Lähetystyöntekijän matkassa

 

Riitta Heino: Puuttuiko teiltä mitään? Suomen Lähetysseura 2015.

 

Riitta Heinolla on jo pitkä perspektiivi tarkastella elämäntyötänsä. Mentyään kaksikymppisenä naimisiin opiskelutoverinsa kanssa, synnytettyään kolme lasta ja opiskeltuaan papiksi oli aika hakeutua työelämään. Parin kotiseudullaan Oulussa viettämänsä vuoden jälkeen pappispariskunta hakeutui Suomen Lähetysseuran lähetyskurssille. Pariskunnalle suunniteltu työkenttä oli Pakistan. Olot maassa alkoivat kuitenkin käydä hankaliksi eikä lähetystyöntekijöille saanut viisumia. Niinpä työn kohdemaaksi vaihtui Itä-Afrikassa sijaitseva Tansania. Perheen kuopus syntyi Tansaniassa. Samaan aikaan perheenäiti oli jo työssä raamattukoulun opettajana Victoriajärven rannalla sijaitsevassa Mwanzassa.

Noin kahdeksan Afrikassa vietetyn työkauden lomassa oli myös muutamia jaksoja Suomessa. Uuden vuosituhannen vaihteessa pariskunta joutui rosvojen ryöstön kohteeksi kotonaan, mikä oli hyvin traumaattinen kokemus. Oli pakko tulla Suomeen vähän huilimaan ja vetämään henkeä. Riitan kuvauksen mukaan tätä tapahtumaa seurasi neljäntoista laihan vuoden kausi, kaksi kertaa niin pitkä aika kuin Egyptin nälkävuodet Joosefin aikana. Lukijan on vaikea nähdä Suomessa vietettyjä vuosia laihoiksi ja merkityksettömiksi. Tutustuihan pariskunta silloin Hiljaisuuden liikkeeseen ja toimi Morbackassa ja Ukinrannassa Hiljaisuuden liikkeen tyyssijana ja sai sitä kautta merkittäviä hengellisiä vaikutteita. Kirjoittajalla oli myös hyvin lämmin ja läheinen suhde Anna-Maija Raittilaan, joka oli suoranaisesti hänen hengellinen äitinsä. Mutta ilmeisesti Hiljaisuuden liikkeen toimintakeskuksen vetäminen alkoi käydä raskaaksi. Toimintaa ei ehkä saatu taloudellisesti kannattavaksi ja muutenkin kommuuniasuminen oli voimille ottavaa. Samalla Riitta Heino kuitenkin solmi merkittäviä ystävyyssuhteita mm. maahanmuuttajiin.

Afrikassa aiemmin koetut hyvät lähetystyökokemukset houkuttelivat takaisin lähetystyöhön. Suomen Lähetysseura tarjosi pariskunnalle haastavaa työtä uudella lähetysalueella Malawissa. Suurin toivein pariskunta matkusti Malawiin ja aloitti kieliopinnot chewan kielellä. Mutta vastaanotto kirkon puolelta oli viileä, ellei peräti tyly. Lähetystyöntekijäpariskunnalle piti olla käytössä kunnon asunto ja auto. Vaikka pariskunta oli liittynyt fransiskaanien tertiäärijärjestöön, jonka periaatteena oli tyytyä yksinkertaiseen elämään, oli malawilaisten tarjoama yksinkertaisuus hieman liikaa. Olkki (Olavi Heino) sairastui sekä malariaan että ruusuun ja kihtiin. Myötätuntoa ei paikallisen kirkon puolesta paljon herunut. Ei tullut ketään kyselemään ulkomaalaisten hyvinvointia. Elämä oli muutenkin jonkinlaista avovankilassa oloa. Kielikoulussa oleville henkilöille ei sallittu työntekoa. Kirkon elämä näytti pyörivän piispan ja piispattaren pillin mukaan. Toimintavapaus puuttui. Tilanne menin niin huonoksi, että Lähetysseura päätti kutsua työparin pois maasta. Kokeneille lähetystyöntekijöille oli ilmeisesti suuri pettymys, etteivät he pystyneet hankkimaan Malawin kirkon luottamusta eivätkä pääsemään historian kirjoihin Malawin työn uranuurtajina.

Niinpä paluu Tansaniaan merkitsi kaivattua käännettä parempiin vuosiin. Täynnä toimintatarmoa pariskunta asettui Raamattuopiston opettajiksi Mwanzaan. Uusi sukupolvi oli varttunut. He olivat ennestään tuttujen henkilöiden lapsia. Raamatunopetuksen ohella lähetystyöntekijä ei voi olla törmäämättä paikallisen kulttuurin ongelmiin. Tansaniassa suurimpia ongelmia näyttävät olevan aids ja albiinojen surmaaminen. Näihin käytäntöihin liittyy voimakkaita häpeän tunteita ja salailua kuin myös taikauskoa. Vanhalla afrikkalaisella uskolla, noituudella, on vielä tiukka ote ihmisten elämään. Afrikkalainen kulttuuri on hyvin lähellä raamatullista kulttuuria demoniuskoineen.  Heinot eivät näytä menevän mukaan demoniuskon maailmaan. Heille tärkeintä on, että Jeesus on voittanut pahan vallan.  Tämä toimintatapa näyttää myös toimivan.

Kirja on rakennettu päiväkirjamuistiinpanojen mukaan, ei kuitenkaan kronologiseen, vaan systemaattiseen järjestykseen. Samaan teemaan liittyvät aiheet on koottu yhteen eri ajoilta ja eri paikoista. Jokaiseen lukuun on liitetty tertiäärijärjestön elämäntapaan liittyviä ohjeita, jotka sopivat lähetystyöntekijän elämään kuin nenä päähän. Kirja koostuu yksinomaan Riitan muistiinpanoista. Olkki jää tässä tarinassa sivuhenkilöksi, mutta on koko ajan kuitenkin kaikessa mukana. Riitan kyky ilmaista asiat on selkeää ja tunteikasta. Lukija tulee vetäistyksi kertojan elämään kokemaan iloa ja surua yhdessä hänen kanssaan. Samalla tulee tempaistuksi mukaan afrikkalaiseen kulttuuriin, tosin sillä samalla kriittisellä etäisyydellä kuin kirjoittajakin elämän kulkua kuvaa. Tämä kirja ei edusta vanhaa lähetysromantiikkaa, jossa epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä peiteltiin ja lähetystyö esiteltiin evankeliumin voittokulkuna. Tämä ei myöskään edusta lähetystyötä pelkästään ja nimenomaan lähetystyöntekijöiden aikaansaannoksena, vaan työtoveruutena afrikkalaisten kanssa, joilta voi ja on syytä aina kysyäkin neuvoa.

Sitä jäin vähän pahoittelemaan, että kirjassa on niin paljon painovirheitä. Näyttää siltä kuin tätä ei olisi ollenkaan oikoluettu. Kirjassa ei ole ollenkaan kuvia (kansikuvaa lukuun ottamatta) eikä karttoja, joista asiaan perehtymätön voisi nähdä, missä mennään. Nämä puutteet eivät kuitenkaan tee tyhjäksi onnistunutta kuvausta tämän päivän lähetystyöntekijän elämästä.

Etusivu    Kirja-arvioinnit