Lähetystyö jää kaipaamaan yhtä naista

 

Minna Kettunen: Nepalin metsänneito Helena Payne. Suomen Lähetysseura 2016. 120 sivua.

Koville joutuu ihmisen usko Hyvään Jumalaan, kun ajattelee Helena Paynea. Ihminen osallistui Jumalan palvelemiseen koko sydämellään, sielullaan ja mielellään. Kaiken hän teki itseään säästämättä viimeiseen asti, heittäytyen täysillä mukaan. Henkilökohtaisessa elämässä lopputuloksena oli rintasyöpä, joka uusiutuessaan vei kahden tyttären keski-ikäisen äidin kuolemaan 47-vuotiaana. Eikä tässä kaikki, aviopuoliso ja lasten isä menehtyi vuosi aiemmin aivokasvaimeen 48-vuotiaana.

Minna Kettusen kirjoittama elämäkerta ei ole kuitenkaan pelkkää itkuvirttä kovasta kohtalosta, vaan ystävän kunnioittava kertomus nykyaikaisesta lähetystyöntekijästä. Hän ei ollut pelkkä uskonnon tuputtaja eikä kulttuuri-imperialisti, vaan kohdemaansa ihmisiä samalta ruohonjuuritasolta lähetystä ammatti-ihminen, joka auttaa ihmisiä parempaan elämään.  Metsänhoitokoulutuksen saaneena hänellä oli hyvä tietotaito asiassa, joka erityisesti Nepalissa oli tarpeen. Metsät on hakattu polttopuiksi, mistä johtuen maan ekologinen tila on hyvin heikko eikä puuta riitä poltettavaksi eikä rakennusmateriaaliksi. Lähetystyöntekijän intressinä on toki oman alansa tietotaidon levittäminen, mutta käytännössä kaikki muukin elämän kehittämisen ajatus nousee vuorovaikutuksessa esille, niin perushygieniaan liittyvät asiat kuin uskonnonharjoitus. Vierasta uskoa ei kuitenkaan ole ollut lupa levittää Nepalissa. Lähetystyö ei siis ole avointa uskonnollista julistusta. Se on omalla elämällään ja toiminnallaan julistamista. Nepalissa kehitystyön keskiössä ovat naiset, jotka kantavat päävastuun kotien elämästä ja kodeissa tehtävästä työstä. Ihmisoikeusongelmista keskeisin on hindukulttuuriin kuuluva kastilaitos, joka eriarvoistaa ihmiset syntymästään alkaen. Lähetystyö ei tuhoa kulttuuria, mutta kulttuuri tuhoaa ihmisiä tekemällä heistä eriarvoisia.

Nainen lähetystyöntekijänä ei ole poikkeuksellista, päinvastoin. Nainen ”metsäinsinöörinä” taitaa olla Suomessakin poikkeus, Nepalissa tietysti erityinen harvinaisuus. Metsäopiston opettaja pyysi naispuolisilta opiskelijoilta lupaa saada nimittää heitä metsämiehiksi. Metsänneito oli leikillinen nimi naispuolisesta metsäalan lähetystyöntekijästä. Nimitys lipesi Paavo Kilven suusta lähetystalon käytävällä, kun uusi naispuolinen lähetyskandidaatti tuli vastaan. Suomalaiselle metsäosaamiselle on lähetyskehitystyössä käyttöä eikä siinä ole väliä työntekijän sukupuolella. Nepalin Yhdistynyt Lähetys –nimisellä järjestöllä oli metsitysprojekti, joka järjesti ammatillisia lyhytkursseja maanviljelijöille. Tarkoitus oli siirtää työ nopeasti nepalilaisten vastattavaksi kouluttamalla kouluttajia. Lähetystyön tekijän tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta ennen sitä ehtivät työtehtävät ja toimenkuvat mahdollisesti muuttua vielä useaan kertaan. Helenan työ muuttui henkilöstökoulutukseksi, mikä tarkoitti metsäosaston kurssien ja opetusmenetelmien seuraamista. Myös naisille järjestettiin metsätalouskursseja, sillä naiset tekivät suuren osan metsätyöstä.

Ensimmäisen lähetystyökauden jälkeen Helena opiskeli maatalousalan kasvatusta ja koulutusta Englannin Readingissa suorittaen Master of Science –tutkinnon. Yliopistoon vievän tien varrella asui myös Paynen perhe, jonka tekniikkaan perehtynyt poika toimi Nepalissa Yhdistyneen Lähetyksen työntekijänä. Lähetyksen työntekijäpäivillä pariskunta, joista molempi puoli oli jo kauan sitten ohittanut normaaliin naimaiän ja ehkä jo haudannut aviotumisaikeensa, tutustui toisiinsa. Ammatilliseen työhön liittynyt keskustelu johti lähempään tuttavuuteen ja viimein avioliittoon. David Payne matkusti Tervoon siihen mökkiin, jonka Helena oli hankkinut itselleen rauhalliseksi kotimaan tyyssijaksi. Hän oli päättänyt asettua Suomeen saatuaan omaan alaansa liittyvää työtä Siilinjärveltä. Tässä vaiheessa Helenan paluu lähetystyöhön peruuntui. Pariskunnalle syntyi kaksi tyttöä ja äiti keskittyi kodin tehtäviin ja lastenhoitoon samalla kun isä matkusti työtehtävissä ympäri maailmaa. David Payne sopeutui hyvin Suomeen ja paikallisiin olosuhteisiin. Hän tutustui paikkakuntansa ihmisiin.  Pariskunnalle tuli kuitenkin vielä kutsu Nepaliin. Helenalla todettu rintasyöpä oli parannettu ja oltiin vakavasti lähtöaikeissa. Silloin todettiin Davidilla aivokasvain, joka oli niin pahassa paikassa, ettei sitä voitu leikata. Samoihin aikoihin Helenan rintasyöpä uusiutui.

Suonenjoki ja muut lähellä olevat nimikkoseurakunnat menettivät tutuiksi tulleet lähettinsä, jotka olivat herättäneet seudulla ennen näkemättömän lähetysinnostuksen. Nepal menetti innokkaat ja kokeneet erityisalan työntekijänsä, joille olisi vielä ollut paljon käyttöä. Nepalin kirkon kasvu oli kuitenkin selvästi havaittavissa. Työ ei ollut turhaa.

Minna Kettusen kirja perustuu henkilökohtaiseen tuttavuuteen ja Helenan päiväkirjamerkintöihin, jotka sisältävät autenttisia kuvauksia elämästä ja työstä eksoottisessa paikassa. Edes Nepalin sijaintia ei lähetystyöntekijä tiennyt siinä vaiheessa, kun hänelle ilmoitettiin matkan määrä. Työn vaivat ja ilot tulevat usein humoristisesti kerrotuiksi. Päiväkirjakirjoittajan positiivinen elämänasenne muodostaa täydellisen kontrastin sille kovalle kohtalolle, jonka hän, orvoiksi jääneiden tyttöjen äiti, joutui kokemaan. Helena jätti jälkeensä ”testamentin”, jossa hän esitti visionsa lähetystyöstä kirkon omana työnä, joka puolestaan on Jumalan työtä.

Tämä kirja on kunnianosoitus asialleen omistautuneelle lähetystyöntekijälle, jolle kristillinen usko oli sydämen asia ja lähetystyö suuri ja jalo kutsumus.

Etusivu    Kirja-arvioinnit