Uskonelämän kasvutarina

Anni Pesonen: Credo. Tieni Mystiikkaan. Basam Books 2021. 164 s.

Kestipä aikansa ennen kuin onnistuin saamaan käsiini tmänän vuoden kristillisen kirjan palkinnon saaneen teoksen. Onneksi kirja tuli viimein myös Lappeenrannan kirjastoon.

Nurmijärven pappina toimivaa Anni Pesosta ei voi pitää ihan tavanomaisena kyläpappina. Hän on sentään ansioitunut tohtoritutkija ja teologian opettaja. Jokainen rivipappikin joutuu silti etsimään omaa uskontulkintaansa ja ymmärrystään. Enpä tiedä, pääseekö tässä tutkimuksessa koskaan maaliin saakka.

Anni Pesonen kertoo oman elämäntarinansa, nillaisia uskonnollisia vaikutteita hän on saanut kodin piiristä ja varttuessaan seurakunnan toimintaan osallistumisessa. Kodin taustasta merkittäväksi muodostui kokemus omista vanhemmista. Lapsen käsitys Jumalasta saa vaikutteitavanhempien piirteitä. Sillä ei ole niin paljon merkitystä, mitä vanhemmat puhuvat Jumalasta, vaan millaisia he ovat olemukseltaan suhteessa lapseen. Rakastava ja turvalliseksi koettu vanhempi antaa Jumalalle samat piirteet. Annille nämä piirteet tulivat äidistä, joka oli hänelle läheinen. Isän hän koki arvaamattomaksi. Millainen on Raamatun Jumala? Kirkossa niin kuin Raamatussa hänet esitetään isän kaltaiseksi ja häntä puhutellaankin Isäksi. Varsinkin rippikoulussa alkoi kuitenkin käydä selväksi, että Jumala on äidin kaltainen, rakkaudessaan kestävä ja tinkimätön. Omana uskontunnustuksenaan ja Herran rukouksen käyttäjänä raamatulliset Jumalaan liittyvät sukupuolittuneet määreet alkoivat tuntua vierailta. Omassa rukouksessaan hän siis käyttää mielellään Jumalasta feminiinistä määrettä, mikä ei tarkoita, että Jumala voitaisiin lokeroida mihinkään sukupuolimääreeseen. Raamattua ei tarvitse kirjoittaaa uusiksi eikä kirkollisia jumalanpalvelustekstejä. Kirkonmenoissa käytetään oman kirkon välineitä ja toimintatapoja, mutta puhuttaessa Jumalasta isänä pitää aina muistaa, ettei hän ole millainen isä tahansa.

Opiskeluaikana Anni tutustui ystävän kautta herännäisyyteen ja alkoi yhtäkkiä kokea sen omakseen, toisin kuin kotiseurakunnassaan nuorten keskuudesssa suosittua karismaattisuutta, jossa uskon mittana oli kielilläpuhumisen lahja. Herännäisyys on aikojen saatossa muuttunut ahdasmielisestä pietistisestä liikkeestä avarakatseiseksi ja elämänläheiseksi yhteisöksi. Herättäjäyhdistys ei ole suhtautunut torjuvasti Helsingin yliopiston kriittiseen raamatuntutkimukseen toisin kuin useat muut sekä vanhat että uudet pietistiset järjestöt. Herättäjä ei ole rahoittanut Suomen Teologista Instituuttia, joka on perustettu yliopistoteologian haastajaksi. Toisista herätysliikkeistä ja jopa kirkon varovaisesta linjasta poiketen heränneet ovat avoimesti tukeneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasavertaisuutta. Anni Pesoseen herännäisyys vetosi mystiikallaan ja lämmöllään. Uskossaan heikon ei tarvitse pelätä eikä tuntea häpeää. Eikä uskossaan heikkoa pidä arvostella.

Herännäisyydelle on ominaista, että rukouselämä kanavoituu Siionin virsiin, jotka ovat usein muoldoltaan nimenomaan rukouksia eikä dogmaattisia opetuksia Jumalasta. Tapana ei ole rukoilla vapaasti ääneen, mikä rukoustapa johtaa helposti kuulijoiden opettamiseen rukouksessa sen sijaan, että rukous olisi aitoa omaa rukousta. Merkittävä elämänkokemus Annille oli opiskeluaikana tutustuminen Herstellen saksalaiseen benediktiininunnaluostariin. Benediktiinien uskonharjoitusten runkona olivat rukoushetket, joissa käytettiin psalmilaulua. Keskiajan katolisessa kirkossa oli kolmenlaista rukousta, oratio, meditatio ja contemplatio. Anni selittää tarkoin niiden rukoustapojen merkitykset. Tarkoituksena on, että rukous saa syvempää ja henkilökohtaistoa muotoa nimenomaan mietiskelystä ja Jumalan näkemistä hiljaisessa sanattomassa rukouksessa.

