Uskonnollista julistusta vuoropuheluna

Pirjo Kantala, Kaisa Raittila, Olli Valtonen: Juuri nyt. 365 havahtumista. Kirjapaja 2016. 318 s.

Tuomasmessusta ja Askel-lehdestä tuttu kolmikko on ahkeroinut joulumarkkinoille hartauskirjan, jossa on lyhyt kirjoitus jokaiselle päivälle. Kirjoitukset edustavat nykyaikaista pehmeää, lohduttavaa ja rauhoittavaa hartaustyyliä, joka on vastakohta sukupolven parin takaista synti-armo –linjalla kulkevaa pietististä julistusta. Seurakunnan pappina minulle tarjottiin usein luettavaksi vanhoja hartauskirjoja, jotka sisälsivät kuuluisien pietistien kynästä lähteneitä kirjoituksia 1800-1900-luvulta. Toivomuksena oli tietenkin, että ottaisin mallia näistä julistajista, jotka eivät pehmeilleet, vaan julistivat synnin synniksi.

Nuorempana minä toden totta yritin matkia vanhojen kunnioitettujen sanajulistajien fraaseja, mutta ajan myötä ajattelin, etteivät ne enää koskettaneet tämän päivän ihmistä. Olen tullut siihen ajatukseen, että kaikkina aikoina tarvitaan kunkin ajan omalla kielellä tapahtuvaa julistusta, jossa ollaan kuulolla ja kontaktissa ajassa elettävään todellisuuteen. Vanha saarnakirja on voinut osua kohteeseensa omana aikanaan. Tänään se julistus on vähintäänkin toimitettava uudella kielellä. Vielä parempi, että annetaan Jumalan puhua oman aikamme julistajan kautta tämän päivän elämään liittyvillä kosketuskohdilla. Näin yrittävät tämän kirjan kirjoittajat tehdä. Kun kirjoittajia on kolme, niin siinä on jo kolme vähän erilaista tyyliä, ja sukupuolijakautumakin tuo omia vivahde-erojaan kohtaamaan sanoman vastaanottajien kokemusmaailmaa.

Kirjoittajien taustat ovat jossain määrin vanhoissa herätysliikkeissä, joihin nähden he ottavat kyllä melkoisesti kriittistä etäisyyttä. Kirjoittajat edustavat väljästi ottaen uutta spiritualiteettia, joista tulee mieleen lähinnä hiljaisuuden liike ja taizelaisuus. Kirjoittajat ammentavat kokemuksia myös vanhoista kirkoista, roomalaiskatolilaisuudesta ja ortodoksisesta kirkosta, joiden spiritualiteetilla ja hartauselämällä on voimakas vaikutus. Kirjoittajat ovat siis ekumeenikkoja, jotka ottavat oppia Suomen toisen kansankirkon ja eteläisen Euroopan hengellisyydestä. Protestanttisilla yhteyksillä on taipumus hajottaa maailmanlaajuista kirkkoa, yhteys suuriin kirkkoihin vahvistaa kristikunnan perinteen edustamaa yhteistä uskoa.  Suhteessa naispappeuteen ja sukupuoliseen poikkeavuuteen, ei kuitenkaan seurata katolisia kirkkoja yhtä vähän kuin suomalaistakaan kirkollista perinnettä. Ihmisten syrjimistä ei pidä sallia millään perusteella.

On toki suomalaisessa kristillisessä perinteessä paljon säilyttämisen arvoista, sitä kirjoittajat eivät varmaan kiellä, mutta siihen on syytä ottaa kriittistä etäisyyttä. Kirja noudattaa aihepiireissään löyhästi kirkkovuoden kulkua. Siinäkin seurataan siis äitikirkon mallia niin, että Raamattua luetaan valikoivasti siitä näkökulmasta, mikä on kristillisen uskon kannalta olennaista. Protestanttisten kirkkojen suosima kursiivinen raamatunluku tuo esille paljon sellaista aineistoa, joka ei ole relevanttia julistuksen tähtäyspisteen kannalta. Käytännössä protestanttisessa kristillisyydessä on vaarana sekin, että aina tuodaan esille samat julistajan mieliaiheet, jolloin näkökenttä kapenee.  Kun esiteltävän kirjan toimittajat kirjoittavat samasta aiheesta, ei ole vaarana, että samat ajatukset toistuisivat. Kristillisen uskon ydinsanomaa voidaan käsitellä niin monelta kantilta ja niin erilaisin kokemuksin ja painotuksin, että kirjoitukset täydentävät toisiaan.

Joka on ASKEL –lehden lukenut muutaman vuoden ajan kannesta kanteen, voinee muistaa, että onhan tämä jo kertaalleen luettu. Tuskin kirjoittajat ovat pyrkineetkään esittämään vain uusia ajatuksia, joita eivät ole ennen kynästään päästäneet. Pirjo ja Olli ovat pappeja, Kaisa kirjailija.

Etusivu    Kirja-arvioinnit