Kirkkohistorian päivitystä

Markku Heikkilä & Simo Heininen: Uusi Suomen kirkkohistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017. 240 s.

Suomen kirkkohistorian tutkijat Heikkilä ja Heininen ovat laatineet uudistetun version vuonna 1996 toimittamastaan Suomen kirkkohistoriasta. Tarkoitus on päivittää tieto ajan tasalle. En osannut jäljittää kovin paljon uutta tietoa muilta osin kuin tietenkin se, mitä on tapahtunut 90-luvun jälkeen. Siihen muuten sisältyykin aika paljon uutta ainesta. Tässä kohtaa ei käy niin kuin uskonnonopettajalleni lukiossa, että hänen opetuksensa jämähti ensimmäiseen ristiretkeen. Siitä riitti niin monta teoriaa, ettei opetukselle annettu aika enää riittänyt myöhemmän kirkkohistorian käsittelylle.

Tämä ristiretki on muuten se asia, josta on sittemmin tullut se uusi tieto, ettei ristiretki ollut sotainen valloitusretki, vaan kirkollisen elämän organisoimista ja vakiinnuttamista. Tämä tieto on päivitetty jo aika moneen kirkkohistorian esitykseen. Sen sijaan Ravattulan Ristimäen kirkko esitellään nyt varmaan ensimmäistä kertaa. Se löydettiin arkeologisissa kaivauksissa vuonna 2013.

Jos ei vanhoissa historiatiedoissa ole kovin paljon päivittämisen tarvetta, niin se on toki mielenkiintoista, että eläköityneet professorit haluavat julkaista kirkkohistoriansa populaarissa, suurta yleisöä kiinnostavaksi pyrkivässä muodossa. Kirkkohistoria voi aiheena kuulostaa sen verran kellarinhajuiselta asialta, että parasta virittää käyttöön kaikki pedagogiset konstit, joilla asiaa saadaan kuulostamaan hauskalta ja mielenkiintoiselta lukukokemukselta. Professorit eivät kuitenkaan ryhdy ihan niin pitkälle meneviin popularisoimiskonsteihin kuin moni muu, vaikkapa Stetter, joka teki Lutherista sarjakuvan. Mauri Kunnaskin on ryhtynyt sekoittamaan yleistä historiaa Koiramäkeen, mikä voi monelle nykyajan lukijalle riittää motiiviksi tarttua kirjaan.

 Onhan tämä professorienkin kirja runsaasti kuvitettu, mutta hauskaa on lähdekirjallisuuden käyttö tutkimusta avaavana kysymyksen asetteluna. Näin on jo teoksen alussa, kun annetaan Mikael Agricolan vastata kysymykseen: ”Kuinka ja milloin tämä Suomen kansa on tullut kristityksi?” Agricolan tiedoissa ei ole paljoa korjaamista eikä täydentämistä, mutta tiedot on toki esitettävä nykykielellä ja nykytutkimuksen mukaisena. Paavali Juustenin Suomen Piispainkronikka on toinen lähdeteos, joka samalla esittelee varhaista kirkkohistorian tutkimusta kuin myös itse historiaa. Suomen keskiaikaisten kirkkojen rakennushistoriassa on riittänyt päivitettävää, sillä kirkot on aikaisemmin ajoitettu varhaisemmiksi kuin mihin Markus Hiekkasen tutkimuksissa on päädytty.

Pietismin tulo Suomeen on esitetty yhtä provosoivasti kuin vanhassa lukion kirkkohistoriassa: Ulstadius häiritsi Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta ja juoksi ulos alasti huutaen: ”Luterilainen oppi on väärä, eikä papeilla ole Pyhää Henkeä.” Herätysliikkeet tulevat myöhemmin monipuolisesti esitellyiksi. Uutta ei ole se tieto, että herätysliikkeet pysyivät Suomessa kirkon sisällä, kun taas entisessä emämaassamme Ruotsissa ne järjestäytyivät vapaakirkoiksi. Kirjoittajat sijoittavat aina tapahtumien kulut johonkin vertaiskokonaisuuteen. Metsä ei pääse häviämään puilta, kun yksityiskohtien lisäksi nähdään samalla ne laajat kokonaisuudet, joihin asiat liittyvät tai joissa niitä tarkastellaan toisesta näkökulmasta. Painovirhepaholainen on muuttanut esikoislestadiolaisuuden erikoislestadiolaisuudeksi. Valitettavasti oikoluku on horjunut muutamissa muissakin kohdissa, erityisesti niissä, joissa sama sana toistuu peräkkäin.

Kotimaa-lehdessä oli elokuussa koottu 100 merkittävää tapahtumaa itsenäisen Suomen 100 vuoden ajalta. Mielenkiinnon vuoksi testasin, löytyvätkö Kotimaa-lehden merkittävät tapahtumat myös Kirkkohistorian kansien sisältä. Pääosin toki löytyy, mutta mm. kirkollisten lehtien historiaa ei taideta Kotimaata lukuun ottamatta mainita eikä radiohartauksien historiaa. Kristillisen Taideseuran perustamista ei mainita, ei Kansan Raamattuseuraa eikä Oulun profetiaa, ei muuten viime aikojen eteviä virsirunoilijoita eikä gospelmuusikkoja. Nämä ovat vain poimintoja enkä vaadi, että ne pitäisi mainita. Mutta kirkkohistoriaakin voi lukea sillä ajatuksella, että mitähän asioita ei pidetä mainitsemisen arvoisina. Lasten ehtoolliselle pääsystä ei kerro Kotimaa-lehden luettelo. Kirkkohistoria ajoittaa tämän ratkaisun vuoteen 1973, vaikka käytännössä se kyllä astui voimaan vasta 1979.

Tavallisen rivikristityn kirkkohistoriaksi tämä sopii hyvin. Papeille tämä on aina tarpeellinen kertauskurssi ja ajankohtainen päivitys. Eipä silti kannata vielä laittaa kierrätykseen neliosaista Pirisen, Laasosen ja Murtorinteen Suomen kirkon historiaa (1991-1995).

Etusivu    Kirja-arvioinnit