Oma koira puree

Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen. Kirjapaja 2016.

TT Eero Junkkaala on tullut tunnetuksi Raamatun historiaa ja arkeologiaa luennoivana opettajana, kirjailijana ja hengellisten lehtien kolumnistina. Häntä on myös pidetty viidenneksi herätysliikkeeksi kutsutun uuspietismin äänitorvena, jota on tarkoituksella kutsuttu esittämään oman taustayhteisönsä näkemyksiä median edessä ja palstoilla.

Eero tuli 14 -vuotiaana uskoon kotiseurakuntansa Lempäälän nuorisoherätyksessä. Koulutyö sai kärsiä harrastuksen varjolla, jos nyt evankelioimista ja seurakuntatoimintaa voi pitää harrastuksena. Eerolta ei kyllä puuttunut kykyä perehtyä asioihin syvällisemminkin. Ainakin Raamatun lukeminen ja tutkiminen innosti häntä, mutta teologia tieteenä oli viidesläisen nuorisoherätyksen piirissä huonossa huudossa. Eero innostui enemmänkin Helsingin raamattukouluun menosta, missä hän opiskeli nuorisonohjaajaksi ja siinä sivussa kävi koulunsakin loppuun. Raamattuopistolta paikan saaneena kirkon nuorisonohjaajien kouluttajana hän pääsi toteuttamaan omaa kutsumustaan herätyshenkisen seurakuntatyön esitaistelijana. Tulisieluisen miehen tiedonhalu vei lopulta myös teologiseen tiedekuntaan. Se ei merkinnyt antautumista opettajien liberaaliksi uskotun opetuksen omaksumiseen, vaan taistelua opettajien näkemyksiä vastaan. Vastassa ei ollutkaan sen vähempi kuin tiedekunnan liberaaleimmaksi ja harhaoppisimmaksi katsottu Uuden testamentin professori Heikki Räisänen, jonka oppilaaksi Eero joutui valittuaan Uuden testamentin pääaineekseen. Eero kirjoitti kyllä gradun opettajansa ohjaaman teologisen metodin mukaan. Gradunsa alkuosan alaviitteessä hän piti metodia vääränä, mutta ilmoitti toimivansa annettujen ohjeiden mukaan tietäen, että vain sillä tavalla hän voi saada gradunsa hyväksytyksi.

Myöhemmin Eeron tie johti Suomen teologisen instituutin ensimmäiseksi johtajaksi. Instituutin tarkoituksena oli toimia Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan vastavoimana vaihtoehtoisen teologisen opetuksen tuottajana norjalaisen Seurakuntatiedekunnan mallin mukaan. Eero oli siis konservatiivisen teologian kärkimies suomalaisessa kulttuurikontekstissa. Kun tieto ja kokemus karttuivat, alkoi miehen mustavalkoinen ajattelu saada muitakin värejä. Viidesläisen liikkeen seuraaminen sisältä päin pani näkemään myös sellaisia kehityskulkuja, joita ei hengellisen liikkeen sisällä pitäisi ilmetä, valtataistelua, hajaannusta ja rakkaudettomuutta. Tiedon lisääntyminen avarsi myös sen verran ymmärrystä, ettei kaikki konservatiivinen teologia enää avautunut yhtenäisenä ja perusteltavissa olevana totuutena. Konservatiivisten kristittyjen piirissä erityisesti maailman synty evoluutioteorian mukaisesti aiheutti jyrkän vastakkainasettelun, jossa usko tieteeseen ja Raamattuun koettiin vaihtoehdoiksi. Eerolle alkoi kehkeytyä näkemys, ettei tieteen ja Raamatun näkemysten tarvitse olla toisensa pois sulkevia. Kreationismin markkinoijana tunnetun lääkäri Pekka Reinikaisen mukaan nyt on tehtävä valinta Junkkaalan ja Jeesuksen välillä, kumman opetusta meidän pitää seurata. Todettakoon vielä, että tultuaan Lähetysseuran leipiin Eero on samalla siirtynyt entisten vastustettaviensa leiriin. Silmät ovat avautuneet huomaamaan, etteivät lähetysseuralaiset taida ollakaan niin liberaaleja kuin hän oli ymmärtänyt tai hänen oli annettu ymmärtää. Lähetysseurassa on se hyvä puoli, että siellä on edustettuina monenlaisia näkemyksiä, mutta erilaisiakin näkemyksiä voi sietää tarvitsematta perustaa taas uutta järjestöä.

Entisestä tiukkapipoisesta yhden totuuden julistajasta alkoi taistelujen ja tutkimusten jälkeen kehkeytyä mies, jonka oli luovuttava mustavalkoisesta ajattelusta. Oli myös aika ryhtyä oman herätysliikkeen sisäiseen krittiikkiin. Oma koira alkoi purra. Kustantaja Kirjapaja pyysi häntä laatimaan teoksen, jossa hän esittelee viidesläistä herätysliikettä. Mies ilmoitti, että voi kyllä kirjoittaa jonkinlaisen ”kevytversion” aiheesta, mutta ei aio tehdä asiasta tieteellistä tutkimusta, joka on enemmänkin hänen veljensä, kirkkohistorian tutkija Timon, alaa. Niin syntyi tämä teos, jossa käydään pääpiirtein edellisen neljänkin herätysliikkeen historia, jotta tiedettäisiin, mille pohjalle viides liike syntyi. Viides herätysliike –käsitteen esitti tiettävästi ensimmäiseksi professori Aimo T. Nikolainen. Uuspietismiä edustavan liikkeen kukoistuksen päivät olivat 60-luvulla, jolloin se nousi merkittäväksi kirkon vastavoimaksi. Tyypilliseen pietistiseen tapaan kirkko nähtiin muotokristillisenä organisaationa, jonka sisällä aitoa kristillistä elämää edusti pieni uskovien joukko. Taivasten valtakunnan avaimet olivat pienen porukan käsissä, mutta kiistaa siitäkin syntyi, kuka on eniten oikeassa. Alkoi uuspietisen liikkeen hajoaminen eri ryhmiksi. Oli Suomen Raamattuopistoa, Kansan Raamattuseuraa, Ylioppilaslähetystä ja kohta Kylväjää ja Sanansaattajia. Viime vuosikymmeninä liike on hajaantunut yhä enemmän, kun on vastakirkoksi erottunut Luthersäätiö omine piispoineen ja naispappeutta vastustavine pappeineen, jotka eivät ole enää Suomen ev.lut. kirkon piispallisen kaitsennan alla.

Vaikkei Eeron teos olekaan tieteellinen tutkimus, se kuvailee monipuolisesti viidennen herätysliikkeen opillisia näkemyksiä ja esittää kriittisiä kysymyksiä tiukan kurin vartijoille. Sen kuitenkin tiedämme, että mitä tiukempi kuri, sitä varmemmin kriittisiä kysymyksiä ei sallita.

Etusivu    Kirja-arvioinnit