Saarna - osuuko ja uppoaako?

Eero Huovinen: Saarna? WSOY 2015.

Siitä ei ole kahta sanaa, etteikö Huovisen homiletiikan käsikirja olisi kaikin puolin perusteellinen, melkein tyhjentävä teos, johon ei ole mitään lisäämistä, ei poistamista eikä muuttamista. Kaikki saarnaamiseen liittyvät näkökohdat tulevat käsitellyiksi systemaattisen teologian professorin huolellisella jäsennyksellä. Ainoa asia, mikä erottaa tämän teoksen muista homiletiikan oppikirjoista on, että tämä on kirjoitettu letkeällä humoristisella sanoisinko narratiivisella tyylillä. Vanhalla miehellä (?) on jo oikeus muistelemiseen. Tässä tapauksessa muistot tuovat keventäviä esimerkkejä saarnatilanteisiin liittyvistä kokemuksista. Vaikka kirjoittaja on ehditty palkita jo kerran vuoden puhujaksikin (1995), hän rohkenee tuoda esille jonkin oman epäonnistumisensa ja sen häpeän, jonka epäonnistuminen tuo mieleen. Meille muillehan häpeän tunne on usein toistuva kokemus. Ensin on huoli, sitten jännitys ja saarnan jälkeen häpeä. Näinhän sen menee.

Huovinen kirjoittaa kirjansa selvästi ohjeeksi papeille, saarnaviran haltijoille. Piispan laumana ovat ensi sijassa papit. Piispan tehtävä on kaita pappeja, jotka puolestaan ovat kansan kaitsijoita.  Kun tämä oppikirja (?) on kuitenkin laadittu tavallisella nykyajan arkikielellä, jossa vieraskieliset ilmaisut on aina suomennettu, niin kirja sopii myös asiasta kiinnostuneiden seurakuntalaisten tarkasteltavaksi. Olisi todella hyödyllistä, että seurakuntalaiset olisivat sen verran valistuneita, että ymmärtäisivät, millaisesta puheesta saarnassa on kysymys. Silloin ei ainakaan odottaisi saarnalta jotain muuta kuin mitä sen pitää olla. Silloin odottaisi saarnalta sitä, mitä sen pitää olla. Huovisen mukaan tämä alkaa olla aika akuutti ongelma. Saarnoista on tullut puheita, jutusteluja ja esitelmiä. Toki sana homilia tarkoittaa alun perin jutustelua, mutta on se väärin ymmärretty, jos se on pelkkä löysää puhetta.

Kun en löydä Huovisen kirjasta mitään moittimisen aihetta, niin sallittaneen, että vertailen hänen kokemuksiaan omiini. Huovinen kertoo olleensa koulussa arka esiintyjä, mutta jo ylioppilaskirjoituksissa hän toi esiin kirjoittamisen lahjan. Minun historiani on ollut melkein päinvastainen. Olin (uhka)rohkea yrittäjä, vapaaehtoinen puhuja, kun kutsuttiin ex tempore -puhujia. Ylioppilaskirjoituksissa sain sen sijaan aineesta vain cumun, mistä joku luokkatoverini saikin aiheen epäillä, ettei minun ainekirjoituslahjoillani voi kovin hyvin pärjätä saarnavirassa. Huovinen kertoo valmistautuvansa saarnaan niin huolella, että hän aloittaa sen valmistamisen jo viikkoja etukäteen. Hän tekee muistiinpanoja keltaisille lapuille aina kun jotain mieleen juolahtaa. Lopullinen saarnan kirjoittaminen jää usein viimeiseen vuorokauteen, lauantai-iltaan, jollei peräti sunnuntai-aamuun. Viimeinen yö ennen saarnan pitämistä voi jäädä huonosti nukutuksi, kun asia vielä pyörii mielessä. Samaa saarnaa Huovinen ei pidä useampaan kertaan. Hän kiinnittää huomiota siihen, että saarnatessa ei saa olla liian sidottu papereihin. Joskus hän on pitänyt puheen ihan ilman papereita.

