Presidenttien kirkkohistoriaa

Ville Jalovaara: Myrskyä ja mystiikkaa. Suomen tasavallan presidentit ja kirkko. Kirjapaja 2018. 282 s.

Kirjan nimestä voisi päätellä, että Suomen presidenttien suhde kirkkoon on ollut hyvinkin myrskyinen, mutta kirjan yhteenvedossa otsikkoa lievennetään muotoon ”maltillisia myrskyjä”. Siinä kohtaa sisältö vastaa otsikkoa. Selvästi etäisyyttä kirkkoon päin ovat ottaneet ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg ja myöhemmällä ajalla Kekkonen ja Koivisto. Ståhlbergillä syynä saattoi olla se, että Suomi oli juuri toipumassa sisällissodasta, jossa papisto oli seissyt voimakkaasti valkoisten voittajien puolella. Presidentin tehtävä oli eheyttää kahtia jakautunut kansa. Oli myös valmistauduttava uuteen uskonnonvapauslakiin, joka salli jokaisen kansalaisen erota vapaasti kirkosta tai pysyä edelleen sen jäsenenä. Tämä oikeus koski myös presidenttiä. Ståhlberg oli pappissukua. Hänen isänsäkin, Janne Ståhlberg, toimi Haapajärven kappalaisena.

Jonkinlainen myrskyjä synnyttävä teema oli presidenttien oikeus nimittää piispa. Kuusi kertaa presidentti käytti tätä valtaa nimittämällä piispaksi jonkun toisen kuin kirkon ensimmäiselle vaalisijalle asettaman henkilön. Erityisesti piispojen nimitysoikeuteen suivaantui Mauno Koivisto, joka halusi poistaa tällaisen tarpeettoman kirkon ja valtion yhteistyön jäänteen. Piispannimitysvalta poistui vuonna 2000 Tarja Halosen presidenttikaudella. Halonen ei haikaillut tämän vallankäytön menetystä, mutta teki selväksi, että jos hänellä vielä olisi ollut nimitysoikeus, hän olisi mielellään käyttänyt valtaansa. Vaikka ei itse ollutkaan kirkon jäsen. Kirkko ja valtio erotettiin Suomessa jo vuonna 1870 Venäjän vallan aikana. Tähän oli syynä se, että Suomen suuriruhtinaan titteliä kantanut Venäjän tsaari oli ortodoksikirkon jäsen. Suomeen oli pakko luoda itsenäinen kirkollinen päätöksentekojärjestelmä. Jäljellä olevia kirkon ja valtion välisiä siteitä on kirkon julkisoikeudellinen asema, kirkkolakien käsittely eduskunnassa (ilman oikeutta tehdä muutoksia lain sisältöön ja kirkosta eronneiden kansanedustajien oikeutta osallistua näiden asioiden käsittelyyn), verotusoikeus (josta kirkko maksaa mojovan korvauksen) ja valtiolliset jumalanpalvelukset (joihin ei ole pakko osallistua). Mikään poliittinen puolue ei enää aja kirkon ja valtion suhteeseen muutoksia, yhtä vähän kuin istuva presidenttikään. Vapaa-ajattelijoiden pienen mutta äänekkään ryhmän agendaan tämä kuitenkin kuuluu.