Tästä onkin suora tie mystiseen uskonnonharjoitukseen, joka on sukua itämaiselle mietiskelylle ja joogalle. Samanaikaisesti kun intialainen uskonnonharjoitus on levinnyt suosioon länsimaissa, tosin alkuperäisestä uskonnollisuudestaan riisuttuna hengitys- ja voimisteluharjoituksena, on se herättänyt myös voimakasta vastustustuna vieraana ja vaarallisena, jopa demonisena uskonnollisena vaikutteena. Suomessa joogaharjoitukset ja meditaatiot ovat levinneet myös kirkon piirissä. Ne ovat saaneet kristillisen mietiskelyn muotoja ja sisältöjä. Hiljaisuuden liikkeen juuret eivät kuitenkaan ole itämaisessa uskonnollisuudessa, vaan katolisen keskiajan rukouselämässä. Anni Pesonen selvittää hyvin yksityiskohtaisesti kristillisen mystiikan luonnetta ja analysoi myös itämaista uskonnonharjoitusta siinä muodossa kuin se on levinnyt länteen. Hän viittaa useisiin teoksiin ja on itsekin kääntänyt suomeksi yhden sellaisen. Hän muistuttaa, että mystiikan sukuista rukousopetusta on levinnyt Suomeen jo pietismin leviämisvaiheessa, Körttiläisyyden (= herännnäisyyden) piirissä on luettu ahkerasti Tuomas Kempiläistä ja Kallista hunajanpisaraa. Myös Siionin virsillä ja Paavo Ruotsalaisen opetuksilla on yhteyksiä vanhaan mystiikkaan.

Anni Pesosen käsitys sieluruumiista on syvällisen järjellisen pohdinnan tulosta. Kuoleeko sielukin, siitä on oltu kahta mieltä jo pidempään. Tämä pohdinta on hyvä lukea kirjasta. Lopputulema on kuitenkin se, että kuolemassa Jumala luo ihmisen uudestaan ja pukee hänet hengelliseen ruumiiseen ikuisessa elämässä.

Miten on ymmärrettävä Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta, on toinen teologisen pohdinnan aihe. Olellinen kysymys tässä on se, opettiko Jeesus lähiodotusta, siis Jumalan valtakunnan tuloa lähitulevaisuudessa vai Jumalan valtakuntaa, jonka ihminen löytää sisimmästään. Raamatunkääntäjät ovat esittäneet molempia tulkintoja kääntäessään Luukkaan evankeliumia (17:20). Jumalan valtakunta on joko ”teidän keskuudessanne” (käännös 1992) tai ”sisäisesti teissä”(1938). Anni Pesosen käsityksen mukaan osa Jumalan valtakuntaa koskvista Jeesuksen opetuksista toimii ajattomina hengellisinä totuuksina, jotka eivät mietenkään edellytä lähiodotusta.

Uskonasiat ovat kiistelyä, mikä tavallisesti johtaa siihen, että niistä siis pitää vaieta. Voidaanhan asian ymmärtää niinkin, että niistä pitää puhua ja näkemyksiä pitää perustella. On myös tunnustettava, että jotkut asiat voidan ymmärtää useammalla tavalla yhtä perustellusti.

Anni Pesonen on pistänyt päänsä rohkeasti muurahaispesään ja avannut omia uskonkäsityksiään, jotka eivät varmaan ole kaikkien mieleen. Joillekin hän saattaa kyllä tehdä hyvän palvelun, niille, jotka samalla tavalla pohtivat vaikeita eksegeettisiä ja dogmaattisia kysymyksia ja kaipaavat keskustelukumppania ja vakavasti otettavaa opettajaa. Uskon, että jälkimmäisille -avoimille etsijöille - kirja avaa uutta ymmärrystä ja madaltaa porttia tunnustautua uskoviksi.

Etusivu    Kirja-arvioinnit