Papin pojat isän varjossa

Eero Huovinen: Äitiä ikävä. WSOY 2020. 235 s.

Sakari Huovinen: Isän kädestä. Lauri Huovisen ensimmäinen elämä. Teos 2020. 411 s.

Se taisi jo olla opiskeluaikaani, kun lainasin kirjastosta Turun tuomiorovasti, Lauri Huovisen saarnoja sisältävän kirjan. Hän oli mainetta saanut saarnamies, jonka puheista odotin saavani itselleni jyväsiä edelleen jaettaviksi. Sitä ennen olin jo tutustunut kurssitoveriini Eeroon, vaikka en opiskeluaikoinani enkä myöhemminkään kuulunut hänen lähipiiriinsä. Lähimmäksi Eeroa taisin itse asiassa päästä armeija-aikana, kun olin varusmiespappikurssilla ja stadin kundi halusi johdattaa meidät maalaispojat Hesaan. Hän vei meidät EYL:n tilaisuuteen.

Evankelisuus oli minulle jäänyt vieraaksi Lappeenrannassa, vaikka täälläkin toimi evankelisten paikallisosasto ja tällä oli evankelisten rukoushuone. Seurakuntanuoret oli kuitenkin kasvatettu körttiläishenkeen, johon sivumausteita tai suoranaisia haasteita toi uuspietistinen herätysliike. Alokasaikana kävin Kouvolassa usein evankelisten rukoushuoneella. Evankelisuus tuntui siellä voimakkaasti vaikuttavalta. Opiskeluaika ei minua kuitenkaan johtanut evankelisuuteen, vaan Ylioppilaslähetykseen ja Kansan Raamattuseuran työhön. Omaa valintaa tässä ei ollut paljoakaan, vaan uittopuun kulkua sinne, minne virta vie.

Tällä pitkällä johdannolla haluan sanoa, että evankelisuus oli sen verran tuttua, että on helppo astua Lauri Huovisen elämän tarinaan, kun hänestä kertovia teoksia saa käsiin. Eeron kirjan lasten äidistä Aili Huovisesta sain käsiini jo viime joulun jälkeen. Sen jälkeen tai sitä ennen tuli jo luettua Eeron lehtihaastatteluja ja katseltua hänen haastattelujaan TV:ssa. Kirjan lukiessa jo suurin piirtein tiesin, mitä  kaikkea on odotettavissa. Eero on tullut tunnetuksi itkevien itkuihin samaistuviksi sielunhoitajaksi. Nyt ymmärrän, että niin dogmaatikko kuin hän teologina olikin sielunhoitajan hänestä teki oma surullinen elämänhistoria: poika jäi äidistään orvoksi 10-vuotiaana, kun äiti yllättäen ja odottamatta menehtyi vaikeaan sairauteen. Kaksi veljeä koki saman kohtalon, mitä pahensi luultavasti paljon se, ettei isä osannut lohduttaa lapsia heidän surussaan. Isä vaikeni totaalisesti äidistä. Kun isä oli muutenkin tullut tunnetuksi poissa olevana lasten kasvattajana, jäi isäkin lapsille kaukaiseksi eikä vain äiti. Kodin ja julkisuuden välillä oli suuri ristiriita: kodissa isä oli vieras kurinpitäjä (mihin kirjan nimi Isän kädestä viitannee, vaikka sanalla on samalla hengellinen merkitys), julkisuudessa pidetty ja rakastettu evankelinen saarnamies.

