi ja pluralismi ovat vaihtoehtoisia tapoja suhtautua toiseen uskontoon.

Uskontoteologiassa lähdetään liikkeelle siitä, että kaikki uskonnot ovat tasavertaisessa asemassa ja kunnioittavat toistensa vakaumusta. Sitten lähdetään vastavuoroisesti selvittämään oman uskon luonnetta ja sisältöä. Vastapuolta on kuunneltava avoimesti ja aidosti, että voisi itse edellyttää tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Lähetystyöllä ei ole helpompaa metodia sanomansa kuuluttamiseksi. Moni tosin ajattelee, ettei tämä ole lähetystyötä, jos rupeaa harjoittamaan dialogia sanomansa kohteen kanssa. Mikko Heikka esittelee kuitenkin tätä dialogimallia.

Lähetystyötä on toki monenlaista. Se lähetystyö, missä minä olen ollut mukana, on ollut kumppanuutta nuoren kirkon kanssa. Se on osallistumista kirkon työhön vain sillä erotuksella, että tämä kirkko on toisessa maassa ja maanosassa toimiva kirkko, jonka historia on vain muutaman sukupolven mittainen eikä siis kuin oma kirkkomme, jolla alkaa olla vuosituhantinen historia. Nuoren kirkon palveluksessa lähetystyöntekijä ei joudu varsinaiseen vastakkainasetteluun erilaista uskontoa edustavien ihmisten kanssa. Ennemminkin hän on sen kirkon seurakuntatyön palveluksessa, johon hänet on kutsuttu ja lähetetty.

Uskontojen rajojen ylittäminen tapahtuu siellä, missä käydään uskontoteologisia keskusteluja. Sitä käydään myös siellä, missä eri uskontoa edustavat ihmiset kohtaavat toisensa. Nyt ei tarvitse enää matkustaa kaukaisiin maihin kohdatakseen toisin uskovia. Heitä on saapunut joukoittain omaan maahamme, jos ei kotiovillemme, niin naapurustoon kumminkin. Vieraanvaraisuutemme tai sen puute antaa tulijoille tilaisuuden luoda meistä syntyvä vaikutelma. Onko meillä sydäntä antaa muukalaisille tilaa elinympäristömme vai suhtaudummeko heihin kylmästi? Ehkä siitä voi päätellä jotain myös uskonnostamme. Viime vuosina läntisen maailman on vallannut populismi, jossa vierailta suljetaan rajoja. Haluamme säilyttää oman kulttuurimme emmekä omaksua vieraita vaikutteita. Heikka tekee eron monikulttuurisuuden ja monikultturalismin välillä. Jälkimmäinen on poliittisen sopeutumisen keino, jonka avulla maahanmuuttajat säilyttävät identiteettinsä mukautuen kuitenkin uuden kotimaansa talouteen, kieleen, kulttuuriin ja poliittiseen elämään. Monikulturalismi edistää integraatiota parhaiten ja on välttämätöntä monikulttuuristen valtioiden hyvinvoinnille.

Heikka esittelee kirjassaan uskontoteologian malleja ja menetelmiä. Paljon käytetyksi menetelmäksi on osoittautunut Spiritual Reasoning (SR). Menetelmä sai alkunsa juutalaisten filosofien keskuudessa Englannissa. Keskustelu laajeni kristittyjen ja muslimien keskuuteen. Uskontoteologisia keskusteluja käydään myös Aasian valtauskontojen piirissä.  Mukana on hindulaisuus, buddhalaisuus, kungfutselaisuus ja taolaisuus. Asia ei ole aina ihan niin yksinkertainen kuin miltä se päällisin puolin näyttää. Esimerkiksi kungfutselaisuudessa on erotettavissa kuusi eri aikakautta. Viimeisin on vuonna 1911 alkanut uusi kungfutselaisuus, jonka sisällä puolestaan on useita virtauksia, muun muassa sosialistinen, uskonnollinen, liberaalinen ja populistinen kungfutselaisuus.

Kirja esittää erilaisia toimijoita, jotka edistävät uskontojen välistä vuoropuhelua. Vaikutusvaltaisia tahoja ovat tietenkin Vatikaani ja Kirkkojen Maailmanneuvosto. Myös pienet yhteisöt voivat olla merkittäviä vaikuttajia. Tällainen on esimerkiksi katolinen Communitá di Sant’ Egidio –järjestö, joka onnistui ratkaisemaan Mosambikin sisällissodan kasvoikkaisten neuvottelujen avulla. Rauhankysymykset ja ympäristöongelmat ovat asioita, joissa uskontojen vaikutus voi olla merkittävä.

Lähetystyötä tekeviä uskontoja ovat erityisesti kristinusko ja islam. Heikka antaa ytimekkään selvityksen siitä, millä tavalla lähetysajatus tulee esille näissä uskonnoissa. Vaikka uskonnon itseymmärryksessä lähetyksellä on vahva merkitys, lähetys ei menesty yksipuolisella viestinnällä.  Heikka antaa viisi ohjetta, joita lähetys ei voi ohittaa. Lähetys estää dialogia vesittämästä vääjäämättömiä eroja, dialogi puolestaan varjelee lähetystä ylimielisyydeltä. Yhdessä ne luovat eron arvokkuuden, joka kunnioittaa sekä uskontojen erilaisuutta että niitä yhdistäviä piirteitä. Missio ja dialogi täydentävät toisiaan.

Tieto voi lisätä tuskaa, mutta ilman tietoa ei voida toteuttaa uskontojen kohtaamista.

Etusivu    Kirja-arvioinnit