Kontekstuaalista teologiaa suomalaisille

Tommy Hellsten: Enää en pelkää. Kirja Rakkaudesta. Kirjapaja 2019. 137 s.

Tommy Hellsten puhuu uskon asioista psykologian kielellä. Sitähän on viime aikoina arvosteltu, että kirkon kieli on paljon psykologisoitunut. Puhutaan jopa ’psykokirkosta’. Perinteinen kristillinen ilmaisu on vaihtunut psykologiseen muotoon. Mitä tästä pitäisi ajatella? On hyvä muistaa, ettei ongelma ole uusi. Itse asiassa jo Raamatussa tai ainakin Uudessa testamentissa on esimerkki uskonnollisen ilmaisumuodon vaihtumisesta. Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu hellenistisen kulttuurin sanoilla ja käsitteillä. Uskontoa joudutaan kirjoittamaan joskus erilaisten tieteiden sanastolla, mutta useammin erilaisten kulttuurien käsitteillä. Kontekstuaalinen teologia sisällyttää itseensä teologian, mutta sitä sovelletaan länsimaista poikkeaviin kulttuureihin, joissa uskon asiat ilmaistaan kyseiseen kulttuuriin kuuluvilla ilmaisuilla. Tämäkin herättää kritiikkiä niissä, jotka ovat tottuneet länsimaiseen tapaan sanoittaa kristinuskoa. Joillekin länsimainen kristinuskon tulkinta sitä ainoaa oikeaa. Voi ollakin, mutta lähetystyössä länsimainen ajattelu ja kokemus ovat alkuperäisväestölle vaikeasti ymmärrettävissä ja vaikeuttavat siten sanoman ymmärtämistä ja omaksumista.

Hellstenille hengellisyys ilman psykologiaa on pakoa todellisuudesta. Toisaalta myös ilman hengellisyyttä psykologia perustuu onttoon ihmiskuvaan. Hellsten tähdentää, että uskonelämä on todellisuutta. Se on usein hyvin paradoksaalista todellisuutta. Järki on tarpeellista inhimillisessä elämässä, mutta uskonelämässä ei järjestä ole oppaaksi. Uskossa on hypättävä omavoimaisuuden ulkopuolelle. On nöyrryttävä ja tunnustettava, ettei pysty hallitsemaan omaa elämää. Uskonnollisuutta ja uskovaisuutta Hellsten vieroksuu. Uskonnollisuus ei johda todellisuuteen. Uskonto voi muodostua pakopaikaksi. Ihminen pakenee omaa pelkoaan ja alkaa uskotella. Uskonto on uskottelua. Se on todellisuuspakoa. Se on oma sisäinen maailmansa, eräänlainen kupla, joka johtaa helposti lahkoutumiseen, uskonnollisen sisäpiirin elämään. Lahko on voimakasta hengellistä vallankäyttöä.

Jumala ei ole löydettävissä uskonnossa, vaan elämässä. Jumalaa emme pääse pakoon, emme edes uskontoon, sillä Jumala on hänen nimensä on Minä Olen. Näin Jumala ilmoitti itsensä palavassa pensaassa Moosekselle. Minä olen –kokemus on inhimillisen identiteetin perusta. Se syntyy, kun olen yhteydessä itseeni, omaan todelliseen minääni. Jos kadottaa todellisen identiteettinsä, niin syntyy pelko. Se on hälytyssignaali, joka ilmoittaa, että jotain on vialla. Vika on se, etten elä rakkaudessa.

Jatkossa Hellsten kirjoittaa kärsimyksestä, totuudesta ja rakkaudesta – sekä tietoisuudesta. Tietoisuus on todellisuudessa elämistä. Se merkitsee kipeiden tunteiden tunnistamista, hyväksymistä ja käsittelemistä turvallisessa sylissä. Tietoiseksi syntyminen herättää pelkoa. Elämä itse pyrkii saattamaan ihmisen tietoisuuden tilaan. Keino tähän on kärsimys. Ego vastustaa kärsimystä. Ego luo ihmiselle valeturvaa. Hintana tuosta turvasta maksamme sielumme, todellisen minämme, totuutemme. Rakkaus käyttää kärsimystä luodakseen jotain hyvää. Miten ihminen voi päästä hyvän valtapiriin? Tulemalla tietoiseksi. Tietoinen ihminen ei tuomitse toisia, sillä hän on saanut itse niin paljon anteeksi, ettei voi tuomita toisia. Maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä: heitä, jotka jo tunnistavat heikkoutensa, ja heitä, jotka eivät vielä sitä tunnista.

Hellsten puhuu myös syyllisyydestä ja häpeästä. Nämä ovat toisilleen läheisiä asioita, mutta niitä ei pidä sekoittaa toisiinsa. Häpeä liittyy olemiseen ja syyllisyys tekemiseen. Häpeän peittämiseksi pitää näyttää oikein erinomaiselta ja täydelliseltä. ”Joka on oikein ahdas ja puutteellinen, joutuu olemaan oikein puhdas ja aatteellinen.” Valheellisen kuvan antaminen itsestä ei vapauta, vaan sitoo ja ahdistaa. Rakkaus sen sijaan vaalii, suojaa ja kunnioittaa heikkoutta, haurautta ja keskeneräisyyttä. Jumala rakastaa ihmistä juuri hänen heikkoutensa vuoksi. Ollessaan heikko ihminen on totta. Narsismi on elämänvalhe, joka rakentuu häpeälle. Siihen liittyy kyvyttömyys tunnistaa oma heikkoutensa, kokea syyllisyyttä ja olla ihmissuhteessa, jossa ei käytä toista ihmistä hyväksi. Armoa ihminen tarvitsee, jotta voisi kokea olevansa hyväksytty huonona ja keskinkertaisenakin.

Miten ihminen voi tavoittaa Jumalan ja olla hänen kanssaan vuorovaikutuksessa? Tätä kysymystä tuskin kysyisi psykologi. Hellsten yhdistää psykologiaa ja teologiaa. Nämä kaksi tieteenalaa tarvitsevat toisiaan. Psykologia ei tavoita Jumalaa. Teologia ei tavoita ihmistä. Jumalan tavoittamiseksi ihmisen pitää antautua. Antautuessaan ihminen suostuu pieneksi. Itse asiassa Jumalakin on pieni. Hän tulee pieneksi, jotta voisimme tavoittaa hänet. Rakkaudella Jumala murentaa ihmisen kuvitellun suuruuden. Ihminen ei usein tavoittele Jumalaa, vaan pakenee häntä, koska hän häpeää. Ihmisen tehtävä on antautua Jumalalle ja ottaa vastaan tämän rakkaus. Silloin ihminen löytää elämälleen tarkoituksen. Se on rakastaa.

Ihan kaikkea Hellstenin sanailua en ole tähän luetellut. Ne ovat ajatuksia herättäviä mietelmiä. Hellsten tuntuukin olevan varsinainen Ajattelija. Psykologian kieli saattaa olla monelle hyväksytty tapa miettiä elämän mysteeriä. Uskonto on jotenkin liian kapea ja yksipuolinen näkemys maailmasta. Se on johtanut dogmiuskoon, siihen, joka saa ihmiset sanomaan että he kyllä uskovat, mutta eivät niin kuin kirkko opettaa. Onkohan Hellstenin ajattelu kontekstuaalista teologiaa suomalaisille?

Etusivu    Kirja-arvioinnit