Lauri Kristian Relander oli ”miltei karjalaista pappissukua”. Hänen isänsä oli näet Kiihtelysvaaran kappalaisen poika ja äiti oli rovastintytär. Relander oli ajoittain professori Antti J. Pietilän vaikutusvallan alla. ”Hovipapin” ja presidentin suhteet ajautuivat ennen pitkää kriisiin, kun Relander ei ollut aina valmis noudattamaan professorin neuvoja. Arkkipiispan vaalin nimitys tuottikin Relanderille suurta tuskaa. Lauri Ingmanista tuli sitten arkkipiispa eikä Pietilästä. Varsinainen ”myrsky” syntyi Lapuan liikkeestä, joka yritti haalia taakseen kirkkoa ja papistoa. Seuraava presidentti P.E. Svinhufvud sai arvovallallaan Lapuan Liikkeen ja sen masinoiman Mäntsälän kapinan aisoihin. Svinhufvudilla oli vahva menneisyys venäläisen sortopolitiikan vastustajana ja itsenäisen Suomen ensimmäisenä valtionhoitajana. Asetuttuaan monarkian tukijaksi hän hetkeksi putosi vallan portailta, mutta pääsi uudelleen vallankahvaan 30-luvulla tultuaan valituksi presidentiksi. Arkkipiispaksi Ukko-Pekka nimitti toiselta vaalisijalta Viipurin piispa Erkki Kailan. Svinhufvud ei tajunnut 30-luvun lopulla tapahtunutta suomalaista poliittista muutosta. Sosiaalidemokratia oli kasvanut voimaliikkeeksi. Liian oikeistolaiseksi koetun presidentin tilanne valittiin poliittista keskustaa (Maalaisliittoa) edustava Kyösti Kallio. Hän tuli tunnetuksi Suomen uskonnollisimpana presidenttinä. Hän ei kuulunut herätysliikkeisiin, mutta hänellä oli vaikutteita kotiseudullaan voimakkaasti vaikuttaneista herännäisyydestä ja lestadiolaisuudesta. Kuopion piispaksi hän nimitti kuitenkin herännäisjohtaja Väinö Malmivaaran sijasta toisella vaalisijalla olleen Maalaisliiton suosikin professori Eino Sormusen. Punamultahallitus vierasti kokoomuspoliitikkona tunnettua Malmivaaraa.

Risto Ryti tuli tunnetuksi kriisiajan presidenttinä, jonka raskaana tehtävänä oli luotsata sodassa olevaa kotimaataan. Ryti pelasti Suomen henkilökohtaisella uhrautumisellaan allekirjoittaessaan Saksan kanssa tehdyn puolustusyhteistyösopimuksen (Ribbentrop-sopimus). Ryti kärsi vankilassa epäoikeudenmukaisena pidetyn sotarikostuomion ja menetti vankilassa terveytensä. Rytin uskonnollisuus ilmeni osallistumisena vapaamuurari-järjestön toimintaan. Hänellä oli myös vaikutusta hänen vaimonsa Gerdan harrastamasta spiritualismista.

Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim tunnetaan parhaiten Suomen armeijan ylipäällikkyydestään, jota oli jo edeltänyt pitkä ura Venäjän armeijan ja keisarillisen henkivartioston (Chevalier-kaarti) palveluksessa. Venäjän vallankumouksen aikaan Mannerheim oli vapaa palaamaan kotimaahansa, koska keisari oli syrjäytetty. Mannerheimia tarvittiin Suomen itsenäisyystaistelun johtajaksi sikäli kuin sisällissota voidaan ymmärtää myös Vapaussodaksi. Sodan jälkeen Mannerheim toimi vähän aikaa Suomen valtionhoitajana korvaten saksalaismielisen valtionhoitajan Svinhufvudin. Uskonnolliselta katsannoltaan Mannerheim pysyi luterilaisen kirkon jäsenenä, mutta hän oli omaksunut paljon vaikutteita ortodoksisesta kirkosta. Oleskellessaan elämänsä viimeiset vuodet Sveitsissä hän kävi usein venäläisortodoksisessa kirkossa. Kuinka henkilökohtaista hänen uskonsa oli, sitä on vaikea päätellä. Nykyajan hengelliset liikkeet tai kirkolliset vaikuttajat haluavat mielellään nähdä yhdessä ja toisessa presidentissä harrasta hengenmiestä, mutta valitettavasti tällaiset yritykset vaikuttavat kovin tarkoitushakuisilta. Onneksi käsiteltävänä oleva teos ei anna aihetta minkäänlaiseen ylitulkintaan. Jos ihmisen/presidentin hengellisestä käsityksestä ei ole selkeää ja varmaa tietoa, sellaista ei hänelle luoda.