Häpeäkseni tunnustan, että minä kirjoitan saarnan niin hyvissä ajoin, etten viimeisenä iltana ja yönä enää tuskaile saarnan kanssa enkä jaksaisikaan lauantai-iltana kolmien hautajaisten ja kahden vihkimisen tai kasteen jälkeen tehdä enää mitään muuta. Eli kyllä minä kirjoitin saarnani alkuviikosta, kun vapaapäiväni kaiken lisäksi olivat torstai ja perjantai. Alkuviikosta kirjoitettuun saarnaan jää koko loppuviikko aika tehdä täsmennyksiä ja asia muutenkin kypsyy mielessä. Voi vielä oivaltaa hyviä aloituksia ja lopetuksia. Voi sen toki kirjoittaa vielä kokonaan uusiksikin ilman että tarvitsee tehdä ihan kaiken alusta alkaen. Nuoruudessani saarnasin pelkkä dispositiolappu edessäni. Itsetunto oli moukkamaisen vahva.  Häpeän nuoruuden itsevarmuuttani, mutta se hyvä puoli asiassa oli, että päämäärä oli selkeänä edessäni: Minun on herätettävä kuulijoissani elävä usko. Vanhemmiten olen valmistanut puheeni viimeistä sanamuotoa myöten ja pitäytynyt papereihini, vaikka olen välillä kohdistanutkin katseen kuulijoihin. Kun saarna on valmistettu, ei tarvitse enää jännittää ennen saarnaa eikä sen aikana. Olen pitänyt saman saarnan usean kerran ja vielä useammin saman saarnan yrityksen ja erehdyksen jälkeen korjatussa muodossa. Kun seurakunnassa pidetään samana päivänä useita jumalanpalveluksia vähän eri paikoissa, edellytetään ymmärtääkseni jo lähtökohtaisesti, että sama saarna kelpaa molempiin paikkoihin. Jos toisessa paikassa on perhejumalanpalvelus, jollaisiksi minä aina mielsin aluejumalanpalvelukset, saarnaan kyllä pääkirkossakin lapsille ymmärrettävällä kielellä ja asioista, joissa evankeliumissa on kosketuskohta lapsiperheiden elämään. Elämän ongelmat eivät tietenkään ole sanoma, mutta niillä voi olla liittymäkohta sanomaan. 1990-lukua vanhempaa saarnaa en kuitenkaan voi enää pitää uudelleen. Itsekritiikkini ei salli.

Jos jotain erityistä tahtoo nostaa esille kurssitoverini Huovisen ajatuksista, niin se on varmasti tämä pitäytyminen luterilaisen uskon ja perinteen ytimessä. Saarnassa on oltava lakia ja evankeliumia. Varsinainen ”pihvi” on tietysti evankeliumi, mutta jos ei ole lakia, evankeliumi tulee tarpeettomaksi. Saarnasta on tultava esiin sanoma eli lukukappaleen/päivän evankeliumin skopus, tähtäyspiste. Tähtäyspisteitä on vain yksi. Muuten saarnassa voi olla noin kolme kohtaa. Vitsejä ja kevennyksiä saa olla, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Ne ovat vahingollisia, jos ne eivät palvele saarnan sanoman esille tulemista. Saarnan tulee kohdata kuulijoiden elämäntilanne. Puhujan on tunnettava kuulijoidensa arkista elämää, suostuttava vähän kuin kantamaan heidän taakkojaan, ettei puhuisi liikaa ylhäältä päin.  Minä olen usein ajatuksissani kohdistanut puheeni oletetulle kuulijalle, joka on marketin kassa, peltiseppä tai sitten rippikoululainen, joka hyvin vastentahtoisesti käy rippikouluaan, vaikka mielellään osallistuukin iltaohjelmien kohelluksiin. Tämä ajatus vastaa ymmärtääkseni jossain määrin Huovisen tarkoitusta kohdata kuulijan elämäntilanne.

Kaiken kaikkiaan saarnaaminen on vaikea taiteen laji. Se on vaikeampaa kuin puheen pitäminen.

Etusivu    Kirja-arvioinnit