Harkitseva ajattelu voittaa yleisen mielipiteen

Jari Jolkkonen: Ikävä vanhoja ateisteja ja muita kirjoituksia. Kirjapaja 2019. 142 s.

Selkeitä kannanottoja ajankohtaisista aiheista huolellisilla ja tarkoilla argumenteilla edustaa piispa Jolkkosen kolumneista koottu kirja. Tässä ei saarnata, vaikka toki piispa senkin alan hallitsee. Mutta piispan on myös otetta kantaa ajassa liikkuviin aatteisiin. Yksi niistä on uusateismi ja siihen liittyvä vapaa-ajattelu, joihin kirjan otsikko viittaa. Taistelevaksi ateismiksi kutsutun uusateismin edustajat eivät paljon piittaa tosiasioista. Niinhän taistelussa on tapana käydä, että ensimmäinen uhri on totuus. Uusateistit eivät näytä tuntevan kristinuskoa vaan he piirtävät siitä itse keksityn pilakuvan, mielikuvitusvastustajan, jota vastaan on helppo taistella, kun kohdetta ei haluta kohdata vuoropuheluun keinoin. Toista olivat vanhat ateistit, 1800-luvun jälkipuoliskon suuret ajattelivat, jotka tunsivat kristinuskon. Heidän argumenteistaan oli kristityillekin hyötyä, koska ne pakottivat välttämään kelvottomia argumentteja, elämään hurskaammin ja perustelemaan uskoa paremmin.

Vapaa-ajattelijoiden tarkoitus on aiheuttaa kirkolle jäsenkatoa ja taloudellisia menetyksiä. Eroa kirkosta –palvelun tiedote ilmoittaa yhteisönsä vastustavan valtiokirkkoa ja kirkollisveroa. He eivät tiedä, että Suomessa valtiokirkko lakkasi vuonna 1870 eikä sitä, että suuri osa kirkon jäsenmaksusta käytetään lapsi- nuoriso- ja diakoniatyöhön. Kirkollisvero on tasapuolinen muoto jäsenmaksun keräämiselle ja valtio saa siitä mojovan 20 miljoonan euron korvauksen. Vapaa-ajattelijoiden vaatimus uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi tarkoittaa pyrkimystä monokulttuurisuuteen ja pakkouskonnottomuuteen. Moni kirkon sanomaa vierastava maksaa edelleen kirkollisveroa, koska näkee asiat toisin kuin vapaa-ajattelijat.

Piispa vierailee Skepsis ry:n kokouksessa ja panee merkille, että siellä kannatetaan tieteellistä tutkimusta, mutta vain yhdellä keskustelijoista oli akateeminen loppututkinto. Kohdistavatko tieteeseen suuria toiveita ne, joilla on vähiten omaa tieteellistä kokemusta? Pitääkö muuten tiedettä ja uskoa asettaa toistensa vastakohdiksi ja taistelupareiksi? Piispa kertoo tieteen harjoittamisen historiasta ja toteaa, että katolinen kirkko oli perustamassa yliopistolaitosta ja tuki luonnontieteellistä tutkimusta taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti. Yhteentörmäyksiäkin on toki ollut, mutta tämä taistelu on auttanut kirkkoa paremmin hahmottamaan uskon ja tiedon välistä suhdetta. Uusateisti biologi Richard Dawkins perustelee taisteluaan kristinuskoa vastaan Martti Lutherin suuhun asettelemallaan tokaisulla: ”Järki on tuhottava kaikista kristityistä.” Lähdeviite puuttuu, mutta vaikka sellainen olisikin, niin Lutheriin on kyllä huono vedota järjen ja tieteen vastustajana. Professori Luther sai aikansa parhaan akateemisen koulutuksen ja teki uransa järjen käyttöön keskittyvässä yliopistoyhteisössä. Järki oli Lutherille kaikkien tieteiden äiti, vaikka sillä ei taivaaseen pääsekään.

