Uskonelämän lyhyt ja ytimekäs oppimäärä

Eero Huovinen: Isä meidän. WSOY 2018. 239 s.

Tein pikatarkastuksen netistä, kuinka paljon Herran rukouksen selityksiä on julkaistu kirjoina (suomen kielellä). En löytänyt kuin noin yhden käden sormen verran. Se on aika vähän. Minun kirjahyllyssäni on pitkään ollut norjalaisen papin Fredrik Wislöffin (1904-1986) neliosainen Katekismussarja, jonka yhtenä osana on Isä meidän. Olin siihen suuresti ihastunut. Seurakunnassamme olikin 80-luvulla katekismusluentosarja, jonka suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuin. Apunani oli tämä Wislöffin tunnettu kirjasarja. Meillä oli seurakunnassa myös raamatuntutkisteluja, joista yhtenä aiheena oli vuorisaarna. Siinäkin yhteydessä tuli Herran rukous käsiteltyä. Arkkipiispa Martti Simojoki kirjoitti muistaakseni jo 70-luvulla kirjoitussarjan Herran rukouksesta Kotimaa-lehteen. Viimeinen mieleeni jäänyt sanan selitys tästä aiheesta on Heikki Kotilan radiohartaussarja, jonka hän piti Herran rukouksesta vuonna 2009, vuosi ennen kuolemaansa.  Se on myös julkaistu postuumina painotuotteena. Tämä hartaussarja oli poikkeuksellisen koskettava ja mieleen jäävä. Piispa Eero Huovinen viittasi myös siunauspuheeseen Heikin pitämiin aamuhartauksiin. Kansikuva

Kun piispa Huovinen nyt itse tutkii puolestaan Herran rukousta, niin on todettava – liekö yllättävästi – ettei aihe ole loppuun kaluttu. Huovinen lähestyy aihetta yksinkertaisesti tavallisen taapertajan tasolla. Hänellä ei ole halua eikä tarvetta snobbailla eikä osoittaa suurta oppineisuutta ja tietotaitoa. Tavoitteena on osoittaa, ettei kenenkään tarvitse olla mikään hyvä rukoilija eikä vapaa rukous ole mikään tavoiteltava asia, ei ainakaan julkisuudessa esitettäväksi. Tavalliselle taapertajalle riittää hyvin Herran opettama rukous. Se ei kuitenkaan sulje pois muuta rukouselämää. Herran rukousta ei sen sijaan pidä sulkea pois rukouselämästä, vaikka sekin voi joskus maistua puulle, liian tutuksi tulleelle hokemalle, jonka sisältöä ei tule edes ajatelleeksi.

Sisältöön on kuitenkin aihetta perehtyä. Herran rukous avaa kristillisen uskon ytimen. Rukous on uskontunnustus, tosin paljon lyhyemmässä ja vähemmän dogmaattisessa muodossa. Yllättävää on se, että rukous ei nimenomaan ole erityisen kristillinen sen vähäisen dogmaattisuutensa takia. Kuka tahansa voi lukea tämän rukouksen. Muslimikin voisi, mutta hänelle Jumalan puhutteleminen Isäksi menee liialliseksi tuttavallisuudeksi ja läheisyydeksi. Jumalalla voi olla 99 nimeä, mutta Isä hän ei voi olla. Juutalainen voi kyllä puhutella Jumalaa Isäksi, vaikkakaan se ei ole Vanhassa testamentissa kovin paljon yleisempi Jumalan attribuutti kuin äiti. Tässä kohtaa rukous avaa juuri kristillisen uskon ytimen. Jumalan Poika Jeesus Kristus on tullut taivaallisesta kirkkaudesta ja alentunut meidän veljeksemme. Sen tähden me voimme yhdessä veljemme Jeesuksen kanssa polvistua Isän eteen ja tuoda hänelle esiin tarpeemme.

Evankelista Matteuksen versiossa, johon kirkossa käytetty Herran rukouksemme perustuu, rukous on keskellä niin kutsuttua Vuorisaarnaa. Että se on keskellä vuorisaarnaa, tarkoittaa sen olevan kaiken kristillisen opin ja viisauden ydinasiaa. Se on myös keskeinen osa Jeesuksen rukousopetusta, joka etupäässä osoittaa, millaista on väärä rukous. Jeesuksen ajan kulttuuriympäristössä rukoilemisesta oli vaarassa tulla hurskastelua. Mikäli näin kävisi, rukous menettäisi merkityksensä.