Vasta Sakarin isästään kirjoittamaa kirjaa lukiessani minulle hahmottui se, kuinka paljon isä oli poissa kotoa eikä kotonakaan läsnä. Ensin hän oli Evankeliumiyhdistyksen matkasaarnaaja, joka oli enimmäkseen matkoilla. Kihlausaikanaan hän oli Natsi-Saksassa opiskelemassa, avioliitossa kahden vanhimman pojan syntymän aikoihin armeijan palveluksessa, osin rintamalla ’siellä jossakin’ Äänisjärvellä. Siviiliin päästyään taas saarnamatkoilla ja sitten useita vuosia Italiassa opiskelemassa. Hän harmitteli kovasti sitä, että hänellä oli niin kova kohtalo. Hänen piti olla vieraalla maalla ja opiskella metelissä. Ei tullut mieleen missään vaiheessa, mikä kohtalo nuorella perheenäidillä oli kahden pienen lapsen kanssa. Anoppi kyllä joutui hoitamaan lapsia sen lisäksi, että kotiapulaistakin koko ajan tarvittiin. Kotiapulaiset eivät kestäneet kahta pientä rasavilliä - eikä mummikaan kestänyt. Vaikka äiti oli hammaslääkäri, eivät tulot meinanneet riittää kodin talouden ylläpitämiseen. Potilaita oli vähän, koska äidin piti hoitaa lapsia praktiikan ohessa. Hammaslääkäreistä oli myös niin paljon tarjontaa, ettei kysyntää taitanut aina riittää. Verottajakin jo ihmetteli hammaslääkärin pieniä tuloja.

Siinä kun Eero keskittyy kirjassaan äidin - ja varsinkin sen ikävän kertomiseen, Sakari keskittyy isään, mutta ei näitä kahta voi erottaa. Äitiä ei voi kuvata erillään isästä eikä päinvastoin. Näin molemmat veljekset luovat ihan kohtuullisen kuvan molemmista vanhemmistaan. Molempien kirjojen kansikuvat esittävät isää ja äitiä yhdessä Roomassa. Miksi sama kuva? Koska tämä on ainoa hymyilevä kuva äidistä! Eerolla on äidistään paljon aitoja muistikuvia, Sakarilla vain kolmivuotiaan hämärä kuva. Isästään hänellä taas saattaa olla Eeroa parempikin käsitys. Hän asui sentään nuoruutensa isänsä ja äitipuolensa taloudessa koko kouluajan, Eero sen sijaan asettui Helsinkiin opiskelemaan eikä hänellä tainnut enää olla paljon asiaa Turkuun. Sakarikin odotti ’kotiarestistaan’ pääsemistä kuin kuuta nousevaa ja pudisti kodin tomut jaloistaan pian täysi-ikäisyyden koitettua. Isän rooli oli olla kodin vahtina, vaikka olikin paljon poissa eikä läsnä ollessaankaan häntä saanut häiritä. Tuskinpa papin poikien maine kuitenkaan niin huono oli kuin mitä sananparsi heistä sanoo. Sitä en kuitenkaan voi ymmärtää, miksi koulun opettajien pitää ammattikasvattajina aina mainita papin pojat erityismainintana. Eikö opettajille ole mennyt kasvatuksessa taattava henkilösuojan oppi päähän?

Sakarin kirja antaa kodin ja vanhempien elämästä seikkaperäisemmän kuvan kuin Eero. Avaako Sakari jopa perhesalaisuuksia julkisuuden valokeilaan? Voihan niinkin olla, mutta hän tekee sen kyllä selvästi rakkaudesta ja kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan. Tässä tapauksessa isä on kuitenkin se varsinainen ongelma. Isän kunnioitus on joutunut kovalle koetukselle. Molemmat veljekset reflektoivat kiitettävästi isän merkitystä ja isän kasvatuksen jälkiä. Teologista pohdintaakin löytyy molemmilta. Valtiotieteen maisteri tuntuu ymmärtävän evankelisen liikkeen hengellisiä korostuksia ja kristillisen uskon merkitystä siinä kuin piispaveli. Sakarin kirjan alaotsikko on aika erikoinen. Voikohan siitä ymmärtää muuten kuin evankelisen uskon voimakkaana esiin tuomisena? Evankelisuudessa usko on niin kokonaisvaltaista, ettei mikään ole vain sitä, miltä se näyttää. Sakarin kirjan erikoisuus on kuvat, joista voi kännykkään ladatulla sovellusohjelmalla kuunnella ääniviestejä, jopa autenttista tuomiorovastin puhetta tuomiokirkon saarnatuolista. Latasin tietysti ohjelman ja kuuntelin ääniä - puhetta ja kauniita Siionin kanteleen sointuja. En enää kritiikittömästi seuraa ihailtua saarnamiestä. Pitäisiköhän hän enää itsekään samanlaista puhetta?

Vaikuttavia kirjoja.

Etusivu    Kirja-arvioinnit