Mannerheimin seuraaja J.K. Paasikivi näyttäytyy Kyösti Kallion ohella presidenttinä, jolle uskonnolla oli merkitystä. Kiivasluonteisena tunnettu Paasikivi näyttää olleen vanhatestamentillisessa hengessä uskonnollinen ja nähneen kansojen kohtaloissa jonkin suuremman johdatusta. Paasikiven asennoitumiseen on mahdollisesti vaikuttanut hänen ensimmäisen vaimonsa ja kolmen lapsensa yllättävä kuolema. Paasikivi loi mallin, jossa presidentin uudenvuodenpuhe päättyy Jumalan siunauksen toivottamiseen. Tätä perinnettä ovat myöhemmin jatkaneet Martti Ahtisaari ja istuva presidentti Sauli Niinistö.

Suomen pitkäaikaisimmalle presidentille Urho Kekkoselle yhteys kirkkoon näyttää olleen vaalitaktinen poliittinen vaikuttamiskeino. Kun hän oli saanut valta-asemansa vahvistettua, hän otti etäisyyttä kirkkoon ja läheni radikaalia nuorisoliikettä, jolle kirkko edusti menneisyyden taantumavoimia. Piispa Eelis Gulin yritti pysyä presidentin ystävänä, mutta siinä yrityksessä kävi kalpaten, kun piispa vihjaili presidentin sopimattomista naissuhteista. Kekkoselle oli tärkeää oman valta-aseman ylläpito. Joidenkin mielestä Kekkonen yritti Venäjä-suhteillaankin antaa kuvan itsestään valtiomiehenä, joka pystyy säilyttämään Suomen itsenäisyyden kylmän sodan aikoina. Mauno Koivisto ajautui virkakautensa aikana toistuvasti avoimeen konfliktiin kirkon johdon kanssa. Hänellä oli isänsä puolelta vapaakirkollinen tausta, mikä ilmeisesti vaikutti hänen pyrkimykseensä etäännyttää kirkkoa valtiosta.

Martti Ahtisaari tuli tunnetuksi rauhanvälittäjänä. mistä ansioista hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2008. Rauhantyöhön hänet vei tehtävä YK:n Namibian valtuutettuna. Presidentti tapasi suomalaisia lähetystyöntekijöitä jo toimiessaan Suomen suurlähettiläänä Tansaniassa. Namibiassa suomalainen tausta tuli monin kerroin voimakkaammin esille, koska luterilaisella lähetystyölle oli siellä satavuotinen perinne ja suomalainen lähetystyö toimi passiivisessa vastarinnassa Etelä-Afrikan apartheidjärjestelmää vastaan. Tarja Halonen oli kirkosta eronnut vasemmistopresidentti, jonka poliittinen tausta oli 1960-70-lukulaisessa vasemmistolaisuuden nousussa. Kirkosta hän erosi protestina naispappeuden torjuntaan. Kirkollisissa piireissä herätti ärtymystä myös se, että Halonen eli muotiin tulleessa avoliitossa. Pitkässä juoksussa molemmat asiat korjaantuivat. Lopuksi Halonen on osoittautunut uskontomyönteiseksi presidentiksi, joka osallistuu ahkerasti kirkolliseen vaikutustoimintaan. Istuva presidentti Sauli Niinistö on tyytyväinen kirkon ja valtion suhteeseen eikä halua siihen muutoksia.

Mitään järin uusia paljastuksia ei tämä kirja tarjoa, mutta vanhan kertaaminen on kyllä tarpeellista. Historiasta voi aina oppia. Historiahan meille toisaalta pitäisi ollakin jo tuttua, mutta tämän kirjan pointtia, presidenttien suhdetta kirkkoon ja uskontoon eivät entiset historiakirjat yhtä vähän kuin Wikipediakaan erittele, joten nyt on tämäkin asia tutkittu.

Etusivu    Kirja-arvioinnit