Pääosa Huovisen tekstistä kattaa rukouksen noin seitsemän pyyntöä, miten pyyntöjen lukumäärä halutaankin laskea. Pyynnöt käydään sana sanalta läpi. Tämä on esimerkki hyvin sanatarkasta rukouksesta, mikä ei tarkoita sitä, että meidän rukouksemme pitäisi olla aina viimeisen päälle huoliteltu. Huovinen näkee jopa sidesanalla ja olevan merkitys 4. ja 5. rukouksen välissä. No, se menee jo tulkinnan puolelle. Oleellisinta Herran rukouksen ymmärtämisessä on varmaan sen jakautuminen kahteen osaan, jotka poikkeavat aiheeltaan perustavasti. Kolmessa ensimmäisessä rukouksessa näet rukoillaan vain Jumalaan liittyviä asioita. Jälkimmäisessä puoliskossa rukoillaan meihin ihmisiin liittyvistä tarpeista. Tämä rukouksen jako kahteen osaan paljastaa kristillisen uskon luonteen. Rukous ei ole mikään toiveiden tynnyrin täyttölista, jonka me esitämme kuin joulupukille. Inhimilliset tarpeet eivät toki ole vähäarvoisia eivätkä Jumalalle epämieluisia. Päinvastoin Jumala tietää meidän niitä tarvitsevan. Mutta näistä rukouksista puuttuukin ilmi selvästi se ajatus, mikä on usein rippikoululaisten mielessä, että kun Jumalalta voi kerran pyytää mitä tahansa, niin parasta pyytää härskisti ilmaista matkalippua maailman ympäri ja lottovoittoa. Herran rukouksessa pyydetään vain välttämättömiä tarpeita. Kaikille ei riitä edes jokapäiväistä leipää. Jumalan tahto on, että kaikilla olisi riittävästi ravintoa. Rukous ei ole moraaliopetusta, mutta vuorisaarna taas sisältää paljon juuri moraalia, joten leipäkin siis riittää kun sitä jaetaan. Huovinen siteeraa paljon Lutheria, joka sisällytti katekismuksiinsa myös Herran rukouksen selityksen. Lutherilta riittää paljon annettavaa. Jokapäiväiseen leipään kuuluvat Lutherin mukaan monet päivittäiset tarpeet, kuten ”vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.” Ihminen ei siis elä ihan pelkästään leivästä. Etiopiassa panin 70-80-luvuilla merkille, että jokapäiväisten tarpeiden joukosta puuttui maininta kengistä. Paikalliseen kulttuuriympäristön sopeutettu Lutherin rukouksen selitys ei kaivannut mainintaa kengistä. Eikä maaseudulla monellakaan tosiaan ollut kenkiä.

Vuorisaarnan keskeinen kehotus on tavoitella Jumalan valtakuntaa ennen kaikkea. Kun niin tehdään, silloin niin silloin kaikki muutkin tarpeemme täyttyvät. Sen takia Herran rukous alkaa Jumalaan liittyvillä rukouspyynnöillä. Nämä kolme rukousta ovat optatiivisessa imperatiivissa niin kuin luomiskertomuksen luomissanat: pyhitettäköön…tulkoon..tapahtukoon… Jumala kyllä huolehtii itse näistä asioista, mutta rukouksessa me pyydämme Lutherin mukaan sitä, että ne tapahtuisivat myös meidän kohdallamme. Sitähän se uskonelämä on, jos siitä nyt puhutaan, että me pyhitämme Jumalan nimen, annamme Jumalan valtakunnan ja hänen tahtonsa vaikuttaa meissä.

Ei ole oikeastaan mitään lisättävää siihen, mitä kunnioitettava piispaveli lausuu ja opettaa. Mutta Herran rukouksen lausumiselle tekee kyllä hyvää, jos sen merkityksen tajuaa.

Etusivu    Kirja-arvioinnit