Kirjoittaja kommentoi perusteellisesti sanan- ja lehdistönvapautta, mihin aiheen tarjosi terroristihyökkäys Charlie Hebdo -lehden toimitusta vastaan, joka oli julkaissut pilakuvia islamista. Sananvapautta on puolustettava kaikin keinoin, paitsi ei kuitenkaan toisten vakaumusta pilkkaamalla. Pohdinta jatkuu pahuuden ilmenemismuotoihin ja ihmiskäsityksiin. Pahuutta vastaan voidaan taistella. Kristillinen kirkko haluaa olla siinä rintamassa ja on valmis yhteistyöhön kaikkien järjestystä ja hyvää tahtoa edistävien toimijoiden kanssa. Sanavapaus tarvitsee rinnalleen myös sananvastuuta, muistuttaa piispa. Tämä näkökulma tuntuu uudelta, mutta vahvasti perustellulta. WTC-torneihin kohdistuneen terroristihyökkäyksen ajankohta mainitaan virheellisesti vuodeksi 2003 (po. 2001, s. 23).

Piispa käsittelee seuraavissa luvuissa uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, kirkon ja yhteiskunnan suhteita sekä hyvää ja huonoa elämää. Viime mainitussa aihepiirissä tulee esille myös (tasa-arvoinen) avioliitto, mikä on varmaan tämän ajan hankalin kysymys kirkolle. Kirjoittaja käsittelee aihetta kiihkottomasti ja rakentavasti sekä uskottavasti argumentoiden. Minusta tämä on hyvä puheenvuoro käytävään keskusteluun, jossa helposti tuntuu voittajaksi selviytyvän edistykselliseksi mielletty liberaali ajattelu. En minäkään konservatiivisuudesta pidä, mutta eikö olisi syytä kurottautua leimaavien näkökulmien yli järjellisin perustein kommentoiviin näkemyksiin. Mikä on oikein ja hyvää, siitä kannattaa tavoitella.

Hyvästä ja pahasta kuolemasta kertova luku pohdiskelee saattohoitoa ja eutanasiaa. 70 % Suomen kansasta kannattaa mielipidetutkimuksen mukaan eutanasiaa. Tässäkin tuntuu vaikuttavan jonkinlainen liberaaliksi ymmärretyn ajattelun huuma. Harkitulla ajattelulla eutanasiaa on vaikea perustella. Kansan mielipide voi olla kirjaimellisesti populistinen. Monet asiat joudutaan päättämään enemmistön mielen mukaan. Populistinen mielipide saattaa valitettavasti olla vain jonkinlainen ajanhenki. Kansan mieli muuttuu. Jos saattohoidon puolesta esitetyt argumentit tulevat kansan tietoon, prosenttiluvut saattavat muuttua. Piispa tekee parhaansa antaakseen tasapuolista ja oikeaa tietoa. Ihmisten kärsimykseen on muitakin lääkkeitä kuin kuolemaan johtava myrkkypiikki.

Lopuksi piispa kirjoittaa elämän tarkoituksesta ja toivosta. Nämä ovat meidän kaikkien kysymyksiä. Jokaisen ihmisen elämällä on oma tarkoituksensa; ei varmaan voida antaa yleispätevää vastausta. Kirjoittaja päätyy kuitenkin pitämään uskoa ja rakkautta elämälle mieltä antavina kristillisen uskon tarjoamina vastauksina.

Piispan tarjoama paketti ajankohtaisiin keskustelunaiheisiin tarjoaa monipuolisesti perehtynyttä pohdintaa, jossa liikutaan pääasiallisesti järkiperusteiden pohjalla. Kaikki kannanotot ovat huolellisesti argumentoituja. Kristillinen vakaumus ei näytä missään kohdin sulkevan pois järjellistä ajattelua ja filosofista tietoa. Joka ei halua ratkaista suuria kysymyksiä vain mutu-tuntumalla tai populismin aallon harjalla kulkevan yleisen mielipiteen mukaan, löytää tästä kirjasta asiallista ja mielekästä perustelua kannanotoilleen. Vakavien aiheidenkaan keskellä savolaispiispa ei unohda huumoria, vaikka vitsit ovat vähissä näissä aihepiireissä.

Etusivu    Kirja-arvioinnit